Ihmiset ovat ammoisista ajoista punoneet tarinoita. Ne voivat olla viihdyttäviä tai opettavaisia, ne saattavat juurruttaa uskomuksia, rakentaa kansallistunnetta tai esimerkiksi myydä meille hyödykkeitä. Vaikka tarinoiden muodot ja tavoitteet vaihtelevat, kertovat ne aina jotain kertojistaan ja yhteiskunnista, joiden helmoissa he ovat syntyneet. Aina emme itsekään huomaa, mitä tulemme niissä itsestämme paljastaneeksi.
Broileri on tehotuotantoa varten pitkälle jalostettu kanalintu, joka saa elää useimmiten viitisen viikkoa. Suomessa heitä teurastetaan vuosittain noin 80 miljoonaa. Todennäköisesti maailman historiassa mitään lintulajia ei ole elänyt yhtä runsaslukuisesti, ja silti broileri on ollut melko näkymätön tarinoissamme.
Sanavalinnoilla on merkitystä ja ne vaikuttavat siihen, kuinka maailman hahmotamme. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kanatilojen kaltaisiin tuotantolaitoksiin viitataan termillä Concentrated Animal Feeding Operations, eli ”keskitetty eläinten ruokinta operaatio”. Suomessa suositaan termiä ”kotitila”. Vuonna 2000 ensi-iltansa saaneessa Kananlento (Chicken Run) -vaha-animaatioelokuvassa kuvattaan toisen maailman sodan jälkeistä aikaa ja Britanniassa sijaitsevaa munia tuottavaa kanatilaa. Elokuvan estetiikka toistaa satukirjoista ja lasten animaatioista tuttua kuvastoa, mutta tarina on kohdistettu lasten lisäksi (vähintään) yhtä paljon aikuisille. Elokuvassa kanatila on saanut muotonsa suoraan vanki- ja keskitysleireiltä ja tarinassa kanat pyrkivät pakenemaan vapauteen. Pakoyritysten myötä sankarit joutuvat muun muassa kaasu-uuniin. Vaikka tavallisesti tuotantoeläinten kohtelun vertaaminen ihmisten kohteluun nähdään sopimattomana, ei Kananlennon yleisö tai sitä arvioineet toimittajat näytä huomanneen vertausta. Kenties sadunomainen kuvasto hämäsi katsojia.
Turun yliopiston tutkija Helinä Ääri teki Broilerikulttuuri-väitöstutkimuksensa suomalaisessa kirjallisuudessa löytyvistä viittauksista broilereihin. Aineistonsa hän valitsi vuosina 1969–2019 julkaistuista kirjoista ja sarjakuvista, joissa viitattiin broilereihin elävinä tai kuolleina. Ääri pyrki tutkimuksensa avulla ymmärtämään paremmin suhdettamme broilereina tunnettuihin kanoihin.
”Eläinteollisuudesta on hirveän vähän humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Tämä on pyrkimys tuottaa tietoa eläinteollisuudesta kulttuurisena kysymyksenä ja valitsin sieltä mahdollisimman ison lohkon, broilerituotannon.”
Mitä tarinat kertovat?
Äären tutkimusaineiston mukaan kirjallisuudessa kanaa kohdataan harvoin yksilönä, tai ylipäätään eläimenä – useimmiten kana on vain kappale lihaa. Muutosta on kuitenkin havaittavissa. Lähemmäs nykyhetkeä siirryttäessä viittaukset kanoihin yksilöinä ja eläinoikeuksiin yleensä lisääntyvät aineistossa.
Häkkikanalassa elävän munojakanan ja kuluttajan arjet nivoutuvat toisiinsa: ilman kauppiaiden ja kuluttajien päätöksiä, kanat eivät eläisi elämiään pienissä häkeissä, joista ainoastaan kuolema heidät vapauttaa. Tämä yhteys ei kuitenkaan koskaan näy mainoksissa. Häiriköt-päämaja teki vuonna 2019 yhdessä Oikeutta eläimille -yhdistyksen kanssa vastamainoksen, joka toi kuvan tasolla nuo arjet samaan tilaan. Vastamainosta myös hyödynnettiin osana kampanjaa, jossa vaadittiin S-ryhmää luopumaan häkkikananmunien myymisestä. Noin kaksi kuukautta vastamainoksen julkaisemisen jälkeen S-ryhmä ilmoitti lopettavansa vuoteen 2025 mennessä häkkikananmunien myymisen ja luopuvansa niistä ravintoloissaan ja hotelleissaan. Lisää kampanjan onnistumisesta täällä.
Väitöstutkimuksensa jälkeen Ääri on lukenut naisille suunnattua, 2020-luvun suomalaista romanttista viihdekirjallisuutta ja siinä muutos on jo selvä. ”Ei ole tullut vastaan oikeastaan yhtään kirjaa, jossa ei olisi jonkinlaista viittausta veganismiin tai eläinten kärsimykseen eläinteollisuudessa tai vähintään lorautettaisi kahviin kauramaitoa.”
Jos tarinat kuvaavat itseymmärrystämme, voisi näitä uusia huomioita pitää toivoa antavina. Toisaalta, tarinoita ei kannata pitää suoraan kuvauksena todellisuudesta.
”Tarinoissa voi painottua todellisuuden kuvaamisen sijaan toive siitä, mitä voisimme olla. Tarina voi pyrkiä siirtämään meitä sinne oikeaan suuntaan.”
Uuden rakentaminen tarinoiden tukemana onkin hyväksi havaittu tapa edetä. Onhan tarinoiden avulla rakennettu kokonaisia kansakuntiakin, kuten Benedict Anderson hahmotteli klassikkoteoksessaan Kuvitellut yhteisöt.
Totaalinen käännös
Jos aikuisille suunnatuissa kirjoissa toisenlajiset eläimet näkyvät pääosin ravintona, on tilanne lastenkirjoissa tyystin eri. Niissä eläimet usein kuvataan aktiivisia toimijoina ja lukijaa ohjataan toivomaan heidän parastaan. Tämä tuottaa ristiriidan tarinoiden ja todellisuuden väliin. Esimerkiksi Kolmessa pienessä porsaassa sankarit ovat sikoja ja pahaa edustaa susi, jonka absoluuttista pahuutta kuvaa halu syödä porsaat. Lukijan asema porsaiden puolella on selkeä, vaikka porsaiden syöminen on yhteiskuntamme standardi ja useat lukijat itsekin syövät porsaiden kalmoja.
”Ehkä yhteiskunnalle on arvokasta, että lapsille opetetaan eläinyksilöiden lempeää ja kunnioittavaa kohtelua. Ja opetetaan se nimenomaan erillään eläinten syömisestä ja institutionalisoidusta eläinten hyväksikäytöstä. Hieman varttuneemmat lukijat ovat oletettavasti jo oppineet, että koiraa ei saa potkaista eikä kissaa vetää hännästä ja tiput ovat söpöjä ja niistä kuuluu pitää huolta, jolloin tätä ei tarvitse enää erikseen sanoa.”
Ääri ei kuitenkaan usko, että syyt muutokselle tyhjenisivät tuohon selitykseen. Äären mukaan ristiriitaa voisi hahmottaa sellaisten käsitteiden kuin kognitiivinen dissonanssi tai lihaparadoksi kautta.
”Tottakai monet ihan hyvin tietävät, että esimerkiksi broilerit kärsivät hirvittävästi tuotannossa, mutta he pystyvät siirtämään ajatuksen sivuun. Elämme yhteiskunnassa, joka aktiivisesti tukee muiden eläinten syömistä ja päivälehdet, naistenlehdet, koko mediakenttä on täynnä broilerireseptejä. Jos saa joka suunnasta jatkuvasti viestin, että broilerin syöminen on myönteinen tai neutraali teko, niin silloin näin koetaan vaikka tiedettäisiin ettei se sitä ole.”
Jotain tästä ymmärryksestä kertoo myös se, kuinka broileriin tai kanaan viittaavia sanoja käytetään ihmisistä puhuttaessa. Niillä ei ole ikinä positiivista merkitystä, ja broilerilla viitataan esimerkiksi vähäarvoisiin ja epäterveellisen yksipuoliseksi hiottuihin ominaisuuksiin poliitikossa. Olemme johdonmukaisia näiden sanojen käytössä, mikä viittaa laajasti jaettuun ajatukseen siitä, että kanat eivät ole arvokkaita tai toimintakykyisiä.
”Eiväthän tuottajatkaan väitä että kanat olisivat itsessään arvokkaita lintuyksilöitä. Broileria markkinoidaan juurikin tehokkaasti tuotettuna lihana, mutta ei yksilön arvoa koskaan nosteta esiin”, Ääri jatkaa.
Poissaolevat
Helinä Ääri käytti yhdysvaltalaisen Carol J. Adamsin esittelemää käsitettä ‘poissaoleva viittauskohde’ omassa tutkimuksessaan tarkastellessaan tuotantoeläinten samanaikaista näkymistä (ruokana) ja näkymättömyyttä (yksilöinä).
Vaikka mainoksissa näytetään toistuvasti tuotantoeläinten ruumiinkappaleita, ei mitä tahansa kappaleita ole totuttu niissä näkemään. Kuvissa esimerkiksi lihakset on paloiteltu ja käsitelty niin, ettei niistä tule mieleen yksilö. Tämä paloittelu on osa prosessia, jossa yksilö katoaa ja hänestä tulee pelkästään raaka-ainetta. Sama etäännytys on nähtävissä myös kielenkäytössä. ”Tappamisen jälkeen elämän merkit halutaan hävittää. Kauppoihin ruhojen kappaleita ei vahingossakaan toimiteta niin, että kuluttaja voisi kohdata kuoleman kirjaimellisesti silmästä silmään. Tappamiseen liittyvistä tabuista kertoo myös se, kuinka muiden lajien tappamiseen liittyy tyystin erilainen sanasto kuin ihmisten tappamiseen. Sanat muokkaavat käsitystämme todellisuudesta. Ehkä todellisuus tuntuu erilaiselta, kun tappamisen sijaan puhutaan ’lopettamisesta’, ’poistamisesta’ tai ’kaatamisesta’.”
”Käsite on kehitetty väkivallan ja väkivallan kuvausten analysoimiseen. Sitä on sovellettu esimerkiksi eläinten syömisen, seksuaalisen hyväksikäytön ja rasistisen väkivallan tarkastelussa. Adams kuvaa poissaolevaksi viittauskohteeksi tekemisen kehää, jossa on kolme vaihetta.”
Ensimmäisenä tapahtuu esineellistäminen. Henkilöön ei suhtauduta itsessään arvokkaana olentona, vaan hänet alennetaan toiminnan kohteeksi.
Seuraava vaihe on paloittelu. Tämä voi tarkoittaa konkreettista paloittelua, kuten ruhoille on tapana tehdä. Paloittelu voi olla myös kuvainnollista, mitä nähdään seksuaalisen väkivallan yhteydessä kun toinen määrittyy vain ruumiinsa osina eikä häntä lähestytä kokonaisena henkilönä.
Kolmas vaihe prosessia on kuluttaminen, eli se minkä esineellistäminen ja paloittelu mahdollistaa. Silloin voidaan vaikka syödä liha ilman, että tarvitsee kohdata ajatusta siitä, että liha on osa toisen kehoa.
Vaikka tämä prosessi ei ole läheskään aina tiedostettu, olemme tottuneet siihen. Sitä myös tukevat mainokset ja elintarvikkeet, joissa yksilöt ovat muuttuneet massaksi, kanat suikaleiksi.
Nykyfaabelit
Paradoksaalisesti eläinteollisuuden mainokset rinnastuvat kuvastonsa puolesta enemmän lasten satuihin kuin aikuisille tarkoitettuun kirjallisuuteen. ”Tähän todellisuudesta erkaantumiseen on kiinnittänyt huomiota esimerkiksi Oikeutta eläimille -yhdistys. Se on julkaissut versioita mainoksista, joissa onkin kuvia normaalissa, varsin karmaisevassa kunnossa olevista tuotantoeläimistä.”
Satukuvaston ohella mainoksille on tyypillistä, että söpöt eläimet myyvät lajitoveriensa ruumiita ja eritteitä. Asetelma on absurdi ja ristiriitainen, mutta tämä jää monilta huomaamatta.
Aprillipäivänä vuonna 2016 Kariniemi Oy jakoi sosiaalisessa mediassa mainoskuvan, jossa yhtiön nimi on muuttunut Sariniemeksi. Mainoksessa yhtiön logossa esiintyvä kana on meikattu ja hänen takanaan normaalisti näkyvien tähkien tilalle on vaihdettu (naisille kuuluvaan?) kodinhoitoon ja ehostautumiseen liittyviä esineitä. Kaikki kuvaa kommentoineet henkilöt arvostivat huumoria. Meikkaava ja ihmisille tyypillisiin kotitöihin osallistuva kana rinnastuu ajatuksen tasolla ihmiseen ja sen myötä hänelle voi olettaa toimijuuden jota tuotantoeläimille ei tavallisesti suoda. Mainoksessa henkilö siis myy ja markkinoi kuluttajille lajitoveriensa kappaleita ruuaksi. Tämän kaltaiset mainokset saattavat osaltaan vahvistaa yleistä väärinkäsitystä siitä, että tuotantoeläimillä olisi mitään muuta roolia tai asemaa eläinteollisuudessa kuin pakotettu kärsimys ja kuolema.
”Osittain tätä selittää se, että monet ei varsinaisesti näe siinä ristiriitaa. On laajalle levinnyt kuvitelma, että ihmisten ja tuotantoeläinten välillä olisi jonkinlainen yhteiskuntasopimus. Että domestikaatio olisi molemminpuoleisesti hyödyllinen prosessi ja että siat, lehmät, kanat olisivat valinneet sen. Luulen, että sen takia monet eivät ristiriitaa havaitse.”
Mainoskuvaston lastenkirjamaisuus voi myös osaltaan selittää sokeutta sen välittämän viestin edessä. ”Faabeleita on totuttu lukemaan eri tavoin ja kenties nämä putoavat siihen lokeroon.”
Tämä faabelinomaisuus näkyy esimerkiksi Kariniemen mainoksissa, joiden kuvasto on lainattu suoraan satukirjan sivuilta ja videot näyttävät värikkäiltä lastenohjelmilta. Ne eivät usuta katsojaa pohtimaan kanojen asemaa yhteiskunnassamme.
Helinä Ääri: Broilerikulttuuri – lihateollisuuden kanat suomenkielisessä proosassa ja sarjakuvassa vuosina 1969–2019 ladattavissa täältä.
Pandemia luokkakysymyksenä Koronapandemia ei iskenyt odottamatta, vaikka pääsikin yllättämään. Muista eläimistä ihmisiin ja ihmisistä uudestaan muihin eläimiin tarttuvat taudit eli zoonoosit ovat…
Ruuantuotanto muutosten edessä Suomalaisen ruuantuotannon haavoittuvuus ja riippuvuus ulkomailta tuoduista tuotantopanoksista kävi ilmeiseksi koronapandemian myötä, kun kausityöntekijät eivät päässeet maahan totuttuun tapaan. Nyt…
Äidit jotka menettävät lapsensa Anu Silfverbergin novellissa Emakkohäkki kahdeksannella kuulla raskaana oleva Anni näkee lehdessä kuvan emakosta emakkohäkissä. Näky ei jätä häntä rauhaan. Tunne…
Elämisvalheen aika Keskustelussa totuuden ja politiikan suhteesta on ohitettu ilmastonmuutosta koskeva kollektiivinen itsepetos.
