”Poliisit vastasivat tälle miehelle että no mepä näytetään. Poliisit ottivat miehestä kiinni ja kirjaimellisesti heittivät kaaressa rappuihin siten että mies paiskautui rappukäytävän seinään. Tämä ei vielä riittänyt. Sama toistui vielä kaksi kerrosta alaspäin eli yhteensä kolme heittoa rappuja alas. Lopputuloksena tajuton mies kannettiin maijan takaboksiin ja rikosilmoitus virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta toki pahoinpitelyn kera joka oli varmaan ainoa asia joka oli aitoa tekstiä rikosilmoituksessa.”

Entinen poliisi Joakim Lindholm kirjoittaa Poliisirikokset-blogissa kokemuksistaan poliisien väkivallasta. Nämä kuvatut tapahtumat ovat pääosin suuren enemmistön kokemushorisontin tuolla puolen.

Suomalaisten luottamusta poliisiin tutkitaan tasaisin väliajoin. Toistuvasti näissä tutkimuksissa kansalaisten luottamus poliisiin on muistuttanut vähemmän demokraattisen valtion vaalitulosta: kerta toisensa jälkeen yli 90 prosenttia kansalaisista kertoo luottavansa poliiseihin.

Poliisille itselle tämä luottamus on tärkeää, sillä se parantaa poliisin toimintakykyä.

Nämä kyselyt luottamuksesta kuitenkin perustuvat hyvin voimakkaasti mielikuviin. Valtaosa kansalaisista ei joudu juuri koskaan tekemisiin poliisien kanssa. Oikeusministeriö onkin huomauttanut, että kansalaisten luottamus poliisiin heikkenee, mikäli he ovat olleet poliisin kanssa tekemisissä esimerkiksi rikoksen uhrina. Eli tieto lisää tuskaa.

Haastattelemani tutkimusjohtaja Juha Kääriäinen Helsingin yliopistolta muistutti, että melko tasa-arvoinen ja turvallinen yhteiskunta myös auttaa poliisia tässä hyvän imagon vaalimisessa. Suomessa ei ole niin paljon ristiriitoja, joita poliisin pitäisi ratkoa tai joita sen toiminta synnyttäisi. Turvallinen yhteiskunta luo vähemmän painetta poliisia kohtaan kuin turvaton ja hyvinvoiva keskiluokka harvemmin joutuu todistamaan poliisin ylilyöntejä.

Kansalaisten odotusten ja todellisuuden välinen ristiriita voi ajoittain ryöpsähtää odottamattomasti silmille. Kun lokakuussa 2020 julkisuuteen levisi video poliisista suihkuttamassa pippurikaasua rauhallisten ja väkivallattomien mielenosoittajien kasvoille moni tuntui reagoivan näkemäänsä kieltäen sen tai selittäen (itselleen?) että varmasti kuvan ulkopuolella on tapahtunut jotain, joka oikeuttaa väkivallan. Odottamattoman edessä kansalainen joutuu pohtimaan miten suhtautua todisteisiin, jotka ovat ristiriidassa omien oletusten ja toiveiden kanssa. Heille voisi kuitenkin todeta, että älä säädä vastaanotintasi – vika on todellisuudessa.

Lindholmin, entisen poliisin kuvaukset poliisien tekemästä väkivallasta ovat karuja.  Hän myös huomauttaa, että ”Suomi on Euroopan ainoa maa jossa toinen poliisi tutkii toista poliisia jos poliisi on rikoksesta epäilty”, ja jatkaa ettei ole ihme, että meillä on tilastojen valossa maailman vähiten korruptoitunut poliisi. 

Kun poliisi ei tutki ja syyttäjä ei syytä, näyttää tilanne tietenkin ruusuiselta. Jos taas sattuu olemaan esimerkiksi koditon ja päihdeongelmainen, voi tilanne näyttää hyvin erilaiselta, kuten Lindholm kirjoittaa.

”Jätkät keksi niinkin sairaan idean että kun viedään juoppoja joita korjataan talteen ja viedään Sahaajankadulle niin aletaanpa kisaamaan siitä kuka heittää juopot pisimmälle maijan boksista. Kirjaimellisesti heittää. Sahaajankatu on siis paikka jossa kodittomat alkoholistit voivat yönsä viettää seinien sisällä.. .. Pisimmät heitot olivat jotain 3 metrin luokkaa. Näille naurettiin räkäisesti ja jätkät jopa alkoivat ottaa nopeammin keikkoja jossa sammuneita oli tarjolla jotta saisi uusia heittoja ja voiton kisassa.”

Ja kyllähän poliisin johdossa tiedetään siitä, mitä kadulla tapahtuu – tai jos ei tiedetä, niin sitten voi kysellä johdon ammattitaidon perään. Sitä paitsi, samoissa hommissa johtajat ovat olleet ja Lindholmin mukaan yksi heittokisoihin osallistuneista poliiseista on päätynyt jopa poliisitarkastajaksi Poliisihallitukseen.

Tämä kuvaus raa’asta ja tarpeettomasta väkivallasta palauttaa mieleen sen kun haastattelin Helsingin Rautatieasemalla vartijana työskennellyttä henkilöä. Hänen kuvauksensa vartijoiden väkivallasta, poliisin reaktioista siihen sekä poliisien omasta väkivaltaisuudesta sopivat hyvin Lindholmin piirtämään kuvaan.

Haastattelemani vartija kertoi Steissillä kuvatusta videosta, jossa  ”vartija löi maassa makaavaa miestä teleskooppipampulla yksitoista kertaa oikein olan takaa. Siinä se mies sitten makasi paskat ja kuset housuissa piestynä. Video on toimitettu poliisille, mutta ei siitä mitään tutkimuksia tullut”.

Vartija kertoi myös kuinka hän oli parinsa kanssa löytänyt tyhjillään olleesta rakennuksesta yöpuulla olevia romanikerjäläisiä. Paikalle hälyytetty poliisipartio veti maijasta astuessaan hanskoja käsiinsä ja marssi suoraan rakennukseen. Seuraavaksi vartijan kertoman mukaan kuului kovaa väkivallan ääntä ja pian ovesta astui näkyvästi pahoinpidelty, laiha mies. Vartija ei kyennyt kuvittelemaan mitään todellista uhkaa, jota pahoinpidelty romani olisi poliisille saattanut aiheuttaa, mutta hän oli henkilö, jonka pahoinpitelyllä tuskin mitään seurauksia poliisille olisi.

Lindholmin kuvaa prosessia, joka seuraa väkivaltatapauksia ja turvaa poliisia seuraamuksilta.

”Rikosilmoituksia suunniteltiin todella huolella aina kun näitä väkivallantekoja tapahtui. Minulle opetettiin jo heti alussa että jos keittää yli tai jos leipoo turpaan pokaa niin pitää aina muistaa kirjoittaa ilmoitus virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta, jotta voi ’todistaa’ että uhri löi poliisia ensin ja vammat ovat tulleet laillisen voimankäytön tuloksena. Kahden poliisin sana yhtä ’poliisin kimppuun käynyttä’ vastaan on lähes aina täysin selvä keissi. On oikeastaan täysin mahdotonta lähteä väittämään yksin kahden poliisin sanaa jotka lähtökohtaisesti tuomioistuimessa ja tutkinnassa ovat tarkoin valikoituja yksilöitä ja kansan puolustajia. Suurin osa näistä virkavallan väkivaltaisista vastustamisisista oli juttuja joissa oli riittänyt pari väärää sanaa poliisille ja sitten alkoi nyrkit heilua. Paikkoja hajosi, aivotärähdyksiä, aivovammoja.”

Suomi on poikkeuksellisen rauhallinen ja turvallinen maa. Valtaosa kansalaisista ei koskaan joudu tekemisiin poliisin kanssa juurikaan muissa kuin passiasioissa. Silloin on epäilemättä lohdullista luottaa ajatukseen aina reilusta ja rehdistä poliisista. Reinikainen elää kansakuntamme sielussa edelleen. 

Uusia reinikaisia myös syntyy, kun media esittää esimerkiksi poliisin kanssa yhteistyössä tehtyä ”tositelevisiota” jossa totta voi olla lähinnä ainoastaan se ”televisio”. Virkavallan kanssa yhdessä tehty ohjelma näyttää tietenkin juuri sen, minkä virkavalta haluaa itsestään näyttää. Vaikka kuvatut tapaukset ja tilanteet olisivatkin faktisesti tosia, niin valikoivuudessaan ne voivat antaa tyystin vääristyneen kuvan todellisuudesta. Voi ihan perustellusti kysyä televisiokanava Nelosen vastuuta Poliisit-sarjan esittämisestä. Sarjassa menee viihde, tiedonvälitys ja propaganda niin solmuun, että sen nähtyään katsojan hahmotus todellisuudesta voi hyvinkin olla heikompi kuin ennen sarjan näkemistä. 

Se, että media ei poliisia haasta, poliisi ei tutki ja syyttäjä ei syytä on rakenteellinen ongelma ja olisi ihan kaikkien etu, jos poliisia ei päästettäisi liian helpolla. Poliisijohdolle on tietenkin helpompaa paistatella suosiossa, aina kun kansalaisten tunnelmia on taas kyselty, mutta se ei ole hyvää tai vastuullista viran hoitamista.