Suomalaiset ovat ämpärikansa. Ajatus ämpäri-Suomesta ei kuitenkaan ole syntynyt spontaanisti: mainostajat aloittivat tämän riemun ja media teki siitä ilmiön.
Sen lisäksi, että ämpäriä voi tarkastella ämpäriyden kautta, on muovi olennainen osa sen olemusta. Muovi valmistusmateriaalina sitoo ämpärin osaksi 60-lukulaista utopiaa, jossa ei ole likaa tai puutetta. Toisaalta muovijäte on aiheuttamamme ympäristökriisin keskiössä, ja muovi on löytänyt tiensä kehojemme sisällekin. Ämpärisuhdettamme tarkastelemalla voimme myös saada vihjeitä siitä, kuinka ylipäätään suhtaudumme materiaan ja siitä, kuinka kansallisesti määrittäviksi kasvavat ilmiöt voivat syntyä.
Ämpärillinen merkityksiä
”Kun olen tutkinut suomalaisten suhdetta ämpäreihin on ollut kiinnostavaa huomata, että ämpärien jonottaminen on vitsi, jonka jokainen suomalainen tunnistaa”, aloittaa Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Alma Onali.
Onali on perehtynyt materiasuhteeseemme sekä siihen, kuinka kohtaamme jätteen yhteiskunnassamme. Näitä suhteita voi tarkastella myös ämpärien ja niiden jonottamisen kautta.
Koska kulutuskulttuuri tapahtuu materiaalisessa todellisuudessa, on valinnoilla väliä myös resurssien käytön kannalta. Jokaisen kipon, kapon ja ämpärin valmistamiseen tarvitaan raaka-aineita, jotka eivät materialisoidu tyhjästä. Perinteisesti muovi on valmistettu öljystä. Samalla, kun ymmärrys öljyriippuvuuden katkaisemisen tarpeellisuudesta kasvaa, toivovat monet biotaloudesta pelastusta. Maailmassa ei kuitenkaan biopohjaista raaka-ainetta synny siinä määrin, että nykyisen kaltainen tavaran ja krääsän tuottaminen voisi jatkua entiseen malliin ainoastaan raaka-ainetta vaihtamalla. Samalla, kun Suomessa tulisi vähentää metsien hakkuita, metsäalan yksityisten ja valtiollisten toimijoiden Metsien Suomi -hanke kehuu mainoksissaan, mitä kaikkea puupohjaisesta muovista voikaan valmistaa. Kenelläkään ei ilmeisesti ole käynyt mielessä se, että metsien hakkuita pitäisi vähentää, eikä uusien käyttötarkoitusten keksiminen puuraaka-aineelle varsinaisesti vähennä puun käyttöä.
”Nykyinen ajatus ämpärijonosta on syntynyt 2010-luvulla ja se on pitkälti median synnyttämä. Ämpärijonoja on kyllä nähty aikaisemminkin, mutta 2010-luvulla kauppaketju Tokmanni laajeni, ja sen myymälän avajaisissa jaettiin aina ämpäreitä.”
Media kiinnostui aiheesta, ja ämpärijonojen kasvava huomioarvo kannusti muitakin mainostajia jakamaan omia ämpäreitään. Uudet jonot vetivät jälleen mediaa puoleensa. Näin mainostajat ja media ruokkivat toinen toisiaan.
”Tätä voi tarkastella medialogiikan kautta. Luodaan ilmiöitä asioista, jotka eivät välttämättä sinällään olisi ilmiöitä. En usko, että ämpärijonoista olisi tullut kansallinen tunnistettava vitsi ilman median tarttumista siihen.”
Hieman sosiaalisesta mediasta tutun meemiytymisen logiikalla ja klikkauksia janoavan median avustuksella ämpärijonoista on siis tullut vitsi, jolle kelpaa nauraa ja johon osallistuminen saattaa silti tuntua merkitykselliseltä. Itsessään euron tai pari maksava ämpäri on pöhkö himon kohde, mutta Onalin mukaan siitä on tullut symbolinen objekti.
”Ihminen voi tiedostaa, että tämä on markkinointikikka, jolla hänet huijataan kauppaan. Mutta hän voi myös kokea voittavansa niin, että hakee ämpärin ja jättää ostamatta mitään rahalla. Se on vähän kuin marjojen hakeminen metsästä. Ilmaisen ämpärin noutaminen voi tuntua siltä kuin voittaisi systeemin, joka pyrkii koko ajan myymään jotain.”
Hinnan voi kuitenkin maksaa monella tavalla. Mainostajan tavoitteet saattavat täyttyä jo sillä, että ämpärinsä saanut kantaa sitä näkyvästi kotimatkalla ja näin toimii liikkuvana mainostelineenä. Samoin jonottajat tekevät mainostajalle työtä seisoessaan jonossa silloin, kun lehtikuvaaja tulee taltioimaan avajaishuumaa.
Riippumattomuuden symboli
Jos ämpäri toimii jonkinlaisena kansallisena symbolina, millainen symboli se kaikessa banaaliudessaan on? Ensimmäisenä Onali huomauttaa, että tavallisesti kansalliset symbolit tulevat ylhäältä päin, ja ne ovat lippujen ja vaakunoiden kaltaisia yleviä asioita.
Ei haluamamme, vaan ansaitsemamme valtiolippu. Virallisessa Suomen valtiolipussa on keskellä Suomen vaakuna, jossa komeilee leijona. Tuo leijona on aikaan vaakunaan päätynyt keskiajalla Ruotsin hallitisijasukuihin kuuluneen Falkunga-suvun vaakunasta. Eivät ole leijonat yleisiä näillä lakeuksilla, mutta näin nyt kävi. Jos vaakunan haluttaisiin kertovan kansasta jotain, olisi ämpäri kenties parempi valinta vaakunaan.
”Se, että ämpäri on noussut vitsin kautta jonkinlaisen suomalaisen keskivertomentaliteetin symboliksi, osuu ajatukseen vaatimattomasta tuulipukukansasta. Mutta onko se symboli, jonka ansaitsemme? Jos muoviämpäri on jonkinlaisen vastarinnan symboli, se kahlitsee meidät samalla systeemiin. Mikäli ämpäri on lupaus vapaudesta, onko se vain vapaus jonottaa ja kuluttaa?”
Onali kuitenkin toteaa, että ihmiset taatusti ajattelevat myös ilmaisten ämpärien jonottamisesta monella eri tavalla. Joillekin se on tarve-esineen hakemista, jollekin ironinen vitsi, ja jollekin jono voi näyttäytyä sosiaalisten kohtaamisten paikkana, jossa itse ämpäri on vain sivuseikka. Sitten on myös heitä, jotka eivät koskaan jonottaisi ämpäreitä ja pitävät ämpärijonossa seisovia juntteina – ollen kuitenkin itse valmiita jonottamaan trendiravintolaan, uusinta älypuhelinta tai harvinaisia tennareita. Ämpärijono on monella tavalla myös luokkakysymys.
Ihmeaineesta kasvavaksi ongelmaksi
Onalin mukaan muovi on muodostunut kulutuskulttuurin symboliksi ja siihen tiivistyy lupaus helpommasta, kiiltävämmästä ja kauniimmasta elämästä. Muovin piti pelastaa meidän surkeudelta. Unelman kääntöpuolena on kaikkialle levinnyt muoviroska ja sen aiheuttamat haitat.
”Muovi nähtiin alkujaan ihmeaineena. Muoviin liittyvät keholliset kauhut paljastuivat paljon myöhemmin, ja sen vaikutuksia on vasta alettu tutkia.”
Vaikka muoviin liittyy paljon ongelmia, se on kuitenkin esimerkiksi ämpärin valmistusaineena hygieenisempää, kevyempää ja näppärämpää kuin vaikka puu tai metalli. Muovin ohella muoviämpäri on kuitenkin nimenomaan ämpäri, erittäin käytännöllinen väline.
”Kun ilmaisia ämpäreitä jonottavilta on kysytty, mihin he ämpäriä tarvitsevat, niin niihin on kerrottu kerättävän omenoita tai puolukoita tai sillä kannetaan vettä saunaan. Nämä tarpeet ovat peräti antiteesi kulutuskulttuurille. Ämpäri on lupaus vapaudesta ja jonkinasteisesta omavaraisuudesta.”
Muovi on mahtava materiaali, paitsi väärään paikkaan joutuessaan. Maailman valtamerissä on viisi jättimäistä aluetta, jonne merivirrat kuljettavat muoviroskaa erityisen paljon. Näistä suurin sijaitsee pohjoisella Tyynellämerellä ja tunnetaan nimellä Tyynenmeren jätepyörre. Sen kooksi on arvioitu noin kolme kertaa Ranskan pinta-ala. Jätepyörteet eivät ole kiinteitä kelluvia roskalauttoja, vaan ne muodostuvat eri kokoisista ja laatuisista muovinkappaleista, joita ajelehtii veden mukana. Mikromuovin määrän arvioidaan ylittävän alueella moninkertaisesti eläinplanktonin määrän. Kun Tyynenmeren roskalautan muovista arviolta noin 80 prosenttia on peräisin kalastus- ja kalankasvatus-välineistöstä, arvioidaan niiden muodostavan noin viidesosan Itämerestä muovijätteestä. Kalaverkot ovat monipuolisen viheliäinen muoviroskan laji. Lisää kalaverkoista ja vesistöjen muovijätteestä täällä.
Samalla kun ämpäri täyttää tehtäväänsä osana kestävää elämäntapaa, maailma täyttyy tarpeettomaksi jäävistä ämpäreistä ja uusia valmistuu tehtaissa koko ajan. Ämpärissä yhdistyykin hyöty ja hyödyttömyys.
”Muovi haastaa kaikki ihmisyyden mittakaavat. Emme vielä tiedä, koska ja miten muovi hajoaa luonnossa. Muovi jää myös maaperään muistoksi ihmisen ajasta. Muovi on geologisesti sillä tavalla ongelmallinen materiaali, ettei se tyydy pysymään omassa paikassaan vaan valuu syvemmälle. Nykyään löydämme mikromuovia sedimenteistä, jotka ovat peräisin 1700-luvulta. Mikromuovi menee kaikesta läpi ja saastuttaa kaiken: sitä löytyy ihmisten aivoista ja kiveksistä, emmekä vielä tiedä, miten se vaikuttaa meihin.”
Vaikka uuden muovin tuottaminen lopetettaisiin tänään ja samalla aloitettaisiin mittavat toimet muovin poistamiseksi ympäristöstä, muovi tulee olemaan seurassamme vielä pitkään.
”Olen oikeastaan toivon ja epätoivon tuolla puolen. Meillä ei oikeasti ole mitään ratkaisua muoviongelmaan. Muovi on jo meissä. Nyt kysymys on enemmänkin siitä, miten haluamme ajatella itsestämme, ja miten elämämme muovisina olentoina tulee jatkumaan.”
Fantasia irtikytkennästä
Jätteen tuottamiin ongelmiin heräämisestä huolimatta monet elättelevät toivoa nykyisen kaltaisen kulutusjuhlan jatkamisesta ilman, että samalla täytämme maailman ryönällä. Tähän toisiinsa kytkeytyneiden talouden ja materiaalisen kulutuksen erottamiseen toisistaan viitataan termillä irtikytkentä. Onali suhtautuu epäillen ajatukseen siitä, että talouskasvu pystyttäisiin erottamaan lisääntyvästä resurssien käytöstä. Osittain hänen näkemykseensä vaikuttavat kokemukset tamperelaisella jäteasemalla, johon hän päätyi tutkimaan kotitalousjätteitä osana Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamaa WasteMatters-tutkimushanketta.
”Mieli kyllä halusi kytkeytyä irti ruumiista, kun availin roskapusseja ja tutkin, mitä sieltä oikein löytyy. Mutta minua kiinnostaa se, mitä jäte kertoo meistä.”
Keinona irtikytkennän saavuttamiseksi elätellään toivoa kiertotaloudesta. Eli siis ajatusta, että uuden, neitseellisen raaka-aineen sijaan selviämme kierrättämällä loputtomasti jo olemassa olevaa. Kiertotalouteen pitäisi tutkijankin mielestä pyrkiä, mutta tällä hetkellä toteutus ontuu, ja yritykset valitsevat usein helpoimman tavan markkinoida toimintaansa kiertotalouden mukaisena. Näin käy esimerkiksi silloin, kun roska-auton kyljessä mainostetaan, ettei tässä aja roskakuski vaan raaka-aineen kerääjä.
”Kiertotaloutena pidetään sitäkin, että meidän roskat poltetaan jätteidenpolttolaitoksessa lämmöksi ja energiaksi. Ei se ole oikein aitoa kiertotaloutta, tai polttaminen on korkeintaan kiertotalouden kaikista alin porras. Meidän pitäisi oikeasti pyrkiä siihen, että pidämme tavarat mahdollisimman pitkään kierrossa.”
Onali myös huomauttaa, että jätteen muuttaminen raaka-aineeksi ei ole yksinkertainen prosessi. Se on työvoimaintensiivistä hommaa ja edellyttää maailman sotkuisuuden kanssa tekemisissä olemista. Mikään näköpiirissä oleva teknologia ei tätä poista, ja ikävä kyllä on halvempaa ja helpompaa pumpata ja kaivaa uutta raaka-ainetta maan povesta kuin kierrättää vanhaa.
”Materiaalin täydellisen kierron haikailu vie huomion pois siitä, että meidän pitäisi yksinkertaisesti tuottaa vähemmän jätettä.”
Bio- ja kierrätystalous eivät pelasta
”Muovia voi kierrättää mekaanisesti tai kemiallisesti. Koska muoveja on niin monia erilaisia ja niissä on erilaisia lisäaineita, mekaanisesti kierrätetyn muovin koostumuksesta ei voi olla varma. Siksi sitä ei voi käyttää esimerkiksi elintarvikepakkauksissa.”
Mekaanisesti kierrätetty muovi päätyy vessaharjojen ja muovikassien kaltaisiin tuotteisiin. Sen rakenne on myös aina heikkolaatuisempaa, eikä samaa muovia voi kierrättää loputtomasti.
Muovi on monipuolinen, edullinen ja kaikkiaan mainio materiaali vaikka mihin. Eipä siis ole ihme, että sitä tuotetaan nykyään lähes 400 miljoonaa tonnia vuodessa. Maailman suurin yksittäinen muovin käyttäjä on Coca-Cola Company, joka käyttää ilmoituksensa mukaan muovia kolme miljoonaa tonnia vuosittain. Muovia yhtiö tarvitsee pakatakseen juomat, joita myydään sen kokonaan tai osin omistaman noin 500 eri brändin alla. Vuonna 2020 Cokis oli Break Free From The Plastic -projektin selvityksen mukaan myös suurin meriin päätyvän muoviroskan tuottaja. Vaikka selvitys ei ole tieteellinen, on se kiinnostava. Selvityksen yhteydessä kerätystä, reilusta 340 000 yksittäisestä muoviroskasta lähes 14 000 oli tunnistettavissa Coca-Cola Companyn pakkauksiksi. Seuraavat kaksi kilpailijaa, PepsiCo ja Nestlé tuottivat yhdessä vähemmän tunnistettavia muoviroskia. Selvityksessä lähes 15 000 vapaaehtoista keräsi ja pyrki tunnistamaan muoviroskia 55 eri maassa eri puolilla planeettaa. Kyseessä oli kolmas kerta, kun kartoitus tehtiin. Cokiksella on ollut joka kerta kyseenalainen kunnia olla maailman suurin muoviroskan tuottaja. Lisää Coca-Colasta ja merien muoviroskista täällä.
”Materiaali hapertuu joka kierroksella, siitä tulee heikompaa ja arvaamattomampaa. Kemiallisessa kierrätyksessä jätemuovista voi tehdä neitseellistä raaka-aineesta valmistettua vastaavaa, mutta sitä prosessia ei kuitenkaan ole vielä saatu skaalautumaan.”
Kierrätyksen ohella ratkaisuksi muoveihin liittyviin ongelmiin on esitetty biotaloutta. Biotaloudesta toivomme mahdollisuutta korvata öljyyn pohjautuvat tuotteet puhtaammilla vaihtoehdoilla.
”Monilla on harhaluuloja siitä, että biomuovi olisi ympäristöystävällisempää. Monet biomuovit ovat kuitenkin kemiallisesti täysin samaa ainetta kuin fossiilinen muovi ja aiheuttavat samoja ongelmia ympäristölle.”
Toinen ongelma liittyy volyymiin. Muoviteollisuus ry:n mukaan Suomessa käytetään vuosittain 600 000 tonnia muovia, mutta sanomatta jää ettei Suomen metsänkasvu riitä lähellekään moisen biomuovimäärän tuottamiseen. Etujärjestön mukaan tällä hetkellä biomuovin valmistus vastaa noin 0,4 prosenttia muovialan globaalista tuotannosta ja tuon valmistamiseen tarvitaan noin 0,1 prosenttia maailman viljelysmaista raaka-aineen tuotantoon. Mikäli nykyisin käytetyt öljypohjaiset muovit haluttaisiin siis kokonaisuudessaan korvata biopohjaisilla, tämä lohkaisisi ison osan viljelysmaista ja jo valmiiksi raaka-aineen riittävyyden kanssa kamppailevan metsäteollisuuden materiaalivirrasta.
Sama mittakaavaan liittyvä mahdottomuus on tunnistettu myös biopolttoaineiden kohdalla. Mikäli kaikki maailman soveltuva jäte tislattaisiin polttoaineeksi, se riittäisi korvaamaan muutaman prosentin nykyisestä polttoaineen käytöstä. Vaikka biopohjaiset muovit ja polttoaineet ovat sinänsä ihan kelvollisia tuotteita ja teollisuuden sivuvirroista kannattaa tietenkin jalostaa mahdollisimman hyviä tuotteita, ne eivät poista tarvetta vähentää muovin ja polttoaineen käyttöä dramaattisesti.
Systeeminen ongelma
Muovin kaltainen, kaikkialle levittäytynyt materiaali edustaa systeemitason ominaisuutta ja ongelmaa. Ison rakenteen muuttaminen on vaikeaa, ja ihmiset ovat tunnetusti laiskoja tarttumaan isoihin ongelmiin, joihin tarttumiseen ei suorastaan pakoteta. Avaimet ratkaisuun – tai ainakin mahdollisuus ohjata meitä parempaan suuntaan – löytyvät poliitikkojen ja liike-elämän käsistä. Tosin poliitikot ovat taipuvaisia ajamaan ratkaisuja, joiden kuvittelevat miellyttävän äänestäjiä, eikä kulutuksen vähentäminen ole oikeasti monenkaan poliitikon asialistalla. Poliitikkojen asenne on sikälikin ymmärrettävä, että talousjärjestelmämme menee epäkuntoon, jos kasvu yskii. Välittömät talousongelmat tuntuvat helposti akuutimmalta ongelmalta kuin horisontissa häämöttävä maailmanloppu. Liike-elämällä on monia poliitikoilta puuttuvia vapauksia, mutta toisaalta yritystoiminnassa tupataan noudattamaan markkinoiden logiikkaa ja tavoittelemaan ikuista kasvua.
Suomalaiset käyttävät osuutensa Maapallon vuosittain tuottamista resursseista noin kolmessa kuukaudessa ja koko ihmiskunta kykenee tähän samaan joka vuosi kesäkuun loppuun mennessä. Ja samalla me kuitenkin roudaamme turhaa tavaraa edes-takas ja poltamme öljyä tätä tehdessämme. Ehkä hyvä elämä olisi saavutettavissa hieman vähemmälläkin.
”Voisiko provosoivasti sanoa, että ratkaisu on filosofien käsissä? Meillä olisi jo olemassa keinot yltäkylläiseen, tasapainoiseen elämään, mutta tällä hetkellä vapaa-ajan syö kuluttaminen. Ja jos ei ole varaa kuluttaa, se vapaa-aika tuntuu turhalta. Meidän pitäisi keksiä jotain muuta tekemistä kuin kuluttaminen.”
Samalla, kun itse kukin voisi pohtia omaa suhdettaan kuluttamiseen, olisi hyvä myös varautua kulutusjuhlien jälkeiseen jätekrapulaan.
”Meillä oli hyvät bileet, mutta itku pitkästä ilosta.”
Muutama litra maalia ei onneksi vaaranna demokratiaa Monet ovat järkyttyneet aktivistien päätöksestä ruiskuttaa vesiliukoista maalia eduskuntatalon pylväisiin tarkoituksenaan kiinnittää huomiota suomalaisten yhdessä omistaman turveyhtiö Neovan toimintaan ja…
