Lars Hjerstedt, eli Kaos, on riivannut ruotsalaista kansankotia graffiteilla jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän on maalannut omin lupinensa kromin kiiltoisiksi ja värikkäiksi lukemattomia junavaunuja sisältä ja ulkoa sekä lähinnä kaikkia kuviteltavissa olevia seinämateriaaleja. Huhtikuun alussa Kaos maalasi Helsingissä Kampin metroasemalla olevan lasikopin seinään graffitin.

Kyseessä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän maalasi Suomessa tai metroasemalla. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän maalasi metroasemalla luvan kanssa.

”Oli omituista maalata metrossa kameran kuvatessa vieressä. Mutta hei! 2016, mikä tahansa on mahdollista.”

Vuosien varrella Hjerstedtin graffitin ympärille rakentuva elämäntapa on saanut uusia vivahteita. Nykyään Kaoksen kankaalle maalaamia teoksia esitellään gallerioissa ja museon seinätkin ovat kiikarissa, mutta samalla hän jatkaa luvattomien maalausten tekemistä. Mitä kuuluu keski-ikäistyvän perheenisän arkeen?

”Elän tavallaan kaksoiselämää”, Kaos toteaa metroaseman lasikopissa, siinä samassa jonne hän on juuri maalannut teoksensa. ”Isänä elän normaalia vastuullista elämään: vien muksut hoitoon ja kouluun, ja haen sieltä, kokkaan ruokaa. Samalla jatkan myös maalaamista.”

Tässä yhteydessä maalaamisella viitataan luvattomiin graffiteihin.

”Se maalaaminen ei ole niin vastuullista tekemistä. Elämäni on jakautunut kuin tohtori Jekyll ja herra Hyde ja ymmärrän, että se saattaa vaikuttaa omituiselta. Pyrin kasvattamaan lapseni ymmärtämään, että pitää pysähtyä punaisiin valoihin eikä saa varastaa – ja samalla rikon itse sääntöjä.”

Kaos – Vandals in Motion -kirjassa kerrotaan jopa tapauksesta, jossa Hjerstedt kavereineen murtautui 1990-luvun alkupuolella Tukholman joukkoliikenteestä vastaavan Storstockholms Localtrafik, SL:n toimistoon ja varasti sinne kerätyn valokuva-arkiston graffiteista.

Näin se käy, kun sen osaa.

Kaos jatkaa yhä luvattomien töiden maalaamista ja esiintyy samalla julkisuudessa omalla nimellään. Tämä johtaa ymmärrettävästi ongelmiin ja hänet tunnistetaan usein.

”Kyllähän minut on pidätetty monesti. Ennakoin jääväni nalkkiin kerran kolmessa vuodessa ja olen laskenut sen osaksi elämäntapaa ja pyrin varautumaan siihen. Se kuuluu peliin: minä pyrin maalaamaan ja ne yrittävät ottaa minut kiinni. Ehkä jossain vaiheessa tulee vastaan se päivä, jolloin en enää pysty yhdistämään maalaamista ja perhettä. Se olisi surullinen päivä, mutta ei sitä voi murehtia etukäteen.”

”En haluaisi elää maailmassa ilman lakia, koska se olisi totaalisen sekaisin oleva yhteiskunta. Ihmiset ovat ahneita ja tarvitsevat rajoja. Samalla on kuitenkin tärkeää, että jotkut tekevät kiellettyjä asioita, jotka testaavat yhteiskunnan rajoja. Koettelemalla rajoja näemme, kuinka yhteiskunta toimii. Minua kiinnostaa kysymys siitä, että mikä on yksilön paikka yhteiskunnassa. Ehkä se pitää minut mukana graffitissa – vaikka onkin hieman vaikeaa olla 45-vuotia kapinoiva iskä.”

Lukemattomat metromatkustajat ovat nähneet Kaoksen teoksia vuosikymmenien aikana. Kampin teos kuitenkin poikkeaa aikaisemmista luvallisuudellaan ja siinä, että se on merkitty selvästi osaksi museonäyttelyä. Tämä saattaa muuttaa yleisön tulkintoja näkemästään.

”Värikäs maalaukseni Kampissa on varmasti monille helpommin lähestyttävä, mutta toivoisin että ihmiset eivät pelkäisi tägejäkään vain sen takia, että eivät ymmärrä niitä. Minun silmiini tagit ovat kauniita, näen romanttisen kaaren siinä, mikä näyttää monelle vain mustalta sekavalta tekstiltä. Mutta minä tunnistankin niistä tyylejä ja historiaa. Ehkä ihmisten pitäisi kiinnittää kiinnittää enemmän huomiota luvattomiinkin töihin eikä vieroksua niitä vain sen takia, että tekijät eivät pyytäneet lupaa niille.”

”Maalaajat rakastavat kaupunkia ja näkevät mahdollisuuksia kaunistaa sitä. Mutta liittyyhän maalaamiseen myös egosentrinen puolensa, jossa omaa nimeä kirjoitetaan tuhansia kertoja ihmisten nähtäväksi.”

Kirjoitettuaan nimeään 30 vuoden ajan, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä tuosta työstä on jäänyt käteen.

”Hah! Kerran kirjoitin yhden metron seinään ’All I got was this t-shirt’. Mutta, näinä vuosina olen saanut hyvän tarkastelupaikan yhteiskuntaan ja sen toimintaan – hyviin ja huonoihin puoliin.”

Maalausreissuilla Hjerstedt on kohdannut epätiloissa ja yhteiskunnan katvealueilla asunnottomia ja yhteisön laidoilla eläviä kansalasia, jotka useimmiten jäävät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

”En minä pidä tärkeänä sitä, monta metroa olen maalannut. Ymmärrän maailman paremmin, ja ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa ja oman itseni.”

—-

MUSEOTAVARAA

Helsingin kaupungin taidemuseo HAM marssii Vantaan taidemuseo Artsin jalanjäljissä ja on päättänyt ottaa katutaiteen mukaan seuraamiensa taiteenmuotojen palettiin. Ensimmäiset yleisölle näkyvät merkit tästä linjauksesta ovat Jussi TwoSeveniltä tilattu Bubo bubo -seinämaalaus Pasilaan ja Kampin metroaseman laituritason lasikopin valjastaminen graffiteille.

Kesällä 2015 suomalaisen graffitin suuriin nimiin kuuluva Egs jätti ensimmäisenä kädenjälkensä tuon kopin betoniseinään. Samalla hän maalasi myös galleria- ja museoympäristössä tutuksi tulleen abstraktin maailmankartan tilan lasiseinään. Nyt tuo lasiseinä on puhdistettu ja betonillakin Egsin kohtalo oli tulla jyrätyksi. Kaos maalasin graffitin Egsin teoksen päälle – ja sama odottaa myös Hjerstediä vuorollaan. Helsingin kaupungin taidemuseo HAM tuottaa tilaan jatkossakin uusia teoksia yhteistyössä Make Your Mark Galleryn kanssa.

HAMin museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila totesi katutaiteen taltioimisen ja esittämisen ihan normaaliksi osaksi taidemuseon toimintaa. Hänen mielestään kyseistä taiten muotoa ei ole tarkoituksenmukaista sen enempää romantisoida kuin demonisoidakaan.

Jää nähtäväksi, mitä museoinstituution läsnäolo tekee katutaiteelle ja kuinka ilmaisumuoto säilyttää elinvoimaisuutensa. Olisi myös väärin kuvailla graffitia nuorten lajiksi – maalaajien ikähaitari levenee päivä päivältä. Onko mahdollista, että yhteiskunta jopa syleilee graffitin hengiltä toivottamalla sen tervetulleeksi museoihin ja siirtäessään sen muotokielen osaksi mainoskuvastoa.

”Graffitia vastaan on taisteltu 1980-luvulta alkaen, eikä se ole mennyt pois. Ehkä tämä on uusi tapa kokeilla tuota”, Lars Hjertedt toteaa Kampin lasikopissa.

”Fuck. Täytyy varmaan lopettaa maalaaminen tyystin tämän haastattelun jälkeen.”

Ehkä lopettamisvimmaa rauhoittaa ajatus siitä, että samalla kun graffiti ja  yhteiskunta ovat lähestyneet toisiaan on yhteiskunta muuttunut osaltaan avoimemmaksi ja moniäänisemmäksi.