Jouko Aaltosen ohjaaman ja yhdessä Pontus Purokurun kanssa käsikirjoittaman Miten korjata maailma -dokumenttielokuvan kerronta starttaa vuonna 2000 Prahassa järjestetyistä mielenosoituksista. Tuolloin joukko globalisaatiokriittisiä aktivisteja päätti mennä sekoittamaan Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n suurkokouksen. Prahassa mielenosoitukset eskaloituivat melkoiseksi hulinaksi, jossa ei vältytty myöskään viranomaisten ylilyönneiltä. Mukana Prahassa oli myös muutama bussilastillinen suomalaisia aktivisteja.

Prahan mielenosoitusta seurasi kesällä 2001 Göteborgin EU-kokouksen kunniaksi järjestetyt ja väkivaltaisesti tukahdutetut mielenosoitukset. Samoin kuin Prahassa, myös Göteborgissa tilanne riistäytyivät lähinnä kaikkien hallinnasta. Tuolloin poliisin ylilyöntien joukkoon lukeutui myös ampuminen aktivistia selkään. 

Muutama kuukausi Göteborgin tapahtumien jälkeen tehdyt syyskuun 11. päivän terroristi-iskut lisäsivät entisestään jännitteitä kansalaisyhteiskunnan ja virkavallan välillä, vaikka esimerkiksi suomalaisen aktivistiporukan ja terroristien minkään asteinen rinnastaminen on lähinnä sulaa hulluutta. Hulluudesta viis, sisäiseen turvallisuuteen kenties hieman vainoharhaisestikin suhtautuneet viranomaiset jatkoivat otteiden koventamista ja osa aktivisteista vastasi koventamalla omiaan. Tilanne niin sanotusti eskaloitui ja riistäytyi käsistä tosi nopeasti.

Globaalista lokaaliksi

Tilanteen muuttuessa yhä jännittyneemmäksi, useat kansainväliseen globalisaatiokriittiseen liikkeeseen osallistuneet käänsivät katseensa kohti kotinurkkia. Aaltolan kuvaamasta porukasta moni keskitti Helsingissä huomionsa nuorille ja nuorille aikuisille tarkoitetun ei-kaupallisen tilan vaatimiseen. 

Tätä aktivistien fokuksen siirtymistä seurasi lähes katkeamaton jatkumo talonvaltauksia. Nämä 2000-luvun alun talonvaltaajat seurasivat jatkumossa 1990-luvulla perustetun Oranssi ry:n esimerkkiä: he sananmukaisesti valtasivat tyhjillään olevia taloja ja pyrkivät ottamaan ne omaan käyttöönsä. Siinä, missä Oranssin tavoitteena oli määrätietoisesti saada rakennuksista asuntoja nuorille, piirtää Aaltosen dokumentti kuvan moninaisemmista tavoitteista näiden myöhempien valtausten taustalla.

Poliittisimmillaan 2000-luvun alun liike oli tarjotessaan Romaniasta saapuneille romaneille tilaa omalle leirille. Valtauksiin kyllästynyt kaupunki oli antanut vuonna 2009 aktivisteille vanhan rakennuksen Verkkosaaresta ja pian suojaa vailla olevat romanit toivotettiin tämän sosiaalikeskus Satamaksi nimetyn rakennuksen tiluksille. Solidaarisuuden osoitus skenen ulkopuolelle oli kuitenkin liikaa virkakoneistolle ja vuonna 2011 sekä romanien leiri että sosiaalikeskus Sataman rakennus lanattiin matalaksi. Näihin aikoihin dokumentissa kuvattu porukka alkoi myös hajoamaan kuka minnekin, joku yliopistolle toinen taiteilijaksi, yksi kansalaisjärjestön palvelukseen ja jotkut myös poliittisen koneiston syövereihin.

Vaikka romanien hätämajoituksen poliittisuus tulee esiin vahvasti, keskittyy Aaltonen kerronnassaan pääosin tapahtuneesta kertomiseen eikä niinkään syiden avaamiseen. Tapahtumakuvauksia vähemmälle jää se, miksi asiat ovat tapahtuneet ja skeneä tuntemattomalle saattaa jäädä epäselväksi se, mitä aktivistit ovat lopulta tavoitelleet. Esimerkiksi talonvaltauksissa aktiivisesti mukana ollut Mikael Brunila kyllä avoimesti pohtii, että hän yhä allekirjoittaa monet tuolloisista tavoitteistaan, mutta hämäräksi se, mitä hän allekirjoittaisi ja kenties mikä jäisi allekirjoittamatta.

Toisaalta, monet niistä epäkohdista, jotka dokumentissa tulevat mainituiksi saavat nykyään huomiota tyystin eri tavalla kuin vaikka 20 vuotta sitten. Ei ole silkkaa haihattelua sanoa, että aktivistien työ moninaisten tavoitteiden eteen on muuttanut sitä, kuinka yhteiskunta näihin asioihin suhtautuu. Esimerkiksi talonvaltausten rinnalla kulki voimakkaana omana juonteenaan kamppailu katutaiteen puolesta ja Stop töhryille! -projektin vastustaminen. Kymmenen vuotta jatkunut projekti tuli päätökseensä vuonna 2008 ja sen jälkeen asenne katutaidetta kohtaan on muuttunut sallivammaksi (toki unohtamatta yhä jatkuvaa vartijaväkivaltaa) ja ilmapiiri muutenkin avoimemmaksi.

Ohut leikkaus kentästä

Kokonaiskuvaa aikakautensa aktivistikentästä dokumentti ei anna ja sen yhteydessä esitetty ajatus kokonaisen aktivistisukupolven kuvaamisesta on hieman liioittelua. Enemmänkin tarkastelussa on yksi nimenomainen aktivistiskene. Dokumenttielokuvan pohjana käytettiin löyhästi Anton Montin ja Pontus Purokurun Suoraa toimintaa! -tietokirjaa, jonka työnimenä ollut Skene olisi ehkä toiminut myös dokumenttielokuvan nimenä. 

Tarkastelun ulkopuolelle jäävät tyystin muun muassa ns. terrorismin vastaisen sodan alettua järjestetyt massiiviset sodanvastaiset mielenosoitukst, ympäristöliikkeen touhut kokonaisuudessaan sekä eläinoikeusliikeen toiminta, joka kehittyi huimasti tarkastelujakson aikana ja toi esimerkiksi ensimmäistä kertaa julki kotimaisilla tuotantotiloilla salaa kuvatun kuva-aineisto. Samoin poissa olevat myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavan liikkeen ja rasismin vastaisen aktivismin kaltaiset touhut. 

Kaikkien näiden skenejen välillä on tietenkin riittänyt päällekkäisyyksiä ja rajaukset ovat aina ymmärrettävästi tarpeellisia. Koko aktivismin kentän kuvaaminen edellyttäisi kokonaista dokumentisarjaa (Kuinka hyvä idea, saa käyttää ja pyytää konsultointiapua!).

Vaikka dokkarin kuvaama porukka ei edustakaan koko kansalaisaktivismin kenttää, ajoittui sen hajoaminen hetkeen, jossa näkyvä liikehdintä kaupungilla väheni. Seurasi vuosien suvantovaihe, jonka katkaisi vuonna 2018 Elokapina.

Siinä, missä ympäristöaktivismia on perinteisesti tehty usein siellä, missä luotoa tuhoutuu – eli kaukana asutuksesta – toi Elokapina ympäristökysymykset ryminällä myös kaupunkien kaduille. Miten korjata maailmaa esittää ainakin implisiittisesti Elokapinan jonkinlaisena jatkeena kuvatulle globalisaatiokriittiselle aktivismille ja siitä kummunneelle kaupunkiaktivismille. Kenties olisi kuitenkin hyvä tunnistaa Elokapinan juuret ympäristöaktivismin mustissa mullissa ja nähdä se osana katkeamatonta jatkumoa.

Kenties tämä nähty rinnastuminen on kuitenkin perusteltavissa sillä, että dokumentti keskittyy – nimensä mukaisesti – enemmän muotoon eli siihen kuinka. On eittämättä totta, että establismentin haastavat ja soveliaisuuden rajoja koettelevat keinot yhdistävät Aaltolan ja Purokurun kuvaamaa skeneä sekä Elokapinaa.

Jouko Aaltonen: Miten korjata maailma. Ensi-ilta 2.2. DocPoint-festivaalilla.