Im Memoriam: Felicitas Steiner 1924 – 2009

Teksti Satu Taskinen

Äksy, ihana vitsinkertoja-Lizzie on poissa.

Felicitas Steiner syntyi toiseksi lapseksi itävaltalaiseen perheeseen vuonna 1924. Hänen isällään oli osittain juutalaiset juuret, hänen äitinsä oli etelätirolilainen. Vuonna 1937 perhe muutti Wieniin. Isä valitsi asunnon pihan puolelta, vaikka siihen aikaan kadun puoleinen olisi ollut hienompi. Isä kuitenkin piti tärkeämpänä, ettei kukaan tulisi tutkimaan, pitikö hän oikeaa lippua tangossa vai ei.

Pihan puoleisessa asunnossa sai olla rauhassa. Vuokrasopimuksessa, joka oli äidin nimellä, ei unohdettu muistuttaa, että talo oli juutalaisessa omistuksessa.

Felicitas halusi näyttelijäkouluun tultuaan teini-ikäiseksi, muttei se tietenkään ollut mahdollista. Lisäksi isä ensin vangittiin ja sen jälkeen lähetettiin Buchenwaldin keskitysleirille ensimmäisten kuljetusten mukana Anschlussin jälkeen. Isä vapautettiin sieltä myöhemmin ilman, että kukaan koskaan sai täsmälleen tietää miksi.

Felicitas oli päättänyt ryhtyä näyttelijäksi ja onnistuikin. Uransa aikana hän tuli lopulta kiertäneeksi eri seurueiden mukana Brasiliassa asti. Juuri elinvoimaisena näyttelijättärenä opinkin hänet tuntemaan, kun muutimme hänen naapuriinsa. Tosin silloin hän oli jo eläkeläinen.

Lizzie Steiner puhui mielellään teatterista ja kertoi intohimoisesti vitsejä. Hän keräsi niitä ja nautti saadessaan ihmiset nauramaan ja joskus jopa siitä, jos herätti pikkusievissä piireissä pahennusta. Minä kerroin Lizzien vitsejä eteenpäin, vaikka monet unohdin niin, että piti käydä päivittämässä. Lizzie oli antelias, joskus melkoisen äksy ja useimmiten hauska. Hänellä ei ollut koskaan ollut omaa perhettä ja hän oli tottunut tekemään asiat niin kuin itse parhaaksi näki.

Istuimme usein yhdessä hänen luonaan kahvilla. Joskus katsoimme oopperaa tai teatteria videolta, usein puhuimme elämänfilosofiaa. Lizzie teki minusta sarjan Keeping up appearances fanin. Vietimme yhdessä kaksi jouluaattoa. Viihdyttäjänä toimi tietysti näyttelijätär itse!

Lizzie Steiner poltti tupakkaa kuin savupiippu ja kun lääkäri kysyi häneltä, oliko hän kenties syönyt viime päivinä jotain rasvaista, hän melko ilkikurisesti kysyi takaisin, miksi ihmeessä hän juuri viime päivinä ei olisi syönyt jotain rasvaista. Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja maailmasta, mutta ei uutisista eikä muodeista. Muutama viikko sitten hän sanoi, että valtion korvausmaksut natsiajan takia olivat loppuneet. Toisen maailmansodan aikaiset ihmiset ja asiat alkavat olla sen verran vanhoja.

Viime kesänä haastattelin Lzzie Steineria Nuoren Voiman Humanismi-numeroon kirja-arvion tiimoilta, joka käsitteli kahta holokaustiaiheista teosta. Jutun otsikko oli ”Voiko holokaustista selviytyä?” ja se olikin vaikea kysymys. Uskonnostakin puhuimme usein. Lizzie uskoi sielunvaellukseen ja oli tavattoman kiinnostunut erilaisista maailmankatsomuksista.

Marraskuun toisella viikolla Lizzie Steiner kuoli. Sain puhelun töihin. Lizzie Steiner oli ollut huonossa kunnossa ja kipuillut jo kauan. Kuolema oli odotettu ja silti se tuli järkytyksenä. Hautajaisiin tuli ystäviä, äidin puoleinen serkku, kollegoja ja naapureita.

Olen kerännyt alakerran naapurin kanssa Lizzie Steinerin asunnosta joitakin muistoja, kirjoja ja ne lahjat, jotka itse olin hänelle antanut. Lasivitriinissä oli vuodesta 2000 seissyt kaksi Helsingistä tuomaani Marimekon teekuppia, joita ei ollut koskaan käytetty. Ostaessani lahjat en vielä tiennyt, ettei hän koskaan juonut teetä.

Huomenna asunto tyhjennetään. Onneksi en ole silloin kotona. Vieläkin on suru enkä haluaisi nähdä, kuinka huonekalut viedään pois ja tuttu asunto muuttuu tyhjäksi. Lizzie Steineristä oli tullut minulle ystävätär, isoäiti ja inspiraatio. Uurnan hautaustilaisuudessa oli kirjailijaystävän mukaan sielläkin kerrottu vitsejä. Ainakin hän oli. Salaa, kun kaikki muut olivat menneet.

Vitsit olivat poliittisia, tietysti. Niitä tullaan kertomaan aina, kun haudalla vieraillaan.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu