Taidehalli nostaa asekaupalla rikastuneen Poju Zabludowiczin jalustalle ja Otso Kantokorpi ampuu hänet sieltä alas – kuitenkin vain kuvainnollisesti.

Helsingin Taidehalliin on tulossa keväällä Zabludowicz Collection -kokoelmanäyttely. Salaperäisyyden kaapuun kietoutunut Chaim ”Poju” Zabludowicz tunnetaan Madonnan kanssa bondaavana Suomen rikkaimpana miehenä, jonka varallisuus pohjautuu faijansa asekauppabisneksiin ja niiden jatkamiseen. Hän on myös merkittävä taidekeräilijä, joka on tullut kokoelmansa ohella tunnetuksi muun muassa Lontoossa pitämästään yksityismuseosta.

Nyt hän siis vihdoin esittäytyy Suomen kansalle taidekokoelmansa kautta.

Taidehallin näyttelystä lähettämä tiedote onnistui alleviivaamaan parhaillaan Helsingin Make Your Mark Galleryssä esillä olevan, Otso Kantokorven Kriitikko kadulla -näyttelyn ajankohtaisuutta. Useat taidekriitikkona tunnetun Kantokorven teoksista kommentoivat taidemaailman valtasuhteita ja Zabludowicz on päässyt näyttelyssä kunniapaikalle.

Veritimantti on vakiintunut termi, jolla viitataan jalokiviin, jotka ovat peräisin sota-alueista ja joiden etsiminen on rahoittanut konflikteja. Esimerkiksi Sierra Leonen ja Kongon veriset sisällissodat ovat aikanaan venyneet juurikin veritimanttien luomien tulovirtojen turvin. 2000-luvun alussa tuota kuoleman kauppaa alettiin ruotimaan ns. Kimberlyn prosessin avulla veritimanttikaupan volyymia on onnistuttu pudottamaan.

Olisikohan joskus paikallaan pohtia taidekaupan eettisiä ulottuvuuksia. Onko väliä, mistä taidekeräilijöiden (jotka ruokkivat koko alaa) rahat ovat peräisin? Moinen tuskin onnistuu nykyisen kaltaisessa talousmallissa, jossa kapitalismi jyllää melko esteettä eikä moraalin perään hirveästi kysellä. Aina välillä kuitenkin tulee erityisen ongelmallisia tapauksia eteen.

Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessakin vaikuttavan Zabludowiczin kipparoima yhtiö Tamares on mukana monenlaisessa aseteollisuuteen liittyvässä. Perinteinen pyssyjen kupustelu on jäänyt taka-alalle ja infrastruktuuriin rakentaminen, raaka-aineiden hankkiminen, komponenttien valmistaminen sekä kybertiedusteluun liittyvät hankkeet ovat kaikki toimia, jotka eivät välttämättä näyttäydy suoriltaan asekauppana, mutta ovat sitä mitä suurimmissa määrin. Sodan käyntiin tarvitaan nykyään muutakin kuin rynkkyjä ja kasapanoksia – ne ovat halpoja bulkkituotteita, joiden valmistus ei taida olla kovin kummoista bisnestä.

Tuntuuko jotenkin hassulta, että tämä sotabisnes rahoittaa moraalisena, humanistisena ja jopa puhtaan hyvänä pidettyä taidetta? Ja onko taideinstituutioiden tehtävä kiillottaa asekauppiaan haarniskaa?

Mitä sitten tämän HNWI-eliitin (High-net-Wort individual) taiteen keräilyyn tulee, niin yleisellä tasolla voisi lienee aika turvallisin mielin todeta, että sillä ei ole välttämättä pelkästään positiivisia vaikutuksia taidemaailmalle.

Taidemarkkinoihin liittyy merkittävä rahanpesu- ja veronkiertoulottuvuus, mutta Zabludowiczin rahavirroista minulla ei ole mitään havaintoa. Syyskuussa Lontoossa järjestetyssä Art Business Conferencessa Deloitte Luxembourgin rahanpesuun perehtynyt Michael Martin totesi, että ”taide on yksi hyödyke, joka on valjastettavissa rahanpesuun”. Taidehankintoihin on näppärä piilottaa varallisuutta, joka ei muuten kestä päivänvaloa.

On ihan oman keskustelunsa paikka pohtia, että haluammeko taiteen ja kulttuurin turvaavan tähän rahakoneeseen, jonka pyöriminen on irtautunut todellisuudesta jo aikaa sitten. Toisaalta, voisi myös ihan aiheellisesti kysyä, että haluammeko tuon koneen pyörittävän yhtään mitään. Hieman makaaberisti taide voi juurikin olla oikea työkalu tuon kysymyksen esittämiseksi – Fela Kutin sanoin: ”Musiikki on aseeni” tai kuten  Majakovski (tai Brecht tai Trotski) totesi: ”taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan”.

Nämä hämärät ja täysin lailliset pääomat omalta osaltaan myös pumppaavat taideteosten hintoja täysin absurdille tasolle jossa ne ovat perinteisten taideinstituutioiden tavoittamattomissa – meistä yksittäisistä taiteen ystävistä puhumattakaan. No, onneksi meillä on näitä ultrarikkaita keräilijöitä, jotka voivat sitten lainata kokoelmansa meidän tavallisten kuolevaisten ihasteltaviksi.

Suomalaisen taidemaailman ja rahan paritanssia Otso Kantokorpi kommentoi näyttelyssään erityisesti teossarjalla Taideruhtinaat. Teossarja sai alkunsa vuonna 2009 kun Kantokorpi tuolloin vielä salaa ja nimettömästi teki kaksi tarraa, joissa poseerasivat Helsingin kaupungin taidemuseon tuolloinen johtaja (Guggenhein-sekoilusta tunnetuksi tullut) Janne Gallen-Kallela-Siren ja tuolloinen Nykytaiteenmuseo Kiasman johtaja Berndt Arrell.

Molemmat museonjohtajat muistetaan museoidensa johtamisen ohella muun muassa siitä, että he haukkuivat julkisesti suomalaista taidekenttää vasemmistolaisten temmellyskentäksi ja taantumukselliseksi. Syytökset olivat sikäli kiinnostavia, että ko. herrat istuivat maan vaikutusvaltaisimpiin taideinstituutioihin lukeutuvien museoiden valtaistuimilla.

Näitä kahta tarraa katutaiteilija Kantokorpi liimaili salaa Tennispalatsin ja Kiasman lähistön lampputolppiin ja sen sellaisiin.

Guggenheim-Siren- ja Arrell-tarrojen lisäksi Kantokorpi teki tarrat myös Zabludowiczista sekä Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusesta, jonka rooli Guggenheim Helsinki -väännössä ei ole ollut merkityksetön. Näitä tarroja Kantokorpi ei kuitenkaan saanut koskaan aikaiseksi liimailla. Nyt sarjan kaikki neljä kuvaa löytyvät vedostettuina Suvilahdesta, gallerian seinältä.

Taideruhtinaiden ohella Kriitikko kadulla -näyttelyssä löytyy myös muun muassa paikalliseen taidekeskusteluun liittyvä ja sitä kommentoiva valokuvasarja. My Tag, a Work in Progress oli Kantokorven ensiaskel matkalla luvattoman katutaiteen maailmaan. Hän kirjoitti tuosta teossarjastaan Voima-lehteen vuonna 2006.

Tunnustan rikkovani tietoisesti ja säännöllisesti vuonna 2003 voimaan tulleen järjestyslain 13. pykälää. Siinä todetaan, että ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”.

Liikun miltei päivittäin Helsingin Punavuoressa, ja taskussani on koko ajan Schneiderin hopeageelikynä. Poliisi ei kuitenkaan tutki minua koskaan, koska keski-ikäisenä miehenä en ilmeisesti asetu profiloitavien potentiaalisten rikollisen joukkoon. Toisaalta minulla on mielestäni hyvä syy kynän taskussa pitoon.

Teen sen avulla käsitteellistä taideteostani My Tag, a Work in Progress.

Järjestyslain pykälällä pyritään vaikuttamaan töhrimiseen etukäteen. Minun kohdallani se on epäonnistunut, sillä teen taideteostani töhrien ja ilmeisesti rikoksen tunnusmerkit täyttäen.

Tunnustankin tietoisesti ja säännöllisesti rikkovani rikoslain 35. luvun 1. pykälää: ”Joka oikeudettomasti hävittää tai vahingoittaa toisen omaisuutta, on tuomittava vahingonteosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.” Piirrän kynälläni tagini erilaisiin julkisivupintoihin ja sen jälkeen dokumentoin sen pienellä digikameralla.

Käsitteellinen taide on usein vaikeaselkoista. Minun prosessuaalinen teokseni on hyvin yksinkertainen. Haluan kritisoida teoksellani kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä.

Make Your Markissa on esillä valokuvavedoksia noista muutaman millimetrin korkuisista ”mikrotägeistä”, eikä taiteilija ole vieläkään joutunut vastuuseen tästä vandalismista.

Kantokorpi itse kielsi (mainiossa) blogissaan sekä näyttelynsä avajaisissa vimmatusti olevansa taiteilija. Hän kutsuu taidenäyttelyään ”taiteenkaltaiseksi interventioksi”. No, mikä on taidetta, jos tämä ei kerran sitä ole?

Itse olen aika pitkälti lähtenyt siitä, että tekijän intentio – siis tarkoitusperät – määrittävät teoksen luonteen. Kulttuurihäirinnän piirissä taideteokset voivat usein näyttää mainoksilta ja toisaalta nykyään mainokset voivat hyvinkin näyttää taideteoksilta. Mainos on kuitenkin mainos ja taideteos on taideteos. Törmään jatkuvasti myös arvostamieni taiteilijoiden tekemiin tilaustöihin, joissa mainostetaan teoksen tilaajaa. Välillä he myös tekevät ihan suoria mainoksia. Eipä niitä taideteoksiksi oikein osaa laskea, koska ovat mainoksia.

Kantokorven näyttelyssä huomaa pohtivansa, että mikäli tekijä ei itsekään koe tekevänsä taidetta, niin voiko teosta kuitenkin taiteeksi väittää? Mikäli olisin käynyt Kriitikko kadulla -näyttelyssä ilman tietoa Kantokorven oman taiteilijuudensa kiistämisestä, en olisi hetkeäkään arkaillut kutsua teoksia taiteeksi – jopa pirun hyväksi sellaiseksi. Jos olivat hänen Arrellia ja Gallen-Kallela-Sireniä kommentoivat tarrat ajankohtaisia liimaushetkellään, niin näyttelyssä julkistettu Zabludowicz-teos on kerrassaan häkellyttävän ajankohtainen juuri nyt. Romantillisuuteen taipuva taiteenystävä saattaisi jopa väittää, että taiteilija Kantokorpi on surffannut zeitgeistin aallonharjalla: Hän on onnistunut ottamaan vastaan hiljaisia signaaleja yhteiskunnastamme ja muokannut ne taiteeksi ennen kuin me tavalliset taapertajat olemme edes havahtuneet aiheeseen.

Voihan tässä tietysti olla myös kyse ihan pelkästä säkästä, mutta se kuulostaisi tylsemmältä selitykseltä.

Ja oikeastaan taiteen kanssa on se hieno homma, että tekijän valta määritellä teoksiaan loppuu siihen hetkeen kun hän asettaa ne yleisön nähtäville. Hah! Minä paskat nakkaan kriitikko Kantokorven kielloista ja julistan näyttelyn teokset taiteeksi. Omasta identiteetistään taiteilevana kriitikkona tai jonain sen sellaisena Kantokorpi saa sitten päättää ihan itse.

Otso Kantokorpi sekä Kamreeri Honkanen, Timo Setälä ja Sirpa Viljanen: Kriitikko Kadulla

Make Your Mark Galleryssä 31.12. asti. Kaasutehtaankatu 1, Helsinki