Kun Oxford Dictionaries tiedotti valinneensa ”totuudenjälkeisyyden” vuoden 2016 sanaksi, aiheesta kertoneet uutiset viittasivat lähes poikkeuksetta Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin poliittiseen retoriikkaan tai Britannian kansanäänestykseen EU-erosta. Poliittisen valheen ilmentymät kaventuivat ilmeisiin faktavalheisiin, joiden tunnistaminen on suhteellisen helppoa. 

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ”voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä”.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää. Yksi elämisvalheen muoto Suomessa on saamelaisten oikeuksiin liittyvät väärät uskomukset. Lapin yliopiston tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen kirjoitti viime vuonna ­Politiikasta-lehdessä, että ”Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa”.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää. 

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä. Totuudenjälkeisen ajan käsitettä on käytetty auttamattoman epämääräisenä tapana kohdistaa moralisoiva katse tiettyihin toimijoihin. Ilmastonmuutoksen kohdalla puuttuu mahdollisuus tuntea ylemmyyttä suhteessa valheisiin haksahtaviin toisiin, jotka äänestävät väärin ja omaksuvat vääriä poliittisia uskomuksia. 

Moni totuudenjälkeistä aikaa kauhisteleva länsimaalainen ei ole valmis luopumaan lentomatkoista, autoilusta, lihasta tai lapsen hankkimisesta, vaikka meillä on runsaasti tietoa niiden aiheuttamista huomattavista päästöistä. Saastuttavasta elämäntavasta pidetään tiukasti kiinni, vaikka muilla elämänaloilla pyritään toimimaan hyveellisen omakuvan mukaisesti. 

Elämisvalhe on kytkeytynyt kiinteästi yhteisölliseen omakuvaan, jota valheen tunnustaminen järkyttäisi. Ilmastonmuutoksen kohdalla omakuva liittyy vahvasti länsimaiseen elämäntapaan. Kuinka olla globaali ja tiedostava kansalainen, jos ei pääse lentomatkailemaan ympäri maailmaa?

Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutos on edelleen ”uskon kysymys”, joka edellyttää poliittisilta toimijoilta uskontunnustuksen mutta ei konkreettisia tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai siihen sopeutumiseksi ja varautumiseksi. Ilmastonmuutosta kehystetään usein luomisoppiin verrattavissa olevana kysymyksenä, johon joko uskotaan tai ei uskota. 

Suomen Kuvalehti uutisoi vuonna 2011: ”Usko ilmastonmuutokseen ei riipu tietämyksen määrästä.” Yhdysvalloissa tehdyn kyselyn mukaan amerikkalaiset eivät usko evoluutioon, alkuräjähdykseen tai ilmastonmuutokseen. 

Ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on poikkeuksellisen laaja konsensus muutoksen syistä ja seurauksista. Tutkimusta pyritään jatkuvasti yleistajuistamaan ja välittämään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Siitä huolimatta totuudenjälkeisen ajan käsite kiinnittyi yksittäisiin politiikkatoimijoihin, ei keskuudessamme vaikuttavaan elämisvalheeseen.

Vuoden 2018 presidentinvaaleissa suurin osa ehdokkaista piti ilmastonmuutosta yhtenä suurimmista uhista Suomelle. Konkreettisia politiikkatoimia ei kuitenkaan juuri esitetty tai edes vaadittu. Tärkeintä oli lujan uskon tunnustaminen. 

Presidentti Sauli Niinistön konkreettinen aloite estää mustan hiilen eli noen leviäminen pohjoisille alueille on ollut tästä syystä virkistävä siirtymä sanoista tekoihin. Niinistö on pitänyt aihetta esillä tapaamisissaan Yhdys­valtojen ja Venäjän presidenttien kanssa. 

On kuvaavaa, että Niinistön ”todellisia tarkoitusperiä” epäillään kysymyksen esiin nostamisessa. Esimerkiksi Iltalehden politiikan toimittaja Olli Ainolan mielestä on ”herttaista”, että Niinistöä kiitetään konkreettisesta aloitteesta ilmastonmuutoksen vaikutusten ehkäisemiksi. Ainolan mukaan Niinistö ei ole oikeasti ”ilmastoherännäinen” vaan käyttää kysymystä strategisena keinona suurvaltapolitiikan areenoilla. 

Muissa politiikkakysymyksissä harvoin peräänkuulutetaan aitoa uskoa. Koulutusta, yritystukia tai kuntauudistuksia puolustavan poliitikon ei tarvitse uskotella ”herännäisyyttään” asiaan. Asian perustelu tietoon pohjautuen riittää. 

Ilmastonmuutoksen kohdalla täsmällistä tietoa on saatavissa paljon enemmän kuin esimerkiksi kestävyysvajeen määrittelyn kohdalla, mutta kestävyysvaje ei ole politiikan kielessä uskon asia. Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla kestävyysvajeen suuruus kehystettiin faktatietona, yhteisesti ­jaettuna tilannekuvana. 

Tutkijoilla  on yhteinen tilannekuva ilmastonmuutoksesta, mutta sen välittyminen poliittiseen päätöksentekoon on hidasta niin pitkään, kun keskustelua ilmastonmuutoksesta käydään uskon retoriikan kautta. Kun poliitikko kertoo uskovansa ilmastonmuutokseen ja pitävänsä sitä yhtenä aikamme suurimmista uhista, häneltä on vaadittava poliittisia ratkaisuja uhan selättämiseen. 

Jos poliitikko tarjoaa ratkaisuja ja vieläpä osoittaa sitoutumista niihin, hänen uskonsa lujuus on täysin epärelevantti kysymys. Herännäisyys ja uskontunnustukset ovat keskeisiä uskonnollisten yhteisöjen piirissä, eivät poliittisessa päätöksenteossa. 

Ristiriidan ratkaisemisesta tekee erityisen vaikeaa, että siihen liittyy klassinen vapaamatkustajan ongelma. Perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaaren mukaan EU:n päästötavoitteita kohdistetaan liikaa Suomelle, mikä ei ole reilua. Hän sanoo Puolan ja Kiinan pääsevän kuin ”koira veräjästä” ja toteaa: ”Saastuttajien on siivottava itse jälkensä.”

Eurooppalaisen mallioppilaan omakuva ohjaa ajattelemaan, että Suomi hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Elämisvalheeseen kuuluu sen tosiasian kieltäminen, että tässä asiassa emme voi osoittaa sormella muualle. 

Pienellä Suomella on poikkeuksellisen suuri ekologinen jalanjälki maailmassa. Viime vuonna suomalaiset kuluttivat koko vuoden luonnonvaransa vain hieman reilussa kolmessa kuukaudessa, kun kansainvälinen keskiarvo oli kahdeksan kuukautta. 

Ylikulutuksen kitkeminen pitäisi olla poliittisen agendan kärjessä, koska Suomi on tällä hetkellä osa ongelmaa, ei ratkaisua. On siirryttävä elämisvalheen jälkeiseen aikaan.