Harvalle tulee mieleen teurastaa oma kissa ja valmistaa siitä ateria. Toisaalta monelle lemmikinomistajalle broilerin, sisäfileen tai pekonin syöminen ei ole ongelma. Ruoan tuotanto on etäällä tapahtuva asia, ja harva yhdistää kaupan hyllyllä paketeissa olevan lihan eläviin eläimiin.

Lihateollisuuden tuotantoketjujen ja niihin liittyvän julmuuden avaaminen on saanut monet harkitsemaan kahdesti lihan syömistä – hyvin perustein. Jos kanoihin, lehmiin ja sikoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin kissoihin ja koiriin, niitä ei syötäisi. Kissat ja koirat kuitenkin kelpaisivat ihmisravinnoksi siinä missä muukin liha – ja tiedämme, että eräissä kulttuureissa ne myös päätyvät ruoaksi. Toisissa kulttuureissa taas sikaa pidetään epäpuhtaana ja ravinnoksi kelpaamattomana.

Tämä kuvastaa antropologiassa jo kauan sitten tehtyä huomiota: mikään ihmisyhteisö ei hyödynnä eikä ole hyödyntänyt kaikkea syötäväksi kelpaavaa ruokana. Osa syötäväksi kelpaavista asioista on rajattu ruoan käsitteen ulkopuolelle, ja niiden syöminen on vastenmielistä tai peräti kiellettyä.

Ruokatabuja on antropologiassa tutkittu paljon. Brittiläisen antropologi Mary Douglasin (1921–2007) mukaan Raamatun ruokatabut koskevat eläimiä, jotka ikään kuin putoavat selkeiden määritelmien väliin. Esimerkiksi sika on sorkkaeläin, muttei märehdi, kuten kunnon sorkkaeläimet Raamatun mukaan tekevät. Tämä kategorioiden välissä oleminen tekee niistä saastaisia.

Yhdysvaltalainen antropologi ­Marshall Sahlins (s. 1930) puolestaan on todennut, että 1970-luvulla Yhdysvalloissa lihan syömäkelpoisuuteen vaikutti syöjän luokka ja se, kuinka lähelle ihmisten elämänpiiriä eläin hahmotettiin. Siat ja naudat olivat selkeästi tuotantoeläimiä ja ruoaksi kelpaavia. Hevoset taas olivat ennemminkin ihmisten kumppaneita ja siten pääosin ruoaksi kelpaamattomia, puhumattakaan perheenjäseniksi lasketuista kissoista ja koirista. Toisaalta syötävien eläinten liha oli Sahlinsin mukaan myös luokittunutta. Keski- ja yläluokille kelpasi vain eläimen sisempi liha. Työväenluokka ja köyhemmät saivat tyytyä ulompaan lihaan ja sisäelimiin.

Ruokatabut eivät välttämättä koske yksiselitteisesti tiettyä eläintä. Ruokatabuja on lukemattomia, eivätkä ne ole selitettävissä yhtenäisillä syillä tai järkeilyillä – ne ovat kulttuurisesti määriteltyjä ja muuttuvia. Kuten Sahlinsin esimerkistä käy ilmi, ruokatabuihin vaikuttaa myös ruoan tuotantotapa ja yhteiskunnalliset rakenteet.

Sahlinsin kuvaus ja selitys on varmasti myös monelle suomalaiselle järkeenkäypä. Jos eläin on lemmikki ja osa perhettä, ei sitä pidetä syötävänä. Tämä pätee yhtä lailla minipossuun kuin puudeliinkin. Mutta kuten arvata saattaa, tuotanto- ja lemmikkieläimien määrittelyt eivät ole yleismaailmallisia.

Jako tuotanto- ja lemmikkieläimiin heijastaa kapitalismille tyypillistä tiukkaa jakoa rahallista arvoa tuottavaan työhön ja arvontuotannon ulkopuolelle jätettyyn kotitalouteen. Jälkimmäinen on määritelty kulutuksen piiriksi, eikä siellä tapahtuvaa – usein naisten tekemää – hoivatyötä lasketa työksi. Tämäntyyppiset jaot määrittävät myös suhteitamme eläimiin. Kaikissa yhteiskunnissa tällaista eroa ei tehdä, ja se näkyy myös suhtautumisessa läheisimpiin eläimiin. Esimerkiksi Papua-Uuden-Guinean saaristossa asuvat mengenit eivät tee tällaista jakoa arvontuotannon tai eläinten suhteen.

Mengenit kasvattavat sikoja ruoak­si, mutta hyvin tietyntyyppiseksi sellaiseksi. Sikoja annetaan osana seremoniallisia lahjoja, jotka kuuluvat initiaatiojuhliin eli elämänkiertoon – kuten avioliittoon ja hautajaisiin – liittyviin juhlallisuuksiin. Initiaatioissa pienistä lapsista tehdään tyttöjä ja poikia ja naimaikään tulleista nuorista miehiä ja naisia: heidät tuodaan sukupuolitetun ­henkilöyden piiriin.

Lahjoilla pidetään yllä yhteiskunnan keskeisiä sosiaalisia suhteita.

Tärkeinä pidettyjen sosiaalisten suhteiden ylläpito ja luominen on keskeinen arvo mengeneille. Mengenit puhuvat arvokkaita sosiaalisia suhteita luovasta ja ylläpitävästä toiminnasta työnä. Työ kattaa laajan kirjon toimintaa: viljelyn, lastenhoidon ja yllämainittujen seremonioiden järjestämisen. Palkkatyö taas ei lukeudu työn piiriin, jos sen tuottoja ei käytetä suhteiden ylläpitoon. Seremonioissa annettavat lahjat kuvaavat sosiaalisia suhteita luovaa toimintaa – tai kuten mengenit sanoisivat, työtä.

Kaskiviljelyn kautta mengenit ovat jatkuvassa läheisessä vuorovaikutussuhteessa kasvattamiensa kasvien kanssa. Kasveja hoidetaan ja kasveja kannustetaan loitsuilla kasvamaan. Viljelykasvit ovat yhtäältä hoivan kohde ja toisaalta sen väline. Sosiaalisesti tuottavan toiminnan (eli työn) ydin on ruoan antaminen toiselle. Sama pätee sikoihin. Mengenit hoitavat ja kasvattavat sikojaan ja ovat jatkuvassa suhteessa niihin; ne käsitetään yksilöiksi ja niillä on nimet. Sikojen lahjoittaminen on tärkeä ja välttämätön osa suurimpia rituaaleja.

Mengeneille siat eivät ole objekteja, eikä niitä ole määritelty teollisen lihantuotannon tuotantoeläinten tavoin raaka-aineeksi ja sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. Siat ovat läheisiä eläimiä, mutta ne eivät ole lemmikkejä. Toisin kuin läheisen suhteen perusteella saattaisi luulla, siat teurastetaan ja syödään.

Niitä ei kuitenkaan syödä noin vain. Yksikään mengen ei teurasta tai syö itse kasvattamaansa sikaa, sillä se olisi itsekkyyden huippu ja arvontuotannon logiikan vastasta. Sikoja kasvatetaan ja hoidetaan vuosia, jotta ne voidaan lahjoittaa muille osana yhteiskuntaa uusintavia juhlia. Tässä mielessä siat ovat arvontuotannon väline, ja eläinoikeusnäkökulmasta siat menettävät henkensä myös mengenien parissa.

Ero nykyiseen teolliseen lihantuotantoon on kuitenkin selvä. Mengeneille sikojen kasvatus ja teurastus ei tapahdu näkymättömän ja vieraannutetun tuotannon piirissä, vaan siat ovat jatkuvasti läsnä.

Ruokatabut perustuvat monenlaiseen logiikkaan, ja ne ovat kulttuurisesti määrittyneitä. Ne kuitenkin kertovat paljon yhteiskunnastaan ja liittyvät kiinteästi yhteiskunnallisiin suhteisiin. Mengenien sikojen hoito kuvastaa mengenien perimmäisiä arvoa, eli tärkeiden sosiaalisten suhteiden ylläpitoa ja luomista. Teollinen eläintuotanto kertoo yhtä lailla teollisten yhteiskuntien arvoista.

Ranskalainen antropologi ­Philippe Descola (s. 1949) on todennut, että yhteisön suhteet ympäristöönsä kuvaavat myös yhteisön sisäisiä suhteita. Kääntäen, se miten kapitalismissa kohtelemme tuotantoeläimiä kuvastaa sitä miten me kohtelemme toisiamme.

LUE MYÖS: Pia Lundbomin Eläinten asialla -artikkeli jatkaa Innovaatioleikkeleiden teeman purkamista täällä. Lisäksi aiheeseen liittyviä löytyy osoitteesta www.ateriainnovaatiot.fi.

Kirjoittajan Helsingin yliopiston sosiaali- ja antropologian oppiaineen jatko-opiskelija ja hänen väitöstutkimuksensa käsittelee laajamittaisten öljypalmu- ja hakkuuprojektien poliittisia vaikutuksia ja paikallisen maankäytön muutoksia Papua-Uusi-Guinean maaseudulla. Lisää antropologisia huomioita maailmasta AntroBlogissa.