Eettiset sertifikaatit saattavat kannustaa yrityksiä toimimaan paremmin. Toisaalta sertifikaatit voivat myös vähentää valvontaa ja tukea ongelmallista yritystoimintaa.
Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.
Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
Yritysvastuu voidaan ymmärtää osana yhteiskunnallista debattia monikansallisten yritysten toiminnan legitimiteetistä.
Historiallisesti keskustelu yritysvastuusta juontaa juurensa 1990-luvulla nähtyihin, liiketoimintaan liittyviin suuriin ympäristö- ja yhteiskuntaskandaaleihin. Laajinta huomiota saaneita esimerkkejä näistä ovat Niken alihankkijoiden hikipajat ja Shellin poliittiset kytkökset nigerialaisen ympäristöaktivistin Ken Saro-Wiwan murhaan. Nämä skandaalit nostivat mediakeskusteluihin kysymyksen siitä, miten tuotantoketjuja voitaisiin hallita kansainvälisen sääntelyn avulla.
Yritysvastuun käsite oli yritysten oma vastaus tähän kriittiseen keskusteluun. Sen sanoma on, että yritykset voivat vapaehtoisesti yksityisellä sääntelyllä hallita ympäristö- ja sosiaalisia riskejä tuotantoketjuissa. Ei ole sattuma, että Nike ja Shell olivat ensimmäisiä yrityksiä, jotka julkaisivat kattavia yritysvastuuraportteja 1990-luvun loppupuolella – nämä yritysvastuuraportit loivat alustan nykyaikaisen yritysvastuun käsitteen synnylle.
Maailman suurimmat yritykset rankkaavan Fortune Global 500 -listan kärkipaikkoja miehittävät yritykset johtavat nykyään myös eettisiä indeksejä. On melkein mahdotonta löytää yritystä, joka ei julkaise yritysvastuuraporttia.
Eivät epäreilut maailmankaupan rakenteet rajaudu pelkästään suklaaseen. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos: ”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus. Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”
Myönteisyys yritysvastuun ideaa kohtaan on helppo ymmärtää. Se ei haasta markkinalogiikkaa millään tavalla, ja sen perustana toimii ajatus siitä, että markkinoiden kautta voidaan korjata vakavien ihmisoikeusloukkausten ja ympäristöhaittojen kaltaisia ”markkinahäiriöitä”.
Markkinatoimijat ja yritykset näkevät itsensä loogisina ja amoraalisina toimijoina – toimijoina moraalisen määrittelyn ulkopuolella. Moraalinen vastuu ja eettiset peruskysymykset siitä, mikä on ”hyvä” ja mikä on ”paha” lankeaa kuluttajalle. Tämän ajatuksen mukaan maailma muuttuu paremmaksi ostos kerrallaan, kunhan kuluttajalla on riittävästi tietoa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tämä on modernin kapitalismin perusajatuksia. Ongelmana on tietysti, että monikansalliset yritykset eivät itsekään hallitse tai tiedä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu, koska vastuu on ulkoistettu.
Erilaiset eettiset standardit ja sertifikaatit vapauttavat tässä yhtälössä myös kuluttajan moraalisesta päättelystä – uskomme, että niiden olemassaolo sinällään kertoo meille, mikä on ”hyvä eettinen valinta”. Yritysvastuukäytännöissä samoin kuin sertifioinneissa ei ole kyse vastuullisuudesta vaan vastaamisesta, eli siitä, miten yritys vastaa tai esittelee vaikutuksiaan tuotantoketjussa. Kysymys ei pohjimmiltaan ole siitä, miten vastuullista tai eettistä yrityksen toiminta on.
Yritysvastuun arvioimisen keskiössä on ”tekninen vastuu”, eli päätöksenteossa otetaan huomioon kysymyksiä kuten onko toiminta tehokasta vai tehotonta tai raportoidaanko oikealla vai väärällä tavalla. Yhteistä näille on se, että vastaukset kysymyksiin eivät kerro mitään toiminnan moraalisesta sisällöstä tai vaikuttavuudesta.
Yritysvastuudiskurssissa puheet tuotantoketjujen sääntelystä lain ja määräyksien keinoin on korvattu ”eettisillä periaatteilla”, ”ohjesäännöillä” ja ”eettisillä standardeilla”. Näitä kaikkia yhdistää se, että niistä puuttuu lain pakottavuus ja velvoittavuus. Sääntely onkin yritysvastuun kautta muuttunut yhteiseksi ongelmanratkaisumenettelyksi. Tästä esimerkkejä ovat ”sidosryhmäfoorumit”, ”rakentavat vuoropuhelut”, ”sidosryhmäkonsultaatio” ja ”julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet”.
Sertifiointijärjestelmät tuovat yhteen eri sidosryhmiä kehittämään yksityistä hallintotapaa ja jossain määrin myös korvaamaan julkista hallintoa.
Kansalaisjärjestöt, jotka ovat mukana ylläpitämässä sertifiointijärjestelmiä, löytävät itsensä paradoksaalisesta tilanteesta: ne puhuvat paikallisten valmiuksien kehittämisestä ja lakisääteisen hallinnon vahvistamisesta globaalin etelän valtioissa, mutta ovat samalla mukana kiihdyttämässä ja normalisoimassa yksityisen hallinnon käyttöä ja heikentämässä valtion roolia.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Keskustelu yritysvastuusta on kuitenkin mahdollistanut sen, että kansalaisjärjestöt voivat perustellusti vaatia, että yritykset osallistuvat vuoropuheluun yhteiskuntavastuustaan. Mikäli yhtiö sanoo kantavansa vastuuta muustakin kuin omistajiensa voiton maksimoimisesta, on siitä vastuusta keskusteltava julkisemmin kuin ainoastaan yhtiön hallituksen kokouksessa. Tämä on sinällään hyvä asia. Ongelmana on, että yritysvastuujärjestelmät eivät suoranaisesti pyri muutokseen vaan ylläpitämään ja vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita.
Yhteistä monille sertifiointijärjestelmille on se, että vaikka ratkaisujen kohteet ovat usein globaalissa etelässä, valtaa pitävät teollisuusmaiden edustajat. Sertifikaatit ja standardit ovat myös osa markkinalogiikkaa ja itsessään kasvava ja erittäin tuottoisa markkina. Muun muassa elintarvike- ja tekstiilialalla on kymmenittäin kilpailevia sertifikaatteja ja standardeja, joita markkinoidaan ja käytetään kuin mitä tahansa brändiä.
Lopultakin on hyvin mahdollista, että sertifikaattien kaltaiset korjaustoimenpiteet eivät paranna tautia. Oscar Wildea mukaillen parannuskeinot vain pidentävät sitä – ne ovat osa sairautta.
Osana tätä kehitystä sertifikaateista on tullut eettisen mielikuvituksemme raja. Yksittäisen työntekijän tulee seurata annettuja standardeja ja eettisiä ohjeistuksia, ja hänen on vaikeata kuvitella, että päätöksissä voisi miettiä yrityksen vaikutuksia oman moraalisen kompassin avulla. Kansalaisetkaan eivät enää osaa kuvitella, että maailma muuttuisi jollain muulla tavoin kuin sertifioitu ostos kerrallaan. Poliitikot puolestaan eivät voi kuvitella tehokkaampaa lihankintaketjujen sosiaalista ja ympäristösääntelyä kuin yksityinen hallintotapa.
Kuten todettua yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat vastaamaan sen toimien seurauksista. Sertifikaatit tukevat tätä prosessia. Sertifikaatteilla päätöksen ja vaikuttavuuden välille saadaan yhä lisää toimijoita, asiantuntijoita, konsultteja, prosesseja, mittauksia ja niin edespäin. Sertifioiminen on aina ensisijainen vaihtoehto uskottavan yritysvastuun toteuttamiseen.
Kirjoittaja työskentelee tuotantoketjuihin ja sosiaaliseen vastuuseen erikoistuneena tutkija-tohtorina Hanken-kauppakorkea-koulussa.
Yritysvastuusta yritysten vastuuseen Yritysviestintä on mielikuvien hallintaa ja vastuullisuudesta viestiessään yritykset valitsevat tarkasti mitä kertovat ja mitä jättävät kertomatta. Tarvitaan myös ulkopuolisia vahtikoiria.
Pukki kaalimaan vartijana Suklaateollisuudessa pyritään vesittämään riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuusvalvontaa. Fazer on mukana touhussa.
WE DON'T PAY LIVING WAGES Yritykset satsaavat yhä enemmän omasta vastuullisuudestaan kertomiseen, mutta elämiseen riittävä palkka, yksi tärkeimmistä vastuista, jää usein huomiotta. Se on ihmisoikeus,…
