Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Veriruusut ei jätä kylmäksi

Veriruusut ei jätä kylmäksi

Veriruusut

Anneli Kanto & Lauri Maijala

Kom-teatteri

☆☆☆☆☆



Lauri Maijalan näyttämösovitus Anneli Kannon romaanista tavoittaa sisällisodan naiskaartien tragedian sydämen


Veriruusut on vuonna 2008 ilmestynyt Anneli Kannon sisällissodan punaisten naiskaartien historiaa taitavasti fiktiiviseen draamaan yhdistelevä yli 400-sivuinen romaani.

Sen ensimmäisen osan keskushenkilö on 15-vuotias Sigrid, joka aloittaa syksyllä 1917 työskentelyn Valkeakosken paperitehtaalla. Hän päätyy työyhteisönsä mukana sisällissodan syttymisen jälkeen perustettavaan Valkeakosken naiskaartiin.

Kirjan toisessa osassa käsitellään tamperelaisten tekstiilitehdastyöläisten perustaman naiskaartin kohtaloa ennen Tampereen taisteluja ja niiden aikaan. Kirjan viimeisessä osassa molempien kaupunkien naiskaartilaiset liittyvät kohden Neuvostoliittoa vaeltavaan punaisten pakolaisten virtaan, juuttuvat sen mukana Lahden mottiin ja kohtaavat sodan julman jälkinäytöksen teloituksineen ja vankileireineen.

Veriruusuihin pohjautuvat sekä Sirkku Peltolan Tampereen työväenteatteriin ohjaama Tytöt 1918 -musikaali että Lauri Maijalan Kom-teatteriin ohjaama, alkuteosta nimelläänkin kunnioittava sovitus.

Komissa esitystilaa hallitse suuri pyörönäyttämö. Tekstin ennestään tuntevalle katsojalle se saattaa jo ennen esityksen alkua herättää odotteen Brechtin Äiti Pelottoman hengessä näyttämöllä tuskien taivaltaan raahustavasta punaisesta vankkurikaravaanista.

Pyörönäyttämö on kuitenkin toisella tavalla esityksen alati muuttuva tukiranka. Esimerkiksi kun esityksen alkuvaiheen hiukan kömpelöksi äityvästä Sigridin (Helmi-Leena Nummela) ja hänen parhaan ystävänsä Maijan (Oona Airola) perheiden esittelyistä on vihdoin päästy, juuri pyörönäyttämön avulla ilmennetty paperikoneen käynnistyminen potkaisee esityksen kunnolla vauhtiin.

Naisten yhdessä tekemän tehdastyön kuvaus on muutenkin alusta, millä koko sovitus seisoo.  Sitä kautta välittyy kuva siitä jaetusta kokemuksesta, josta myös heidän vallankumoukselliseksi kehittyvä luokkavihansa nousee.

Yhteisöllisyyden ja traagisten tuntojen välittämisessä myös teokseen valitun musiikin merkitystä on vaikea liioitella. Etenkin  esityksen tunteikkaat aloitus ja lopetus, Työväen surumarssin sovitus ja Antti Aution mandoliininsa säestyksellä halsetissa laulamat säkeet riipivät sielun perukoitakin.

Paperikoneen taustalla kuultava sämplätty konemusiikki voi tuntua epookin kehysta ajatellen oudolta valinnalta.  Sen voi silti tulkinta myös luovana viittauksena 1900-luvun alun sosialismin futuristiseen estetiikkaan.

Yhdessä esityksen alun avainkohtauksessa Maijan harvasanainen ja hiukan saamaton sulhanen Anton (Inka Reyes) nousee yllättäen pitämään luokkatietoisen loukaantunutta puhetta pastorin kieltäydyttyä kuuluttamasta syntisyydestä ja sosialismin hapatuksesta tuomitsemansa nuoren parin kihlajaisia. Reyesin välittämässä, kiltin ihmisen sydän juuria myöten tuskaisessa paatoksessa voi nähdä tiivistyvän sen epäoikenmukaisuuden konkretian, joka lie ollut yksi kapinan pääsytyke.

Esityksen kautta Teatterikorkeakouluun taiteellista opinnäytettään suorittava Reyes tekee myös hienon työn naiskaartin ryhmädynamiikan kannalta keskeisessä Saiman roolissa.

Sivuuttaa ei voi myöskään kohtauksia, joissa Sigrid ja Maija käyvät hersyviä teinikeskusteluja parisuhteista ja elämästä –  ja kuinka he tällaisen kihinän kontrastina jo seuraavassa hetkessä kostavat työnjohtaja Forsstömille (Ursula Salo) tämän aiemmin esimiehenä harjoittaman seksuaalisen ahdistelun. Tällaisissa ristivaloituksissa kohtaavat toisensa viaton arki, vanha perusteltu kauna, aseiden valta ja koston kierteen käynnistyminen.

Naisnäkökulman ja väkivallan sensitiivisen käsittelyn ohella Maijalan sovituksessa erityistä kiitosta ansaitsee laajan materiaalin älykäs rajaus. Alkuteoksen kaari välittyy hyvin ilman Tampereen tapahtumien kuvausta eikä kirjan kolmannenkaan osan olennaisimman sisällön välittämiseen tarvita viimeisen marssin kaltaisia joukkokohtauksia.

Teatterissa koko teoksen tragedian voi todellakin pelkistää Maijalan tapaan ensimmäisen taistelukohtauksen pysäytykseen. Tämä dramaattinen näyttämökuva – jonka aikana katsojalla on hyvin aikaa miettiä, mistä kaikki johtuu ja mitä se kullekin maksaa – nostaa kyyneleet silmiin vielä jälkeenpäinkin.

Pysäyttävää symboliikkaa käytkeytyy myös yleisön poistumisreiteille heitettyihin rekvisiittaruusuihin. Historiallisesti suurin osa Valkeakosken naiskaartilaisesta ammuttiin antautumisensa jälkeen epäselvissä olosuhteissa Hauholla ja heidän ruumiinsa poljettiin Siikasenkorven suohon.

Maijalan ohjauksen erityinen voima on siinä, että se onnistuu kuvaaman vuodena 1918 nuorten naisten – ja samalla aikansa lapsisotilaiden – elämän makuiset ja vähemmän glorifioitavat tunteet arjen katkeruuden, vilpittömän ja naivin aatteellisuuden, käsistä karkaavan vihan ja kohtuuttomien rangaistusten äärellä.

Tämä kärsimyksen  näkökulma on monella tapaa ikiaikainen ja yleismaailmallinen. Se myös ylittää katseellaan keskustelun siitä, miten sisällisodan syyllisyyden taakkaa pitäisi jakaa. Vanhojen juoksuhautojen kaivamisen sijaan on aika tunnistaa ja tunnustaa yhteinen tragedia.

Vieraanamme masennus

Häiriö on Raisa Omaheimon kirjoittama ja yhdessä Kati Palokankaan kanssa esittämä dokumenttiteatteriesitys. Elina Kilkun Teatteri Jurkkaan ohjaama teos kertoo mielen poikkeustiloista. Sen materiaali perustuu kirjoittajan omien kokemusten ohella työryhmän kutsuun vastanneiden ihmisten masennuskertomuksiin sekä mielisairauden historiaa valottavaan fakta-aineistoon.

Esityksessä vaikuttavinta ovat huoneteatterin intiimissä esitystilassa vahvasti välittyvä henkilökohtaisuus ja esillä olevat koskettavat elämäntarinat. Kokemusasiantuntijoiden tyylit vaihtelevat, mutta monissa teksteissä oman tilan kuvaaminen on paitsi ilmeikkään taidokasta, myös kylmiä väreitä nostattavaa.

Tausta-aineistojen kautta taas selviää esimerkiksi, että Suomi on aikanaan ollut väkilukuun suhteutettuna yksi eniten mielenterveyden laitospaikkoja tarjonnut maa. Samoin sekin, miten avohoito keksittiin alunperin potilaiden parasta ajatellen, vaikka siitä sittemmin on tullut säälimättömän säästön väline.

Pysäyttävä on myös huomio siitä, miten Kelan mielenterveyspalveluiden tukikriteereitä nykyään ohjaavat enemmän työelämälle kuin kärsiville yksilöille arvioitavat hyödyt.

Sisällöllisesti tärkeän esityksen haasteet ovat sen näyttämöllistämisessä. Leikkaukset erilajisen ja eritunnelmaisen aineiston sekä roolien ja roolittomuuden välillä tuottavat rytmiltään hyppelehtivän kokonaisvaikutelman. Sen kyydissä myös draamallisen kiteytys katoaa osin näkyvistä.

Satiiristen jaksojen yliviritys puolestaan hieman taittaa yhteiskuntakritiikin kärkeä poliittisen protestin ollessa vahvimmillaan juuri yksilön kokemuksen ja rakenteita koskevien kylmien faktojen ristivalotuksen hetkillä.

Häiriö osoittaa, kuinka esittävä taide antaa mahdollisuuksia paljastaa miten syvästi henkilökohtainen kärsimys kohtaa ympäröivän yhteiskunnan – niin välinpitämättömät kuin pohjimmiltaan hyvää  tarkoittavat – rakenteetHäiriön ohella Takomossa esitettävä Hanna Rädyn Aina on joku syy, Kansallisteatterissa pyörivä Kirsikka Saaren ja Jenni Toivoniemen Masennuskomedia, Stoassa esillä ollut Sanna Kekäläisen Hullut, Tampereen Teatterissa keväällä jatkava Juha Hurmeen Hullu ja Svenska Teaternissa esitettävä Milja Sarkolan I Would Prefer Not To  osoittavat samanaikaisella aiheenvalinnallaan, että tässä ajassa yksilön mielen murtuminen on mitä suurimmassa määrin yhteinen asia.

Raisa Omaheimo & Elina Kilkku: Häiriö
Esitykset Teatteri Jurkassa 8.3. asti

Akvariorakkautta Guillermo del Toron tapaan

Akvariorakkautta Guillermo del Toron tapaan

The Shape of Water

Guillermo del Toro:

☆☆☆




Jo Guillermo del Toron The Shape of Waterin alkuminuuttien unenomainen kamera-ajo läpi veden alle joutuneen asunnon muistuttaa tekijänsä Pan´s Labyrinthin (2006) omaleimaisesta kuvakielestä.

Peräti 13 Oscar-ehdokkuuden elokuva on muutenkin visuaalisesti ääriviritetty aikuisten satu, joka kierrättää ideoita hyvin erilaisista elokuvista.

Sen päähenkilö on syntymästään asti puhekyvytön, herkän persoonallinen Elisa (Sally Hawkins), jonka hahmossa on paljon Jean-Pierre Jeunetin Amélieta (2001).

Kuuban ohjuskriisin (1962) aikaiseen kylmän sodan jännitteisiin  sijoittuvassa tarinassa USA:n valtion tutkimuslaboratoriossa siivoojana työskentelevä Elisa tutustuu ja rakastuu työpaikallaan vangittuna olevaan ihmismäiseen meripetoon. Tämän ulkomuoto on lainattu melko tarkkaan Jack Arnoldin klassisesta Mustan laguunin hirviöstä (1954).

Elisan haasteena on pelastaa tämä rujon hurmaava olento avoimen rasistiselta ja seksistiseltä pomolta (Michael Shannon) sekä ympärillä hääräävän KGB:n juonilta. Elokuvan päätarina, jossa alienia pelastetaan vainolaisilta onkin kuin seksuaalisen latauksen alle piilotettu Steven Spielbergin E.T. (1982).

Tässä kaunotar ja hirviö -sadun variaatossa toiseuden kerrointa lisäävät työelämän riiston kuvauksen ohella naapurissa asuvan Gilesin (Richard Jenkins) homouden kautta hahmottuva  ympäristön homofobisuus sekä Elisan parhaan ystävän Zeldan (Octavia Spencer) kautta kuvatut rasistinen syrjintä ja perheen sisäisen tasa-arvon vinoumat.

Oikeamielisyyden ohella elokuvan vahvuudet tiivistyvät viimeisen päälle viritellyissä interiööreissä, Dan Laustsenin huikaisevssa kuvauksessa ja Elisaa esittävän Sally Hawkinsin kerrassaan valloittavassa roolityössä.  Toisaalta seksuaalisen halun ja eroottisen jännitteen fantasioinnissa päästään uusiin sfääreihin ja jopa kolkutellaan tabuja.

Elokuvan sinänsä vetoava kokonaisuus kärsii tarinan köykäisyydestä ja juonenkäänteiden lapsekkaasta kömpelyydestä.  Hiukan siinä tökkii myös se, että elokuvan romanttiseen yleissävyyn nähden osa sen  tarpeettoman raaoista väkivaltakohtauksista tuntuu aivan kuin johonkin toiseen elokuvaan tehdyiltä.

Haneke ei hymyilytä

Haneke ei hymyilytä

Happy End

Micheal Haneke

Michael Haneke, Isabelle Huppert, porvarillisuuden

☆☆☆☆




Jo alkukuvat kertovat mitä tuleman pitää. Niissä teini salakuvaa puhelimellaan äitiään ja tekstailee samalla tätä kohtaan tuntemastaan katkeruudesta. Pian videokuvassa näkyy kuinka myrkyttää marsuaan. Seuraavaksi äitiään.

Michael Haneke tiedetään ohjaajana kylmän älykkääksi ja kliinisen tarkaksi. Silti esimerkiksi Rakkaus (2012) osoittaa, ettei häneltä niin halutessaan puutu tunneherkkyyttäkään. Itse en ole vieläkään toipunut Funny Gamesin (1997) kyynisestä väkivallasta, vaikka pidän nerokkaana hänen pyrkimystään osoittaa sen kautta väkivaltaviihteen draamallinen laiskuus ja piilofasistisuus.

Happy End on elokuvan nimenä tietenkin iroinen. Elokuvassa ei ole mitään onnellista. Sen ainoassa koomisessa kohtauksessa karaoke-esityksen överiys on hauskaa vain aluksi.

Elokuvan näkökulmahenkilö on 12-vuotias Eva (Fantine Harduin). Äitinsä olessa sairaalassa Eva muuttaa lipevän isänsä Thomasin (Mathieu Kassovitz) luo asumaan. Uusperheeseen kuuluvat myös isän uuden vaimon Anaïsin ja vauvan ohella Evan demontoitunut isoisä Georges (Jean-Louis Trintignan) sekä suvun rakennusliikettä johtava Evan täti Anne (Isabelle Huppert) ja hänen itsetunto-ongelmainen aikuinen poikansa Pierre.

Tarkasti rakennetun elokuvan jokainen piinallinen kohtaus on kuin miniatyyri koko elokuvan alhosta.

Juonen käänteitä tärkempää on ahdistuksen spiraali, joka syntyy vieraantuneiden ihmissuhteiden ja porvarillisten kulissien murtumisen myötä. Elokuvan voi myös nähdä jopa makaaberina kommenttina eutanasiakeskusteluun.

Haneke ei petä. On helppo kuvitella, että kenen tahansa muun ohjaamana Happy End olisi sietämätön kokemus.

Toiseuden rautahäkki

Toiseuden rautahäkki

I Would Prefer Not To

Milja Sarkola

Svenska Teatern

☆☆☆☆☆



Milja Sarkolan Melville-tulkinta keskittyy olennaiseen


Näytelmissään Jotain toista (2015) ja Alt som sägs (2016) perheen sisäistä ulkopuolisuutta käsitellyt Milja Sarkola siirtyy uudessa näytelmässään työelämässä koettavan sivullisuuden kuvaukseen.

I Would Prefer Not To -teoksen pohjana on Herman Melvillen vuonna 1853 kirjoittama tarina Bartleby, joka kertoo newyorkilaiseen asianajotoimistoon töihin tulevasta nuoresta miehestä. Hän osoittaa työssään ensin omistautuvaa ahkeruutta, mutta kieltäytyy sen jälkeen asteittain kaikista työtehtävistä. Työtoverit suuttuvat, mutta harmistunut työnantaja suhtautuu asiaan pitemmän päälle myötätuntoisestikin. Bartleby sulkeutuu ajan myötä yhä syvemmälle itseensä. Viimein hänet viedään laitokseen, missä hän lopettaa syömisen ja kuolee.

Sarkolan tarkasti kirjoittama ja ohjaama näytelmä operoi rytmillä, sävyillä ja piilomerkityksillä. Esityksen tapahtumat koetaan yhtä aikaa alkutekstin ajassa ja tässä hetkessä. Mekaanisen toisteisia näyttämötapahtumia varioidaan harkitusti, ja ne muuttuvat surrealistisiksi, kun niitä kuvataan Bartlebyn sisäisen maailman kautta.

I Would Prefer Not To kertoo toiseudesta, mutta ei niinkään syrjinnän kautta vaan sisäisenä kokemuksena. Vaikka työympäristön kuvaus vie ilmeisimmän mielleyhtymän burn outiin ja masennukseen, esitys vilisee suoria ja epäsuoria viittauksia syvemmälle identiteettijännitteisiin, yhteiskunnallisen sopeutumisen ennakkoehtoihin ja yleensä olemisen olemukseen.

Bartlebyä esittävä Joanna Haartti näyttelee enemmän kehollaan ja yleisön suuntaan luomillaan katseilla kuin repliikeillään. Muut roolihahmot (Patrick Henriksen, Simon Häger ja Hellen Willberg) rikkovat neljännen seinän peittelemättä ja suorastaan anovat ymmärrystä omalle tuskalleen.

Tämän symbolisesti vahvan näytelmän näyttämökuvassa karu työelämä on suljettu kaltereiden taakse. Bartlebyn silmin kuvattuna se näyttäytyy nimenomaan eläinhäkkinä. Lopun laitoskohtauksessa kalterit siirretään pois näyttämön edestä. Se on loogista, koska viimein laitokseen suljettuna Bartleby on vihdoin vapaa tekemään, mitä haluaa: olla tekemättä mitään – ja kuolemaan.

I Would Prefer Not To on ilmaisun tarkkudessaan, moniatasoisuudessaan ja puhuttelevuudessaan hieno teos. Sen runsaan tunnin mitta osoittaa, että olennaisen sanomisessa laatu voittaa helposti määrän.

Viisas ja terapeuttinen näytelmä masennuksesta

Viisas ja terapeuttinen näytelmä masennuksesta

Aina on joku syy

Hanna Ryti

Teatteri Takomo

☆☆☆☆




Ennen ensi-iltaa teatterille etuajassa saapuneilla on mahdollisuus osallistua terapiatuokioon. Sen aluksi selvitetään neljän kysymyksen kautta  onko henkilöllä omaa kokemusta masennukseen viittaavasta mielentilasta. Ne, jotka tunnistavat tällaista itsessään, pääsevät säkkituoliin kuulemaan kuulokkeista minäkuvaa kannustavaa puhetta. Ne taas, joilla omasta mielestään ei ole ollut tällaisia taipumuksia, pääsevät simuloimaan masennusta käymällä pitkäkseen kovalle patjalle painavien vällyjen alla kuunnellen kuulokkeista samalla karmaisevasti omaan henkilöön käyvää nöyryytystä- ja halveksuntaa.

Yksinkertaistavaa, mutta tehokkasti itse näytelmässsä käsiteltävän asian äärelle vievää.  Masennuksessa oleellista on ymmärtää, että siitä kärsivän yksilön minäkokemusta häiritsevät saman aikaisesti sekä sosiaalipsykologiset että fysiologiset tekijät.

Kyseessä on Hanna Rytin kirjoittama ja Teatteri Takomoon ohjaama näytelmä Aina on joku syy.  Masennusta käsittelevän teoksen materiaaleina on hyödynnetty tekijälle omakohtaisesti tuttujen tuntemusten ohella myös muilta kerättyjä kokemuksia ja tarkoin valikoitua fakta-aineistoa.

Draaman ja dokumenttiteatterin lähestysmistapojen ohella esityksessä nähdään tanssia, varjoteatteria ja animaatiota. Ilmaisumuotojen moninaisuus ei vaikuta missään vaiheessa itsetarkoitukselliselta, vaan valitut esityskeinot palvelevat hyvin teoksen pääviestiä: masennuksen sisäistä kokemusta on helpompi piirittää eri suunnista kuin välittää suoraan.

Kipeän sisäisen tunteen kuvaamisen haastetta demonstroidaan erityisen sattuvasti kohtauksessa, jossa tanssija Kalle Pulkkinen yrittää ilmaista toisten sanoin selittämää masennusta oman kehonsa liikkeillä.

Esityksen näyttämökuvaa hallitsee vertauskuvallisesti vahva taustakangas, joka mieltyy likaiseksi, resuiseksi ja monin kohdin paikatuksi peitoksi. Sen edessä ja takana ja kaiken muun keskellä näytelmän läpi raahustaa masentunut (Niina Hosialuoma), joka kantaa omaa päätään kainalossaan muovisen pallon muodossa.

Hyvin vahva on myös symbolinen vaikutelma, joka syntyy masentuneen varjona liikkuvasta animaatiohahmosta: todellisuus ja kuva todellisuudesta ovat synkassa vain hetkittäin.

Masennusta ulkoapäin tutkivat yhteiskunta (Annika Aapalahti) ja asiantuntija (Tuija Minkkinen). Mediassa muodikasta masennuksen banalisointia edustaa reippaalla liikunnalla meri-ilmassa masennuksesta itsensä parantanut naistenlehden kansikuva (Pulkkinen).

Kehon sisältä käsin masennusta jallittavat reaktioherkkä mantelitumake (Kaisa Niemi), kontrollifriikki neokorteksi (Aapalahti), suolistomikrobeja äidillisesti hoivaava peräsuoliliima (Aapalahti) ja vanha yhteinen ystävämme stressi (Pulkkinen).

Taitavassa näyttämöllistämisessä aiheen käsittely on etäännytetty henkilökohtaisuudesta. Toisaalta luova komiikan käyttö ei hetkeksikään hukkaa näytelmän syvän vakavaa pohjavärettä ja viisaan valistuksellista eetosta.

Hyvän esitystaiteen ystävien ohella tätä esitystä voi suositella myös terapeuttisessa merkityksessä myös kaikille niille, joilla on kokemusta (jos ei omastaan, niin ainakin) ystävien tai läheisten masennuksesta.  Kenelläpä ei sellaista olisi?

 

 

Ollako vai eikö olla?

Ollako vai eikö olla?




Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron kertoo seitsemästä eri maasta kotoisin olevasta naisesta, jotka ovat päätyneet yhdessä elämän ja kuoleman väliseen ajattomaan tilaan.

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike edustavat erilaisia kokemustaustoja ja persoonia. Heitä yhdistää inhimillisen elämän jälkinäytös, jossa jopa oman ruumiin aistiminen hiipuu vähin erin.

Valtteri Raekallion johdolla Oneiron on sovitettu tanssiesitykseksi, jota esitetään Cirkon tiloissa Helsingin Suvilahdessa. Raekallio on hyödyntänyt aiemmissakin töissään kirjallista perustaa. Esitys – A Performance (2016) nojasi Eero Santasen runoihin ja Marian sairaalan entisiin tiloihin rakennettu monitaiteellinen kokemustila Neuromaani (2016) Jaakko Yli-Juonikkaan romaaniin.

Päivää ennen ensi-iltaa saan sähköpostia, jonka mukaan teos alkaakin osaltani tietyssä yksityisasunnossa noin 15 minuutin kävelymatkan päässä varsinaisesta esityspaikasta. Neuromaanissa sovellettua esityksen ja katsomon raja-aitojen immersiivistä häivyttämistä vasten viesti tuntui luontevalta.

Kyseisen osoitteen porraskäytävässä yleisön edustajia parveilee sovittuun aikaan tusinan verran. Meille annetaan kuulokkeet, joista kuuluu kaunista musiikkia, ja meidät saatellaan tavanomaisesti kalustettuun pikkuasuntoon. Sen sohvilla ja tuoleilla istuen kuuntelemme Oneiron-katkelmaa brasilialaisesta sydänsiirtopotilaasta Rosa Imaculadasta. Samalle näemme, kuinka tanssija Mirva Mäkisen esittämä hahmo pilkkoo hillityn vähäeleisesti punajuuria kattilaan.

Omalle sydämelleen hyvästejä jättävän naisen näkökulmasta kirjoitettu tekstiote on traagisessa ja ironisessa uhmakkuudessaan vavahduttavan vahva.

Kun punajuuria on pilkottu tarpeeksi ja kuulokkeista alkaa taas kuulua musiikkia, nyt jo Rosaksi mieltynyt nainen pukee ulkovaatteet ylleen, poistuu huoneistosta ja lähtee yleisön seuraamana kulkemaan aavemaisen varmasti kohden Suvilahden päänäyttämöä.

Alkutekstin tuntevat ymmärtävät hänen kulkevan arkisesta elämästään kohti vääjäämätöntä kuolemaa. Siihen nähden hänen reipas ja määrätietoinen kulkunsa näyttäytyy uljaana.

Päänäyttämö on rakennettu kirjan kuvausta mukaillen valkoiseksi ja kaikista ylimääräisistä aistiärsykkeistä riisutuksi. Jopa näyttämövalaistus on pääosin hoidettu maneesin ikkunoiden ulkopuolella olevilla valonheittimillä. Teatterisavu vahvistaa tilan unenomaista rajantakaisuutta.

Mirva Mäkisen ja Valtteri Raekallion ohella lavalla nähtävät Jonna Aaltonen, Krista-Julia Arppo, Annamari Keskinen ja Eero Vesterinen saapuvat yksitellen näyttämölle ilmen­täen kehollaan esittämiensä hahmojen taustoja ja persoonia.

Yhden liikkeistä näkyy ikääntymisen kaari, toisessa nuoruus ja siihen kuoleman asiayhteydessä liittyvä erityinen traagisuus.

Jatkuva vaatteiden vaihto tuntuu ilmentävän valmistautumista johonkin, jonka sisällöstä ja vaatimuksista ei ole selvää kuvaa. Erikseen ja yhdessä tanssijat viestivät tähän outoon tilaansa liittyvää hämmennystä, torjuntaa, pakokauhua ja mukautumista.

Esityksen musiikkitausta on monimuotoinen, ja sen ohella kaiuttimista kuullaan otteita alkuteoksesta. Vaikka tekstissä kerrotaan, että läsnä on vain naisia, näitä rooleja näyttämöllä esittää myös kaksi miestä.

Tätä sukupuolen ylittävää näkökulmaa käsitellään suoraan esityksen yhdessä vaikuttavimmista kohtauksista, jossa kuvataan kirjan Ulrike-hahmon joutumista seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kuin kommenttina Anna Paavilaisen Play Rape -esityksen käynnistämään keskusteluun teatterin asenteellisesta raiskauskuvastosta tässä hyvin fyysisessä kohtauksessa ei ole mitään kliseistä eikä tarkoituksetonta. Samalla esittäjien sukupuolet on käännetty niin, että miestä esittävä alistaja on nainen ja naista esittävä alistettu mies.

Esityksen monimuotoinen tanssi-ilmaisu on muutenkin kautta linjan vaikuttavaa, vaikka tilanteiden tietty toisteisuus tuntuu välillä tarkoituksettomalta.

Ajan kuluessa hahmojen erityispiirteet alkavat kadota. Samalla kollektiivisenkin liikehdinnän kaaret hidastuvat, ja lopulta seuraa pysähdys, hiljentyminen ja kaihoisa ikävä tutuksi tulleiden hahmojen kadonnutta eloisuutta kohtaan.

Koska liikkeen sammuessa tila ei pimene täydellisesti, näyttämölle luodun välitilan sulkeutuminen jää osittain kesken. Samalla esityksen päättymisen rajapinta hämärtyy. Aplodien odottamisen sijaan esiintyjät ryhtyvätkin kynttilöiden valossa saattelemaan katsojia tilaan nostettujen pöytien ääreen. Hartaan hiljaisuuden keskellä yleisölle tarjoillaan punajuurikeittoa ja leipää.

Kun yleisö vasta syömisen jälkeen reagoi esityksen päättymiseen suosion­osoituksin, esiintyjät ovat jo poistuneet yhteisestä tilasta. Viimeistään silloin tarjottu illallinen paljastuu muistoateriaksi.

Yhteisen syömisen voi tässä mieltää myös vertauskuvallisena paluuna yhteisesti koetusta elämän ja kuoleman välisestä tilasta takaisin fyysisten tarpeiden maailmaan. Toisaalta, samalla tavalla kuin itse esitys kuvaa hetkeä elämän ja kuoleman rajalla, sen aterian muotoinen epilogi ilmentää hetkeä esityksen ja arkisen maailman välillä.

Jälkeenpäin käytyjen keskustelujen valossa monien katsojien kokemukseen koko esityksestä on vaikuttanut se, mihin neljästä erilaisesta aloituksesta kukin on päätynyt.

Meille, jotka aloitimme esityksen punajuurten pilkkomisen äärellä, ympyrä sulkeutuu materiaalisestikin.

Valtteri Raekallio & Laura Lindstedt: Oneiron

Esitykset Cirkon Maneesissa 9.2. asti

☆☆☆☆

Paluu Churchillin varjoon

Paluu Churchillin varjoon

Synkin hetki

Joe Wright

Elokuvateattereissa nyt

☆☆☆☆




Sir Winston Churchill (1874–1965) toimi Britannian pääministerinä vuosina 1940–1945 ja 1951–1955. Ammattisotilaana siirtomaasotiin osallistunut aristokraattinen kolonialisti ja kovaa oikeistolaista sisäpolitiikkaa ajanut parlamentaarikko oli myös kirjallisuuden Nobelilla palkittu tyyliniekka.

Joe Wrightin elokuva keskittyy siihen historialliseen hetkeen, jossa oman konservatiivipuolueensakin vieroksuma Churchill nousee Hitlerin suhteen liian myöntyväisenä pidetyn Neville Chamberlainin (1869–1940) sijalle pääministeriksi.

Poliittinen pelivara on ahdas: Länsi-Eurooppaa hallintansa vyöryttävä Natsi-Saksa on saartanut yli 300 000 brittiä Dunkerquehen samalla kun kansallinen puolustuskyky ja -tahto ovat epävakaassa tilassa.

Churchillin suoraviivainen johtajuuden tapa, sotilaallisen taustan tuoma tottumus ihmisuhrien vääjäämättömyyteen ja aristokraattinen ylimielisyys kovan arjen kansalaisuutta kohtaan tekivät hänestä hyvän sota-ajan pääministerin. Toinen tarina on sitten se, että melko lailla juuri nämä tekijät kaatoivat hänet rauhanajan poliitikkona jo heti sodan jälkeen pidetyssä vaaleissa.

Gary Oldman saa oivasti tuntumaa Churchillin rymistelevän määrätietoisuuden takana lymyäviin epäröinnin hetkiin ja alkoholismiin. Vaikeiden päätösten tekemiseen liittyvää yksinäisyyttä vahvistetaan myös onnistuneilla kuvallisilla ratkaisuilla.

Heikoimmillaan elokuva on keinotekoisessa kohtauksessa, jossa Churchill hakea tukea lyhyellä metromatkalla kohtaamiltaan tavallisilta kansalaisilta. Siinä myös kuultaa läpi laskelmoitu pyrkimys tarjota isänmaallisuutta ja myyttistä johtajuutta selkänojaksi juuri nyt eurooppalaisen identiteettinsä kanssa horjuville englantilaisille.

Pohjois-Irlannin tie rauhaan pikakelauksella

Pohjois-Irlannin tie rauhaan pikakelauksella

The Journey

Nick Hamm

Elokuvateattereissa nyt

☆☆☆




Britannian pääministeri Tony Blair isännöi Skotlannissa vuonna 2006 Pohjois-Irlannin väkivaltaisuuksien lopettamiseksi  järjestettyjä rauhananeuvotteluita.  Nick Hammin ohjaama elokuva rajautuu parin tunnin jaksoon konferenssin keskelle.

Sen tarinassa protestanttinen unionistijohtaja Ian Paisley (1926–2014) ja IRA:n poliittista siipeä Sinn Féinia edustava Martin McGuinnes (1950–2017) kohtaavat ensi kerran istuessaan samaan autoon.  Matkalla he ottavat yhteen, mutta saavat mutkien jälkeen egonsa soviteltua yhteisen rauhansopimuksen taakse.

Väljästi todellisuuteen pohjaavan tarinan dialogi ja dramaturgia ovat fiktiivisiä, mutta niiden avulla hahmottuu elävällä ja havainnollisella tavalla Pohjois-Irlannin väkivaltakierteen traaginen historia. Elokuva auttaa myös ymmärtämään, miksi kaikkien kannalta toivotun rauhan aikaansaaminen oli niin pitkä ja mutkikas prosessi.

Hyvin kamarihenkisen elokuvan vaikuttavin anti liittyy vahvaan näytteijätyöhön. Timothy Spall on Ian Paslyen ikivihaa pursuvan konservatiivin ja uskonnollisen fanaatikon roolissa vakuuttava. Hyvin pärjää myös Colm Meaneyn lähtökohtaisesti sovinnollisempana, mutta samalla omaa hiukan tekopyhää marttyyrikehäänsä rakentavana entisenä IRA-militanttina.

Sinänsä opettavaisista ja kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta elokuvaa voi moittia siitä, että se pelkistää monimutkaisen kansainvälispoliittisen prosessin vain kahden dramatisoidun hahmon tahtojen taistoksi.  Tosin totta on, että rauhansopimus oli käänteen tekevä, ja sekin että elokuvassa kuvat herrat todellisuudessakin ystävystyivät prosessin kuluessa.

Tiettyä hilpeyttä taas suomalaisissa katsojissa saattaa herättää Matti Vanhasen vaalivideota muistuttavat välikuvat maaseutumaisemien keskellä tien vasenta puolta ajavasta mustasta autosta.

Kohtaamisia unessa ja yhteiskunnassa

Kohtaamisia unessa ja yhteiskunnassa

Kosketuksissa

Ildikó Enyedi

Elokuvateattereissa nyt

☆☆☆



Unkarilaisen Ildikó Enyedin elokuva on enemmän maaginen vieraantuneisuuskuvaus kuin romanttinen rakkaustarina


Unkarilaisen Ildikó Enyedin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva kertoo oudon ja pohjimmiltaan ahdistavan rakkaustarinan.

Endre (Géza Morcsányi) on avioliittossaan karille ajanut, käsivammainen ja elämässään katkeroitunut työnjohtaja normien ja työmoraalin suhteen leväperäisessä teurastamossa. Mária (Alexandra Borbély) on yksinäinen ja autistisia piirteitä omaava uusi tarkastaja, jonka velvollisuudentuntoinen pikkutarkkuus tuottaa teurastamolla tuskaa.

Endre ja Márian välille syntyy henkilökohtainen side, kun he huomaavat näkevänsä öisin samaa unta.
Jännite kahden erilaista arkirealismia elävän henkilön ja heitä yhdistävän maagisen unimaailman välillä luo elokuvaan vahvan omintakeisen tunnelman.

Itsekkään ja empatiakyvyltään rajoittuneen vanhemman miehen ja haavoittuvan nuoren naisen suhteessa voi nähdä viittauksia suuripiirteisten yhteiskunnallisten käytäntöjen ja viattoman oikeamielisyyden välillä. Parisuhdekuvauksena elokuva kuitenkin vaikuttaa enemmän oikeuttavan kuin kyseenalaistavan suhteen pohjimmaista epätasapainoa.

Tutkimuskohteena todellisuus

Lakkautusuhan alla olevan Riihimäen Teatterin Janne Saarakkala on esitystaiteen pioneeri.

Riihimäki on 30 000 asukkaan rautatie-, varuskunta- ja vankilakaupunki, joka sijaitsee vajaan tunnin junamatkan päässä Helsingistä.

”Kristallikaupungin” identiteetin kannalta aikoinaan tärkeä lasitehdas kaatui jo 1990-luvun lamassa. Kaupungista löytyy silti taidemuseo, Suomen suurin nuorisoteatteri sekä juuri vuoden teatteriksi valittu Riihimäen Teatteri, joka on nyt lopetusuhan alla.

Riihimäen Teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala on ohjannut Taija Helmisen kirjoittaman näytelmän Janne Katajan Riihimäki. Se kertoo riihimäkeläisen viihdejuontajan kasvutarinan siivellä kaupungin kehityksestä 1980-luvulta alkaen.

Riku Korhosen, Katja Peacockin ja Maija Siljanderin esittämän Janne Katajan ja hänen jäniskorvaisen sivupersoonansa Eko-Riksun (Tatu Mönttinen) ohella esityksessä seikkailee tunnettuja riihimäkeläisiä, kuten näyttelijä Aku Hirviniemi, iskelmälaulaja Anita Hirvonen, lama-ajan valtionvarainministeri Iiro Viinanen, patruuna Arvi Paloheimo (1921–2014) ja työläiskirjailija Samuli Paronen (1917–1974).

Luovissa näyttämökuvissa harhaillaan auringonkukkapellossa, hylätyssä lasitehtaassa ja surrealistisessa Twin Peaks -mukaelmassa. Iltamaperinteeseen nojaten kuullaan stand up -huumoria sekä Samae Koskisen säveltämän Riihimäki-runon ohella muutakin laulua.

”Halusin tehdä musikaalin, mutta kun siihen ei ollut varaa, tein modernin kansanteatterin muotoisen salamusikaalin”, naurahtaa ohjaaja Saarakkala.

Esityksessä Katajan optimistinen yrittäjäpersoona ja Riihimäen alavireinen kehityskäyrä kohtaavat hellyyttävän haparoivina kuvatuissa kekri-, pääsiäis- ja ekokaupunki-brändi­viritelmissä.

Kaupunki ei saa silkkihansikaskäsittelyä, mutta teatterin lakkautusuhkaa ei silti kannata selittää poliitikkojen pahastumisella.

”Enemmin kyse on siitä, että kaupunki yrittää ylipäänsä säästää. Ensi vuodelle teatterilla on rahansa, mutta samalla sen on kaupungin työryhmässä selvitettävä esimerkiksi teatterin fuusioimista ja joukkorahoituksen mahdollisuutta. En ole varma, mitä teatterista on jäljellä tämän jälkeen”, huokaa Saarakkala.

”Surullisinta on, että juuri oma teatteri ja sen sitoutuneet tekijät luovat sitä kaivattua paikallisidentiteettiä.”

Riihimäen Teatterin pesti on Saarakkalalle sivutyö. Juuri ennen haastattelua hän on vieraillut Tanskan Roskildessa esittämässä Puhuva pää -monologia. Teoksessa Saarakkala avaa tajunnanvirtana kaikki sen hetkiset ajatuksensa yleisölle.

”Uskon, että ihminen dramatisoi aika paljon ajattelunsa sisältöä. Enemmän meillä on pää täynnä roskaa kuin syviä tai pahoja ajatuksia.”

Puhuva pää on teoksena Saarakkalan vuonna 2001 osaltaan perustaman Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteen ydintä. Tämän kollektiivin teoksissa tutkitaan esitystaiteen kautta sosiaalista, yhteiskunnallista ja kehollista ympäristöä – kuten sitäkin, mistä itse esityksessä ja taiteessa on kyse.

Ajankohtaista Riihimäki-analyysiä muistuttaa Todellisuuden tutkimuskeskuksen vuosina 2003–2012 toteuttama Suomi-projekti. Siinä työryhmäläiset jakautuivat eri paikkakunnille tekemään niistä kertovia dokumenttiteatteriesityksiä paikallisten teattereiden kanssa. Käsikirjoitukset syntyivät ihmisiä haastattelemalla ja tutkimalla arkistoja.

Nykyisessä dokumenttiteatterin aallossa nämä ovat itsestään selviä työmenetelmiä.

”2000-luvun alussa varsinkaan poliittisuus ei ollut hot”, Saarakkala muistelee.

”Vasta vuonna 2008 alkanut lama sai ihmiset tekemään ja lukemaan esityksiä poliittisina kannanottoina.”

Se, että Riihimäen teatterissa töiden jatkuvuus on vaakalaudalla, on myös osa suurempaa työn muutosta. Jo Todellisuuden tutkimuskeskuksen Lumo II – Esitys uudesta työläisestä -produktiossa (2007) Saarakkala työryhmineen tutki, mitä tämän ajan uustyö tekee taiteilijalle ihmisenä.

Työ 4.0 – Tulevaisuuden työn lanseeraustilaisuus -teoksessa (2016) päädyttiin siihen, että jatkuva tehostaminen ja automaatio tekevät ihmistyön suurelta osin turhaksi. Innovatiivista aivotyötä ei riitä kaikille, toiset eivät halua tehdä sitä, ja toiset eivät siihen edes pysty. Eikä siinä kaikki: innovaatioistakin suuri osa on turhuutta, jos ajatellaan sitä, mikä on ihmiselle välttämätöntä.

”Nykyään kaiken arvo lasketaan hyötynä. Tosin Slavoj Žižek puhuu tämän ajan pseudoaktiivisuudesta, jossa kaikki teeskentelevät aktiivista, koska eivät muuten olisi työmarkkinoilla mitään. Bojana Kunst puolestaan sanoo, että hyötyä korostavassa ajassa taide pitäisikin nähdä ylimääräisenä ­plussana, jonka ei ole tarkoituskaan tuottaa mitään hyödyllistä. Kunst on minusta oikeassa. Olen lopen kyllästynyt todistelemaan taiteen hyödyllisyyttä. Ytimeltään se ei olekaan hyödyllistä, ja siinä on taiteen vallankumouksellisuus.”

Helsingin HAM:ssa on esillä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Työ 5.0 – LEIPÄ. Sen vastaus työkriisiin on radikaali: tehdään yleisön kanssa omilla käsillä juureen leivottua ruisleipää. Samalla keskustellaan työn tulevaisuudesta, ja oman leivän saa kotiinviemisiksi.

”Siinä missä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Platon-työryhmä pohtii muun muassa oikeudenmukaista valtiota ja SexLab seksuaalisuutta, meidän työtä tutkiva työryhmämme on harjoitellut vuoden ajan leivän leipomista. Tässä on mukana viittaus agraariyhteiskunnan perinteisiin. Pimeänä vuodenaikana tehtiin ennen puhdetöitä”, kertoo Saarakkala vakavasti.

Millaista on hyvä polittinen esitystaide?

”Jos kannanotto on ainoa lähtökohta, ei välttämättä synny hyvää taidetta. Jos haluaa vaikuttaa, kannattaisi ehkä esityksen sijaan pitää puhe oikeassa paikassa ja oikeille ihmisille, ryhtyä aktivistiksi tai liittyä puolueeseen. Taiteeseen kuuluu aina yhteys Suuren Toiseuteen. Mutta jos jollakin on todella henkilökohtainen suhde johonkin poliittiseen asiaan, ja hän ­haluaa ilmaista sen taiteen kautta, siitä voi tulla hyvää jälkeä.”

Taija Helminen & Janne Saarakkala:
Janne Katajan Riihimäki

Riihimäen Teatterissa 16.12. asti.

Todellisuuden tutkimuskeskus:
Työ 5.0 – LEIPÄ Helsingin kaupungin taidemuseo HAM:ssa 23.12. asti.

Perinteen painolasti

Perinteen painolasti

Pesärikko

Orvokki Autio, Mikko Roiha



Mikko Roihan Pesärikko-ohjaus on intohimoista ja tässä ajassa elävää teatteria


Pesärikko on Orvokki Aution romaanitrilogia, joka kuvaa pohjanmaalaisuutta, maaseudun rakennemuutosta ja vanhan perhemallin rapautumista oman aikansa naisnäkökulmasta.

Sen ensimmäinen osa Viistotaival (1980) sijoittuu 1950-luvulle. Siinä pientilallisen perheen 18-vuotias Armi-tytär haluaa itsenäistyä ja karkaa naimisiin itseään paljon vanhemman taksisuhari Olavin kanssa. Pari asettuu asumaan Olavin omistushaluisen Laimi-äidin ja halvaantumisestaan huolimatta perhettä hallitsevan Ilmi-tädin kotitilalle.

Armin vapaus ja itsenäisyys kutistuvat perinteiden, vahvojen vanhojen naisten ja heikkotahtoisen Olavin sekä pian syntyvien lasten keskellä olemattomiin.

Kotipesässä (1982) Armi ja Olavi ovat lapsineen muuttaneet lyhyen matkan päähän oman pieneen mökkiinsä. Perheonnea rapauttavat Armin turhautuminen kotiäitiyteen, alemmuudentuntoisen ja mustasukkaisen Olavin tasapainottomuus sekä kaikkeen puuttuvan anopin pyöriminen nurkissa. Vääjäämättä edessä oleva avioero repii arjen ohella rikki perinteisen perheihanteen ja siihen liittyvät kunniakäsitykset.

Trilogian viimeisessä osassa Merkki päällä (1985) Armi lapsineen on kaupungistunut Tampeeelle. Maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta irtaantuminen yhä syvemmälle psykoosiin vajoavasta entisestä aviomiehestä ja murhetta jakamaan pyrkivästä anopista ei ota onnistuakseen. Samalla yksihuoltajaäidin eteen tulee modernimpiakin elämänhallinnan haasteita.

Mikko Roihan näyttämölle sovittama ja ohjaama versio Pesärikosta on Riihimäen, Jyväskylän, Kotkan, Kouvolan ja Turun kaupunginteattereiden, Teatteri Eurooppa Neljän, Tanssiteatteri Minimin ja berliiniläisen Vapaa teatteri KuBiZin yhteistuotato.

Roihan ohjauksessa kaikki näyttämöllä on lavaliikkeitä myöten tarkassa tikissä. Se luo perustan eri teattereista kootun ensemblen antautuvalle ja intohimoiselle näyttelijätyölle.

Vaikka Sara Melleri täyttää keskushenkilönä kipuilevan Armin roolin moitteetta, esitystä hallitsevat erityisesti tulkinnat vanhoista pohjalaisnaisista.

Eila Halosen esittämän Ilmin koomista julkeutta tasapainottavat fyysisen raihnaisuuden lisäksi psykologinen tarkkanäköisuus ja tarkoin annosteltu empatia. Vielä riipaisevampi on Taina Reposen suoritus isosiskonsa alistamana, miniäänsä alistamaan pyrkivänä ja pojastaan kuristavasti kiinni pitävänä Laimina, joka lopulta horjuu itsekin viimeksi mainitun riippuvussuhteen alla.

Näiden syvästi inhimillisten hahmojen kautta välittyy se, etteivät tradition raskaan painolastin kannattelijat toimi pahuuttaan.

Esityksen näyttämökuvakin korostaa teoksen perusjännitteitä: pohjalaisen pirtin ranka on suojana läpinäkyvä ja viitteellinen, vaikka sen sisällä nimenomaan muuta uskotellaan. Tuvan takaseinän valkokankaalle heijastetut kuvat taas viittaavat välillä kohtausten ulkoiseen, välillä sisäiseen maisemaan.

Hienoa vieraannuttamisen hallintaa edustaa myös sivukulissien jättäminen auki niin, että yleisö näkee näyttelijöiden odottelun ja tarkat vaihdot. Symbolisesti vahvat näyttämöratkaisut vahvistavat jaetun läsnäolon tunnetta siitä, että tarinaa kerrotaan ja katsotaan nimenomaan tässä ajassa eikä vain kuvana menneisyydestä.

Berliinissä asuvan Roihan Pesärikko-tulkinnassa eurooppalainen nykyteatteri kohtaa hienolla tavalla suomalaisen maakuntateatterin parhaat perinteet. Esitys kiertää vielä keväällä yhteistyöteattereissa. Yle Areenasta löytyy myös Timo Bergholmin televisiolle ohjaama Pesärikko-minisarja vuodelta 2000.