Median virrassa räpiköi erilaisia tiedon lajityyppejä. Tiedottamisessa yleensä pyritään ainakin näennäisen neutraaliin faktojen kertomiseen. Mainonnan puolelle siirrytään, kun mukaan tulee mielikuvien rakennusta ja – ellei olla radiossa – visuaalista juonittelua. Mainospaikoista myös yleensä maksetaan.

Journalismilla tarkoitetaan faktoiltaan tarkistettuun, toimittajan riippumattomaan tulkintaan perustuvaa tiedonvälitystä.

Journalismin ja mainonnan välisen rajan määrityksessä törmätään usein piilomainontaan. Siinä ulkopuolisen vaikuttamisen pyrkimys on onnistunut hiipimään toimituksellisen aineiston sisälle.

Toisaalta sisällöllisestä ristiinmarkkinoinnista puhutaan silloin, kun esimerkiksi iltapäivälehdessä puffataan uutisena saman mediakonsernin televisiokanavalla esillä olevan reality-ohjelman käänteitä.

Juha Herkman kuvaa väitöskirjassaan Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avoliitto (2005) vielä vakavampia tapauksia, joissa oman mediakonsernin etu on saattanut – jopa toimittajien itsensä huomaamatta – heijastua toimituksellisen aineiston painotuksissa.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.”

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.

Pasi Kivioja havaitsi Alaston lööppi -gradusssaan (2004), että tämä päti hyvin myös vuoden 2002 Ilta-Sanomien­ lööppien ja etusivujen pääaiheiden valintoihin. Niistä yli puolet käsitteli julkisuuden henkilöitä, melkein kolmannes rikoksia ja niiden seuraamuksia sekä noin joka kymmenes onnettomuuksia.

Samaan aineistoon kuuluneet otsikot olivat sävyltään enimmäkseen kielteisiä, ja niissä kerrotuista rikoksista suurin osa koski väkivallantekoja.

Pistokoe lähimmälle lehtikioskille osoittaa, että ainakaan kovin suuria muutoksia ei iltapäivälehtien mainonnassa ole tämän jälkeen tapahtunut.

Miten lööpit koetaan? ­Lööppien psykologiasta väitellyt Sini Setälä puntaroi Psykologia-lehdessä (3/2015), miten ihmiset – vahvaksi kokemastaan mediakriittisyydestä huolimatta – jäsentävät lööppien kautta todellista ympäristöään. Negatiiviset uutiset herättävät pelkoa ja muita omaan elämään peilautuvia tunteita, vaikka vastaavien tapahtumien osuminen omalle kohdalle olisi kuinka epä­todennäköistä.

Olennainen kysymys onkin, minkä verran väkivallan näkyminen jatkuvasti lööpeissä osaltaan normalisoi väkivallan roolia kulttuurissamme. Vaikeasti tutkittava kysymys puolestaan on se, voiko joku väkivaltaan taipuvainen tämän takia päätyä helpommin sitä myös käyttämään.

Lööppiväkivallan tunnistettujen kielteisten oheisvaikutusten takia jopa mainostajien oma Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) on puuttunut etenkin lapsiin kohdistuvan väkivallan käyttämiseen iltapäivälehtien myynninedistämisessä.

Sylttytehtaalla tätä ei helposti niellä. Vuonna 2006 Iltalehti vastasikin kritiikkiin katumainoskampanjalla. Siinä käytetty slogan ”Jos sinä lyöt lasta, me iskemme takaisin. Perheväkivalta ei ole yksityinen asia” antoi ymmärtää, että lapsiin kohdistuvasta väkivallasta kertovat lööpit ovat pikemminkin taistelua väkivaltaa vastaan.

Voima kommentoi heti tuoreeltaan kampanjan ilmeistä tekopyhyyttä vastamainoksen muodossa. Siinä slogan mestaroitiin satiiriseen muotoon: ”Kun sinä lyöt lasta, me lyömme sillä rahoiksi. Hyvä lööppi rikastuttaa katukuvaa, lapsen mieltä ja meitä.” 

Tällaisia vastamainoksia on julkaistu Voimassa lehden perustamisvuodesta 1999 alkaen. Niiden idea ei ole myydä mitään, vaan mainoksia imitoivan muodon kautta niissä kommentoidaan kohteena olevaan viestintään kätkettyjä manipulaatiopyrkimyksiä.

Uhkalehti-vastamainos on tehtiin yhteistyössä Nuorten Ääni -toimituksen nuorten kanssa. 

Työryhmässä tutkittiin ensin lööppejä ja niistä etsittiin usein toistuvia ryhmiä. Perinteisten julkkisten ohella huomio kiinnittyi siihen minkä laisissa rooleissa esiintyvät esimerkiksi nuoret. vanhemmat ja pomot.

Analyysinäkökulmaksi valikoitui taas ajatus siitä, miten otsikoissa pyritään vetoamaan samaan aikaan sekä ihmisten turvallisuuden tunteeseen että luomaan kuvia turvallisuutta horjuttavista uhkista. Parodian pääkärki jalostui tätä kautta siihen, miten lapset, nuoret ja työntekijät voivat näyttäytyä jopa yhtä aikaa uhkana ja uhreina.

Samassa vastamainoksessa ihmisille uhkaa edustaviksi onnettomuuksiksi ovat kääntyneet myös normaali luonnonilmiö, enemmän auton kuin kuljettajan syyksi määrittyvä kolari ja viihdejulkkiksen keksityn oloinen vastoinkäyminen.