Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Hamletin onnistunut paluu Q-teatteriin

Hamletin onnistunut paluu Q-teatteriin

Prinsessa Hamlet

E.L.Karhu, Linda Wallgren

Q-teatteri

☆☆☆☆




Hamlet on nähty Q-teatterissa viimeksi vuonna 1995, jolloin nimiosaa esitti yhä muisteltavalla tavalla Leea Klemola. Viime viikon torstaina ensi-iltansa saaneessa  Prinsessa Hamletissa klassinen minuuskriisi syvenee luovan päällekirjoituksen kautta korostuneen aikalaiskriittiselle tasolle.

 

Klemola nähdään lavalla nytkin, tosin tällä kertaa Hamletin äiti Gertrudin roolissa. Prinsessa Hamletia esittää puolestaan Q-teatterin nykyensembleen kuuluva Lotta Kalhua.

 

E.L.Karhun kirjoittaman ja Linda Wallgrenin ohjaaman näytelmän ensimmäistä näyttämökuvaa hallitsevat tyhjään johtavat portaat ja lavan yllä leijaileva apokalyptinen tuhka. Tarinan alku ja loppu kohtaavat kuin Ilmestyskirja.Nyt -elokuvan klassisessa avauksessa.

 

Aloitusmonologissa Horatia (Elena Leeve)  määrittelee esityksen suhdetta kantateokseen. Kirjalliselta kalskahtava teksti on alusta asti iskevää. Tukeva tasapaino dialogin ja läsnäolon välillä ei horju näytelmässä muutenkaan.

 

Esityksen repivän rikkonainen äänitausta vahvistaa vaikutelmaa särkyvän psyyken kipuilusta. Lotta Kalhua tavoittaa vakuuttavasti Hamletin sisäisen kauhun ja ulkoisen kapinan välisen jännitteen. Sen purkautuminen itsetuhoisuutena on todentuntuisuudessaan karmaisevaa.

 

Hamlet-hahmon sukupuolen vaihtaminen alleviivaa jälleen sitä, että ikonisessa tarinassa kuvattu eksistentiaalinen kärsimys on ylisukupuolista laatua.

 

Tämän lähtökohdan ohella  Prinsessa Hamlet on monella muullakin tavalla feministinen ja queer. Sosiaalisten odotusten alla kompuroivana teinitähtenä  kuvattavan Hamletin minäkierre liittyy perusongelmalliseen äiti-tytär -suhteeseen, ylilyöviin ulkonäköpaineisiin ja erilaisten hierarkioiden hallinnan haasteisiin.

 

Sattumaa ei ole sekään, että Hamlet polttaa kasvoihinsa arven, joka muistuttaa David Bowien androgyynin Ziggy-hahmon naaman halkaisevaa salamaa.

 

Esityksen mieshahmot ovat puolestaan surkimuksia: Hamletia fanittava Ofelio (Eero Ritala) on pinnallinen opportunisti ja Hamletin eno (Hannu Kivioja) – olemukseltaan Queen-kitaristi Brian Mayta parodisoiva – tähtitieteeseen hurahtanut höppänä.

 

Kaikkiaan tarina kertoo, miten valta siirtyy miehille naisten tuhoutuessa ulkoisten odotusten ja sisäisen rehellisyyden välisessä kamppailussa.

 

Hyvin kulkevaa esitystä vaivaa paikotellen asetelmien toisteisuus.  Silti erityisen hyvin toimivat halssin vaihdot, joissa asetelma kääntyy yllättäen uuteen kulmaan. Tässä mielessä esityksen yksi avainkohtaus on Leea Klemolan tragikoominen äitimonologi, jossa hän anoo ymmärrystä katsojilta epäonnistumiselleen vanhempana. Ensi-iltayleisön innostuneet väliaplodit ovat ansaitut.

 

Muita dramaturgisia oivalluksia edustaa esimerkiksi mielisairaalan esittäminen surrealistisena Buckinghamin palatsina.  Erityisen pysäyttävä on myös kohtaus, missä Horatia paljastaa alkuperäisen Hamletin tapaan hovin petoksen. Se kääntyy viiltävän teräväksi aikalaisanalyysiksi siitä, miten julkisuuden valokeilassa totuudella ei aina ole väliä laisinkaan.

 

Prinsessa Hamlet on älykästä ja inspiroivaa teatteria, missä kiteytyvät vahva sanomallisuus, intohimoisen ensemblen sitoutuminen tekemiseensä sekä Q-teatterille perinteeksi muodostunut omaehtoinen suhde klassikoihin.

Hyvän tekemisen puolesta

Näyttelijä Kati Outisen matka näytelmäkerhosta suolle.

Kuvat Velda Parkkinen

”Ei taiteella ole mitään tehtävää. Luen juuri Valistuksen vuonna 1962 julkaisemaa Lasten runotarta, jossa runous on valjastettu kasvatustehtävän asialle. Se on ahdistavaa. Taiteen olemus on, että kahdesta yleisön edustajasta toinen voi kokea sen puhuttelevana ja toinen ei, ja he ovat molemmat oikeassa”, linjaa Kati Outinen kahvipöydän ääressä ja heiluttelee sanojensa vakuudeksi laastaroitua etusormeaan.

Taiteen tekemisessä pitää silti olla eetosta ja itsekunnioitusta. Tämä käy hyvin ilmi Outisen pitkästä urasta.

Hänen tapauksessaan tie taiteilijaksi näyttää myös käyneen luontevasti. Kouluaikana Outinen harrasti teatterin ohella balettia, kävi tanssi­teatteri Raatikon tanssitunneilla, askarteli savipajakerhossa sekä soitti nokkahuilua ja kitaraa.

Tärkein oli kuitenkin Oulunkylän yhteiskoulun äidinkielenopettaja Ilmo Nukarisen vetämä näytelmäkerho. Sen toimintaan Outinen osallistui aktiivisesti 11-vuotiaasta abivuoteen asti.

”Kiitollisena olen huomannut, että koko urani aikana ei ole tullut eteen mitään, mitä emme olisi käsitelleet jo näytelmäkerhossa.”

Outisen ammatillinen läpimurto oli toinen päärooli Tapio Suomisen ohjaamassa elokuvassa Täältä tullaan elämä! (1980). Aikansa sukupolvielokuvassa käsitellään lähiönuorten oireilua hukassa olevien vanhempien, enimmäkseen vanhanaikaisten opettajien ja pahantahtoisten viranomaisten kanssa. Outinen esittää elokuvassa Lissua, tarkkailuluokan ainoaa tyttöä.

Yle Teema näytti elokuvan viime joulukuussa. Se on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin. Outisestakin on selvästi mukava muistella sen ­tekemistä.

”Onhan sen rytmi toinen kuin nykyään, ja oikeiden opettajien näytteleminen on vähän jäykkää. Mutta kaikki siinä kerrottu on jossain muodossa tapahtunut oikeastikin. Siinä mielessä se on vilpitön, ja sellainenhan ei vanhene koskaan.”

Sukupolvi- ja sukupuoliasetelman kannalta jännitteinen rooli tuotti paljon sekä fani- että vihapostia.

”Se määritteli myös sen, mitä haluan taiteilijana tehdä. En ajattele, että töissä pitää olla aina joku yhteiskunnallinen aspekti, vaan enemmän niin, että haluan hakeutua kohti sellaisia ihmisiä ja vuorovaikutusta, joiden kautta voi oppia ja joille itsellä on annettavaa.”

Juuri tässä suhteessa yhteistyö Aki Kaurismäen ja tämän ympärille muodostuneen tekijäjoukon kanssa on ollut erityisen palkitsevaa.

Ennen ensimmäistä yhteistä elokuva Outinen ehti kuitenkin käydä Teatterikorkea­koulun, olla kiinnityksellä Kom-teatterissa ja perustaa perheen.

Varjoja paratiisissa (1986) on Kaurismäen Työläistrilo­gian ensimmäinen osa. Siinä Outinen esittää kaupan kassalla työskentelevää Ilonaa, joka kohtaa roskakuski Nikanderin (Matti Pellonpää). Romanttisen suhteen kehittymistä on harvoin kuvattu yhtä pidättyvin tunneilmaisuin.

’”Se oli elokuva, missä Akin bändi löysi toisensa: siihen tuli mukaan porukka, joista monet ovat olleet mukana aina sen jälkeenkin. Minun kannaltani tärkeää oli, että alusta asti luottamus Akin kanssa oli molemminpuolista. Nykyäänkin kun Aki ehdottaa jotain, inspiroidun jatkamaan siitä suoraan. Juuri siitä lähtee saumaton yhteistyö.”

Tulitikkutehtaan tytössä (1990) Outinen esittää nimihenkilö Iris Rukkaa. Niin kodissa, töissä kuin epäonnisessa parisuhteessakin riistetyn tehdastyöläisen nöyryys kestää pitkään, mutta lopulta hänen kostonsa on kauhea. ”Se tosiaan­ oli semmoinen pelkistetty, less is more -tyylinen juttu”, naurahtaa Outinen.

Hän muistelee myös elokuvan Kauas pilvet karkaavat (1996) tekemisen erikoisia olosuhteita. Sen pääosaan ajateltu Matti Pellonpää kuoli ennen kuvausten alkamista. Aikataulujen ja monen muunkin asian mentyä sekaisin elokuva jouduttiin kuvaamaan lähinnä öisin.

”Peltsistä tuli ensimmäinen, joka lähti bändistä autuaamille metsästysmaille. Elokuvasta tuli siksi yhteinen surutyö”, huokaa Outinen, joka elokuvassa esittää vaikeuksiin joutuvan ruokaravintola Dubrovnikin hovimestaria.

Kaurismäen kyydissä Outinen tuli myös palkituksi Cannesissa vuoden 2002 parhaana naisnäyttelijänä. Sen hän sai elokuvan Mies vailla menneisyyttä (2002) Irmana, joka jakaa Pelastusarmeijassa soppaa ja löytää yhteisen sävelen muistinsa menettäneen miehen (Markku Peltola) kanssa.

”Akin leffoissa ihmiset yleensäkin auttavat toisinaan, mutta Irman hyvän tekemisessä uutta oli nimenomaan aatteellisen järjestötoiminnan näkökulma”, tulkitsee Outinen.

2010-luvun yhteisiä elokuvia ovat Le Havre (2011) ja tuore Toivon tuolla puolen.

”Vasta Le Havrea Cannesissa katsoessani ymmärsin, miten poliittinen se on. Onhan jo työläistrilogiassa kyse matalapalkka-alan ammateissa olevien ihmisten itsekunnioituksesta ja heidän työmahdollisuuksistaan, mutta nyt näkökulma oli globaalimpi ja entistä enemmän ajan hermolla. Vaikka ollaan kasvettu koko ajan yhdessä samaan suuntaan, hämmästyin, miten tässä kohtaa Aki oli mennyt vielä yhden askeleen eteenpäin.”

Le Havressa Outinen esittää Arlettyä, kengänkiillottaja Marcel Marxin (André Wilms) rakasta vaimoa, joka sairaalaan joutuessaan peittää mieheltään sairauden vakavuuden. Vaimon kuih­tuessa sairaalassa Marcel yrittää pelastaa paperittoman pakolaispojan viranomaisten vainolta.

Outinen myöntää, että pakolaiskysymykseen liittyvän tiedostavuuden rinnnalla elokuvan sukupuolirooleissa on aika vanhahtava sävy.

”Siinä on kuitenkin olennaisena hyvän tasapainon metataso. Vaimo on pitänyt aina huolta miehestä ja tämän itsekunnioituksesta, mutta nyt tämä hyvän tekeminen siirtyy siihen, miten mies kohtelee hädänalaista poikaa. Toisaalta minusta fiktiivinen roolihenkilö saa olla vanhanaikainenkin: oleellisempaa on, että hänellä on kokonainen maailmankuva ja luonne. Sitä paitsi vaikka hyvän tekeminen on aina myös hiukan itsekästä, se ei vie pois sitä, että hyvän tekeminen on myös ­hyvää.”

Toivon tuolla puolen jatkaa pakolaisteemasta aika lailla siitä, mihin Le Havre päättyi. Sen päätarinassa kuvataan Syyriasta Suomeen paperittomana saapuvaa Khaled Alia (Serwan Haji), joka päätyy kohtaamaan meikäläisen byrokratian ja ennakkoluulot mutta myös pohjimmaisen hyväntahtoisuuden. Hyvin retrospektiivisessä hengessä Kaurismäki marssittaa elokuvaansa tutunoloisia asetelmia ja hahmoja eri puolilta tuotantoaan. Kameran edessä nähdään myös melkein kaikki hänen hengissä olevat luottonäyttelijänsä.

Kati Outinen esittää lyhyessä episodissa vaatekauppiasta, jolle alaa vaihtava paitatukkuri Wikström (­Sakari Kuosmanen) yrittää myydä varas­toaan.

Haastattelua edeltävänä päivänä elokuvan nähnyt nähnyt Outinen on elokuvasta vilpittömän innoissaan.

”Jo Tulitikkutehtaan tytössä on kohtaus, missä ankean arjen keskellä televisiouutisista tulee raportti Tiananmenin aukion verilöylystä. Siinä rinnastetaan pienen ihmisen taso suuren maailman ongelmiin. Uuden elokuvan tapahtumissa ollaan koko ajan keskellä globaalin tason ongelmaa, mutta telkkarista katsotaan Pikku Kakkosen Ransua. Ryhdyin hihkumaan, kun se Ransu tuli esiin. Siinä kiteytyy sekä turvautuminen vanhaan ja tuttuun että se, miten halutaan olla näkemättä isoja asioita. Minusta tämä on tärkeä kuva Suomesta!”

Elokuvahakemisto IMDb:stä löytyy Outisen kohdalta peräti 65 näyttelijäviittausta. Hän on Komin ja Ryhmä­teatterin ohella esiintynyt lukuisissa yksittäisissä teatteriproduktioissa, tehnyt jatkuvasti työprojekteja ulkomailla ja osallistunut Salatut elämät -televisiosarjan käsikirjoittamiseen. Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina hän toimi vuosina 2002–2013.

Outinen myöntää silti, että leimautuminen Aki Kaurismäen yhdeksi hovinäyttelijäksi on saattanut rajoittaa muiden työtehtävien saamista.

”Haluan tietenkin tulla käsitellyksi omana itsenäni, mutta ei se silti harmita eikä häiritse, ennemmin olen ylpeä ja onnellinen, että olen saanut olla mukana. Ja olihan kuulemma Berg­maninkin näyttelijöillä erilaisia vaikeuksia saada muilta hommia.”

Outinen katsoo samalla, että hänen uransa aikana televisio, elokuva ja teatteri ovat taiteen lajeina lähentyneet toisiaan.

”Henkilökohtaisesti vihaan esimerkiksi videoscreenien käyttöä teatterilavalla. Tarkoitan ennemminkin sitä, miten hyvä taide lirvahtaa huolella tehtäviin televisiosarjoihin. Sieltä ne rohkeimmat tarinankerronnan ja eeppisen kehittelyn jutut nykyään usein löytyvät”, huomauttaa Outinen.

Esimerkkeinä hän mainitsee True Detectiven ensimmäisen tuotantokauden, ranskalaisen Kuolleista palanneet -sarjan, tanskalaisen Perilliset-sarjan ja suomalaisen Kohtuuttomuuksia-sarjan.

Esitystaiteen puolella Outinen kertoo viime aikoina innostuneensa erityisesti nuorten naistekijöiden kuten Anna Paavilaisen, Saara Turusen ja Aino Vennan hankkeista.

”Olin kymmenen vuotta Teatterikorkeakoulussa rohkaisemassa oppilaita kokeilemaan kaikenlaista uutta, esimerkiksi old school -teatterin, monitaiteellisuuden ja paikkaan sidottujen esitysten yhdistelyä. On todella kun­nioitettavaa, että osaavat taiteilijat tekevät luovaa ja kokeilevaa teatteria siitä huolimatta, ettei siitä tänään helpolla saa palkkaa.”

Outisen viimeisin projekti on vielä helmikuun ajan Teatteri Jurkassa pyörivä monologiteatteriesitys Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Se on hänen kirjoittamansa yhden naisen esitys, joka käsittelee muistin ja minuuden katoamista.

Outinen on kiertänyt jo vuonna 2014 käynnistetyn esityksen kanssa hoitolaitoksissa, kouluissa, juhlissa ja milloin missäkin.

”On myös kulttuuripoliittinen kannanotto, että voin sijoittaa esitykseni melkein minne tahansa niin, että ympäristö on osa esitystä. Tarvitaan vain yksi ihminen joka liikkuu, esiintymisasu ja rekvisiitaksi tuoli, jolle ei ole muita vaatimuksia kuin että siinä ei saa olla kädensijoja. Tietenkin sen pitää olla myös työturvallisella tavalla kestävä”, Outinen virnuilee.

Tässä vaiheessa käy ilmi sekin, että hänen puheensa tahdissa heiluvan etusormen laastari ei ole työ- vaan keittiötapaturman seurausta.

Ensi syksyksi Outinen valmistelee yhdessä koreografi-tanssija Anna­tuuli Saineen kanssa Siikanevan suolla esitettävää monitaiteellista projektia, joka liittyy samaan aikaan järjestettävään ilmastonmuutosaiheiseen suokonferenssiin.

”Esityksessä on tietenkin kyse luonnon ja ihmisen suhteesta. Silti kun jo Suomi-sanaan sisältyy suo, voi kysyä, voiko suomalaisuuden ydintä tavoittaa missään yhtä hyvin kuin suolla. Suo pursuaa vanhaa mytologiaa, virvatulia, hukutettujen kauhutarinoita, uskonnollisia rituaaleja, metaanipäästöjä, sulavaa ikiroutaa sekä erilaisia materiaaleja, joita käytetään vaatteisiin, rakentamiseen, kauneudenhoitoon ja vaikka mitä. Kaiken tämän lisäksi minua piinaa myös suolla otettu ikoninen lehtikuva itsensä tappaneesta hiihtäjästä”, hän kuvailee.

Vaikka Outinen kavahtaa taiteen valjastamista yhden totuuden julistamisen välineeksi, tietty yhteiskunnallinen näkökulmaisuus tuntuu tavan takaa nousevan esiin hänen puheessaan.

”Nuorena näyttelijänä mietin, etten halua ottaa kantaa mihinkään asiaan suoraan, koska ajattelin että roolien uskottavuus voi siitä kärsiä. Ainahan se kuitenkin tihkuu läpi, missä joukoissa sitä seisoo”, naurahtaa Outinen ja jatkaa:

”Ajattelin myös, että on asioita, jotka ovat poliittisia, ja toisia, jotka eivät ole. Nykyään taas ajattelen, että kaikki on poliittista, siihen tyyliin kuin Li ­Andersson puhui jossain hampaiden pesusta: Se, että hoidatko hampaitasi vai et, vaikuttaa siihen, mikä taakka siitä tulee terveydenhuollolle. Ja toisaalta voi miettiä, miten joku tietty hammastahna liittyy vaikka pohjaveteen tai lapsityövoimaan.”

Mikä sitten on aikaamme piinaava pääongelma?

”Se on varmaan kuuntelemattomuus, se että totuutena pidetään sitä, mihin uskotaan. Ennen vanhaan ymmärrettiin helpommin, että poliitikkojen ’totuus’ ei esimerkiksi tieteen tai taiteen kannalta ole pysyvä totuus, vaan että totuus muuttuu keskustelun ja uuden tiedon myötä. Nyt taas eletään tilanteessa, missä ei päästä sopuun edes siitä, mikä on oikea ongelma ja mikä lillukanvarsi”, purnaa Outinen vakavasti.

”Itse ajattelen ongelmana esimerkiksi ilmastoa, sitä miten kokonaisia maita uhkaa muuttua asumiskelvottomaksi, ja samalla esimerkiksi koulutusta ja tasa-arvoa. Joillekin toisille suurin ongelma on se, että talous ei kasva tarpeeksi.”

Kati Outinen: Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Teatteri Jurkassa 18.2. asti

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen.
Elokuvateattereissa nyt

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Teelusikallinen lohtua

Teelusikallinen lohtua

Moonlight

Barry Jenkins

☆☆☆☆☆




Jo alkuminuuteilta huomaa, että Moonlight on kunninhimoisesti rakennettu elokuva, jossa kerronnan muoto palvelee sisältöä. Kamera lähtee seuraamaan rennon huumediileri Juanin mukana tarkastuskäynnille katurenkiensä työmaalle ja kiertää siellä arkisen asiakashässäkän osapuolten ympäri.

 

Barry Jenkinsin syystäkin kehuttu ja palkittu elokuva jakaantuu kolmeen näkökulmiltaan toisistaan eroavaan osaan. Näistä ensimmäisessä kuvataan Juanin isällistä suhdetta pikkupoika Chironiin (Alex Hibbert). Tämä oireilee koulukiusaamisen ja yksinhuoltajaäitinsä huumeiden käytön takia.  Pohjimmiltaan sydämellistä Juania esittää House of Cards -sarjassa lobbaria esittänyt Mahershala Ali.

 

Toisessa osassa teiniahdistuneen Chironin (Ashton Sanders) kärvistely jatkuu pahenevan kotitilanteen, koulumaailman syrjinnän ja seksuaalisen itsetutkiskelun kurimuksessa. Kolmannessa osassa ympyrä sulkeutuu paljastaen aikuistuneen Chironin (Trevante Rhodes) sisäisen sirpaleisuuden ohella amerikkalaisen luokkayhteiskunnan karman lain.

 

Moonlightin maailma tuo mieleen David Simonin luoman Langalla -televisiosarjan (2002–2008) riipaisevan neljännen tuotantokauden, joka paneutui koululaitoksen ja huumeiden katukaupan keskinäiseen limitykseen. Nyt mukana ei kuitenkaan ole hitustakaan Wiren satiiria, vaan sen arkirealismi kytkeytyy lähinnä surumieliseen runollisuuteen. Lohdullisuutta se tarjoaa vain teelusikallisen verran. Se on pieni, mutta tärkeä lusikallinen.

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Valtakunta hevosesta

Valtakunta hevosesta

Richard III

William Shakespeare & Jussi Nikkilä

Kansallisteatteri Willensauna

☆☆☆☆




Ruusujen sodan (1455–1485) aikaan sijoittuva Richard III on yksi William Shakespearen kuuluisimmista näytelmistä. Siinä sukulaisensa verisesti valtaistuimelta syrjäyttävä rampa kuningas kärvistelee vainoharhoissaan ja sieluntuskissaan.

 

London Academy of Music and Dramatic Art -koulussa Englannissa opiskellut ohjaaja-näyttelijä Jussi Nikkilä on sovittanut näytelmän teksti- ja näyttelijävetoisena Kansallisteatterin Willensaunaan. Pienessä tilassa olevan matalan näyttämön tarjoama intiimi yhteys yleisöön antaa klassisen puhtaalle draamalle lisävoimaa.

 

Kristo Salminen täyttää vaativan keskushenkilön saappaat ja raamit vakuuttavasti, vaikka esityksen alussa Richardin sisäisesti ristiriitaisen hahmon säikeet eivät asetu aivan yhtä tiukasti kohdalleen kuin loppupuolella. Finaalin näyttämökuva on veret pysäyttävä: Richard ulvoo kuuluisan repliikkinsä hevosesta ja valtakunnasta samalla, kun surmattujen henget ympäröivät hänen piinattua mieltään kuin ilmatorjunnan valonheittimet.

 

Samaan aikaan Mila Laineen multi-instrumentaalisella repertuaarillaan lavalla esittämä näennäisen vähäeleinen musiikki on hypnoottista. Tosin se on hetkittäin niin vaikuttavaa, että vie huomiota liikakin pois draamasta.

 

Erityisen rohkea ratkaisu oli kutsua brittinäyttelijä Alistair Toovey vierailemaan kolmen tammikuisen esityksen ajaksi Richardin kaltoin kohteleman Lady Annan rooliin. Intensiivisellä alkukielellä ja sisäistetyllä Shakespeare-otteellaan Tooney pystyi pienessä sivuroolissaan keikauttamaan koko näyttämöllisen tasapainon suuntaansa. Esityksen vahva perusrunko kesti kuitenkin hyvin tällaisenkin puhurin.

 

Kun teatteri tänään tuntuu liikkuvan yhä enemmän poikkitaiteellisen estystaiteen suuntaan, on virkistävää välillä palata ihan old-school-draamallisuuden tasolle. Shakespeare ei vanhene koskaa.  Hyvää teatteria siitä syntyy aina kun sitä tehdään taidolla ja tuoreella intensiteetillä.

 

Helmikuussa ohjaaja Jussi Nikkilä on lehtitietojen perusteella joutunut sairastapauksen takia tuuraamaan Kristo Salmista esityksen kantavassa nimiroolissa. Palautteen perusteella Nikkilä on onnistunut tässäkin tehtävässä erinomaisesti. Kunnioitettavaa.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Käsitä kaikkeus

Käsitä kaikkeus

Figure a Sea

Deborah Hay & Cullberg-baletti

Kansallisteatterin Suuri näyttämö

☆☆☆☆




Vitivalkoisella näyttämöllä liikehtii viitisentoista tanssijaa Laurie Andersonin tunnistettavan äänimaailman keskellä. Vaatetuksen perusteella kolmeen ryhmään luokiteltavissa olevat hahmot ovat itsenäisiä, mutta jossain vaikeasti ymmärrettävässä suhteessa toisiinsa.

 

Tätä hypnoottista ihmisporeilua seuratessa mieli alkaa itsestään etsiä näyttämön liikkeistä säännönmukaisuuksia ja logiikkaa, mutta tehtävä on selvästi tuomittu epäonnistumaan.

 

Kyse on maineikkaan ruotsalaisen tanssiryhmä Cullberg-baletin tammikuisesta, Zodiakin tuottamasta vierailusta Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Tunnin kestävän Figure s Sea -esityksen maestra on postmodernin tanssin uudistajana jo 1960-luvun alusta vaikuttanut Deborah Hay.

 

Esityksen nimi antaa suoraan vihjeen teoksen ideasta. Tanssijoiden liike on kuin vedellä täytetyssä lasipullossa leijuvien pienten hiukkasten vaellusta: selvästi jostain johtuvaa ja tarkoituksellista, mutta samalla arvoituksellista. Esityksen aiheena oleva meri ei kuitenkaan ole rajallinen pullo, vaan se on metafora maailmasta, jonka olemusta emme kokonaisuudessaan koskaan voi tavoittaa. Siinä meressä elämme itse hiukkasina.

 

Hayn kaunis teos käsittelee ikuisinta kysymystä – maailmassa olemisen ymmärtämistä – yhtä aikaa ihmisyksilöiden, satunnaisten ryhmäytymisten ja koko eliökunnan tasolla. Abstraktista muodostaan huolimatta teos välittää sanomansa kirkkaasti. Intensiteetin voima tekee siitä vaikuttavan.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Media muutoksen peilinä

Media muutoksen peilinä

Mediahistoria

Jukka Kortti, SKS

☆☆☆☆




Mediatutkija Jukka Kortin uusi teos on pätevä yleiskatsaus viestinnän historiaan. Sitä rikastuttaa itsereflektoiva näkökulma siihen, miten kulttuurin medioituminen on vaikuttanut myös mediahistorian mieltämiseen.

 

Osin tästäkin syystä mediahistoriassa on usein ollut taipumusta liioitella uusien teknologisten innovaatioiden vallankumouksellisuutta. Kortti osoittaa kuitenkin vastaansanomattomasti, kuinka mediavälineiden kehitystä on syytä aina arvioida myös suhteessa kulloinkin vallitseviin taloudellis-poliittisiin ja sosiaalis-kulttuurisiin tekijöihin. Ne ovat yleensä vähintään yhtä paljon seurausta jostain muusta kehityksestä kuin kehityksen käynnistäjiä itse.

 

Esimerkiksi Johannes Gutenberg (1398–1468) oli ensimmäinen, joka Euroopassa 1400-luvun puolessa välissä sovelsi Aasiassa jo vuosisatoja tunnettua painotekniikkaa niin, että syntyi tehokas tekstin ja kuvan kopiointimenetelmä. Keksinnön vaikutus realisoitui tunnettuun merkityksennsä kuitenkin juuri siksi, että osui omana aikanaan nousussa olleisiin kaupallisiin, valtiollisiin ja uskonpuhdistukseen liittyviin tarpeisiin ja olosuhteisiin.

 

Samalla tavalla lehdistön kehityksen portaittaiset edistysaskeleet ovat olennaisesti nousseet 1600-luvulla nousseen porvariston kaupallisen viestinnän ja Ranskan vallankumouksen aatteellisen perinnön perustoilta.  Näiden impulssien vastavoimina ovat melkein alusta asti toimineet – usein sensuurin ja propagandan kaapuun pukeutuneet – valtiolliset vaikutuspyrkimykset ja itse mediaomistuksella tehty bisnes.

 

Kirjassa erikseen esitellystä media-arkeologisesta näkökulmasta voi tulkita nykyaikaisen globaalin somesfäärin juurien olevan nähtävissä lennättimen käyttöönoton myötä syntyneen mannerten välisen verkottumisen ja 1600-luvun lopun porvarispiirien kahviloissa käymän yhteiskunnallisen ja kulttuurisen debatin aihioissa. Some-pöhinö ei ole siis tyystin tämän ajan tuota vaikka se tapahtuu aikaisemmin vieraassa tila-avaruudessa.

 

Teoksen jonkinlaisena puutteena voi pitää sitä, että journalistisen ammattikunnan ja ammattietiikan kehitys ja siihen liittyvien poliittis-taloudellis-kulttuuristen tekijöiden vaikutus on nähtävissä vain satunnaisina viittauksina muiden teemojen alla.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Paluu pahuuden arkipäiväistymisen juurille

Paluu pahuuden arkipäiväistymisen juurille

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä..

Hannah Arendt, käännös Jouni Tilli ja Antero Holmila

☆☆☆☆☆




Natsirikollisena teloitettu Adolf Eichmann (1906–1962) oli juutalaisten pakkosiirroista vastannut virkaintoinen ja Hitlerille oman loppuunsa asti uskollinen byrokraatti. Israelin tiedustelupalvelu kaappasi hänen pakopaikassaan Argentiinassa vuonna 1960 ja toimitti Jerusalemiin oikeusistuimen eteen tuomittavaksi rikoksista ihmiskuntaa ja juutalaisia vastaan.

Kuukausia kestänyt Eichmannin oikeudenkäynti oli oman aikansa suuria mediatapahtumia, josta välitettiin televisiokuvaa ympäri maailmaa. Kyse oli jo hetkeksi taka-alalle kadonneen natsihistorian traumojen uudelleen avaamisesta, mutta myös Israelin valtion pyrkimyksistä alleviivata omaa erityisyyyttään. Aikansa televisiotuotannon näkökulmasta oikeudenkäyntiä kuvaa esimerkiksi Paul Andrew Williamsin elokuva The Eichmann Show (2015).

 

Saksanjuutalainen politiikan teoreetikko Hannah Arendt (1906–1975) seurasi oikeudenkäyntiä paikan päällä The New Yorkerin reportterina. Hänen vuonna 1963 alun perin viidessä osassa julkaistu raporttinsa aiheutti vastalauseiden myrskyn etenkin juutalaisen älymystön ja juutalaisjärjestöjen piirissä. Skandaalin syy oli siinä, että Arendt arvioi tekstissään – ilman mitään sympatiaa Eichmannia kohtaan – oikeudenkäynnin poliittista luonnetta, juutalaisneuvostojen johtajien yhteistoimintaa natsien kanssa sekä juutalaisten vastarinnan heikkouden syitä.

 

Osin omassa asiassaan loukkantuneet eivät ymmärtäneet tai suostuneet hyväksymään Arendtin pääteesiä pahuuden arkipäiväisyydestä. Sen mukaan poikkeusoloissa Eichmannin tapaiset ihmiset mukautuvat ympäristönsä julmuuteen, vaikka teot, joihin he näin osallistuvat olisivat vastoin heidän omia lähtöarvojaan. Tämä ei tietenkään vapauta ketään moraalisesta vastuusta, mutta – vaikka tämän tunnustaminen voi tehdä kipeää – se ei myöskään ole natsien erityispiirre.  Juutalaisvainojen historiaa kuvaakin se, että natsien toimien tukemiseen ja konkreettiseen toteuttamiseen osallistuivat myös monet heidän valloittamiensa alueiden paikalliset ihmiset ja jopa itsensä pelastamiseen pyrkineet juutalaiset.

 

Arendtin vavahduttava sanoma liittyy siihen, että jossain mielessä juuri Eichmannin pikkusieluisessa urapyrkyryydessä ja moraalisessa laiskuudessa tiivistyy sellainen yleisempi heikkous, joka on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta vieläkin suurempi uhka kuin se, että jotkut aina ryhtyvät tietoisen aktiivisesti ajamaan pahoja asioita.

 

Arendtin kirjan kääntäminen vihdoin suomeksi on todellinen kulttuuriteko. Aika näyttää tehneen sen analyysille ja yksittäistapauksen kautta aukeavalle holokaustin yleiskatsaukselle jopa lisää syvyyskerroksia.

 

Arendtin filosofinen näkökulma totalitärismin olemukseen myös aukeaa journalistisessa tekstissä helpommin kuin teoreetikon ilmaisullisesti melko raskaisssa akateemisessa tutkimuksissa. Jouni Tillin ja Antero Holmilan paneutunut ja kieliasultaan tyylitajuinen käännös välittää hänen älykkään ironiansa lukijaa erinomaisen viihdyttävällä tavalla.

 

Jos juutalaisvainojen ymmärtämiseksi ja niistä oppimiseksi pitäisi lukea vain yksi kirja, Eichmenn Jerusalemissa olisi siihen käypä valinta.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Noora Dadun Failissa epäonnistuminen on kaukana

Noora Dadun Failissa epäonnistuminen on kaukana

Fail

Noora Dadu

Kiasma-teatteri

☆☆☆☆☆




Noora Dadun Fail saa 11. ja 13.1. kaksi lisäesitystä Kiasmassa. Kesällä se vierailee ainakin Kajaanin Runoviikolla ja voisi kuvitella, että muutakin keikkaa ilmaantuu vielä.

 

Kehuttu esitys sai ensi-iltansa viime marraskuussa Baltic Circle -festivaaleilla ja sen muodossa sekoittuvat erilaiset esitystaiteen muodot dokumenttiteatterista performanceen.  Dadu tekee esityksessään tiliä aiemman Minun Palestiinani -näytelmänsä vaikutuksista. Hän kokee epäonnistuneensa sekä tavoittelemansa viestin välittämisessä että siinä, miten esitys vaikuttaa muokanneen ulkopuolisten odotetta hänen omasta etnisestä minuudestaan.

 

Fail alkaa Dadun omana itsenään esittämällä purnauksella. Se syvenee pian analyysiksi ja muuttuu matkalla yhä huikeammiksi eksistentiaalisiksi purkauksiksi, joissa tekijä pohtii omaa identiteettiään, taiteilijuuttaan, taiteen tekemisen ideaa sekä suhdettaan maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, masennukseen, vanhenemiseen ja erilaisten elämänvalintojen vaikeuteen.

 

Esityksen lavastus on yksinkertaisuudessaan tehokas. Dadu istuu pienessä lavalle rakennetussa mökissä ja puhuu enimmäkseen eristyksissä mökin ikkunan takaa. Välillä isolta valkokankaalta näytetään Dadun hillittömiä vaihtoehtokuvaelmia omasta tulevaisuudestaan.

 

Näyttelijän ympärillä oleva kuutio muuttuu pienin viittein myös radioaseman studioksi, josta Dadu intoutuu lähettämään sivupersooniensa kautta erilaisia stand up -parodioita.

 

Ylipäänsä teoksen itsekriittinen huumori on räjähtävää laatua. Sen voima kasvaa ajankohtaisten kulttuurijännitteiden vahvasta tunnistettavuudesta ja esityksen pohjalla kytevästä aidosta omakohtaisesta ahdistuksesta.

 

Koskettavuuden ohella Dadun teksti on viisasta. Se osoittaa vastaansanomattomasti, kuinka välillä ylilyövässäkin keskustelussa etnisten identiteettien omimisesta helposti unohtuu, että asetelman kääntöpuolella elää uhka etnisen identiteetin päälleliimaamisesta. Samalla kun yleisellä tasolla avaamme rakenteellisen vallankäytön mekanismeja, meidän pitäisi ymmärtää sekin, että esimerkiksi teatteri taiteena on lähtökohtaisesti muiden minuuksilla pelaamista. Oleellista tässä minuuspelissä on se, kenen ehdoilla sitä kulloinkin tehdään.

 

Esityksessä tyylilajien ohella myös tunnesävyt elävät lomittain. Sen loppupuolella nähtiin ainakin alkuperäisen näytäntökauden aikana esityskohtaisesti vaihtuvien vieralijoiden kanssa improvisoitu kohtaus. Toisaalta finaalissa lavalle vaappuu absurdi koivu (Eeva Semerdjiev), joka laulaa enkelin äänellä esityksen maailmantuskaa terapoivan metafyysisen lohdun.

 

Tälle tärkeälle esitykselle soisi vielä elämää vielä näidenkin lisäesitysten ohella. Se esimerkiksi pitäisi tavalla tai toisella liittää lukioiden elämänkatsomustaidon opetussuunnitelmaan.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Oman elämän korruption kierteessä

Oman elämän korruption kierteessä

Valmistujaiset

Cristian Mungiu

☆☆☆☆☆




Romanialainen Cristian Mungiu ponnahti taide-ohjaajien eturiviin voittamalla elokuvallaan 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (2007) Cannesin kultaisen palmun. Laittoman abortin tekoa käsittelevä elokuva on samalla tarkka kuvaus reaalisosialismin karuudesta, sen välistävetäjien röyhkeydestä, naisten asemasta, luokkajaosta ja – kaikesta huolimatta – myös ihmisten välisestä aidosta solidaarisuudesta.

 

Yli vuorten (2012) taas kuvasi päällisin puolin homoseksuaalisuuden takia luostarissa tapahtuvaa manausta ja uskonnollista fanatismia, mutta syvemmällä tasollaan hyvien tarkoitusten tuottamia tragedioita ja nyky-Romanian viranomaisten välinpitämättömyyttä.

 

Valmistujaiset kertoo puolestaan 50-vuotiaasta lääkäri Romeosta (Adrian Titieni), joka kantaa niin paljon huolta tyttärensä (Maria Dragus) tulevaisuudesta, että on valmis tavoistaan poiketen vaikuttamaan ylioppilaskirjoitusten tulokseen vilunkipelillä. Samalla kun tällainen virkamiehen hyvävelikauppa näyttäytyy mikrotasolla itsepetoksellisen elämän kiteymänä, makrotasolla se kuvaa entisen sosialistisen yhteiskunnan uuden ja vanhan ajan rajapintaan pesiytynyttä korruptiota.

 

Toisaalta monitasoisesti pohjustetut, sukupolvien väliset arvoihin, päämääriin ja keinoihin liittyvät ristiriidat yhden perheen sisällä nousevat vertauskuvallisesti edustamaan koko yhteiskunnan uudistumisen mahdollisuutta.

 

Mungiun erityinen kyky paljastaa hyvin hallituin elokuvallisin keinoin yksityistä ja yhteiskunnallista leikkaavia draamallisia kohtauspisteitä ja hänen taitonsa yhdistää luovalla tavalla arkinen konkretia allegoriseen tekee hänestä yhden tärkeimmistä tämän päivän eurooppalaisista ohjaajista.

Kaukovarjostimesta mediaimplantteihin

Netflixin Black Mirror on parasta mediakritiikkiä aikoihin.

Paljon ennen television yleistymistä ja Periscopen keksimistä, George Orwell visioi teoksessaan 1984 (1949) ajatuksen kaukovarjostimesta, jossa yhdistyvät propagandan levittäminen ja kansalaisten online-valvonta. Tietämättä mitään digiajan mahdollisuuksista hän kehitteli myös ideaa uutisten ja histo­rian jatkuvasta editoimisesta poliittisten suhdanteiden mukaan.

Michael Radforf ohjasi kirjasta elokuvan sattuvasti vuonna 1984. Vastaavia mediakontrollin teemoja kehitellään lisää esimerkiksi François Truffaut’n Fahrenheit 451:ssa (1966), Terry Gilliamin Brazilissa (1985), Paul Verhoevenin Total Recallissa (1990) ja Wachowskin sisarusten Matrixissa (1999).

Mediadystopioiden toinen päälinja liittyy median oman vallankäytön vaaroihin. Esimerkiksi Sidney Lumetin Network (1976) on klassikkosatiiri uutisvälityksen kaupallistumisesta ja tositelevisioitumisesta. Samaa puuta veistelevät Peter Weirin The Truman Show (1998), Ron Howardin EdTV (1999) ja joiltain osiltaan Paul Thomas Andersonin Magnolia (1999).

Mediaväkivallan koukuttavuutta käsitteli jo Paul Bartelin Kalmanralli 2000 (1975), mutta teemaa syventävät David Cronenbergin Videodrome (1983), Oliver Stonen Natural Born Killers (1994) ja Dan Gilroyn Night­crawler (2014).

Ari Folmanin The Congress (2014) puolestaan yhdistelee teemoja mediayhtiöiden vallankäytöstä ja virtuaalitodellisuuksiin hukkumisesta. Mediatallenteeksi esineellistyneen ihmisyyden ongelmaa pöyhii myös Dennis Potterin Kylmä Lazarus (1996).

Charlie Brookerin televisiosarja Black Mirror yhdistelee kaikkea tätä ja paljon muutakin. Vuosina 2011–2014 Channel 4 -kanavalle tehdyt seitsemän jaksoa ovat televisionovellieja, joilla on pääosin eri ohjaajat ja näyttelijät. Niitä yhdistävät mediateknologioihin liittyvät yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja psykologiset uhat.

Jo avausjaksossa kyytiä saa poliitikkojen seksiskandaaleja asiasisältöjen kustannuksella suosiva brittimedia: kuninkaallisen perheen jäsen kidnapataan, ja kiristäjä vaatii pääministeriä harrastamaan seksiä sian kanssa suorassa tv-lähetyksessä.

Muut tarinat käsittelvät idolsin kaltaisten formaattien totalitarismia, medioitunutta vaalipopulismia sekä realityviihteen ja rangaistusjärjestelmien yhdistämistä.

Kertomus, jossa tuore leski ostaa palveluntuottajalta entisen miehensä nettijäämistöstä työstetyn digitaalisen kopion, muistuttaa Spike Jonzen Herin (2013) leikittelyä vir­tuaalisesti simuloidun ihmissuhteen äärellä. Toinen jakso tarjoaa psykologisen painajaisen, joka seuraisi, jos ihmisillä olisi aivoissaan kaiken nähdyn ja kuullun tallentavat mikrosirut.

Toisaallakin sarjassa nojataan tähän jo Bertrand Tavernierin Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (1980) elokuvassa olleeseen visioon silmään asennettavasta kamerasta, jolla oman elämänsä ohella myös kohtaamiensa ihmisten elämistä voi jakaa intiimejäkin osia toisille. Ideaa jalostetaan vieläpä muotoon, missä tällaisella vempaimella voi Facebookista tutun bannaamisen siirtää todelliseen elämään.

Lokakuussa Netflixissä julkaistut kuusi uutta jaksoa ovat laadultaan vähintään edeltäjiensä tasoisia. Niistä ensimmäinen tarjoaa näyn siitä, millaiseen luokkayhteiskuntaan päädyttäisiin, jos ihmiset antaisivat toisilleen pisteitä jokaisen vuorovaikutustilanteen jälkeen.

Muissa osissa maalataan dystooppisia kauhukuvia Pokémon Go -tyylisten pelien psykoversiosta, ihmiselämän jatkumisesta kuoleman jälkeen keinotodellisuudessa ja nettikiristyksen äärimuodoista. Lisäksi esitettään sosiaali­sen median vihapuheen ympärille rakentuva scifi-trilleri.

Yhdessä koko sarjan pysäyttävimmistä jaksoista esitellään sotilaiden aivoihin asennettava mediaimplantti, joka avustaa heitä paitsi käytännön tehtävien suorittamisessa myös työtä vaikeuttavien psykologisten estojen torjumisessa.

Black Mirrorin satiiri on niin synkän sattuvaa, että sen kerronnan hirtehinen irvokkuus tuntuu usein suorastaan armeliaalta.

Charlie Brooker: Black Mirror. Kaikki tähän mennessä julkaistut jaksot nähtävillä nyt Netflixissä. *****

Freud, Marx, Engels & Jung

Maren Aden Isäni Toni Erdmannissa käytännön piloja kylvävä keski-ikäinen musiikinopettaja Winfried (Peter Simonichek) lähtee yllätysvierailulle Bukarestissa yrityskonsultin uraa takovan tyttärensä Ineksen (Sandra Hüller) luo. Heidän etääntynyt suhteensa saa sävyjä, kun Winfriedistä kuoriutuu peruukissa ja tekohampaissa kiusaannuttavia tilanteita tuottava sivupersoona Toni Erdmann.

Elokuvan juju on siinä, että sen todellinen päähenkilö on Ines, ja ­Toni Erdmann -hahmon voi ymmärtää Ineksen psyyken sisäisenä kapinallisena, joka kolkuttelee sitä torjuntaa, jonka hän on rakentanut ylikontrolloidun elämänsä eteen. Sigmund Freud saa tosin kyytiä, kun elokuvan nerokkuudessa isän alter ego ei edustakaan yliminää vaan viettipohjaa.

Ken Loachin I, Daniel Blaken nimihenkilö on Dave Johnsin esittämä ahkera puuseppä, joka sydänkohtauksen saatuaan putoaa turvaverkkojen ohi. Hän ystävystyy yksinhuoltaja­äiti Katien (Hayley Squires) kanssa ja ryhtyy kapinaan. Hillitön sivujuoni liittyy Danielin naapurissa asuvien työttömien globalisaatiosatiiriseen kenkäbisnekseen.

Empaattista katsojaa syvästi liikuttavan elokuvan voi tulkita marxilaisesti virittyneenä työläiselokuvana, joka päivittää pätevästi niin riiston rakenteet kuin köyhien solidaarisuudenkin.

Gary Rossin Free State of Jones kertoo Newton Knighistä (Matthew McConaughey), joka palaa Yhdysvaltojen sisällisodasta kotikonnuilleen Mississippiin ja perustaa muiden etelän sotilaskarkureiden, naisten ja paenneiden orjien kanssa vallankumousliikkeen. Myöhempääkin rotusortoa vastaan kantaaottava elokuva on kuin yhdistelmä Robin Hoodia ja Kommunistista manifestia. Viimeistään Lucinda Williamsin veret pysäyttävän laulun käynnistyessä katsoja tietää kyllä, haluaisiko itse liittyä kapinaan orjuutta vastaan.

Paul Verhoevenin Elle taas on jungilaisesti värittynyt psykotrilleri, jossa seksuaalisesti ylivirittyneet henkilöt väistelevät vakiintuneita arkkityyppejä ja itse tarina kiertää kollektiivisen piilotajunnan perusnarratiiveja.

Elokuvan alussa tuntematon tunkeutuja raiskaa väkivaltaviihdettä suoltavan tietokonepelifiman tylyn johtajan Michèlen (Isabelle Huppert) hänen kodissaan. Uhrikuvauksen sijaan elokuvassa seurataan Michèlen muita alistavan persoonan kompensaatioliikkeitä. Kohtaus, missä Michèle tieten tahtoen menee uhkaajansa kellariin, on tulkittavissa metaforana traumojen alkulähteitä luotaavalle terapialle.

Maren Ade: Isäni Toni Erdmann. Ensi-ilta 16.12. *****

Ken Loach: I, Daniel Blake. Elokuvateattereissa nyt. *****

Gary Ross:  Free State of Jones. Elokuvateattereissa nyt. ****

 Paul Verhoeven: Elle. Ensi-ilta 9.12. ****

Beatnikkien perintöä jatkamassa

Alec Sothin mykistävät valokuvat kertovat vieraammasta amerikkalaisuudesta.

1950-luvun beat-kirjailijat kuvasivat sodan jälkeisen amerikkalaisuuden kulttuurista maanjäristystä. Se näkyi esimerkiksi perherakenteen, seksuaali­normien, päihdevalikoiminen sekä kirjallisuuden ja musiikin ilmaisumuotojen särmäytymisenä.

Toisin kuin heitä seuranneilla hipeillä, beatnikien sukupolvikapina ei ollut luonteeltaan ensisijassa todellisuuspakoista vaan enemmän valtakulttuurista vieraantumisen innostunutta tunnistamista. Allen Gingsbergin proosaruno Huuto (1956) antoi äänen sovinnaisuuden takana soiville riitasoinnulle, ja Jack Kerouacin Matkalla (1957) keskittyi herännyttä toiseutta ilmentävän vaelluselämäntavan kuvaukseen. Kerouac onnistui samalla tavoittamaan yleensä kaunokirjallisuuden kohteena sivuun jääneen arkisen amerikkalaisuuden nihkeät motellit, sotkuiset takapihat ja kuluneet kengänpohjat.

2008_02zL0189 sarjasta Broken Manual (2009).
2008_02zL0189 sarjasta BrokenManual (2009).

Donald Trumpin tuore valinta Yhdysvaltain presidentiksi palautti pintaan ajatuksen siitä, että USA:n julkikulissin takana on tyystin toisenlainen, etenkin Euroopassa vieraaksi jäänyt varjopuoli tästä jättiläismäisestä, suurelta osin maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä kansoittamasta maasta. Kyse on maailmasta, missä osavaltion tai edes yhden kaupungin tasoinen näkökulma on liian laaja ja missä arjen ydin on syvällä sinnittelyn ja vetäytymisen periferiassa.

Jostain tällaisesta voi saada häkellyttävän otteen Helsingin Kaapelitehtaalla sijaitsevan Suomen valokuvataiteen museon näyttelyssä Gathered Leaves. Sen tekijä Alec Soth (s. 1969) on maailmanmaineeseen noussut minneapolisilainen valokuvaaja, joka on erikoistunut juuri pikkukaupunkien, lähiöiden ja erämaiden vähemmän pintakiiltoisen elämänmenon tallentamiseen.

Näyttely sisältää vuosina 2004–2014 julkaistut teossarjaSleeping by the Mississippi, Niagara, Broken Manual ja Songbook. Näistä Sleeping by the Mississippi hahmottaa tarkkasilmäisen ohikulkijan näkemyksiä juuri puheena olevasta kolikon toisesta puolesta. Välineinään se käyttää arkijännitteisiä muotokuvia sekä luonnon ja ihmiselämän välisen rajapinnan havainnointia.

Marginaalin omalaatuista voimaa kuvaavan sarjan yhdessä kiteyttävimmässä kuvassa Charles (2002) lentäjäksi pukeutunut mies poseeraa ylpeänä kahden lentokoneen pienoismallin kanssa raihnaisen talonsa nurkalla. Sisäistä energiaa sykkii myös Leach Laken intiaanireservaatissa otettu Sheila (2002), jossa ristiinnaulitun asennossa poseeraavan nuoren naisen paita on kirjoitettu täyteen Raamatun lauseita.

Tämän karun maailman mielenmaisemaa kuvaa myös Buena Vista (2002), johon on tallentunut sähköpylväässä oleva, kovia kokenut krusifiksi. Toisessa, edellisiin nähden täydellistä perspektiivin vaihtoa edustavassa Angolassa (2002) mustia vankeja on kuvattu hyvin kaukaa Louisianan osavaltion maisemaa vasten kuin muistuttamassa pölyisen kamaran alla yhä lymyävistä orjuuden syvärakenteista.

Near San Antonio, Texas, 2013, sarjasta Songbook (2012–2014).
Near San Antonio, Texas, 2013, sarjasta Songbook (2012–2014).

Niagara-sarjaan kuuluvien ­jylhien putouskuvien vastapainona näyttäytyvät otokset taajamien ja pikkukaupunkien ostoskeskusten takaisesta rosoisesta elämänmenosta. Hotellissa sommitellussa otoksessa Kaksi pyyhettä (2005) herää henkiin resuinen joutsenpari, ja pönäkässä yhteiskuvassa Fleckin perhe (2005) koko perhe tekee kaikkensa peittääkseen otoksen asetelmallisuuden alla kyteviä jännitteitä.

Näyttelyn tiivein ja tunnelmaltaan hurjin kokonaisuus liittyy kulttimaineeseen kohonneeseen, alun perin omakustannekatalogina julkaistuun Broken Manual -teossarjaan. Aiheena ovat er ämaahan erakoituneet eksentrikot, joiden kuvaamisessa Soth käyttää jälleen erilaisia tekniikoita ja lähestymistapoja. Vaikuttavissa töissä poseeraavat henkilöhahmot näyttäytyvät yhtä aikaa luontoon sulautuvina jeesushahmoina, elämänsä konkurssista kärsivinä syrjäytyneinä tai yhtä hyvin Unabomberin tapaisina maailmanlopun apostoleina ja auton valoihin jähmettyneinä villieläiminä.

Kuvista ehkä moniselitteisimmässä hiuksensa ajellut, hakaristi-tatuoitu hintelä mies seisoo alasti luonnon keskellä, pohkeitaan myöten lammikossa ja katsoo uhmakkaasti kameraa ja meitä sen takana olevia katsojia.

Toisessa erityisen dramaattisessa kuvassa Rasputinin näköinen mies seisoo aivan valtavana rajatun metsän edessä kuin pappi kirkkonsa äärellä.

Näyttelyn tuoreimmassa Songbook-sarjassa Sothin tyyli on jälleen tyystin toisenlainen. Sen mustavalkoisena kuvattu maailma on niin muodon kuin sävytyksensä puolesta kuin täydellinen aikakonematka Kerouacin ja muiden beat-kuvaston luojien kuvaamaan 1950-luvun Amerikkaan. Niiden viesti on: tietty toiseus ei ainakaan Amerikasta katoa koskaan.

Alec Soth: Gathered Leaves. Suomen valokuvataiteen museo 15.1.2017 saakka. *****