Kuka voitti toisen Tšetšenian sodan?

Teksti Veli Itäläinen

Tšetšeniaa johdetaan kuin feodaalista ruhtinaskuntaa.

Venäjän federaation virallisen kannan mukaan toinen Tšetšenian sota loppui Grozniyn valtaukseen tammikuussa 2000, separatistipresidentti Aslan Mashadovin murhaan maaliskuussa 2005, tai kenties viime kuussa.

Pommit kuitenkin räjähtelevät ja poliiseja ammuskellaan Pohjois-Kaukasiassa tämän tästä. Toisaalta jo muutaman vuoden ajan Tšetšenian naapuritasavallat Ingushetia ja Dagestan ovat olleet selvästi itse Tšetšeniaa levottomampia.

Mielestäni paras kandidaatti toisen Tšetšenian sodan päättymispäiväksi on 31.10.2007, jolloin Doku Umarov, islamistikapinallisten johtaja ja toinen Mashadovin kuoleman jälkeinen ”maanalainen presidentti”, ilmoitti separatistien verkkosivuston välityksellä ”Itškerian tasavallan” hajoittamisesta, ja sen korvaamisella ”Pohjois-Kaukasian emiraatilla”.

Se hetki vahvisti sen, mitä oli syytä epäillä jo paljon ennen Mashadovin kuolemaa: islamistit ovat voittaneet taistelun vaikutusvallasta vastarintaliikkeen sisällä. Tšetšenian ”emigranttiparlamentti” toki älähti Umarovin julistuksesta, mutta kaikille taisi olla selvää, että sekularistisen separatismin edustajilla ei ole enää pitkään aikaan ollut sanottavaa vaikutusvaltaa itse Tšetšeniassa.

Sota jatkuu, mutta itsenäinen kansallisvaltio ei ole päämäärä kummallekaan sen pääosapuolista.

Mitä tulee Venäjän liittovaltion joukkoihin, he ovat menestyksestään paljon velkaa vuonna 2004 surmatulle presidentti Ahmat Kadyroville. Kadyrov, ”Itškerian tasavallan” päämufti, kerran julisti jihadin Venäjän federaatiota vastaan ja vaihtoi puolta toisen Tšetšenian sodan syttyessä. Kadyrovin murhayritykset alkoivat lokakuussa 1998, ja sen jälkeen hänellä ei varmasti ollut mitään epäilystä siitä, että islamistien vaikutusvalta Tšetšeniassa oli hänelle varmasti kuolemaksi.

Kadyrov oli arvokas liittolainen liittovaltiolle. Kun vastarintaliikkeen komentajien kanssa käytiin antautumisneuvotteluja, hän oli uskottavampi neuvottelija kuin muut Venäjän liittovaltion edustajat. Kadyrov itse oli elävä esimerkki niistä mahdollisuuksista, jota vastapuolelle siirtyminen antaa.

Kadyrov loikkasi vastapuolelle, koska Aslan Mashadovin ”puolimaallinen” hallitus ei voinut suojella häntä islamistiliittolaisiltaan: se yritti aina välttää lopullisen vastakkainasettelun islamistien kanssa. Kompromissit muuttuivat avoimeksi yhteistyöksi toisen Tšetšenian sodan alun jälkeen. Tämä yhteistyö osoittautui paljon edullisemmaksi islamisteille.

(Kyllä Mashadovkin hyötyi: islamistit toimivat pelotteena. Mashadov saattoi julistaa koko maailmalle, että ”jos ette halua käydä neuvotteluja kanssani, teidän pitää käydä neuvotteluja Shamil Basajevin kanssa”.)

Käytännössä nationalistinen vastarintaliike oli ”kahden tulen”, islamistien ja liittovaltion joukkojen välillä, ja näin ollen valta vastarintaliikkeen sisällä valui hyvin varustetuille ja kansainvälistä tukea nauttiville islamisteille.

Nyt siis vastarintaliikettä johtavat islamistit. Tšetšeniaa johtaa puolestaan Ramzan Kadyrov, Ahmat Kadyrovin poika. Hän on jakanut kaikki tasavallan johtopaikat loikanneille vastarintaliikkeen edustajille.

Itse asiassa Kadyrov on jo siirtynyt seuraavaan askeleeseen hegemonian saavuttamisessa: murskaamaan liittovaltion armeijan ja turvallisuuspalveluiden vaikutusvallan Tšetšenian sisällä. Ja siihen hän pystyy, mistä on todisteena ”Gorets”-joukkojen entisen johtajan Movdali Bajsarovin murha keskellä Moskovaa vuonna 2006, puolustusministeriön erityisen ”Vostok”-pataljoonan johtajan Sulim Jamadajevin syrjäyttäminen voimakeinoin huhtikuussa 2008 ja hänen sitä seurannut Sulimin veljen Ruslanin murha jälleen keskellä Moskovaa syyskuussa 2008.

Liittovaltion ja Kadyrovin suhde ei muistuta mitään 21. vuosisadan vallanjakoa. Se muistuttaa feodaalista suhdetta tsaarin ja ruhtinaan välillä. ”Ruhtinaalle”, Kadyrov nuoremmalle, annetaan vapaat kädet tehdä Tšetšeniassa (ja tšetšeeneille Tšetšenian ulkopuolella) mitä tahansa, alkaen yksityisten kidutusvankiloiden perustamisesta omille mailleen.

Tšetšeeninationalistien on ollut pakko hylätä haaveet muodollisesta itsenäisyydestä ja itsenäisestä ulkopolitiikasta, mutta korvaukseksi he saivat täyden (mieli)vallan ”oman” tasavaltansa sisällä. Siitä muiden Venäjän Federaation subjektien johtajat eivät voi edes unelmoida. Päälle saadaan vielä anteliaita tukia liittovaltion kassasta.

Nykyään Tšetšenia on äärimmäisen autoritäärinen valtio. On mahdotonta arvioida, mikä on Ramzan Kadyrovin todellinen kansansuosio.

Joukko merkittäviä vastarintaliikkeen komentajia on edelleen maan alla. Se todistaa siitä ettei vastarintaliike ole vielä täysin menettänyt tukeaan. Kadyrovilla on epäilemättä kaikista skandaaleista huolimatta myös monien tšetšeenien tuki.

Niin siviili- kuin sotilasvalta Tšetšeniassa on nykyään täysin entisten nationalistiseparatistien käsissä. Minulla ei ole mitään epäilystä siitä, että kun Venäjällä alkaa seuraava keskusvallan heikentymisen sykli (mikä tulee aina väistämättä, kestipä siihen sitten 50, 100 tai 200 vuotta), mitkään voimat eivät enää kykene pitämään Tšetšeniaa liittovaltion vallan alaisena.

Kuka siis voitti toisen Tšetšenian sodan? Kiistättä voittivat nationalistiset loikkarit – he eivät saavuttaneet muodollista itsenäisyyttä, mutta todellisuudessa heillä on enemmän valtaa kuin suurimmalla osalla tämän päivän poliitikoista, joiden toimivaltaa yleensä rajoittavat erilaiset kansainväliset ja kansalliset ihmisoikeusnormit. Kiistämättä voitti myös liittovaltio, siis sen entisistä turvallisuuspalvelun agenteista koostuva valtaeliitti – valtio on yhä kokonainen, vaikka heidän pitikin antaa Tšetšenia nationalisteille. Ja tietyssä mielessä voittivat myös islamistit, jotka ovat saavuttaneet aseellisen vastarinnan monopolin Venäjällä.

Siispä ainoa selkeästi hävinnyt osapuoli on nationalistinen vastarinta, sekä tietysti siviiliväestö niin Tšetšeniassa kuin koko Venäjälläkin, jonka ainoa saldo sodasta on kymmeniätuhansia kuolleita ja satoja tuhansia henkisesti ja fyysisesti raunioituneita ihmisiä, jotka tulevat kantamaan sodan taakkaa vielä vuosikymmenien ajan.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu