Toukokuussa menehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ei koskaan suostunut ottamaan taiteilijan viittaa harteilleen. Ei, vaikka hän toisinaan tekikin viiltävän osuvia taideteoksia. Kantokorpi kielsi taiteilijuutensa jopa oman taidenäyttelynsä avajaisissa ja määritteli teoksensa ”taiteen kaltaisiksi interventioiksi”.

Vuonna 2006 Kantokorven My Tag, a Work in Progress -teossarja kommentoi katutaiteesta käytyä keskustelua. Helsingissä oli tuolloin tiukka nolla­toleranssilinja katutaiteen suhteen, ja julkisuudessa käytiin keskustelua vartijoiden sekä poliisin kovista otteista kiinnijääneitä maalaajia kohtaan. Teokset olivat häviävän pieniä maalitussilla piirrettyjä luvattomia tägejä, jotka Kantokorpi kuvasi ja joiden tekemisen hän kuvien kera myös tunnusti. Käsitetaiteelliseen kokonaisuuteen sisältyivät alkuperäiset tägit, niiden kuvataltiot ja julkinen keskustelu.

Teoksensa selityksessä Kantokorpi siteerasi järjestyslakia, jonka mukaan ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”. Kantokorpi piti lakia ongelmallisena, ja hän kyseenalaisti määritelmät ”hyväksyttävyydestä”.

Teossarjallaan Kantokorpi halusi kritisoida ”kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä”.

Kantokorpi haastoi avoimesti viranomaiset puuttumaan ”49-vuo­tiaan taidekriitikon tekemisiin”. Eivät puuttuneet.

Kantokorpi jatkoi katutaiteen parissa myös Taideruhtinaat-teossarjallaan vuonna 2009. Teossarja koostui tarroista, joissa poseerasivat Kiasman (tuolloinen) johtaja Bernd Arell sekä Helsingin kaupungin­museon (tuolloinen) johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka muistetaan myös Guggenheim-hankkeen primus motorina. Näitä tarroja Kantokorpi liimaili seiniin ja tolppiin mainittujen taideinstituutioiden läheisyydessä.

Lisäksi sarjaan kuuluivat kuvat, joissa komeili taiteenkeräilijä ja asekaupoilla kerätyn miljardiomaisuuden päällä istuva Chaim ”Poju” Zabludowicz sekä Helsingin (tuolloin vallassa ollut) kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Teoksilla Kantokorpi kiinnitti huomion taiteen, rahan ja politiikan kytköksiin.

Viikkoa ennen menehtymistään Kantokorpi osallistui järjestämääni keskustelutilaisuuteen Helsingin Kyläsaaressa. Keskustelimme hänen ja Purkutaide-hanketta vetävän Jouni Väänäsen kanssa katutaiteen asemasta ja siitä, miten katutaiteeseen pitäisi suhtautua. Kyläsaaressa sijaitseva, purkutuomion saanut moottoripyöräkerho Bandidos MC:n entinen päämaja oli saanut sisäseinänsä täyteen graffiteja ja katutaidetta osana Purkutaide-hanketta.

Samalla, kun suuria seinämaalauksia ilmaantuu eri puolille maata kuin sieniä sateella, katutaiteen puolesta pitkään intoillut taidekriitikko oli nyrpeänä: lupa maalata ei tarkoita sitä, että pitäisi maalata, jos ei ole mitään sanottavaa.

Esimerkiksi australialaisen Guido van Heltenin viljasiiloihin Hämeenlinnassa maalaamat ihmishahmot saivat kiukkuisen tuomion. Sisällöltään tyhjät ihmishahmot ja pelkästään dekoratiiviset teokset eivät ole kiinnostavia, vaikka ne maalaisi kuinka isona. Mikäli katutaidepiirit haluavat tulla taiteellisesti vakavasti otetuiksi, kauniiden kuvien maalaaminen seiniin ei riitä.

Keskustelun päätteeksi sovimme, että Kantokorpi kutsuu perinteisemmissä kuvataiteen muodoissa kunnostautuneita taiteilijoita mukaan katutaidepainotteiseen Purkutaiteeseen. Vielä seuraavalla viikolla viestitellessämme aiheesta Kantokorpi kertoi innostuneena, että hänellä on ”jo viisi taiteilijaa joukkueessa”.

Otson menehdyttyä hänen jouk­kueen­sa osallistuminen Purkutaiteeseen on vaakalaudalla – en tiedä, keitä siihen kuului.

Suurempi huoli on se, että Kantokorven kaltaista taidekentän tuulettajaa ei ole näköpiirissä. Kuka nyt arvioi katutaidetta taiteena taiteen joukossa, ja kuka pistää taideruhtinaat koville?

Jälkikirjoitus: Kerroin muistotilaisuudessa kesken jääneestä Purkutaide-projektista ja siitä, etten tiedä, keitä ”Otson joukkueeseen” kuului. Yleisöstä nousi välittömästi käsiä ilmaan ja sain listan varmoja nimiä ja hyviä arvauksia. Yhteinen tahtotila oli, että saatamme tähän hankkeen loppuun. Tämän kehittymisestä lisää, jahka tilanne kehittyy.

Otso Kantokorven taidekritiikkiä ja merkintöjä Viron-reissuista osoitteessa alastonkriitikko.blogspot.fi