Monien mielissä Espoo yhdistyy lähinnä vauraaseen keskiluokkaan, pientaloalueisiin ja Westendin kultahammasrannikkoon. Helsingin kainalossa sijaitseva kokoelma lähiöitä vaikuttaa helposti tylsemmältä kuin Ruben Stillerin kävelysauvat, eikä graffiti oikein istu kaupungin brändiin.

Kyse on kuitenkin Suomen toiseksi suurimmasta kaupungista. On tietenkin se Espoo, joka muodostuu pientalojen matosta, mutta sen rinnalla on Espoo, jossa betoni nousee korkeuksiin. Toisessa näistä Espoista individualismia saattaa olla se, että ei äänestä kokoomusta. Siinä toisessa Espoossa graffiti voi olla luonteva tapa kommentoida ympäristöä ja graffitijengi HRC ilmoittaakin olevansa ”osa espoolaisuutta vuodesta 1990 alkaen”.

”Meidän näkemys Espoosta on ihan varmasti erilainen kuin monella”, toteaa Acton. ”Me ei olla koskaan oltu stereotypioiden vankeja.”

Acton eli Marko Saarelainen perusti graffitijengi HRC:n lapsuudenkaverinsa Roskin kanssa. Vaikka hänen luvattomat graffitinsa täyttivät Espoota läpi 1990-luvun, ei kyse ollut vihasta kotikaupunkia kohtaan.

”Olen minä myös kotiseuturakas. Vaikka olenkin sitä kaupunkia vandalisoinut joskus 90-luvulla ihan tolkuttomia määriä, niin kyse ei koskaan ollut vihasta kotikaupunkia kohtaan. Päinvastoin, olen aina kokenut Espoon omakseni.”

Nyt HRC:n, eli HellRaisers Crew’n tarina löytyy yksien kansien välistä. Kirjaprojekti tuntui Actonista luontevalta jo senkin takia, että HRC-tyypit julkaisivat omakustanteena graffitilehtiä 1990-luvulla.

”Olen luonteeltani dokumentoija. 90-luvun alusta alkaen olen kuvannut kaikkea ja kerännyt hirveän läjän kirjoja, lehtiä ja muita. Minulla on ollut tarve säilyttää todisteita omasta kulttuurista. Haluan tietenkin olla osa tuota jatkumoa ja jättää myös jäljen itsestäni tuleville sukupolville. ’Hei vaan, täällä olin’.”

Aikaisempi versio HellRaisers Crew -kirjasta ilmestyi vuonna 2016. Nyt tekstejä ja kuvia on lisätty, sivumäärä tuplattu ja kieli on vaihtunut englanniksi. Kirja myös sopii graffitikulttuuriin hyvin, koska dokumentaatio on ollut alusta alkaen tärkeä osa sitä. Katoavaksi tarkoitetut teokset taltioituvat kuviin. Edellinen HRC-kirja päätyi osaksi Espoon kaupunginmuseon kokoelmia. 

”Totesivat museolla, että ’heillä on lakisääteinen velvoite säilyttää nuorisokulttuuria käsitteleviä ja dokumentoivia teoksia’. Hauskaa, että vaikka 200 vuoden päästä joku voi kaivaa museon arkistoista meidän kirjan ja tutkia 1900-luvun lopun nuorisokulttuuria”, Acton pohtii.

Toinen HRC-porukassa alusta saakka mukana ollut, Soved, jatkaa:

”Siinä kirjassa on paljon ajankuvaa, historiallista kamaa. Sekä itse maalaava että asiaa täysin tuntematon saavat molemmat kuvaa kulttuurista. Näkisin tämän jopa enemmän historiankirjaan verrattavana kuin taideopuksena, vaikka kuvia kirjassa riittääkin.”

HRC on siis edelleen aktiivinen porukka, jonka jäsenistä osa on ollut mukana alusta alkaen ja osa on tullut mukaan matkan varrella. Jäsenten ohella toiminta on pysynyt osittain samana ja hieman myös muuttunut. 1990-luvun aikana porukan nimimerkit tulivat tutuiksi erityisesti Länsiväylän varrella olevissa betonirakenteissa. Sittemmin touhu on saanut uusia muotoja, ja nimet näkyvät nykyään usein myös luvallisilla seinillä, näyttelyissä ja nyt kirjan sivuilla.

Suhteellisen tuoreena kulttuurina graffiti ja siihen liittyvät ilmiöt ovat ehtineet muuttua 31 vuoden aikana paljon. Moni asia on myös pysynyt. Kulttuurin ohella myös henkilökohtainen suhde on ehtinyt muuttua matkan varrella, kertoo Soved.

”Kysymys graffitikulttuurin luonteesta ja muutoksesta on tietenkin ihan hirveän kiinnostava. Mikäli tätä katsoo kovin puritaanisesti, niin kulttuuri on tänä päivänä mokattu ihan täysin. Jos mietitään luvallisia maalausseiniä, niin 15-vuotiaina me varmaan olisimme hajottaneet sellaiset. Mutta aika muuttuu ja kulttuuri myös, ja se on ihan hyvä asia. Lupaseinillä vanhemmat jäärät voivat maalata rennosti kesäpäivinä ja ottaa pari kaltsua siinä samalla. Nuoremmat ja ne jotka jaksavat vielä juosta ovat sitten toisilla mestoilla.”

Viimeisen kymmenen vuoden ajan graffitikulttuuria onkin Suomessa pyritty siirtämään luvallisille, usein vanerista rakennetuille seinille. Soved ei kuitenkaan usko koko kulttuurin niiden varaan siirtyvän.

”Kyllä mäkin jonkun aikaa vaneriseiniä maalasin, mutta se into meni. Mieluummin menen vaikka jonnekin huitsin nevadaan, alikulkutunneliin missä kukaan ei edes käy koskaan ja maalailen siellä. Kymmenen vuotta myöhemmin voin sitten käydä katsomassa, onko duuni vielä tallella”, Soved toteaa.

Luvattomat touhut haastavat ja asettavat yhteiskunnan normeja kyseenalaisiksi. Siltikään luvattomuus ei ole välttämättä ole maalaajalle itsessään niin olennaista. Tai ehkä asian voisi muotoilla Actonin tavoin niin, että käsitys siitä minkä tulisi olla luvallista tai luvatonta vaihtelee.

”Eihän me silloin nuorena koettu olevamme kriminaaleja. Otimme kyllä sen viitan vastaan, kun sitä meille väkisin tarjottiin. Me olimme homman suhteen iloisia ja koimme tekevämme jotain kivaa, uutta ja siistiä.”

Soved haluaa hieman laventaa sitä, minkä yleensäkään pitäisi näyttäytyä kiellettynä.

”En mä jotenkin näe jonkun alikulkutunnelin maalaamista rikollisena. Ei se mun mielestä tee mitään vahinkoa kenellekään.” 

Soved huomauttaa – naurahtaen – että voihan sitä halutessaan nähdä homman työllistävän vaikutuksen: ”Ensin ostan omilla rahoillani maalit ja työllistän kauppiasta. Sitten vietän päivän maalatessa ja olen poissa muusta pahanteosta. Lopulta joku tulee buffaamaan [”puhdistamaan”, toim.huom.]. Siinähän on kolmen tyypin duunit, eikä mitään ole rikottu.”

”Kyllähän mä välillä mietin mitä järkeä tässä on, mutta on se tekemisen pakko. Ja näin korona-aikaan ei mitään muutakaan saa tehdä”, Soved tiivistää.

Marko Acton Saarelainen: HellRaisers Crew – Graffiti from Espoo, Finland est. 1990. 176 sivua, Voima/Rosebud 2021. Saatavilla muun muassa Voimakaupasta.

Näyttely HRC – Raising Hell since 1990 Helsingissä, Pasilan kaupunkitaidekeskuksessa 19.6. asti. Kasöörinkatu 3 lh 4.