Oranssiin ja maastokuvioihin verhoutunut porukka metsässä, leveitä virnistyksiä ja iloa, ja kaiken tämän keskellä pieni karhu, joka on saatu hengiltä. Perussuomalaisten kansanedustaja Jenna Simulan Facebook-sivulleen jakama kuva levisi kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa. Kuvaan tiivistyy joidenkin mielestä suomalaisten terve ja erityinen luontosuhde. Toisten mielestä kuvaan tiivistyi häkellyttävä ilakointi sillä, että on tapettu puolustuskyvytön ja vasta emostaan vierottunut tyyppi ihan vaan huvin vuoksi.

Epäilemättä osa karhun kuolemalla ilakoineista on oikeastaan iloinnut sitä, että ”suvaitsevaisto” ja ”vihermädättäjät” ovat tuohtuneet. Jenna Simulakin juhlisti kuvansa saatteessa sitä, että ”aktivistit” saivat tässä pitkän nenän. Mutta kyllä eroa epäilemättä löytyy myös siitä, miten itse kuvan tilanne nähdään. Onko kuolema asia, josta yleensäkään tulisi iloita on yksi kysymys. Toinen kysymys voisi liittyä siihen, kenen kuolemalla sopii ilakoida.

Perinteet kunniaan

Suomen Metsästysliiton johtaja Jaakko Silpola kertoi Iltalehdessä, että kuvan ottaminen saaliista kuuluu perinteisiin. ”Perinteisiin” vetoaminen on sikäli tyhjänpäiväistä, että perinteitä on niin hyviä kuin huonojakin. Itsessään se, että joku asia on perinne ei vielä tee asiasta hyvää tai huonoa.

Samassa Iltalehden jutussa myös tv-kasvo Mikko ”Peltsi” Peltola kertoi ymmärtävänsä kuvan oikein hyvin. ”Kaikkihan me otetaan kaikista asioista kuvia”, hän totesi. Peltola ei ole väärässä, mutta kannattaako kaikkia kuvia jakaa yleisölle ja miten kuvat silloin tulkitaan onkin monimutkaisempi kysymys.

Kuva metsään tapetusta karhusta toimii tietenkin osallisille muistoina ja trofeen kaltaisena dokumentaationa koetusta ja tehdystä. Meille ulkopuolisille kuva näyttäytyy tyystin erilaisena. Ehkä monien huomio tässä eräkerhon kuvassa kiinnittyi siihen, kuinka isolla porukalla on tapettu niin pieni tyyppi. Epäsuhta jahtiporukan ja sen ylpeänä esittelemän saaliin välillä on turhan räikeä ja kuva näyttää lähinnä siltä, kun aikuinen mies juhlisi voittoa alakoululaisten kädenvääntökisassa – sillä erotuksella tosin, että kädenvääntökisat eivät pääty kenenkään kuolemaan. Kansanedustaja Simulan jakamasta kuvasta ei välity katsojalle vihjettä siitä, että eduskunnan eräkerho kumppaneineen olisi kokenut suurtakaan kunnioitusta tappamaansa karhulasta kohtaan.

Kuvan herättämiin reaktioihin vaikuttaa myös epäilemättä se, kuinka eri tavoin suhtaudumme yleensäkin kuolemaan riippuen siitä, kuka on kuollut. Esimerkiksi omiin läheisiin kohdistuva tuska ahdistaa enemmän kuin tuntemattomiin kohdistuva. Samoin se, minkä lajiset eläimet yleensäkään koetaan empatian arvoiseksi vaihtelee suuresti. Siksi joku kokee villieläimen tappamisen surullisena ja toista asia ei hetkauta tippaakaan. Kukaan meistä ei pysty kokemaan yhtä voimakasta empatiaa kaikkia kohtaan ja empatiaan perehtynyt tutkija Elisa Aaltola kertoikin meille taannoin, että ”Maailma on piinan areena, ja empatian välitön kohdistaminen kaikkiin kärsiviin olisi musertavaa”. Valintaa siis tapahtuu, mutta kaikki valitsevat omalla tavallaan.

Tuskin kukaan myöskään pystyy esittämään absoluuttista totuutta siitä, ketä kohtaan kenenkin tulisi kokea empatiaa. On kuitenkin kiinnostava pohtia sitä, ketkä kaikki koemme empatiamme arvoisiksi.

Trofeet ja voiton kuvat

Kuten Silpola ja Peltola totesivat, ainahan noita saaliskuvia on otettu. Peltola on itse tullut tutuksi miehenä, joka poseeraa mieluusti kameralle kuollut kala käsissään. Toisinaan Peltola on myös poseerannut kameralle sylissään kala, jonka hän on päästänyt menemään kuvan ottamisen jälkeen. Tähän niin sanottuun catch and release -kalastukseen liittyy paljon ongelmia alkaen siitä, että kuiville kiskotut kalat ovat usein melko heikossa hapessa kokemuksen jälkeen.

Näitä mies ja kala -kuvia on usein tulkittu sen kautta, että Peltolan suhde luontoon on ”terve”, eikä huomiota ole riittänyt sille henkensä menettäneelle tai vakavasti haavoitetulle. Kyse ei tietenkään ole Peltolan itse keksimästä harrastuksesta ja kuva kuollutta kalaa kameralle esittelevästä miehestä on meemiytynyt jopa siinä määrin, että internetistä löytyy lukuisia artikkeleita, joissa miehiltä kysytään miksi he kokevat tarpeelliseksi esitellä esimerkiksi Tinderissä itsensä kuolleen kalan kera.

Harvoin (tai siis: ei ikinä) kuva tapetusta kalasta herättää sellaista keskustelua kuin nyt nähty kuva tapetusta karhusta. Jotkut kuvat kuolemasta koetaan siis normaalimmaksi ja ne herättävät vähemmän tunteita.

Karhuun liittyy paljon myyttejä ja ehkä meillä vieläkin kummittelee mielen perukoilla ajatus metsän valtias Otsosta. Voisiko tuossa eduskunnan eräkerhon kuvassa häiritä se, että tapettu karhu ei päässyt toteuttamaan tuota jylhää potentiaaliaan, vaan hänet tapettiin pienenä ja tyystin kunniattomasti? Samaa empatiaa ei suoda vaikkapa niille haittalajisiksi tuomituille supikoirille, joiden pesäkoloihin metsästäjät usuttavat koiriaan. Supiperheet voidaan repiä riekaleiksi omiin koteihinsa ja raatoja voidaan esitellä kameroille ilman, että kovinkaan moni moisesta järkyttyy. Supikoiria ei ole brändätty metsän valtiaiksi, vaan haitallisiksi ja siksi empatiamme ulkopuolelle kuuluviksi.

Suomessa myös ammutaan vuosittain kymmeniä tuhansia hirviä. Kuva kuolleen hirven vieressä kyykkivästä miehestä onkin varsin vakiintunut osa sosiaalisen median kuvastoa. Hirven kuolema harvoin herättää keskustelua tai surua, vaikka se on sama elämä hirvessä, karhussa, sinussa ja minussa. Hirven kuolema ylittää uutiskynnyksen todennäköisesti ainoastaan, jos hänet on tapettu autolla. 

Tyystin eri tavoin suuri yleisö suhtautuu niihin suomalaisiinkin, jotka lentävät Afrikan mantereelle ammuskelemaan suuria nisäkkäitä. Tavallisestihan noissa kuvissa kuolleena esiteltävät nisäkkäät on hosuttu valmiiksi aitaukseen, jotta suuren valkoisen metsästäjän ei tarvitse ottaa montaakaan askelta ilmastoidun auton luota. Näitä metsästyskuvia halveksutaan hyvinkin laajasti, mutta eipä se kuvan leijona ole yhtään sen enempää kuollut kuin jahtikuvissa esitellyt hirvetkään.

Kuolema on tietenkin osa elämää ja ilman kuolemaa ei olisi elämää. Suhteemme kuolemaan on kuitenkin vähintäänkin outo ja taatusti se on epäjohdonmukainen.