Onko työelämä kurjistunut ja miten pitäisi suhtautua kaksinaamaisiin pomoihin. Vastamainoksessa Hexburger.

Moni sylkäisi aamukahvit näppäimistölle helmikuun lopussa, kun Hesburgerin perustajan ja omistajan, Heikki Salmelan, uhosi että suomalaiset ovat turhan laiskoja työtekijöitä. Pitäisi kasvattaa työviikon pituutta 40 tunnista 45 tuntiin. Sosiaaliturva on vienyt työmotivaation ja opiskelukin tuppaa olemaan hukkaan heitettyä aikaa – meno oli kaikin puolin kunnollista.

Lisää kahviroiskeita näppäimistölle saatiin kun Palvelualojen ammattiliitto PAM:in valtuuston jäsen, luottamusmies ja myyjä Anne Nyman kävi kyselemässä Hesen työntekijöiltä työviikkojen pituutta ja hommien riittävyyttä.

”Voitko kuvitella hämmästystäni, kun työntekijät murheellisina selittivät, että kukaan heistä ei saa tehdä kokopäivätöitä paitsi ravintolapäällikkö? Työhaluja ja -kykyjä olisi, mutta sopimustunnit ovat todella surkeat. Toiseen Hesburgeriinkaan ei uskalla vaihtaa, koska tarjolla on vain neljän tunnin (kyllä, luit aivan oikein: neljän tunnin!) viikkotyösopimuksia.

Tarjoamallasi työllä ei elä. Neljän tunnin, tai kymmenenkin tunnin viikkosopimus on aivan vitsi, jos puhutaan ihmisestä, joka tekee tätä työtä päätoimisesti eikä asu vanhempiensa luona. Pohdin tätä taustaa vasten, tarkoititko sanoa, että neljä tuntia ei riitä – siinä olen kanssasi aivan samaa mieltä. On pilkantekoa edes tarjota tuollaista työsopimusta.”

Salmelalle osoittamansa kommentin aiheesta Nyman julkaisi ensin sosiaalisessa mediassa ja sittemmin Turkulainen-lehdessä. Ilmeisesti tämän jälkeen heseläisille oli sanottu, että ei tarvitsisi kommentoida työviikkojen pituuksia tai tunnelmia niitä kyseleville.

Voiman vastamainostyöryhmä päätti kommentoida tätä Hesen tapausta kuvallisin keinoin. Vaikka tiedämmekin varsin hyvin, että ei Hese mikään yksinäinen poikkeus ole, niin se on kukkulan kuninkaaksi kivunnut ja sellaisena omaa vahvan symboliarvon. Kukkulan kuninkaana se myös toimii mallina ja suunnannäyttäjänä muille ja on sikälikin varsin perusteltu kritiikin kohde.

Kuten todettua, ei Hese tietenkään ole yksin – yksi monista enemmänkin. Eivätkä työelämän ongelmat ja epävarmuudet liity pelkästään pikaruokabisnekseen. Osa-aikaisten määrä on edellä mainitun PAM:in mukaan lisääntynyt 2000-luvulla merkittävästi ja muutenkin työntekijöitä on ulkoistettu (yrittäjävastuun kera) vuokrafirmojen listoille ja itsensä työllistäjiksi muka-yrittäjiksi.

Työelämän muutoksia kommentoi myös Hesarissa professori Juha Siltala. Siltala myös kuvaili yhteiskuntajärjestelmäämme turbokapitalismiksi.

”Työelämää ovat huonontaneet tekijät, joihin ei voi itse vaikuttaa. Kiire kasvoi 1990-luvulla, kun väkeä vähennettiin. Suomalaisista naisista kolme viidestä työskentelee kovassa tahdissa, eurooppalaisista yleensä vain puolet. Työpaikkojen aliresursoinnista kertoo puolet vastaajista, eniten julkinen terveydenhoito. Vuosina 2008–2013 kasvoi niiden osuus, joiden mielestä asioihin ei ollut aikaa paneutua kunnolla (40 %).”

Ämmät-sivulla on julkaistu viime aikoina useampikin kiinnostava kirjoitus akateemisen työttömän kohtaamista ongelmista. Wilma Karikko esittää bloggauksessaan myös ihan asiallisen ja laajemminkin yleistettävän huomion:

”Mielestäni on ristiriitaista, että työikäisten odotetaan jatkossa liikkuvan jopa kolme tuntia päivässä työn perässä tai muuttavan säännöllisesti ja kuitenkin kantavan enemmän vastuuta suvun ikääntyvistä ja avuntarvitsijoista. Unohtamatta sitä, että samanaikaisesti myös työssäkäyntiä tukevia lastenhoitopalveluita leikataan.”

Kannattaa myös huomata, että pelko persauksissa duunari on hieman varovaisempi nostamaan kohtaamiaan epäkohtia esiin. Tämä varmaan sopii monelle vanhanliiton esimiehelle. Se, että uskommeko sitten yhteiskunnan tästä lamasta nousevan kuuliaisen vai positiivisesti työhönsä suhtautuvan työvoiman avulla on lienee enemmän jokaisen itse arvioitava asia.

Oletettavasti kiinnostavaa keskustelua tästäkin aiheesta on luvassa 7.4. Helsingin Kalliossa, Cafe Mascotissa. Onko pakko yrittää? Innovaatiohypestä fattan luukulle -keskustelutilaisuudessa äänessä ovat työelämän tutkija Anu Suoranta, kansanedustaja Anna Kontula, valokuvaaja ja osuuskuntatoimija Riitta Supperi ja kulttuuripolitiikan professori Miikka Pyykkönen.

Jos vasemmistolaisesta vinkkelistä tapahtuva tarkastelu aiheeseen kiinnostaa, niin tuolla sitä olisi luvassa. Ainakin itseäni kiinnostaa ja taidan seikkailla itseni paikalle.

”Työpaikkojen huvetessa itsensä työllistäjiä on entistä enemmän monilla aloilla, ja uuden työttömyysturvalain myötä myös toiminimettömät freelancerit voidaan katsoa yrittäjiksi. Parhaimmillaan itsensä työllistäminen on palkitsevaa itselle ja muille, ja yrittäjän vapaus voi olla ihanaa ja toiminta taloudellisesti tuottoisaa. Mutta yrittäjyys voi myös merkitä kiperää toimeentuloloukkua. Pakkoyrittäjyydessä on paha kaiku, ja monissa tilanteissa itsensätyöllistäjä saattaa huomata olevansa uuden vuosituhannen väliinputoaja.”