Samalla kun tappaminen on voimakas tabu, tappaminen ja sen valmistelu ovat hyvin arkista työtä elintarvike teollisuudessa. Toisaalta tappaminen voi myös olla harrastus, jota metsästäjät pitävät jopa oikein mainiona ajanvietteenä.

”Suomessa kenenkään ei ole välttämätöntä metsästää eläimiä. Metsästys on harrastus, josta etsitään itselle nautintoa”, eläinfilosofi Elisa Aaltola sanoo.

”Kun on tutkittu, mikä metsästämisessä ihmisiä koukuttaa, niin vastaus on dopamiini. Saaliiseen osuessa metsästäjällä vapautuu dopamiinia samalla tavalla kuin vaikka jalkapalloilijalla hänen osuessaan maaliin. Se on nautintoa, josta ei haluta puhua. Kun tästä mainitsee, suututaan ja kerrotaan ettei kukaan nauti tappamisesta tai harrasta moista.”

Metsästyslain mukaan metsästämisessä kuitenkin on kyse juuri tappamisesta, vaikka sen myöntäminen olisi vaivaannuttavaa.

”Tuntuuhan se kiusalliselta jos sanomme, että ’tässä tapetaan mielellisiä yksilöitä nautinnon vuoksi’. Ajatuksen kohtaaminen on kuin saisi käteensä peilin johon ei halua katsoa.”

Tappamisen tabuluonteeseen liittyy myös ”kaatamisen”, ”hoitamisen” ja ”poistamisen” kaltaisten kierto ilmausten käyttäminen.

”Ja ’pyytäminen’. Puhutaan kuin käytäisiin pyytämässä luonnolta jotain ja ikään kuin saaliseläimet antaisivat itsensä ihmiselle. Ei metsä anna mitään. Me otamme ja eläimet tekevät kaikkensa päästäkseen pois tilanteesta, jossa heitä uhataan.”

Samalla elättelemme ympäristö kriisin keskellä fantasiaa siitä, että tuotamme tasapainon maailmaan. Metsän puita hoidetaan moottorisahalla ja villieläimiä kiväärillä.

”Elämää maapallolla on kuitenkin ollut sen neljä miljardia vuotta, ja se on pärjännyt mainiosti ilman ihmistä. Ihminen on lajina todella nuori, ja meillä on hybris siitä, että jotenkin elämä tarvitsisi meitä pitämään itseään koossa.”

Laki uusiksi

Alkuvuodesta 2026 Suomessa astui voimaan uusi metsästyslaki. Laki valmisteltiin vauhdilla ja sen voimaan astumista seurasi välittömästi lain mahdollistama laaja susijahti, jossa tapettiin lähes sata sutta. Luonnon varakeskus Luken arvioiden mukaan jahdin alussa Suomessa eli noin 400 sutta.

”Kun teimme Eläinoikeusakatemian kautta lain valmisteluun liittyvän tietopyynnön, paljastui, että nimenomaan MTK ja Metsästäjäliitto lobbasivat maa- ja metsätalousministeriötä paljon. Lakimuutosta haluttiin ennen kaikkea siksi, että sudet haittaavat joidenkin harrastusta.”

Tämä susien aiheuttamaksi koettu haitta näkyy muutamalla tavalla.  Sudet esimerkiksi kilpailevat samoista saaliista metsästäjien kanssa.

Vaikka susipelkoa lietsotaan myös uhkakuvilla ihmisen kimppuun käyvästä sudesta, susi on viimeksi – kenties – tappanut Suomen alueella ihmisen 1880-luvulla. Vaikka sudet ovat ihmiselle merkittävästi vähemmän vaarallisia kuin esimerkiksi lehmät tai ampiaiset, niin metsästyskoiria sudet haavoittavat ja tappavatkin.

”Metsästäjät voisivat tietenkin olla änkeämättä susien reviireille. Meillä on valtava maa, 5,6 miljoonaa ihmistä, 300 000 metsästäjää ja 800 000 koiraa, ja susia taitaa nyt olla alle 300. Kaikki suhteellisuudentaju on kadonnut ja jo siksi metsästyslain muutos on täysin absurdi”, Aaltola sanoo.

Aaltola myös muistuttaa, että susien metsästyskoirille aiheuttamia niin sanottuja petovahinkoja tapahtuu paljon vähemmän kuin mitä metsästäjät itse tappavat vanhoiksi, huonoiksi tai muuten vaan tarpeettomiksi katsomiaan koiria.

Uusi laki kuitenkin johti siihen, että merkittävä osa Suomen susista tapettiin. Samalla kun EU-tuomioistuin on esittänyt melko tiukkoja vaatimuksia suden kaltaisten uhanalaisten lajien suojelemisen puolesta, Suomessa mennään toiseen suuntaan.

Aaltolan arvio on, että Suomi joutuu Ruotsin tavoin EU:n rikkomusmenettelyyn lakimuutoksen mahdollistamasta tammikuun 2026 susijahdeista: ”On erinomaista, jos EU määrää meille sakkoja. Olemme toimineet väärin.”

Kuoleman kultti

Usein keskustelu lailliseen tappamiseen liittyvistä eettisistä valinnoista ohitetaan vetoamalla pakkoon. Metsästykseenkin linkittyvä, laajasti hyväksytty truismi kuuluu, että ”ihmisen on pakko syödä lihaa, joten lihan syöminen on oikein”.

”Meillä on aika paljon virheellisiä olettamuksia välttämättömyyksistä. Olemme sekasyöjiä ja sekasyöjät tulevat hyvin toimeen myös pelkällä kasvisruokavaliolla. Emme me ole mitään leijonia, joiden on pakko syödä lihaa, ja silti selitämme tappamisen välttämättömyydellä.”

Pakon sijaan lihan syömiseen ohjaa enemmänkin tottumus ja hedonistinen nautinto.

Eikä lihan syömisestä saatavaa nautintoa piilotella puheissa – mainoksissakin korostetaan lihan herkullisuutta. Vaikka nautinnonhakuisuus ohjaa meitä tappamaan, sitä ei kuitenkaan pidetä sopivana ääneen lausuttuna perusteluna tappamiselle muuta kuin erityistapauksessa.

Mitä ajattelisimme, jos teurastaja kertoisi saavansa tuotantoeläinten tappamisesta hyviä elämyksiä? ”Metsästäjä kuitenkin voi kehua metsästyksen tuomaa elämystä ilman, että sitä paheksutaan.”

Erityisen läpinäkyvää tappaminen nautinnon takia on fasaanin metsästyksessä. Kasvatetut fasaanit vapautetaan metsästäjien eteen ja haulikoin varustautunut porukka ammuskelee niitä pellon reunalla.

Oman välittömän nautinnon sijaan metsästäjät vetoavat ”luonnollisuuden” ohella usein siihen, että riistaeläin on saanut elää tuotantoeläimiä paremman elämän. Tämäkään ei poista tappamista yhtälöstä. Ja toisaalta, harva metsästäjä jättää ostamatta eläinteollisuuden tuotteita kaupasta. Huoli eläinteollisuuden ongelmista tuntuukin katoavan heti, kun argumenttia ei käytetä metsästämisen puolustamiseen.

Usein metsästystä perustellaan myös liikenneturvallisuudella, jota voisi tavoitella tappamisen sijaan esimerkiksi laskemalla ajonopeuksia ja aitaamalla teiden varsia. Kuitenkin mieluummin hävitämme elämän autoteiden läheltä kuin hidastamme vauhtia.

”Kerrotaan kuinka ilman metsästäjiä hirvi- ja peurakannat kasvaisivat valtaviksi. Sitten tapetaan suurpedot, jotka voisivat pitää niitä kantoja pienempinä, ja sitten pitääkin taas tappaa hirviä ja peuroja”, Aaltola sanoo.

Tavoiteltujen riistaeläinten ohella metsästäjät ampuvat epähuomiossa myös suojeltujen lajien edustajia ja toisia metsästäjiä. Toisinaan myös maastopyöräilijät ja lemmikkikoirat osuvat tulilinjalle. Riippumatta tappamisen kulloisistakin kohteista ja motiiveista, Aaltolan mukaan ihmisten suhdetta ei-inhimilliseen elämään voisi kuvata termillä antropatia.

”Jos eläinsuhteemme pantaisiin persoonallisuustestiin, se täyttäisi  heti psykopatian tunnusmerkit. Monissakaan eläimissä ei nähdä sellaista yksilönarvoa, että meidän pitäisi välittää heistä. Emme kykene myötäelämään heidän kanssaan, emmekä koe empatiaa hirviä tai sikoja kohtaan. Välineellistämme heitä häikäilemättä oman hyödyn nimissä ja manipuloimme kokonaisia lajeja jalostamalla. Saatamme ruokkia kauriita tietyssä paikassa, kunnes eräänä päivänä ammumme heidät siihen.”

Aaltolan mukaan kreikan kielen ihmistä tarkoittavan sanan anthropos ja psykopatian yhdistävä antropatia on kollektiivinen, ihmisten jakama maailman kuvallinen psykopatian muoto.

”On hirveän kiusallista katsoa sitä läheltä. Se kuinka vaikkapa metsästäjät suuttuvat kun toteaa heidän harrastavan tappamista, kertoo siitä, kuinka vaikeaa onkaan nähdä itsensä siitä peilistä.”

Aaltola korostaa, että hän näkee antropatian kulttuurisena ilmiönä, joka ohjaa yksilöiden toimintaa. Jos kulttuurimme siis onkin psykopaattinen, eivät kaikki kulttuurin mukaan elävät sitä suinkaan ole. Monet menevät mukana ja toistavat opittuja käytösmalleja miettimättä niiden taustalla vaikuttavia voimia sen enempää.

”Me olemme tällainen kuoleman kultti. Tiedän että tämänkin sanominen provosoi, mutta filosofina velvollisuuteni on totuuden puhuminen.”

Tappouhkauksia

Asiaton kielenkäyttö on yleistynyt internetissä. Esimerkiksi tutkijat ja aktivistit saavat niskaansa haukkumisen ohella myös suoria uhkauksia. Yksi erityisen vihaisia kommentteja herättävistä aiheista on eläinoikeudet. Pitkän uran tutkijana tehnyt, sittemmin aktivismin suuntaan siirtynyt Aaltola on saanut osansa asiattomuuksista ja uhkailuista. Keskustelu uudesta metsästyslaista pahensi tilannetta.

”Kun esiinnyin marraskuussa luontokuvaaja ja tietokirjailija Antti Haatajan kanssa Tampereen tuomiokirkossa, sain niin paljon tappouhkauksia, että niistä piti tehdä ilmoitus poliisille ja paikalle hankittiin turvamiehet. Yhdessäkin metsästäjä ryhmässä pohdittiin, että ’pitäisiköhän sinne mennä ladatun kiväärin kanssa’. Tämmöistä kommentointia on valitettavan paljon.”

Nämä uhkaukset nousevat normalisoidun nettiuhkailun massasta siten, että uhkailijat tiedetään tai voidaan ainakin olettaa aseistetuiksi. Aiheeseen vihkiytyneissä ryhmissä jaetaan myös eläinoikeusaktivistien henkilö- ja osoitetietoja.

Aaltola kertoo, että eräs Metsästäjäliiton paikallisaktiivi on lähetellyt Eläinoikeusakate mialle todella uhkaavia viestejä. ”Hän on myös uhannut polttaa ihmisten kesämökkejä ja sanonut että eläintensuojelijat eivät tule ’selviämään ilman seurauksia’. Näistä on tehty ilmoituksia Metsästäjä liitolle, ja silti hänet palkittiin liiton ansio merkillä.”

Lisää ymmärrystä

Uuden metsästyslain ympärillä käydyn keskustelun alla kävi myös ilmeiseksi, että osapuolet puhuvat monesti toistensa ohi ja saattavat kokonaan olla ymmärtämättä toisiaan. Aaltola pitää mahdollisena, että jotkut metsästäjät eivät kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan, että joku on aidosti huolissaan suurpedoista. Hän kuitenkin pitää todennäköisempänä selityksenä niin sanottua strategista tietämättömyyttä.

”Se on ihan tyypillinen psykologinen tila, jossa – tietoisesti tai tiedostamatta – vältetään ottamasta vastaan itselle epämukavaa tietoa, joka pakottaisi miettimään uusiksi omaa maailmankuvaa. Jokainen meistä tekee sitä jossain määrin ja jollain tavoin. Aivot torjuvat itselle epämukavan tiedon ennen kuin se pääsee tietoisuuteen.”

Vieraat ja omien arvojen vastaiset ajatukset ovat tietenkin aina vaikeita vastaanottaa. Varsinkin jos ne vastaanotettuaan pitäisi muuttaa omia tapoja olla ja elää. Aaltola kuitenkin uskoo itse ymmärtävänsä metsästä jien ajattelua.

”Kasvoin maalla ja monet meidän kylällä harrastivat metsästystä. Oli arkista törmätä metsästystilanteisiin ja loukkuihin. Aseiden pauketta kuului ja ruhoja raahaavia metsästäjiä näkyi. Kuulin paljon aiheeseen liittyvää keskustelua ja ymmärsin myös, että eiväthän metsästäjät ajattele itseään pahoina. He eivät vain oikeasti tule ajatelleeksi, että tappavat mielellisiä yksilöitä, ja siinä kohdassa tulee se kognitiivinen vinouma, strateginen tietämättömyys. Eläinten kärsimykselle naureskelevat tyypit olivat kuitenkin poikkeuksia.”

Samalla Aaltola ymmärtää, että monesta metsästäjästä tuntuu epäilemättä omituiselta, kun joku tulee heristämään sormea normaalina pidetylle harrastukselle.

Entäpä lapset?

Oman erityisen kierteensä metsästykseen liittyviin eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin antaa se, että harrastuksen piirissä on myös lapsia. YK:n lasten oikeuksien komitea totesi Lapsen oikeudet ja ympäristö, erityisesti ilmastonmuutos –yleiskommentissaan yksiselitteisesti, että ”lapsia tulee suojella kaikilta fyysisen ja henkisen väkivallan muodolta ja altistumiselta väkivallalle, kuten lähisuhdeväkivallalle tai eläimiin kohdistuvalle väki vallalle”.

Vaikka lapsia ei siis saisi altistaa myöskään eläimiin kohdistuvalle väkivallalle, metsästystä jopa tuetaan lasten harrastuksena. Koska asiaan liittyvät tahot tuskin kokevat rikkovansa YK:n lasten oikeuksien komitean linjausta, he eivät kenties hahmota muiden kuin ihmisten tappamista, no, tappamisena. Vähintäänkin tappaminen ”yleisesti hyväksytyistä syistä” on jotain muuta kuin väkivaltaa. Näin se, koetaanko jokin teko väkivallaksi, ei siis määrity sen mukaan mitä on tehty, vaan sen, kenelle on tehty ja millä perusteilla.

”Ja kun ei puhuta tappamisesta vaan ’poistamisesta’ tai ’hoitamisesta’, ikävät kysymykset poistuvat mielestä saman tien. Jos joku eläin oikeuksia ajava näyttäisi lapsille kuvia teurastuksesta, heti niin syytettäisiin kamalaksi. Samaan aikaan lapsia viedään tappamaan ja paikkoihin, missä he näkevät tappamista, kuolemaa ja väkivaltaa. Ja tätä pidetään luonnollisena.”

Eikä kyse ole pelkästään yksittäisten lasten henkisestä kasvusta tai mahdollisista traumoista.

”On iso kulttuurinen kysymys, että opetamme uusille sukupolville väki valtaa muita lajeja kohtaan aikana, kun meillä on sukupuutto aalto päällä ja eläinteollisuus vauhdittaa ympäristö kriisiä.”S