Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Elämä on absurdi piina

Meriteatterin, Teater Mestolan ja Teatteri Takomon esityksissä koetellaan eksistentiaalisten valintojen rajoja.

Naantalin Rymättylästä tulevan Meriteatterin esitys Maailman meri – vesi on maailman muisti sijoittuu kotisatamaansa Röölään ja Kenian pohjoisrannikon Lamun saarelle. Anni Mikkelssonin kirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä käsitellään ihmisen luontosuhteen kriisiytymistä liikakalastuksen, merien saastumisen ja ilmastonmuutoksen höykyttämissä olosuhteissa.

Runollisen esityksen punaisena lankana kulkee elämäntavan muutosta eri aikatasoilla havannoivan Merin (Ella Mettänen) ja hänen isänsä ­Erkin (Hannes Mikkelsson) vuoropuhelu. Jälkimmäinen herää hiukan höperehtivällä tavalla etsimään yhteyttään ympäröivään luontoon ja vanhoihin kertomuksiin.

Esityksen tyylilajissa nojataan paljon vanhanaikaisen tarinankerronnan maneereihin, lauluihin ja yhteiseen musisointiin. Yhteisöllisyyttä vahvistetaan myös tarjoamalla yleisölle ruokaa ja kutsumalla katsojat nuotiopiiriin seuramaan kuolevan Erkin shamanistista siirtymää osaksi luonnon kiertokulkua.

Lopussa kuullaan Lamulla eläneen Mwana Kupona binti Mshamin (k. 1865) koskettava runo, jossa kertoja antaa tyttärelleen neuvoja, kuinka tämän tulisi elää.

Hiukan kotikutoisen oloisen esityksen kantaaottavuudessa on jotain urhoollista ja maailmankatsomuksellisessa vilpittömyydessä aidosti ihon alle luikertelevaa.

Keväällä Helsingin Korjaamolla vieraillut esitys onnistunee heinäkuun Röölän esityksissä välittämään vielä yhden lisäkerroksen ihmisen ympäristö­suhteen monitasoisuuteen.

Teater Mestolan Paradisdoktrinen-komediassa eksistentiaalista maailma-ahdistusta potee ihmisen sijaan Jumala. Esitys alkaa kauas tulevaisuuteen ja toiseen ulottuvuuteen sijoitetulla jaksolla, jossa rastatukkainen ja -partainen Jumala (Lidia Bäck) potee luomiskramppia ja käy hirtehistä dialogia luonnontieteellisistä paradigmoistaan kiinni pitävän ja vieläkin karvaisemman Charles Darwinin (Martin ­Bahne) kanssa.

Jumalan on vaikea hyväksyä post-apokalyptisessa tilassa olevan maapallon viimeisten kyborgiasukkaiden, Adamin (Bahne) ja Evan (Iida Kuningas), kadonnutta uskoa ja kyvyttömyyttä edes pyytää apua luojaltaan. Turhautumisestaan huolimatta Jumala päättää antaa ihmiselle vielä uuden mahdollisuuden.

Luomisen päivitetyssä versiossa jälleen lihaa ja verta olevat Adam ja Eva aloittavat yhteisen taipaleensa nettitreffeillä vuoden 2017 Suomessa ja muodostavat pian syntyvän poikansa Davidin (Bäck) kanssa hipsteriluokkaisen ydinperheen. Tätä paratiisia varjostaa tieto siitä, että maapallo on tuhoutumassa 16 vuoden päästä meteoritörmäyksessä.

Lähestyvästä maailmanlopusta huolimatta Adam juuttuu haaveeseensa breikata DJ:nä ja itkee mies­kriisiään Karl Ove Knausgårdin näköiselle baarimikolle. David puolestaan kasvaa kieroon Milton Friedmanin kummitellessa lastenhuoneessa ja sekoaa murrosiässä kehonrakennusnarsismiin. Eva sentään potee asiaan­kuuluvaa maailmantuskaa, mutta banalisoi tuntonsa tragikoomisissa video­blogeissaan.

On vähemmän yllättävää, että toive ihmisen kääntymisestä nöyremmäksi ja tiedostavammaksi etenee jälleen katastrofiin.

Fredrik Lundqvistin ja Joséphine Wistedtin osaava ohjaus, esityksen luova puvustus, lähinnä pahvilaatikoista koostuva lavastus ja silhuetteja taitavasti hyödyntävä valaistus luovat näytelmään persoonallisen maailman.

Fabian Silénin teksti on satiirissaan terävä ja viihdyttävä, mutta hiukan pitkä ja runsaudessaan vaikeasti yhteensopivia aineksia viljelevä.

Teatteri Takomon, Teatterikorkeakoulun ja Aalto ARTS:in yhteistuotantona toteutetun Miten kävi ja terveisiä -näytelmän näkökulma on edellistä maallisempi mutta ei vähääkään vähemmän absurdi.

Laura Valkaman kirjoittama ja ­Ilja Lehtisen ohjaama esitys jakaantuu eriskummallisiin episodeihin, joissa milloin mistäkin lainatut asetelmat, esitystilan fyysiset rajat ja sukupuoliroolit saavat kyytiä.

Dialogi on välillä niin kipeää ja meno lavalla villiä, että ainakin ensi-illassa näyttelijöillä oli itselläänkin pokassa pitämistä.

Esityksen tähtihetkiä on kohtaus, jossa poronsarvet päässä kaurismäkeläiseen baariin tuleva ja joulupukiksi esittäytyvä hahmo (Niina Hosiasluoma) ryhtyy tilaamaansa heinäpaalia hetken maisteltuaan jakamaan yleisölle joululahjoiksi käpyjä. Samalla hän vaatii lavalle tanssivia tonttuja, joita totta tosiaan ilmaantuu.

Vielä hilpeämpiin sfääreihin päästään, kun satukuningas (Verneri Lilja) antaa pirtsakalle alamaiselleen (­Janna Räsänen) viitan sekä miekan ja käskee tätä vartioimaan karkkivaasiaan. Virkaintoisen nuoren ritarin uskollisuutta koetellaan, kun muuten tyhjälle näyttämölle saapuu teatterin kiinteistöväkeä ja nämä eri maailmojen yhteismitattomat osapuolet päätyvät neuvottelemaan esitystilan jakamisesta eri tarkoituksiin. Hässäkän keskellä lavan halki juoksee ilkeästi hähätellen peikko (Juho Keränen), joka pöllii aarteen.

Kaikkien episodien takana kulkeva ajatus viittaa itsenäisten valintojen vaikeuteen ja siitä seuraaviin ristiriitoihin ja maailmantuskaan.

Esityksen vahvuuksia ovat tekstin oivaltavuus ja toimiva ensemblemeininki. Episodeja vaivaa kuitenkin tietty epätasaisuus. Koko draaman tasolla elämän piinan perimmäinen olemus ei sittenkään kiteydy ihan valmiiksi asti.

Anni Mikkelsson:

Maailman meri

Esitykset Röölässä 9.–23.7.

Fabian Silén, Fredrik Lundqvist
& Joséphine Wistedt:

Paradisdoktrinen

Esitykset Viiruksessa päättyivät 12.5. Lisäesityksiä mahdollisesti myöhemmin.

Laura Valkama:
Miten kävi ja terveisiä

Esitykset Teatteri Takomossa
päättyivät 23.5.

Pitkä varjo Pobedan takana

Seppo Zetterbergin uusi Viro-historiikki ja Ilmar Taskan esikoisromaani täydentävät suomalaisten kuvaa naapurimaastaan.

Kylmän sodan asetelmien oheisvaikutuksena suomalaisten yleistieto Baltian maista jäi vinoutuneeksi ja puutteelliseksi.

Viron osalta tätä puutetta korjaa Seppo Zetterbergin Viron Historian (2007) päivitetty versio Uusi Viron historia (2017). Jo alkuun Zetterberg huomauttaa, kuinka – toisin kuin Suomessa – Virossa talonpoikainen kansa eli pitkään saksalaisen yläluokan hallitsemassa maaorjuudessa. Teoksessa korostuu myös, kuinka Viron kohtalona on ollut päätyä saksalaisten ohella myös puolalaisten, ruotsalaisten, tanskalaisten ja venäläisten suurvalta­pelin alustaksi.

Ruotsin vallan aikana (1629–1710) virolaisen talonpoikaiston asema alkoi parantua ja oma kulttuuritietoisuus nousta, mutta suurta Pohjan sotaa seuranneen venäläisvallan aikana kansan olosuhteet taas heikkenivät.

Yhtymäkohtia Suomen historiaan löytyy Zetterbergin kuvaamista venäläistämistoimista, jotka kiihtyivät myös Virossa 1800-luvun lopulla. Tämä vahvisti virolaisten keskuudessa liikehdintää kansallisen autonomian puolesta,

Virolaisille aukesi tilaisuus itsenäisyysmanifestin julkaisemiseen helmikuussa 1918, kun Venäjällä valtaan noussut bolševikkihallinto veti joukkonsa Virosta saksalaisten tieltä.

Uudet alistajat eivät kuitenkaan tunnustaneet itsenäisyyttä. Siihen Viro pääsi kiinni vasta saksalaisten vetäytymisen ja venäläisten kanssa käydyn voittoisan vapaussodan jälkeen solmitussa Tarton rauhassa vuonna 1920.

Zetterberg arvioi, että juuri virolaisten pitkä historia muiden valtioiden alamaisuudessa vaikutti siihen, että ensimmäisessä perustuslaissa parlamentin valta korostui toimeenpanovallan kustannuksella. Huojuvan monipuoluedemokratian rattaissa kapuloina olivat myös kommunistien vallankaappausyritys (1924) ja ääri­oikeistolaisten vapaussodan veteraanien eli vapsien pyrkimykset tasavallan kumoamiseen 1930-luvun alussa.

Jälkimmäiseen uhkaan vedoten valtionpäämies Konstantin Päts (1919–1956) julisti vuonna 1934 maahan poikkeustilan ja perusti itsensä ympärille autoritäärisen hallinnon. Silti hänenkin oli vuonna 1940 taivuttava puna-armeijan miehitykseen, mikä johti demokratian rippeidenkin hävittämiseen.

Zetterberg muistuttaa moneen kertaan, miten eri maiden itsenäistymispyrkimykset näyttäytyvät jälkeenpäin johdonmukaisempina prosesseina kuin mitä ne historiallisten hetkien todellisten jännitteiden keskellä olivat. Virossakin oli sisäisiä toimijoita, joiden intressit tukivat itsenäisyyttä ja tasavaltalaista demokratiaa uhkaa­vien voimien toimintaa.

Viron lähihistoriaan ulottuvien asetelmien ymmärtämiseksi on tärkeä huomata natsi-Saksan ja Neuvostoliiton totalitaaristen hallintojen vuoronperään harjoittamat poliittisten vastustajiensa puhdistukset.

Zetterberg nostaa esiin senkin, miten natsihallinnon aikaan (1941–1944) oheiskärsijöitä olivat muun muassa juutalaiset ja romanit. Toisaalta neuvostovallan paluun jälkeen myös monet itsenäisyyttä ajaneet pakenivat maasta tai liittyivät metsäveljiksi kutsuttuun maanalaiseen liikkeeseen.

Pobeda 1946 on virolaisen Ilmar Taskan (s. 1953) esikoisromaani. Taska on kansainvälisesti tunnettu elokuvatuottaja ja teatteriohjaaja.

Kirjassa kuvataan Neuvosto-Viron alkuvaiheen yhteiskunnallista tilaa toisiinsa kietoutuneiden ihmiskohtaloiden kautta.

Kirjan alussa upouudella Pobeda-autolla liikkuva salaisen poliisin asiamies saa urkittua asioiden tilaa ymmärtämättömältä pikkupojalta tämän kansallismielisen isän piilopaikan. Sosialismiin uskova itsekäs kollaboraattori myös viettelee ja pettää pojan äidin, mutta ajautuu itsekin aikanaan systeemin uhriksi.

Rinnakkaistarinassa pojan täti, oopperalaulaja Johanna käy kirjeenvaihtoa englantilaisen rakastettunsa, BBC:n toimittajana Lontoossa toimivan Alanin kanssa. Nämä kirjassa ainoat nimeltä mainitut henkilöt kehittävät juonen, jonka avulla Johanna saattaa paeta rautaesiripun toiselle puolen.

Kirjassa kuvataan uskottavasti kansallismielisten likvidointia, urkkimisjärjestelmän rakentamista, uuden kielipolitiikan luomista, systeemin sisäistä korruptiota ja virolaisten länsimaihin asettaman toivon hiipumista. Kylmän sodan asetelmat asettuvat uomiinsa. Virolaista väestöä pakkosiirretään Virosta ja muita neuvostokansalaisia Viroon.

Romaanissa virolaisten vaihtoehdoksi piirtyvät ideologinen isänmaanpetturuus, lojaalisuudesta seuraava tuhoutuminen tai pelastautuminen maasta pakenemalla.

Uusien sukupolvien kohtaloksi jää viaton vieraantuneisuus.

Historiallisista perusteista huolimatta teoksen rajaus jättää sivuun vuonna 1946 Virossa vaikuttaneita ristikkäisiä jännitteitä ja arkista alistumista, jolla oli vähemmän ideologisia perusteita.

Kiinnostavasta asetelmasta huolimatta henkilöhahmot jäävät vertauskuvallisiksi mallityypeiksi eivätkä aivan täysin lihallistu kokonaisiksi psykologisiksi persooniksi.

Selvää kuitenkin on, että Viron traumaattisen historian avaamisessa riittää draamallista aineistoa loputtomiin.

Seppo Zetterberg:

Uusi Viron historia

SKS 2017, 352 s.

Ilmar Taska:

Pobeda

WSOY 2017, 315 s.

Suom. Jouko Vanhanen

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Father Fucker vielä Q:ssa ja Tampereen teatterikesässä

Father Fucker vielä Q:ssa ja Tampereen teatterikesässä

Father Fucker

Sara Melleri & Hype-kollektiivi

Q-teatteri, Tampereen teatterikesä

☆☆☆☆




Näyttämökuvaa hallitsevat jättiläismäiset keuhkot. Lavan reunoilla lojuu muita sisäelimien suurikokoisia mukaelmia.  Irvokkaat valot ja ujeltava musiikkitausta synnyttävät vaikutelmaa kuin oltaisi niiden keskellä myrskyävää maailmaa paossa kuin Raamatun Joona kalan vatsassa.

 

Viime vuoden lopulla Baltic Circle -festivaaleilla ensi-iltansa saanut Sara Mellerin kirjoittamaa ja ohjaamaa Father Fuckeria on esitetty kesäkuussa Q-teatterissa ja se nähdään vielä elokuussa Tampereen teatterikesässä.

 

Erilaisia esitystaiteen muotoja yhdistelevän esityksen runko koostuu silputusta tekstimassasta, jonka yli painottuvat lavalle rakennetut installaatiot, maagista progea, räimivää punkkia ja siirappista poppia sekoitteleva livemusiikki sekä kehollisuuta korostavat tanssi ja performance.

 

Esityksen lähtökohta viittaa kirjoittajansa traumaattisiin lapsuuden kokomuksiin. Mellerin ollessa 12-vuotias vuonna 1998 hänen isänsä – runoilija Arto Melleri – makasi sairaalassa koomassa jouduttuaan suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän sai onnettomuudesta pysyvän aivovaurion ja kuoli lopulta vuonna 2005 48-vuoden ikäisenä.

 

Esityksessä Sara Melleri tunkeutuu kuolevan isänsä kehon sisälle. Yhdessä Markku Haussilan kanssa hän toistaa lapsuudenaikaisia mielikuvitusvuoropuheluitaan, joiden innottajana olivat Vogue-muotilehdessä olleet tarinat vuonna 1997 murhatusta muotisuunnittelijasta Gianni Versacesta. Niiden pääosassa seikkailevat Varsacen kuvitteelliset valetyttäret, huippumallit Claudia ja Liv.

 

Vaikean isäsuhteen ohella esityksen nimi viittaa kanadalaisen muusikon ja feministisen performance-taiteilija Peachesin samannimisen vuoden 2003 levyyn. Viime kesänä Helsingin Sideways-festivaaleillakin esiintyneeltä Peachesiltä on lainattu musiikillisten vaikutteiden ohella jyrkkää asennetta ja lystikkäät vaginapäähineet.

 

Joonas Ekholmin dramatisoimassa esityksessä lomittuvat trash-komedia, tragedia ja psykedeeliset leikkaukset. Näennäisesti eri suuntiin rönsyilevän materiaalin pitävät kuitenkin olennaisesti koossa Sara Mellerin vangitseva lavakarsima ja kaiken kaaoksen takana lymyävä henkilökohtaisuus.

 

Kokonaisuutena esitys ei päästä katsojaa helpolla. Sen traumaattinen alusta on pelottavankin avoin, mutta samalla sen emansipatorisesta kapinasta nouseva voima palkitsee sitäkin enemmän.

Ihminen ei ole kone

Cirko-festivaali on hyvä portaali sirkustaiteen pariin.

Lavan etualalla on tiukaksi pingotettu vaijeri. Nuorallatanssijan ylle puetaan kyborgiasu, jonka pienet lamput valaisevat jalkojen kulkua pimeässä tilassa. Valospotilla varustettu kamera taas välittää keskittyneiden kasvojen ilmeet esiintyjän takana olevalle heijastuspinnalle.

Kyseessä on johdanto marraskuussa Les Boréales -festivaalilla Ranskassa ensi-iltansa saaneeseen suomalaisen Blind Gut Companyn nykysirkusesitykseen Machine. Tuomas Vuorisen konseptiin perustuvan teoksen Suomen ensi-ilta oli toukokuun Cirko-­festivaaleilla.

Ihmisen ja koneen yhtymistä ja niiden vallan tasapainoa puntaroivan esityksen pääteema on paljon velkaa Fritz Langin Metropolikselle (1927). Tuoreempien scifileffojen lavasteet tulevat mieleen näyttämökuvaa hallitsevasta, kierrätetyistä trussipalkeista kyhätystä vastapainokoneesta.

Esityksen pääosissa Vuorinen, Inga Björn ja Saana Peura kehittävät fyysisillä voimillaaan vastapainokoneeseen mekaanisen liikkeen. Kukin esiintyjistä on samaan aikaan sekä masiinan käyttövoimaa että sen höykytyksen kohteena, ja kiihtyvän liikkeen ääripisteessä tämä helvetinkone lopulta luhistaa ihmiset ja itsensä.

Tuhon jälkeistä orgaanista uusiutumista puolestaan ilmentää romun keskeltä nouseva, Vuorisen esittämä Feeniks-hahmo, joka ryhtyy koulituin liikkein pyörittämään painavaa koneen osaa kehonsa päällä.

Visuaalisesti näyttävän esityksen teknologiakritiikki on varsin ilmeistä. Samalla se kuitenkin osoittaa hyvin, miten nykysirkus taipuu kokonaisvaltaiseksi taideteokseksi.

Cirko-festivaalin ulkomaisiin vieraisiin kuului paljon maailmaa kiertänyt australialainen Cirka-ryhmä.

Yaron Lifschitzin ohjaama What Will Have Been alkaa kohtauksella, jossa sirkustaitelijat Daniel O’Brien ja Keaton Hentoff-Killian saattelevat kollegansa Lauren Herleyn näyttämön katosta rippuvan köyden äärelle kuin olisivat saattamassa rakasta ystävää kaukaiselle matkalle.

Herleyn pitkän liikesarjan fyysisen vahvuuden ja viulusäestyksen (­Lachlan O’Donnell) herkkyyden välinen jännite on mykistävä. Jakso päättyy Herleyn pudottautuessa katon rajasta kumppaniensa käsien varaan.

Esityksen teemana korostuu muuten­kin keskinäisen luottamuksen voima.

Kolmikon monimutkainen lava-­akrobatia on mahdollista vain kaikkien onnistuessa ajoituksissaan täydellisesti. Samalla liikkeisiin syntyy illuusio G-voimia uhmaavasta hidastuksesta. Toiseen suuntaan mennään itämaisiin taistelulajeihin viittaavissa jaksoissa, joissa miesten alastomat ylävartalot törmäävät toisiaan vastaan yhtään jarruttelematta.

Kolmikon lavalle rakentamat tasapainomuodostelmat ovat orgaanisesti eläviä, osiinsa nojautuvia ihmispatsaita. Vielä pitemmälle esiintyjien keskinäisen huolenpidon tiellä edetään kauloistaan yhteen kiinnittyvien O’Brienin ja Hentoff-Killianin trapetsiduetossa.

Kaiken urheilullisen täydellisyyden keskellä teosta kantaa esiintyjien herkkä tunneyhteys toisiinsa ja yleisön kanssa. Juuri se tekee esityksestä taidetta.

Tällä kertaa sirkuksen ympyrä sulkeutuu taitelijoiden antautuessa keskinäiseen toverilliseen syleilyyn.

Blind Gut Company:

Machine

Yaron Lifschitz & Circa:

What Will Have Been

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Enemmän kuin lääkärinvala velvoittaa

Enemmän kuin lääkärinvala velvoittaa

Tuntematon tyttö

Jean-Pierre & Luc Dardenne

Elokuvateattereissa nyt

☆☆☆☆




Useasti Cannesissa palkittujen Dardennen veljesten uuden elokuvan alkukuvissa nuori lääkäri Jenny (Adèle Haenel) tutkii huolella vastaanotolla vanhaa miestä koulien samalla vaativasti nuorta harjoittelija Julienia (Olivier Bonnaud) työhönsä. Kohtauksessa välitetään tarkasti Jennyn päällimmäiset luonteenpiirteet: velvollisuudentunteisuus, tinkimättömyys itseä ja ympäristöään kohtaan sekä kutsumukselleen omistautuminen työlleen. Näiden alta näkyviin tulevat pian myös herkkä ymmärrys sosiaalisen tasa-arvon suhteen ja syvältä kouraiseva empatiantaju.

 

Elokuvan tarinassa Jenny ryhtyy pakkomielteisesti selvittämään vastaanotolle turhaan pyrkineen ja sen jälkeen väkivaltaisesti kuolleen nuoren prostituoidun kohtaloa ja nimeä. Silti tärkeämpää kuin arvoituksen ratkaiseminen sinänsä, on Jennyn kautta puntaroitu kompleksinen kuva sosiaalisen vastuulliisuuden ja oikeudentuntoisuuden paikasta tässä ajallisessa ympäristössämme.

 

Elokuvan intensiivisyys ja puhuttelevuus perustuu käsikirjoituksessa taitavasti rakennettuihin jännitteisiin, ehdottoman hallittuun elokuvallisen ilmaisuun ja pääosaa sisisäistyneesti esittävän Haenelin taitavuuteen ja karismaan.

 

Minne aurinko ei paista

Aurinkoteatterin Saalistajissa kohtaavat The Rocky Horror Picture Show ja suomalainen syrjäytyminen.

Esitys alkaa David Attenboroughin klassisten luontodokumentttien parodiana.

Otsalampulla varustettu luontovalistaja kuvailee ääntään madaltaen kituliaasti liikehtivän luojanluoman lajityypillisiä piirteitä. Ympäristö muistuttaa öistä kaatopaikkaa.

Päivänvalossa alkukantaisen lajin alfanaaraksi määritelty hahmo paljastuu alkoholisoituneeksi Armiksi (Niklas Häggblom) ja tutkiva dokumentaristi naapurin teinityttö Pamelaksi (Paul Höllander).

Armi elelee aran aikamiespoikansa Jarmon (Wilhelm Grotenfelt) kanssa ”jossain Pohjanmaalla” roskatun luonnon, haulikolla surutta kohti ammuskelevien tilallisten ja läheisen karaokebaarin ilmentämän sivilisaation rajaamalla vyöhykkeellä.

Armin itsetuhoisuuden hallitsemaan leiriin työntyy lisää ulko­maailman lonkeroita, kun lapsuuden ­traumoja pillereiden voimalla väistelevä Helli-tytär (Milla Kangas) eksyy paikalle entistä kotitaloa kauppaamaan.

Saalistajat on The Rocky Horror Picture Showsta ja Lea Kleemolan groteskista queerismistä ideoita ammentava absurdi ja poliittisesti yliepäkorrekti tragikomedia.

Esityksessä syrjäytymisen pohjatroolaus viedään niin ääriajoille ja ylikin, että kyydissä kliseetkin kirkastuvat. Valittu estetiikka on post-apokalyptisen dekadenttista, ja yhteiskuntakritiikin kärki kohdistuu ympäröivän kulttuurin tekopyhyyteen ja hyvinvointivaltion kuolleisiin kulmiin.

Samalla tämän huonosti käyttäyty­­vän perheen ­pahoinvointi näyttäytyy myös turvaverkoista pudon­neiden kompuroivana kamikaze-kamppai­luna.

Vaikka tekstin lyhentäminen olisi tiivistänyt pakettia ja terävöittänyt draamaa, juuri esityksen karussa rönsyilyssä ilmentyy oma ehjällä tavalla rikkinäinen maailmansa. Se jää kummittelemaan mieleen.

Näyttelijätyötäkin sopii kiittää. Etenkin Niklas Häggblomin Armissa yhdistyvät suorastaan häkellyttävällä tavalla putoavalle pinnalle päätynyt äidillisyys ja päihdekierteisen rock-kukon patologinen itseriittoisuus. Esityksen muuhun kulkuun purkalla ja hakaneuloilla liimatut musiikkiesitykset tukevat kokonaisuutta jopa kar­hean kauniisti.

Vaikka esitys päällisin puolin nauraa alkoholismille, syrjäytymiselle ja tyydyttämättömille haluille, se ei tee sitä ivaten eikä vailla syvällisempää tragedian ja empatian tajua.

Kaiken traumaattisen vyöryn keskelle piirtyy kuva perheen sisäisistä moninaisista tunnesiteistä. Kuonan alta pilkottaa myös torjuttu tunne inhimillisestä välittämisestä.

Sanna Hietala: Saalistajat

Aurinkoteatterin esitykset
Universumissa 29.4. asti

Lisäesityksiä kesällä

Nainen ja mies, tytöt ja pojat

KokoTeatterin Constellations ja Pulpetti sekä MimoArt Companyn Body Notes yhdistävät tanssin muihin esitystaiteen muotoihin.

KokoTeatteri on tänä vuonna 20 vuotta täyttävä vapaan kentän ammattiteatteri. Sen näyttämö on sijainnut vuodesta 2012 entisissä Svenska Gårdenin tiloissa Helsingin Hämeentiellä. Samoissa tiloissa toimii myös Koko Jazz Club.

KokoTeatterin ohjelmisto koostuu uusista kotimaisista näytelmistä ja kiinnostavista ulkomaisten näytel­mien Suomen kantaesityksistä. Niiden valinnassa ja toteutuksessa korostuvat usein yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja fyysisyys. Viimeksi mainittu näkyy esimerkiksi tanssin ja teatterin yhdistämisessä sekä ohjelmistossa että esitysten sisällä.

Tunnelmaan sopii hyvin, että ennen merkkivuoden kunniaksi tehtyä Constellations-esitystä lämpiön myyntitiskin takana lippuja ja virvokkeita myy näytelmän ohjannut ja teatteria perustamassa ollut teatterinjohtaja Anna Veijalainen.

Näytelmäkin alkaa räväkästi. Katsojien siirtyessä salin puolelle heidän edessään pienellä pyörivällä lavalla esityksen mies ja nainen liikehtivät hitaasti tanssien, toisensa kohdaten mutta vähemmän toisiaan koskettaen.

Kyseessä on brittiläisen Nick ­Paynen käsikirjoittama, viiltävän terävä nykydraama yhden parisuhteen käänteiden labyrintista. Ristikkäisten kohtaamisten, eroamisten ja jälleen yhteenpalaamisten alta peilautuu traaginen kuva sairastumisesta, lopun kohtaamisesta ja valintojen hukatuista mahdollisuuksista.

Näyttämöllä oleva nainen on tähti­tieteilijä ja mies mehiläistenhoitaja. Heitä esittävät Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola, jotka ovat pariskunta näyttämön ulkopuolellakin. Silti sovituksessa juuri läheisyys ja intohimo jäävät oudon laimeaksi.

Kun teksti on älyllisyydessään kylmää, ehkä sen vastavoimana juuri tanssin fyysisyydelle olisi voinut suoda jopa enemmän tilaa. Nyt esityksen tunnetaso jää yksipuolisemmaksi kuin tragedian koko painon välittymiseksi olisi tarkoituksenmukaista.

KokoTeatterin linjaan sopii hyvin myös Reetta Honkakosken yhtä lailla puhe- ja tanssiteatterin välimaastoon sijoittuva Pulpetti. Sitä voi pitää kehollisena tutkielmana totalitäärisesta vallankäytöstä, siihen mukautumisesta ja kytevästä kapinasta.

Kuudelle naistanssijalle kirjoitetun esityksen kuvakieli ja symboliikka ovat pelkistetyn tehokkaita. Näyttämöllä nähdään sotilaallisessa univormussa tärkeilevä opettaja ja joukko oppilaita yhteinäisissä koulupuvuissaan. Näiden joukkoliikehdinnässä on muistumaa entisten sosialististen maiden ryhmävoimistelunäytöksistä, mutta sitä haastaa koko ajan nuoren energian ja uteliaisuuden tietty kahlitsemattomuus.

Esityksen alkuvaiheessa pulpetteja on vain yksi, ja sen kannen alla piilevästä salaisuudesta pyrkivät kaikki vuorollaan osalliseksi. Vielä pulpettirivien äärelläkin oppilaat kilpailevat asemistaan toisiaan tyrkkien.

Koulunkänti tiivistyy toistuviin lukusulkeisiin, mutta tyttöluokan kollektiivinen kapinahenki paljastaa, että aivopesulla on rajansa. Johtajasta tehdään patsasta samalla vimmalla kuin sitä kaadetaan.

Liikkeensä puolesta pysähtymättömän dynaamisessa esityksessä on teemaa tukevaa kollektiivisuuden voimaa, mutta samalla ilkikurisuuden silmäniskua. Kokonaisuutena onnistuneen esityksen perusasetelma on silti turhan ilmeinen.

Jos Pulpetissa tanssivat naiset muuttuvat kurin kanssa teerenpeliä käyväksi tyttöluokaksi, Mimosa ­Lindahlin Stoan näyttämölle ohjaama Body Notes tekee kahdeksan miehen ensemblestä veljellisesti kisailevia ja urpoileviakin jätkiä.

Nykytanssia ainakin mimiikalla, butolla ja klovnerialla höystävä esitys alkaa vitsikkäällä lämmittelyllä, jossa fyysisesti tarkasti liikkuva mutta samalla villin kurittomasti elehtivä joukkio pyörii lavalla kuin Monty ­Pythonin sketsissä konsanaan.

Vaikka improvisoitu poikahuumori pilkottaa esityksessä pitkin matkaa, rytmin vaihdoksissa, valoissa ja draamallisissa asetelmissa välittyy taiteellinen kunnianhimo ja laajempi tunne­skaala.

Esityksen hienoimpia kohtauksia ovat toistuva näyttämökuva, missä miestanssijat purkautuvat ahtaasta kuutiosta lavalle, ja asetelmat, joissa sellotaiteilija Sergio Castrillón loihtii instrumentistaan käsittämättömiä ääni­maisemia muun veljesjoukon koulitun liikehdinnän perustaksi.

Tietystä kiteytymättömyydestään huolimatta MimoArt Companyn moni­taiteellinen esitys haastaa tuoreella tavalla taidetanssin perinteistä vakavuutta. Se ei toimisi alkuunkaan, ellei selkänojana olisi ohjaajan ja taiteellisen työryhmän luovuus ja osaaminen.

Nick Payne & Anna Veijalainen: Constellations

Esitykset KokoTeatterissa 27.5. asti

Reetta Honkakoski: Pulpetti

Esitykset KokoTeatterissa päättyivät 21.4.

Mimosa Lindahl & MimoArt Company:
Body Notes

Esitykset Stoassa päättyivät 26.4.

Sääennustajien testamentti

Inderjit Kaur Khalsan Weathermen-dokumentti puntaroi kansalaisaktivismin tukahduttamisen vaaroja.

Maaliskuun kuudentena vuonna 1970 New Yorkin Greenwich Villagessa pommiräjähdys romahdutti yhden asuintalon julkisivun. Aliupseerien tanssiaisiin terrori-iskua suunnitelleiden vasemmistoaktivistien pommi räjähti omiin käsiin ja surmasi kolme järjestön jäsentä.

Weathermen- ja Weather Underground -nimillä tunnettu ryhmä on kuuluisin amerikkalainen 1970-luvun terroristijärjestö. Sen perustivat radikaalit, jotka olivat turhautuneet Vietnamin sodan vastaisen opiskelijaliikkeen vähäisestä vaikutuksesta, mustien kansalaisoikeusliikkeen väkivaltaisesta tukahduttamisesta ja aktivisteja vastaan harjoitetusta poliisiväkivallasta.

Ratkaiseva rajapyykki väkivaltaiseen vastarintaan siirtymisen tiellä oli Mustien panttereiden agitaattorina tunnetun Fred Hamptonin kuolema. Se tapahtui pidätystilanteessa ja jäi ilman kunnollista virallista selvitystä.

Järjestöstä on tehty aiemmin kaksi dokumenttia: Emile de ­Antonion ­Underground (1976) valmistui jo järjestön aktiivisen toiminnan aikana, ja Sam Greenin The Weather ­Underground (2002) päätyi jopa Oscar-­ehdokkaaksi.

Lisäksi Robert Redfordin tuottama ja ohjaama draamaelokuva Ikuiset liittolaiset (2012) käsittelee järjestön perintöön liittyviä yhteiskuntamoraalisia ja inhimillisiä ulottuvuuksia.

Suomalainen mutta Yhdysvalloissa pitkään asunut ja siellä elokuvan tekemistä opiskellut Inderjit Kaur ­Khalsan on puolestaan tehnyt Weather ­Undergroundista nykyhetkeen päivitetyn dokumentin War/Peace.

Se kertaa epäkronologisesti järjestön historian käännekohdat johtoteemanaan kysymys siitä, miten valtion harjoittama alistava politiikka voi tässäkin ajassa synnyttää väkivaltaista vastarintaa.

Elokuvan kerronta alkaa ja päättyy amerikkalaisen toisinajattelijuuden ikonin, kielitieteilijä Noam ­Chomskyn puheenvuoroihin, joissa hän syyttää kotimaataan maailmanrauhaa ja demo­kratiaa uhkaavasta kehityksestä.

Greenwich Villagen pommionnettomuuden jälkeen Weathermenin jäljelle jääneet jäsenet vaihtoivat henkilöllisyyttä ja siirtyivät kokonaan maan alle. Toiminnan yhdeksi lähtökohdaksi linjattiin ihmisuhrien välttäminen.

Ryhmä julkaisi manifesteja ja räjäytti pommeja Capitolissa, Pentagonissa ja erilaisissa poliisirakennuksissa. Järjestön nimissä tehdyissä iskuissa ei kuollut kukaan. Vuonna 1981 sen entisten jäsenten ja Black ­Liberation Army -aktiivien tekemässä rahankuljetusauton ryöstössä kuoli kuitenkin vartija ja kaksi poliisia.

1980-luvulla monet Weathermen-aktiiveista antautuivat tuomittaviksi, mutta heidän rangaistuksensa jäivät usein vähäiseksi poliisitutkinnassa tehtyjen laittomuuksien vuoksi.

War/Peace-dokumentissa vanhoista Weathermen-aktivisteista kuullaan aikanaan Greenwich Villagen sortuneesta talosta pelastunutta Cathy Wilkersonia ja aviopari Bernardine Dohrnia ja Bill Ayersia. Maanalaisen kautensa jälkeen Wilkerson on tehnyt uran matemaatikkona, Dohrn lakimiehenä ja Ayers kansainvälisesti arvostettuna kasvatustieteilijänä.

Haastateltavat myöntävät tehneensä virheitä, mutta puolustavat militantin yhteiskuntakritiikin oikeutusta silloisissa oloissa. Samalla etenkin Ayers pohtii niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka tuottavat tämän päivän globaaliin vallankäyttöön vähintään yhtä totalitäärisen järjestyksen kuin 1970-luvulla.

Vahvasta poliittisesta eetoksestaan huolimatta dokumentti ei suhtaudu kohteisiinsa tyystin kritiikittä. Esimerkiksi kirjailija-toimittaja Bryan Burrough ja historian professori Jeremy Varon ottavat etäisyyttä aktivistiveteraanien itsensä vaalimiin tulkintoihin. Avainkysymykseksi nouseekin se, missä suhteessa militantti radikalismi on ympäristön tuottamaa ja missä suhteessa se muokkaa itse ympäristöään.

Vaikka dokumentin aineisto on vahvasti yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kehyksissä kiinni, sen viesti tuntuu viittaavan myös suomalaisessa yhteiskunnassa nykyään tunnistettaviin jännitteisiin.

Tämän myöntää elokuvan tekijä itsekin.

”Elokuvan tarkoituksena on kertoa, että amerikkalainen systeemi, jota meillekin nyt kaavaillaan, tuhosi ja köyhdytti heidän maansa. Olen samaa mieltä haastateltujen entisten Weather Underground -aktivistien kanssa, ettei militantti aktivismi johda rauhaan vaan vie yhä syvemmälle väkivaltaan. Silti kapitalismin ydinaatteen eli jatkuvan kasvun toteuttaminen on johtanut maailman epätoivoiseen tilaan”, huokaa Inderjit Kaur Khalsa.

”Elokuva sekä myöhemmin suomeksi julkaisemamme Bill Ayersin kirja valottavat systeemin sitä puolta, johon emme välttämättä kiinnitä huomiota. Meidän on tehtävä muutos nyt. Olemme sen velkaa omille lapsillemme.”

Inderjit Kaur Khalsa: War/Peace

Ensi-ilta 12.5.

Bill Ayers ja Bernardine Dohrn vierailevat Helsingissä ensi-illan yhteydessä. Syyskuuksi suunnitellussa Rauhanjuhlassa julkaistaan Ayersin uusin kirja Vaadi mahdotonta – radikaali manifesti. www.warpeacemovie.com

Elokuva esitetään myös Espoon Ciné -festivaalilla 5.–14.5.

Muistijälkiä suomalaisten siirtolaisten ja kallonmittaajien ajoista

Marjo Levlinin näyttelyssä paljastuu, miten erilaisuuden kohtaaminen on ollut Suomessa vaikeaa ennenkin.

Kuvataiteilija Marjo Levlin esittelee tulevan näyttelynsä pienoismallia. Näyttely avataan Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa toukokuussa. Maalarina aloittanut Levlin on vuodesta 2004 keskittynyt installaatioihin ja ­videoihin. Niitä on tarjolla nytkin.

”Huomasin tulleeni taiteen tekemisessä vaiheeseen, jossa en enää tiennyt, miten ilmaisisin ajatuksiani maalaamalla. Siksi oli pakko kehitellä muuta tilalle”, kertoo Levlin.

Nyt valmistuva näyttely koostuu kolmesta itsenäisestä teoskokonaisuudesta. Ne käsittelevät pienen suomenruotsalaisen pohjanmaalaispitäjän unohdettuja tarinoita yhden suvun historian kautta. Samalla niiden aiheet koskettavat koko yhteiskuntaa ja tätä hetkeä.

Ensimmäiseen päätilaan tulee pari vuotta sitten Muu Galleriassa esillä ollut kokonaisuus Länteen ja takaisin. Siinä taitelijan isoisoäidin rapistuneesta mökistä löytyneet esineet kantavat yhteyttä kadonneeseen aikaan.

Etualalle nousee perheen siirtolaisuus 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin. Tätä jälkipolville repaleisina yksityiskohtina välittyvää tarinaa Levlin avaa ­Oblivion – O Blif Igen! -lyhytelo­kuvan avulla.

Runollisesta dokkarista käy ilmi myös, että Suomesta muutti Yhdysvaltoihin vuosien 1821–1929 välisenä aikana peräti 350 000 henkilöä, yksin Maalahdesta noin 1 600.

”Tämän päivän kärjistynyttä maahanmuuttokeskustelua vasten on hyvä eläytyä siihen, miten kielitaidottomat ja vähemmän sosiaaliset suomalaiset joutuivat itse siirtolaisina usein muita heikompaan asemaan”, huomauttaa Levlin.

Maalahdessa maatumassa olleen mökkijäämistön ja taiteilijan Yhdysvaltojen-matkalla tallentaman aave­kaupunkikuvaston välille syntyy puhutteleva jännite. Samalla tutkimusmatkalla löytyneissä antiikkisissa stereokuvissa näyttäytyvät niin yhdysvaltalaiset turistinähtävyydet kuin – hämmästyttävää kyllä – Imatrankoskikin. Tunteen tasolla niissä kiteytyy jotain oleellista ihmisten suhteesta entiseen ja uuteen ympäristöönsä.

Näyttelyn toinen, uusi osio, on viidellä suurella näytöllä toteutettu video­installaatio Dividual Individual. Levlin näyttää sen innostuneesti omalta televisioruudultaan.

Teos kertoo tarinan siitä, kuinka Ruotsinkielisen kirjallisuuden seura asetti vuonna 1911 toimikunnan vaalimaan suomenruotsalaisen väestön terveyttä tieteellisen tutkimuksen keinoin.

Maalahti oli yksi kolmesta paikka­kunnasta, jonka melkein kaikki 25–40-vuotiaat jäsenet asetettiin antropo­logiseen tutkimukseen. Kehot, kallot, kasvot ja jopa mielenlaadut mitattiin ja määriteltiin.

Luonnontieteelliseen luokitteluun rinnastettu ihmistutkimus nojasi Ruotsista vaikutteita saaneisiin rotubiologisiin näkemyksiin siitä, että kansakuntaa tulee suojella geeniperimän rappeutumiselta. Tämä ajattelu johti sekä Ruotsissa että Suomessa esimerkiksi köyhien naisten pakkosterilisaatiohin.

Vaikuttavassa videoaineistossa keskeisessä osassa olevat antropologiset kuvat tavallisista ihmisistä eivät kuitenkaan ole peräisin Maalahden tutkimuksesta.

”Ruotsissa tällainen aineisto on julkista, mutta Suomessa 1910-luvulla kerätty tutkimusmateriaali on yksityisen Folkhälsanin takana. Se taas haluaa jostain syystä pitää aineiston lukkojen takana. Ilmeisesti siellä pelätään, että joku voi pahastua oman sukunsa esille nousemisesta. Mutta miten pitkälle ylipäänsä ollaan päästy, jos jonkin poikkeavuuden paljastuminen yhä näyttäytyy uhkana?”, manailee Levlin.

”Samalla sivuun jää se, että ne, joita on tutkittu ja luokiteltu ja määritelty, ovat aina olleet sosiaalisesti heikommassa asemassa kuin ne, joiden ehdoilla nämä luokittelut on tehty. Tässä tapauksessa suomenruotsalainen eliitti pyrki rotubiologialla vahvistamaan omaa poliittista asemaansa.”

Näyttelykokonaisuuden kolmannen osan muodostaa eri yhteyksissä ­aiemmin esillä ollut videoteos Taikurin varjo (2010). Siinä aineistona on Maalahdesta sattumalta löytyneen ruotsalaisen taikurin, Valkoisen Sheikin, jäämistö, ja siinäkin piirretään kuvaa normaalin ja epänormaalin häilyvästä rajapinnasta.

Levlin painottaa etsivänsä tässäkin kohtaa historian kautta näkökulmaa tämän päivän suomalaisuuteen.

”Toivoisin ihmisten ymmärtävän, että erilaisuus on mahdollista nähdä enemmän resurssina kuin uhkana. Siirtolaisuuden suhteen suomenruotsalaisella Pohjanmaalla on tähän perinteitäkin, koska sieltä on aikojen saatossa aina lähdetty muualle ja usein palattu takaisinkin. Siksi maahanmuuttajien integraatio on siellä onnistunut hyvin. Tästä voisi muu Suomi ottaa esimerkkiä.”

Marjo Levlin, still kuvia viisikanavaisesta videoinstallaatiosta Dividual Individual, 2017.
Kuvalähteet: SLS arkiv, SLS 896, J.P. Mouritzen ja UUB, Rasbiologiska institutets samlingar

Marjo Levlin: Unelmia, haamuja

6.5.–3.9. Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa

Ihminen, luonto ja ihmisluonto

Kansallisteatterin ja Teatteri Siperian esityksissä luonto piirittää ihmistä ja ihmisen luontoa.

Kansallisteatterin Pienen näyttämön lavalle on rakennettu viitteellisesti Saarijärven voimalaitoksen työmaa vuodelta 1960. Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) purkaa yleisölle huoltaan patovuodoista ja työväen heikosta työmoraalista.

Kamppailu pohjoisen kosken voimaa vastaan näyttäytyy eloisan mimiikan kautta, ja kapinoiva työväki marssii pyörölavalla kuin Bertolt Brechtin Äiti Peloton.

Pian työläisiä patistelemaan saapuu pankkimiehenä tunnettu Björkharryn isä Viki (Taisto Reimaluoto). Yhteenotto päättyy veritekoon, jonka juuret ulottuvat sisällissodan katkeruuden juoksuhautoihin.

Kyseessä on Atro Kahiluodon ohjaama sovitus Marko Tapion kesken jääneestä Arktinen Hysteria -romaanisarjasta.

Esityksen alkupuoli on dynaamisen teatteri-ilmaisun juhlaa. Pienen pohjoisen paikkakunnnan traumaattinen historia keritään auki muutaman perheen ja kolmen sukupolven kautta hurjalla aikatasojen ja kohtausten limityksellä.

Käytössä oleva näyttämöestetiikka palautuu 1990-luvun Ylioppilas­teatterin aikoihin, jolloin Kahiluodon, Esa Kirkkopellon ja Juha Hurmeen ohjaukset pöyhivät fyysisellä liikkeellä ja näyttämöllisellä luovuudella silloisia poliittisen yhteisöllisyyden mahdollisuuksia.

Esityksen haasteena on tekstin loppuminen kesken. Vaikka dramatisoinnista vastaavat Kahiluoto ja Juha-Pekka Hotinen hakevat siihen täydennystä Tapion jäämistöstä löytyneiden aihioiden esittelyllä, näytelmän kerronnallisen kaaren murtuminen, rytminvaihdos ja näkökulman kääntäminen esityksen tekemistä kuvaavalle metatasolle jättävät antikliimaksisen jälkimaun tiheän latauksen rakentamisen jälkeen.

Samassa talossa kerrosta alempana esitettävä Arktinen Odysseia sijoittuu vielä Saarijärveä pohjoisemmaksi. Jarkko Lahden ja Ruska Ensemblen dokumenttiteatteriesitys on vahva puheenvuoro kulttuurisesta itsellisyydestä ja omimisesta käytävään keskusteluun.

Monitaiteellisessa esityksessä Grönlannin inuiitti Connie Kristoffersen, Siperian tšuktši Anra Naw ja Utsjoen saamelainen Niillas Holmberg välittävät omakohtaisen ristiriitaisia tuntojaan, joissa lomittuvat ahdistavana koettu etääntyminen perinteisestä luontoyhteydestä ja valtakulttuurin moninaisin tavoin harjoittaman alistamishistorian tunnistaminen.

Musiikillisesti intensiivisen esityksen tärkeä lenkki on myös etnomuusikko Tuomas Rounakari. Esittäjien ja yleisön välille rakentuva yhteisöllisyys täydellistyy, kun katsojat saatellaan nuotiopiirin äärelle eläytymään ihmisen ja luonnon välistä jännitettä kuvaavaan primitiiviseen maski­tanssiin.

Dramaattisista lähtökohdista huolimatta esitykseen on uskallettu päästää myös komiikkaa. Erityisen hauska ja samalla viiltävän kulttuurikriittinen episodi on Holmbergin joikuesitys, jonka aikana hän pelaa tekstiviestitennistä Pablo Nerudan alkuperäiskansoja käsittelevän runon kanssa.

Tragikoomisuudessaan koko tunnerekisterin skaaloja koettelevassa jaksossa Naw kertoo vuosien yrityksestä saada lapsi jatkamaan kansansa tulevaisuutta. Yhtä lailla pysäyttävä on Kristofferssenin kuvaus jääkarhun kaataneesta nuoresta inuiitista, joka peijaisten jälkeen päätyy itsemurhaan. Siihen kiteytyy pohjoisten kansojen edustajien usein kokema tuska elämän merkityksellisyyden katoamisesta.

Jääkarhuhahmo nähdään lavalla asti Teatteri Siperian esityksessä Eikä kukaan meitä enää etsi.

Tommi Kainulaisen ohjaamassa esityksessä käsitellään ihmisen vastuuta luonnon tuhoutumisesta ja tämän tiedostamisesta seuraavaa riittämättömyyden tunnetta.

Näytelmässä kerrotaan ristikkäin tarinat, joissa ilmastonmuutoksen uhkaamien jääkarhujen kohtaloon eläytynyt perheenäiti saa maailmanparantelustaan burn outin, vanhemmuutta väistelevä dyykkariaktivisti löytää erämaaretriitin kautta oikeutuksen isyyteen ja idealistinen kaupunginvaltuutettu yrittää etsiä politiikan ja henkilökohtaisen elämän välistä yhteyttä.

Esitys kulkee hyvin, ja näyttelijätyö on kerrassaan mainiota. Sen kuvaus poliittisesta osallistumisesta väistelee tuoreella tavalla kyynisyyttä, vaikka se hahmojen tasolla horjahtelee stereo­typioiden ja opettavaisuuden puolelle. Ympäristöongelmien ja ratkaisupyrkimysten mittakaavojen suhteuttamisessa on tehty kiitettävää pohjatyötä.

Oma jännitteensä sisältyy siihenkin, että esityksen armollisuus maailmantuskan kärsijöitä kohtaan syö hiukan tekstin pohjimmaista manifestia.

Marko Tapio & Atro Kahiluoto:
Arktinen hysteria

Kansallisteatterin Pieni näyttämö 15.5. asti

Jarkko Lahti & Ruska Ensemble:
Arktinen Odysseia

Kansallisteatterin Willensauna 8.4. asti

Tommi Kainulainen, Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn & Reidar Palmgren:
Eikä kukaan meitä enää etsi

Teatteri Siperia 6.5. asti

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Elämä uudisrakennuksina

Elämä uudisrakennuksina

Akvarelleja Engelin kaupungissa, Gummerus 2016

Jukka Viikilä

☆☆☆☆☆




Carl Ludwig Engel (1778–1840) oli preussilaisyntyinen arkkitehti, joka elämäntyönään suunnitteli Helsingin empirekeskustan ja sen keskeiset rakennukset kuten Helsingin tuomiokirkon, Valtioneuvoston linnan, Helsingin yliopiston päärakennuksen ja Kansalliskirjaston.

 

Helsingin vuoden 1808 palon jälkeisen uudisrakennustoimikunnan arkkitehdiksi hän päätyi vuonna 1816 toimittuaan sitä ennen arkkitehtinä Tallinnassa, Pietarissa ja Turussa. Vuodesta 1824 Engel toimi tehtävänsä ohella myös valtion intendenttikonttorin johtajana. Julkisesta rakentamisesta koko Suomen ruhtinaskunnassa vastaavan viraston johtajana Engelillä oli merkittävää vaikutusvaltaa koko Suomen arkkitehtuuriin ja monien kaupunkien asemakaavoihin.

 

Myönnän, että pidin etukäteen hiukan keinotekoisena Jukka Viikilän Finlandia-palkitun teoksen ideaa Engelin fiktiivisestä yöpäiväkirjasta, missä kirjailija eläytyy Helsinkiä suunnittelevan mestariarkkitehdin arkisiin tuntoihin. Olin väärässä. Ratkaisu ei ole yhtään falski, vaan toteutulla tavalla suorastaan lumoava.

 

Viikilä ei kirjoita auki vain ajankuvaa ja yhden tietyn joskus eläneen ihmisen persoonaa, vaan onnistuu metodillaan ja tarkkaan hiotulla tyylillään tavoittamaan jotain oleellisen yleispätevää yleensä ajassa elämisestä, henkilökohtaisten valintojen tekemisestä, työn ja perhe-elämän sovittamisesta, tapakulttuurisista estoista, ammatillisesta kunnianhimosta, sosiaalisen arvostuksen hakemisesta, kauneuden ihanteista, läheisyyden kaipuusta, surusta ja vanhenemisesta.

 

Kirjan kantava vertauskuva liittyy vanhan purkamisen ja uuden rakentamisen väliseen jännitteeseen. Sen voi nähdä viittaavan ihmiselämän valintoihin fyysisesti ja sosiaalisesti muokattavissa olevassa ympäristössä. Kun tekee yhtä, menettää välttämättä toisen. Tätä hiukan surumielistä, mutta totuudellista elämän perusluonnetta kuvaavan teoksen kaikki lauseet ovat kielellisesti häkellyttävän kauniita ja rivien väleissä on painoa siinä missä riveilläkin.

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Suomalaisen fasismin ikoninen airut

Suomalaisen fasismin ikoninen airut

Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia.

Mika Siironen, Atena, 2017

☆☆☆☆




Elias Simojoki (1899–1940) oli kiistelty äärikansallismielinen herättäjäsaarnaaja, Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) perustajajäsen, Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja ja vuonna 1936 lakkautetun Sinumustat-nuorisojärjestön puheenjohtaja.

 

Mika Siironen käy läpi karismaattisen kansankiihottajan elämänkaarta körttiläisen pappisperheen pojasta sisällissodan valkoiseksi soturiksi, hurmahenkiseksi Aunuksen sotaretkeläiseksi, kiihkeäksi ylioppilaspoliitikoksi, suosituksi virkapapiksi sekä kansallismielisyyden ikoniksi. Teos kuvaa myös persoonana ristiriitaisen Simojoen uran ja maineen romahdusta hänen jäätyään kiinni Viron vallankaappauksen vehkeilystä.

 

Kirja on kiinnostavimmillaan käsitellessään Simojen uskonnollisuuden ja nationalismin välistä yhteyttä ja jännitettä sekä hänen suhdettaan valkoisesta ääriajattelusta poliittisen urakehityksensä myötä etäisyyttä ottaneeseen Urho Kekkoseen.

 

Erityisen elävästi kirjasta välittyvät aikalaisten kuvaukset Simojoen vaikuttavista puhelahjoista. Hänen hyvinkin vahvoin ilmauksin venäläisiä ja kommunisteja vastaan suuntauneiden poliittisten puheidensa vaikuttavuus ammensi retorisesti ja dramaturgisesti paljon körttiläisestä saarnaperinteestä, sen synnintunnosta ja pelastukseen johtavasta armosta.

 

Simojoen kuolemastakaan ei dramatiikkaa puutu: monia ihmisryhmiä syvästi vihannut sotapappi kaatui talvisodan rintamalla auttaessaan hevosta oman henkensä uhalla .

 

Teos taustoittaa oivasti myös sitä, miten suomalainen äärioikeistolaisuus oli ja on sen itse vaalimista mielikuvista huolimatta hyvin vastaavaa kuin fasismin versiot muualla Euroopassa.