Suomen ensimmäiset nykyaikaiset kauppakeskukset avasivat ovensa 1980-luvulla. Nykyään maasta löytyy yli sata kauppakeskusta ja ne määrittävät myös kaupunkitilaa sekä sen käyttöä.

Jos kauppakeskukset ovat alkujaan kenties vastanneet olemassa olevaan kulutuskysyntään, on niistä ajan mittaan muodostunut tiloja, joissa vietetään aikaa ja oleillaan. Näin niitä voisi verrata kaupunkien toreihin ja puistoihin ja muihin julkisiin tiloihin, joissa aikaa vietetään. Merkittävä ero kauppakeskusten ja julkisen kaupunkitilan välillä on kuitenkin se, että kauppakeskukset eivät ole julkista tilaa. Kauppakeskukset ovat niin sanottua puolijulkista tilaa, jossa oleillaan näennäisestä vapaudesta huolimatta omistajan määrittelemällä tavalla ja antamilla säännöillä.

Mikä käytännössä erottaa julkisen tilan puolijulkisesta tilasta? Julkisessa tilassa saa esimerkiksi järjestää mielenosoituksia ja viettää aikaa ilman että edes teeskentelisi olevansa kiinnostunut shoppailusta. Kauppakeskuksessa mielenosoittamiseen ja muuhun totutusta poikkeavaan (kenties kuluttamista häiritsevään) käytökseen puututaan nopeasti. Ja vaikka kauppakeskuksia mieluusti mainostetaan ”kaikkien yhteisenä olohuoneena” ja ”kaupungin uutena sydämenä”, eivät omistajat useinkaan katso hyvällä henkilöitä, jotka eivät kuluta riittävästi.

Tuoreena esimerkkinä mielenosoittamisen rajoituksesta kauppakeskuksessa toimii tilanne, joka tapahtui kauppakeskus Itiksessä Kentucky Fried Chicken -ravintolan avajaisissa. Ravintolan avaamista edisti näytös, jossa kuluttajat jonottivat pääsyä sisälle tuntien, jopa päivien ajan. Pisimpään jonossa ollut henkilö oli kuitenkin eläinten oikeuksista huolestunut aktivisti ja hän sitten puhui paikalle saapuville lukuisille toimittajille juuri ennen ovien avaamista. Aktivisti ei käyttäytynyt uhkaavasti tai aggressiivisesti, mutta toki hänen sanomansa oli erilainen kuin mitä uppopaistettuja kananpalasia innoissaan odottavien jonottajien sanoma oli. Tämä ero sanomisen sisällössä riitti siihen, että jonottanut aktivisti ja hänen kaverinsa otettiin kiinni kovakouraisesti ja vietiin poliisilaitokselle putkaan loppupäiväksi.

Toisena esimerkkinä voisi mainita kauppakeskus Kampin suhteen nuorisoon. Kun kauppakeskusta suunniteltiin 1990-luvun ja 2000-luvun taitteessa ja haettiin lupaa rakentaa ostosparatiisi yhdelle valtakunnan keskeisimmälle paikalle, liittyi yksi rakentamisen puolesta esitetty argumentti nuorisoon. Kauppakeskuksesta lupailtiin viihtyisää ja turvallista tilaa nuorille. Kun Kamppi lopulta valmistu, nuoriso löysikin sinne. Paikalle saapunut nuoriso ei kuitenkaan kuluttanut toivotulla tavalla ja pian kauppakeskuksessa heräsi harmitus. Kuraa eteiseen tuovaa, mutta liian vähän rahaa kassoihin jättävää nuorisoa ruvettiin häätämään paikalta erilaisin keinoin. Kauppakeskuksesta esimerkiksi poistettiin penkkejä, jotta nuorisolla ei olisi paikkoja, joissa istuskella.

Kauppakeskus ei ole ainoastaan kauppakeskus

Ongelmalliseksi vapauden puutteen kauppakeskuksissa tekee se, että niille on annettu mittavasti julkista tilaa ja kaupunkeja on kehitetty kauppakeskusten kautta ja niiden ehdoilla. Mitä suuremmassa roolissa kauppakeskukset ovat yhteiskunnassa, sitä tarkemmin meidän tulisi miettiä sitä, miten kauppakeskuksissa saa olla.

Nykyisellään kauppakeskukset ovat tiloja, joissa eivät päde julkista tilaa määrittelevät lait ja käyttäytymissäännöt. Kauppakeskuksille on annettu oikeus määritellä sopiva tapa olla ja viettää aikaa. Lisäksi niille on annettu oikeus valvoa järjestystä tiloissaan ja järjestyksenvalvojat huolehtivat siitä, että ihmiset käyttäytyvät toivotulla tavalla.

Samalla, kun kauppakeskusten määrä ja niiden viemä osuus avoimesta tilasta on kasvanut on kauppakeskuksien yhteyteen alettu sijoittamaan myös julkisia palveluja. Kauppakeskuksessa sijaitseva kirjasto tai nuorisotila ei ole enää ihme ja on niihin mahdutettu myös kappeleita ja muita uskonnollisia tiloja. Helsingissä Pasilan juna-asema – joka on yksi maan vilkkaimmista – sijaitsee käytännössä Mall of Tripla -kauppakeskuksessa. Helsingin linja-autoasema puolestaan on sijoitettu Kampin kauppakeskuksen alle. Lohjalla on rakennettu ammattikorkeakoulun kampus kauppakeskukseen ja Mikkelissä kaupungin taidemuseo sijaitsee kauppakeskuksessa.

Eli kun puhutaan kauppakeskuksista ei puhuta vain paikoista, joista voi ostaa tavaroita ja tuotteita. Kauppakeskukset on integroitu osaksi yhteiskuntarakennetta tavalla, joka ohjaa ihmisiä niihin silloinkin, kun tarkoituksena ei ole ostaa mitään. Silti kauppakeskusten koko olemassa olo ja niissä olemisen tapa perustuu kuluttamiselle. Mutta pitäisikö yhteiskunnan perusrakenteisiin nivoutuvien kauppakeskusten sittenkin rinnastua enemmän julkiseen tilaan?

Ajatus kauppakeskuksesta merkityksellisenä tilana ei ole uusi. Zombielokuvillaan kauhugenren 1960-luvulla uudistanut George A. Romero suunnitteli elokuviensa zombit kuluttajakansalaisten pohjalta. Meistä itsestämme tuli hirviö, jota pelätä. Kauhu ei enää löytynytkään jostain ylimaallisesta tai mytologioista. Elokuva Dawn of the Dead (1978) tapahtui kauppakeskuksessa, jonne elävät kuolleet vaelsivat, koska se oli ollut heille merkityksellisin paikka heidän vielä eläessä.
Vuonna 2019 joukko aktivisteja veti päälle zombimeikit ja vaelsi juuri valmistuneeseen Mall of Triplaan. Sanomattakin on selvää, että järjestyksenvalvojat eivät ilahtuneet totutusta poikkeavasti käyttäytyvistä vieraista. Samalla kuitenkin onnistuttiin kuvaamaan Shop Till You Drop Dead -video. Lisää tapauksesta täällä.

Sallitun rajat ovat mysteeri

Julkisen tilan kaventumisen ohella kauppakeskusten hallinnoimaan tilaan liittyy ongelmallinen epämääräisyys. Ei ole mitenkään itsestään selvää, mikä milloinkin koetaan ”häiritseväksi” tai ”epäsopivaksi”. Siinä, missä julkisessa tilassa olemista määritellään melko selkeästi ja tarkasti, pitää kauppakeskuksissa käytännössä arvailla ja veikata se, mitä saa ja mitä ei saa tehdä.

Kentucky Fried Chicken -avajaisten hässäkän jälkeen helsinkiläinen Ismo Kiesiläinen rupesi miettimään juuri näitä kauppakeskuksiin ja julkisen tilan kaventumiseen liittyviä kysymyksiä.

Mikäli KFC-jonossa kiinniotetun aktivistin synti oli puhua väärästä aiheesta, niin Kiesiläinen ajatteli kokeilla mitä seuraa, jos menee paikalle ja on puhumatta mitään. Hän kirjoitti maalarinteipin palaseen ”älä tapa”, teippasi suunsa kiinni ja meni seisoskelemaan ravintolan jonon viereen. Pian paikalle saapuivat järjestyksenvalvojat. Paikalle saapunut KFC:n edustaja ilmoitti, että ravintolan edusta on ”tapahtuma-aluetta” ja että Kiesiläisellä on vapaus ilmaista mielipiteensä, mutta ei tapahtuma-alueella. Lopulta järkkärit osoittivat Kiesiläiselle sopivan paikan – pimeä nurkka pihalla, rakennustyömaanosturien puristuksessa.

Noin kohdassa 8:20 järjestyksenvalvoja toteaa radioon, että ”Ei voi tehdä [koodi], liikaa yleisöä”. Jäi epäselväksi, mitä järjestyksenvalvoja ei voi tehdä yleisön edessä.

Voisiko kauppakeskuksissa sittenkin ilmaista mielipiteitään?

Kokemuksensa innoittamana Kiesiläinen keksi ehdottaa yleistä Ilmaise mielipiteesi kauppakeskuksessa -päivää. Tarkoituksena ei siis ole järjestää mielenosoituksia, eikä kukaan organisoi mitään. Ajatuksena on se, että kenties ihmiset voisivat tuoda kukin omalla tavallaan mielipiteitään julki näissä kauppakeskuksissa.

”Näissä niin sanotuissa puolijulkisissa tiloissa eivät yleensä päde normaalin kaupunkielämän säännöt ja oikeudet. Esimerkiksi eläinten oikeuksista ei saa puhua, ehdokas tai kansalaisjärjestö eivät saa jakaa esitteitään, eikä nuorten anneta viettää aikaa ilman ostamisen pakkoa”, Kiesiläinen linjasi.

”Kun kansalainen astuu sisään kauppakeskuksen valtaamaan kaupunkitilaan mennäkseen kauppaan, kahvilaan, kirjastoon tai bussiin tai tavatakseen ystäviään, hän joutuu samalla luopumaan sananvapaudestaan – jos kauppakeskus saa päättää.”

Koska Ilmaise mielipiteesi kauppakeskuksessa -tapahtuman tarkoituksena ei suinkaan ole rikkoa sääntöjä halusi Kiesiläinen ottaa selvää, että missä rajat saattaisivat mennä. Hän kysyi asiasta poliisilta.

”Lähetin tapahtuman kutsun myös Helsingin poliisin kirjaamoon. Toivoin, että poliisi kommentoisi, jos on jotain mitä pitää ottaa huomioon”, Kiesilänen kertoi.

Ennen kirjallisen kysymyksen lähettämistä Kiesiläinen myös puhui puhelimessa poliisin kanssa. Poliisi ei kyennyt antamaan vastausta edes siihen, voiko yksittäinen henkilö mielenilmaus julkisella paikalla olla lain tarkoittama ”yleinen kokous”. Myöskään asian tiedustelu kirjallisesti ei tuottanut tulosta, eikä viranomaiset lähde arvioimaan sallitun rajoja. Poliisin mukaan mahdolliset rajanylitykset tulevat yleensä tutkituksi yksityishenkilöiden tekemien ilmoitusten perusteella.

Kun Helsingin Sanomat tiedusteli Itiksen toimitusjohtaja Christoffer Jansénilta, missä menee luvallisen mielipiteen ilmaisemisen raja, ei Jansén kommentoinut asiaa.

On melko ongelmallista, että käytännössä sen, mitä kauppakeskuksessa saa ja ei saa tehdä selvittäminen vaatisi sitä, että yksittäiset kansalaiset koettelevat näitä rajoja ja sitten lopulta tuomioistuin jakaa tuomioita ja siten määrittää ne rajat. Tämän selvitystyön hinnan maksaa yksilö, joka joutuu kahlaamaan oikeusprosessin läpi ja vastaamaan mahdollisesta tuomiosta.