Kulttuuriperinnön yhtäaikainen syöminen ja säästäminen on vaikeaa, mutta kenties mahdollista. Pyrkimyksiä tähän suuntaan on nähty läpi​​​ koko itsenäisen Suomen historian. 1990-luvun alussa ympäristöministeriö julisti 27 kansallismaisemaa, joiden sanotaan edustavan ja kuvastavan suomalaisuutta erityisellä tavalla. Monet jalustalle nostetuista maisemista liittyvät luontoon, ja niiden arvostukseen on vaikuttanut myös taide. Listalta löytyy esimerkiksi Pielisen yli aukeava näkymä Ukko-Kolin huipulta, jonka aseman suomalaisuuden ytimessä vakiinnutti Eero Järnefelt muun muassa teoksillaan Syysmaisema Pielisjärveltä (1899) ja Maisema Kolilta (1928). 

Turun yliopiston maantieteeseen ja maisemakuvastoon erikoistunut tutkija Hannu Linkola huomauttaa, että esimerkiksi Syysmaisema Pielisjärveltä -teoksessa näkyvä maisema ei ole sitä koskematonta ikimetsää, mitä sen usein oletetaan olevan. ”Siinähän on valtavan lehtipuuvoittoista, eli kaskettua aluetta. Siinä näkyy intensiivisen metsänkäsittelyn merkkejä.”

Kulttuurihistoriallisesti merkittävänä voidaan pitää myös niin sanottua Vienan reittiä, jota pitkin Elias Lönnrot taivalsi matkoillaan etsimään ja kirjaamaan muistiin runoja. Keräämiensä runojen pohjalta Lönnrot kirjoitti vuonna 1835 julkaistun Kalevalan. Vuonna 2010 maa- ja metsätalousministeriön tulosohjauksessa toimiva ja noin kolmannesta Suomen pinta-alasta hallinnoiva, valtion metsätaloudesta vastaava Metsähallitus ilmoitti hakkuista tämän historiallisen kulku- ja kauppareitin varrella, ja laajoja alueita sen läheisyydessä lanattiinkin avohakkuuaukeiksi.

Myyttinen menneisyys metsissä?

Linkola on tutkijana Heidi Henriikka Mäkelän johtamassa Folklore metsässä -tutkimushankkeessa. Mäkelän folkloristinen tutkimus on keskittynyt erityisesti 1800-luvun kansallisromantiikkaan, ja Linkola puolestaan on perehtynyt modernisaation aikaan. Yhdessä he tutkivat muuttuvaa suhdettamme metsiin ja kansanperinteen merkityksiä nykyajassa. 

Linkola huomauttaa, että ylipäätään kulttuuri- tai kansallismaiseman kaltaisia aiheita kannattaa lähestyä myytteinä, joissa on aina mukana poliittisia ulottuvuuksia. ”Suhde metsään voi olla henkilökohtainen, mutta samalla se on vahvasti kansalaiskasvatuksen, koulun, uutiskuvaston, yhteiskunnallisten keskustelujen ja tietyn historiallisen myytin muokkaama.”

Mäkelä toteaa, että metsä on nähty hyötyajatelun kautta ainakin valistuksen ajasta, 1700-luvulta alkaen. ”Silloinkin metsä nähtiin pitkälti kesytettävänä takapajulana ja siellä asuvat ihmiset takapajuisina. Tästä lähtökohdasta myös Zachris Topelius kirjoitti, että hyvin hoidettu metsä on se haluttu ideaali. 1800-luvulla kansallisromantiikan aikaan muodostui ajatus siitä, mitä on olla suomalainen erillään Ruotsista tai Venäjästä, ja samalla tarvittiin abstrakti ajatus siitä, mitä suomalaisuus on. Vähäisen kirjoitetun historian avuksi tuli Kalevala sekä suomalaiseen muinaisuuteen liittyvät myytit.”

Kaksijakoinen metsäsuhde

Läpi itsenäisen Suomen historian ja jo ennen itsenäistymistä suhdettamme metsään on rakennettu erityisesti kahden ajatuksen varaan. Yksi ajatuksista on historia rajattomien metsien kansana ja toinen se, että metsätalous on hyvinvointimme tae. Todellisuudessa metsiä ei ole rajattomasti, mikä vaikeuttaa näiden kahden suomalaisuuden keskeisen rakennuspalikan yhteensovittamista. Suomen valtio on myös itse osallisena tämän ristiriidan tuottamisessa, ja Linkolan mukaan valtiota ja metsäteollisuutta onkin oikeastaan mahdotonta täysin erottaa toisistaan.

”Taloudellisen metsäajattelun eetos on ollut alusta alkaen mukana vahvasti suomalaisessa kansallisvaltiossa. Voisi jopa sanoa, että metsäteollisuus ja valtio ovat rakentaneet toinen toisiaan. Valtiosta muodostui nopeasti laaja-alainen metsätalouden toimijaverkosto, jossa puut kulkivat järviä pitkin. Maisemaa on muokattu, on rakennettu teollisuusyhdyskuntia. On ollut savotat, ja on sidottu myös yksityinen maanomistajuus tukemaan metsätaloutta. Valtio on osin omistanut metsäteollisuutta. Metsäteollisuus on tilallinen, taloudellinen, nationalistinen ja valtava valtiollinen projekti.”

Tätä kansallista projektia tukevat ajatukset on otettu myös osaksi kouluopetusta, ja sen tuotoilla on rakennettu hyvinvointivaltiota palveluineen. Linkolan mukaan suomalaisissa oppikirjoissa näkyi jo 1920-luvulla vahvasti se, kuinka metsiä kuvattiin metsäteollisuuden raaka-ainetarpeen kautta, ja sama ajattelu on jatkunut näihin päiviin.

”Samalla, kun moderni valtio loi itselleen kansallista menneisyyttä ja rakensi itseään sen varaan, se pyrki syömään sitä menneisyyttä. Meillähän vastuullisen kansalaisuuden imperatiivi on hoitaa metsää hyvin ja monille hoitamaton – eli siis vanha – metsä saattaa näyttää rumalta ja olla kauhistus. Vasta 1960- ja 70-luvuilla alettiin havahtua ekokriisiin ja syntyi säröjä tähän kaiken kattavaan hyötyajatteluun”, Linkola toteaa. 

Jos metsä sisältyy suomalaisuuteen samanaikaisesti raaka-aineena ja vaalittavana, voisi hieman kärjistäen todeta, että hävittäessään metsämaisemiaan, valtio suorittaa itse itselleen amputaatiota. Mäkelä kuitenkin löytää kansallisvaltion rakentamisen logiikasta selityksen sille, että ajatus metsien vaalimisesta ja niiden taloudellinen hyödyntäminen voivat olla olemassa rinnakkain.

”Kun vaikka Lönnrot lähti kokoamaan Kalevalaa tai Järnefelt maalasi Kolin laella, eivät he ajatelleet, että suomalaiset pitäisi palauttaa tämmöiseen muinaiseen tilaan. Toiminnallaan he loivat modernia kansallisvaltioa, se suuntautui tulevaisuuteen, vaikka katse kääntyi menneeseen. Menneisyydestä haettiin palasia kirjattavaksi ylös, laitettavaksi museovitriiniin katseltavaksi.”

Kenties sama mahdollistaa yhä kahden keskenään ristiriitaisen metsäsuhteen samanaikaisuuden. 

Myyttien rakentamisesta

Puheissa kansakunnat ja kansallisvaltiot vaikuttavat usein luonnollisilta ja niiden rajat selviltä. Todellisuus on kuitenkin hähmäisempi ja sattumallakin on roolissa. Mäkelän mukaan folkloristiikassa on pohdittu paljon sitä, mitä on vaikka suomalaisuus.

”Lönnrot meni juuri Karjalaan etsimään niitä runoja, koska ne eivät vielä olleet kadonneet ortodoksiselta alueelta. Muualla reformaation tuulet olivat pyyhkäisseet ne pois. Sitten sattui käymään niin, että hänen työnsä jähmetti pitkäksi aikaa Karjalan koko suomalaisuuden representaatioksi.”

Runonkeruumatkoillaan Lönnrot myös ylitti Suomen entiset ja nykyiset rajat, kielialuekin ehti vaihtua. Mäkelän mukaan suomalaisuuden ytimessä onkin piirteitä, joiden suomalaisuus voidaan jopa kiistää. Linkola puolestaan muistuttaa, että suomalaisen maiseman ihmisten sydämiin maalanneet taiteilijat hakivat oppinsa maan rajojen ulkopuolella, Keski-Euroopassa ja Venäjän hovin liepeillä. ”He kävivät opiskelemassa romantiikkaa, düsseldorfilaisuutta, realismia, vaikka mitä, ja palasivat Suomeen lokalisoimaan sitä.”

Kansallisvaltiot ja käsitykset kansakunnista ovatkin määrätietoisen tarinankerronnan tuloksia. Kuitenkin myytit, joiden varaan ne rakentuvat, esitetään jotenkin luonnollisesti muodostuneina, spontaanisti syntyneinä ja niiden kriittinen tarkastelu voi jo itsessään vaikuttaa radikaalilta, tai ainakin ärsyttää.

”Kansallisvaltioiden syntyyn liittyvä nationalismi on sitkeä ideologia”, Mäkelä toteaa. ”Siihen liittyvät tarinat nivoutuvat elämän rakenteisiin ja porautuvat siihen mitä olemme. Jos niitä yrittää haastaa, niin ihmisethän saavat kauhean voimakkaita reaktioita, että mitäs helkkaria. Tähän liittyvä maisemakuvastokin on äärimmäisen sitkeää, minkä näkee vaikka siinä että versiot Koli-maisemasta toistuvat edelleen erilaisissa valokuvakilpailuissa.”

Vaikka myyttinen kuvasto pysyisikin jokseenkin muuttumattomana, voivat tavat olla ja toimia tutussa ympäristössä kuitenkin muuttua. Mäkelä mainitsee esimerkkinä koronapandemian aikana suuren suosion saaneen metsäjoogan. Jooga metsässä on voinut tarjota mallin uudenlaisesta toimijuudesta vanhassa ympäristössä ja parhaassa tapauksessa tämä uudenlainen tapa olla voi muuttaa suhdetta metsään. Kiinnostavaksi tämän tekee esimerkiksi se, että vakiintuneen metsänhoidon – siis puiden kaatamisen – sijaan tämä tapa kokea metsä ei ole ekstraktiivinen vaan enemmänkin jakava.

Mikä se metsä sitten on?

Vaikka viestimme jaettujen sanojen avulla, voi se mitä jollakin sanalla tarkoitetaan vaihdella. Tämä näkyy myös siinä, mitä sanan ”metsä” koetaan tarkoittavan. Oikeasti vanhoja metsiä ei Suomessa enää ihan hirveästi ole ja ylivoimainen enemmistö metsistämme on valjastettu tavalla tai toisella metsätalouden tarkoituksiin. Puupeltoja katsellessa voi olla vaikea nähdä metsää puilta. Ja toisaalta se pinta-alaltaan pieni kaupunkimetsä on saattanut säästyä tyystin metsätaloudelta ja voi pitää sisällään vanhaa ja monipuolista puustoa. Se, arvioiko metsää vaikka pinta-alan tai puiden iän mukaan, voi vaikuttaa dramaattisestikin siihen, minkä metsän ylipäätään kokee metsäksi.

Vuonna 2021 syntyi sopimus, joka suojaa 27 kilometriä pitkää, Suomussalmella sijaitsevaa Vienan reittiä. Nykyisellään reittiä reunustaa valtion omistamien maiden kohdalla vähintään 200 metrin suojavyöhyke, jonka viimeiset 50 metriä on rauhoitettu kaikilta ”metsänhoidollisilta toimenpiteiltä”. Vaikka puusto reitin varrella on pääosin vaihtunut sitten Lönnrotin päivien, voi tänäänkin nähdä vilahduksen hänen retkiensä maisemasta. Mäkelän mukaan reittiä voi tarkastella pohtimalla siihen liittyviä valikoivia kulttuuriperintöprosesseja.

”Onhan se ikään kuin museovitriinissä oleva kaistale, jossa koetaan olevan jotain menneisyyteen viittaavaa. Että tällä polulla se Lönnrot on taivaltanut ja sitten todellisuus voi alkaa siitä 50 metrin päästä.”

Hannu Linkola lähti itse heinäkuussa 2023 hieman kyynisin mielin taivaltamaan reittiä aivan itärajan tuntumasta.

”Pohdin, että todistan jollain tavalla kulttuuriperinnön keinotekoisuuden. Ja kieltämättä aluksi vaikutelma oli mieletön, kun reitti nousee harjulle ja näki, kuinka maisema on vahvasti parturoitua, avohakkuusta taimikoihin ja nuoreen talousmetsään. Hyvin kapeana kaistaleena maisemassa kulkee sellainen keinotekoinen kulissi. Mutta kun reittiä käveli pidemmälle niin se jotenkin imaisi omaan tarinaansa. Tavallaan reitin tarkoitus onkin yhdistää yksilö suureen tarinaan, viedä ihmisen keho sinne vitriiniin.”

Vaikka Linkolan suhtautumisessa reitin kehystyksiin saattaakin yhä säilyä ripaus kriittisyyttä, näkee hän sen vaalimisella myös luonnonsuojelullisia arvoja. Alueen suojelijoiden yhteys valtioon vaikuttaa tällä hetkellä hyvältä, eikä Metsähallitus enää hakkaa metsiään reitin varrelta. Valtio myös neuvottelee yksityisten omistajien kanssa maan ostamisesta tai vaihtamisesta reitin varrelta.

”Ehkä tällainen kulttuuriperinnöksi kategorisoiminen antaa mallin metsien hieman kestävämmästä kohtelusta ja luo tulevaisuutta. Mutta onhan se reitti kaikessa upeudessaan auttamatta vain sirpale, jonka ympärillä on suorastaan brutaalia avohakkuuta ja todella murheellista näköistä maisemaa.”