Kaatuuko Stockmann koronaan ja pitäisikö meidän harmitella tuon ikonin perään? 

Hullut Päivät ovat muodostuneet jonkun sorttiseksi institutioksi ja ikoniksi. Epäilemättä nuo glorifioidut alennus-/varastomyynnit olleet merkittävä tulonlähde Stockmannille. Hullujen Päivien konseptihan on perustunut siihen, että ”tyyriiksi” ja ”fiiniksi” mielletty tavaratalo täytetään hetkeksi tavaralla, joka on ”edullista” ja ”saavutettavissa”. 

Vuodesta toiseen kansa on parveillut hysteerisenä ostamaan pääasiassa melko normihintaista tavaraa, jota eivät ehkä edes tarvitse. Vuosia talous- ja konseptiongelmien kanssa paininut tavaratalo on epäilemättä odottanut näitä riehoja, jotka ovat tarjonneet helpotusta itseään pala palalta myyneen yhtiön kassakriisille. 5.4.2020 päättyneet Hullikset olivat sikäli poikkeukselliset, että ne järjestettiin koronan takia myös verkossa. Ja verkko on ollut se toiminta-alusta, jota Stocka ei ole oikein missään vaiheessa saanut hallintaansa.

6.4. Stockmann hakeutui yrityssaneeraukseen, kassa on tyhjä.

On varmaan ihan perusteltua todeta, että Hullut Päivät ovat nojanneet ensisijaisesti kuluttajien joukkopsykoosiin. Väki on lietsottu hysterian partaalle täydessä tavaratalossa maanisten kuulutusten luodessa tunnelmaa. Henkilökunnan ohella hulluuteen lietsomista ovat tehneet myös kuluttajat toiset toisilleen ja liskoaivojen metsästysvaistot on kanavoitu vimmaiseen kilpailuun t-paidasta tai maljakosta.

Oikeastihan niiden muutamien oikeiden alennusten väliin on pakattu loputtomat kasat vartavasten tilattua, usein tarpeetonta ja huonolaatuista ryönää. Ja kuluttajat tappelevat kuuliaisesti nenäliinapaketeista tai kalsareista, vaikka samalla hinnalla saisi vastaavia 365 päivänä vuodesta.

Vaikka Stocka on monella tavalla osa kansallista historiaa ja kulttuuriperimää, en välttämättä itke tämän turhuuksien rovian perään, mikäli se ottaa sammuakseen.

Kaikki eivät tietenkään näe tätä kulutushysteriaa joukkopsykoosina tai millään tavoin ongelmallisena. Päinvastoin. Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n puheenjohtaja Pekka Lundmark kantoi huolta siitä, että kriisin keskellä ostamisen välttely olisi itsessään psykoosi.

”Nyt olisi hirveän tärkeätä, että emme luo joukkopsykoosia, jossa kaikki lopettavat talouden pyörien pyörittämisen. Niiden yritysten ja kuluttajien, joilla suinkin on siihen mahdollisuus, kannattaisi jatkaa kuluttamista.”

En tiedä joukkopsykooseista, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että mikäli nykyaikaisia joukkopsykooseja mietimme, niin kyllä Hullut Päivät edustavat genreä hyvin. Tämä tulkinta ei kuitenkaan taida istua EK:n ja Lundmarkin ajatteluun.

Viime joulun alla kuvasimme kulutuskriittisen Shop till you Drop Dead -zombie-videon uunituoreessa Mall of Tripla -kauppakeskuksessa. Tuon projektin aikana tulimme miettineeksi melko paljonkin sitä, miten suhteemme ostamiseen on muuttunut.

”Monien kuluttajien suhteessa ostamiseen näyttäisi tapahtuneen merkittävä muutos. Ostaminen on alkujaan ollut tapahtuma, jossa hankitaan itselle jotain tarpeellista, mutta nykyään tuo tuote on muuttunut jopa toissijaiseksi. Nyt tuote on monesti ainoastaan väline, jonka avulla saadaan aikaiseksi ostoskokemus – ja hetkellinen dopamiiniaalto. Myös tarpeettomat tuotteet pitää kuitenkin tuottaa, joten lopulta niihin investoidut raaka-aineet ja energia menevät hukkaan.”

Eli siinä missä ostaminen on joskus aikaisemmin ollut välttämätön paha, niin nyt siitä on tullut itsessään tavoite. Ja se, mikä on tavoite on tietenkin myös asia, jonka varaan kuluttajakansalainen rakentaa identiteettiään. Tätä ajatusta pyörittelin puolestani Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen -teosta tehdessä.

”Onko kuluttaminen maallistuneessa markkinatalou­dessa elävän kansan identiteetti? Aikanaan oli täysin loogista, että yhteisön moraalinen koodisto saatiin Jumalalta ja yksilön rooli osana yhteisöä on määrittynyt suhteessa seurakuntaan. Nykyään mainokset ja kuluttajuus ovat monin tavoin ottaneet Jumalan ja seurakunnan aseman elämissämme. Markkinoiden vilkkuvat valot voi hyvin mieltää uusiksi jumaliksi.”

Tätä ajatusta kommentoi myös teologian väitöskirjatutkija Heli Yli-Räisänen.

”Vastaako kuluttaminen nyky­-yhteiskunnassa samaan tarpeeseen, johon uskonto on vastannut? Ja onko brändejä ja kulutusta vaikea kritisoida siksi, että kritiikki horjuttaa samalla itseymmärrystämme, kollektiivisella ja yksilöllisellä tasolla? Kulutan, siis olen.”

Mutta mitä kriisin jälkeen? Pitääkö meidän murehtia sitä, mitä olemme menettäneet, vai pitääkö meidän rakentaa jotain parempaa? BIOS-tutkimusyksikkö julkaisi mietteitänsä liittyen talouden uuteen järjestykseen.

”Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival.”

Galina Kallio ja Ilja Lehtinen puolestaan hahmottavat kriisiherkän tehomaatalouden jälkeistä ruokatuotantoa Koronakriisi ja ruoka -trilogiassaan.

”Keskitetyn tehotuotannon haitat ovat käymässä akuutimmiksi kuin koskaan. Nyt on viimeistään aika muuttaa suuntaa. Paitsi, että riippuvuutta maailmanlaajuisista markkinoista, toimitusketjuista ja muista riippuvuuksista olisi Suomessa purettava, meidän tulisi ehdottomasti kiinnittää yhä kokonaisvaltaisempaa huomiota siihen, miten ruoantuotanto kohtelee maaperää ja ympäristöä.

Tulevaisuudessa Suomella on entistä vähemmän varaa olla riippuvaisia degeneratiivisesta – rappeuttavasta, omat resurssinsa loppuun kuluttavasta – maataloudesta.

Onneksi vaihtoehtojakin on olemassa.”