Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Enemmän kuin lääkärinvala velvoittaa

Enemmän kuin lääkärinvala velvoittaa

Tuntematon tyttö

Jean-Pierre & Luc Dardenne

Elokuvateattereissa nyt

☆☆☆☆




Useasti Cannesissa palkittujen Dardennen veljesten uuden elokuvan alkukuvissa nuori lääkäri Jenny (Adèle Haenel) tutkii huolella vastaanotolla vanhaa miestä koulien samalla vaativasti nuorta harjoittelija Julienia (Olivier Bonnaud) työhönsä. Kohtauksessa välitetään tarkasti Jennyn päällimmäiset luonteenpiirteet: velvollisuudentunteisuus, tinkimättömyys itseä ja ympäristöään kohtaan sekä kutsumukselleen omistautuminen työlleen. Näiden alta näkyviin tulevat pian myös herkkä ymmärrys sosiaalisen tasa-arvon suhteen ja syvältä kouraiseva empatiantaju.

 

Elokuvan tarinassa Jenny ryhtyy pakkomielteisesti selvittämään vastaanotolle turhaan pyrkineen ja sen jälkeen väkivaltaisesti kuolleen nuoren prostituoidun kohtaloa ja nimeä. Silti tärkeämpää kuin arvoituksen ratkaiseminen sinänsä, on Jennyn kautta puntaroitu kompleksinen kuva sosiaalisen vastuulliisuuden ja oikeudentuntoisuuden paikasta tässä ajallisessa ympäristössämme.

 

Elokuvan intensiivisyys ja puhuttelevuus perustuu käsikirjoituksessa taitavasti rakennettuihin jännitteisiin, ehdottoman hallittuun elokuvallisen ilmaisuun ja pääosaa sisisäistyneesti esittävän Haenelin taitavuuteen ja karismaan.

 

Minne aurinko ei paista

Aurinkoteatterin Saalistajissa kohtaavat The Rocky Horror Picture Show ja suomalainen syrjäytyminen.

Esitys alkaa David Attenboroughin klassisten luontodokumentttien parodiana.

Otsalampulla varustettu luontovalistaja kuvailee ääntään madaltaen kituliaasti liikehtivän luojanluoman lajityypillisiä piirteitä. Ympäristö muistuttaa öistä kaatopaikkaa.

Päivänvalossa alkukantaisen lajin alfanaaraksi määritelty hahmo paljastuu alkoholisoituneeksi Armiksi (Niklas Häggblom) ja tutkiva dokumentaristi naapurin teinityttö Pamelaksi (Paul Höllander).

Armi elelee aran aikamiespoikansa Jarmon (Wilhelm Grotenfelt) kanssa ”jossain Pohjanmaalla” roskatun luonnon, haulikolla surutta kohti ammuskelevien tilallisten ja läheisen karaokebaarin ilmentämän sivilisaation rajaamalla vyöhykkeellä.

Armin itsetuhoisuuden hallitsemaan leiriin työntyy lisää ulko­maailman lonkeroita, kun lapsuuden ­traumoja pillereiden voimalla väistelevä Helli-tytär (Milla Kangas) eksyy paikalle entistä kotitaloa kauppaamaan.

Saalistajat on The Rocky Horror Picture Showsta ja Lea Kleemolan groteskista queerismistä ideoita ammentava absurdi ja poliittisesti yliepäkorrekti tragikomedia.

Esityksessä syrjäytymisen pohjatroolaus viedään niin ääriajoille ja ylikin, että kyydissä kliseetkin kirkastuvat. Valittu estetiikka on post-apokalyptisen dekadenttista, ja yhteiskuntakritiikin kärki kohdistuu ympäröivän kulttuurin tekopyhyyteen ja hyvinvointivaltion kuolleisiin kulmiin.

Samalla tämän huonosti käyttäyty­­vän perheen ­pahoinvointi näyttäytyy myös turvaverkoista pudon­neiden kompuroivana kamikaze-kamppai­luna.

Vaikka tekstin lyhentäminen olisi tiivistänyt pakettia ja terävöittänyt draamaa, juuri esityksen karussa rönsyilyssä ilmentyy oma ehjällä tavalla rikkinäinen maailmansa. Se jää kummittelemaan mieleen.

Näyttelijätyötäkin sopii kiittää. Etenkin Niklas Häggblomin Armissa yhdistyvät suorastaan häkellyttävällä tavalla putoavalle pinnalle päätynyt äidillisyys ja päihdekierteisen rock-kukon patologinen itseriittoisuus. Esityksen muuhun kulkuun purkalla ja hakaneuloilla liimatut musiikkiesitykset tukevat kokonaisuutta jopa kar­hean kauniisti.

Vaikka esitys päällisin puolin nauraa alkoholismille, syrjäytymiselle ja tyydyttämättömille haluille, se ei tee sitä ivaten eikä vailla syvällisempää tragedian ja empatian tajua.

Kaiken traumaattisen vyöryn keskelle piirtyy kuva perheen sisäisistä moninaisista tunnesiteistä. Kuonan alta pilkottaa myös torjuttu tunne inhimillisestä välittämisestä.

Sanna Hietala: Saalistajat

Aurinkoteatterin esitykset
Universumissa 29.4. asti

Lisäesityksiä kesällä

Nainen ja mies, tytöt ja pojat

KokoTeatterin Constellations ja Pulpetti sekä MimoArt Companyn Body Notes yhdistävät tanssin muihin esitystaiteen muotoihin.

KokoTeatteri on tänä vuonna 20 vuotta täyttävä vapaan kentän ammattiteatteri. Sen näyttämö on sijainnut vuodesta 2012 entisissä Svenska Gårdenin tiloissa Helsingin Hämeentiellä. Samoissa tiloissa toimii myös Koko Jazz Club.

KokoTeatterin ohjelmisto koostuu uusista kotimaisista näytelmistä ja kiinnostavista ulkomaisten näytel­mien Suomen kantaesityksistä. Niiden valinnassa ja toteutuksessa korostuvat usein yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja fyysisyys. Viimeksi mainittu näkyy esimerkiksi tanssin ja teatterin yhdistämisessä sekä ohjelmistossa että esitysten sisällä.

Tunnelmaan sopii hyvin, että ennen merkkivuoden kunniaksi tehtyä Constellations-esitystä lämpiön myyntitiskin takana lippuja ja virvokkeita myy näytelmän ohjannut ja teatteria perustamassa ollut teatterinjohtaja Anna Veijalainen.

Näytelmäkin alkaa räväkästi. Katsojien siirtyessä salin puolelle heidän edessään pienellä pyörivällä lavalla esityksen mies ja nainen liikehtivät hitaasti tanssien, toisensa kohdaten mutta vähemmän toisiaan koskettaen.

Kyseessä on brittiläisen Nick ­Paynen käsikirjoittama, viiltävän terävä nykydraama yhden parisuhteen käänteiden labyrintista. Ristikkäisten kohtaamisten, eroamisten ja jälleen yhteenpalaamisten alta peilautuu traaginen kuva sairastumisesta, lopun kohtaamisesta ja valintojen hukatuista mahdollisuuksista.

Näyttämöllä oleva nainen on tähti­tieteilijä ja mies mehiläistenhoitaja. Heitä esittävät Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola, jotka ovat pariskunta näyttämön ulkopuolellakin. Silti sovituksessa juuri läheisyys ja intohimo jäävät oudon laimeaksi.

Kun teksti on älyllisyydessään kylmää, ehkä sen vastavoimana juuri tanssin fyysisyydelle olisi voinut suoda jopa enemmän tilaa. Nyt esityksen tunnetaso jää yksipuolisemmaksi kuin tragedian koko painon välittymiseksi olisi tarkoituksenmukaista.

KokoTeatterin linjaan sopii hyvin myös Reetta Honkakosken yhtä lailla puhe- ja tanssiteatterin välimaastoon sijoittuva Pulpetti. Sitä voi pitää kehollisena tutkielmana totalitäärisesta vallankäytöstä, siihen mukautumisesta ja kytevästä kapinasta.

Kuudelle naistanssijalle kirjoitetun esityksen kuvakieli ja symboliikka ovat pelkistetyn tehokkaita. Näyttämöllä nähdään sotilaallisessa univormussa tärkeilevä opettaja ja joukko oppilaita yhteinäisissä koulupuvuissaan. Näiden joukkoliikehdinnässä on muistumaa entisten sosialististen maiden ryhmävoimistelunäytöksistä, mutta sitä haastaa koko ajan nuoren energian ja uteliaisuuden tietty kahlitsemattomuus.

Esityksen alkuvaiheessa pulpetteja on vain yksi, ja sen kannen alla piilevästä salaisuudesta pyrkivät kaikki vuorollaan osalliseksi. Vielä pulpettirivien äärelläkin oppilaat kilpailevat asemistaan toisiaan tyrkkien.

Koulunkänti tiivistyy toistuviin lukusulkeisiin, mutta tyttöluokan kollektiivinen kapinahenki paljastaa, että aivopesulla on rajansa. Johtajasta tehdään patsasta samalla vimmalla kuin sitä kaadetaan.

Liikkeensä puolesta pysähtymättömän dynaamisessa esityksessä on teemaa tukevaa kollektiivisuuden voimaa, mutta samalla ilkikurisuuden silmäniskua. Kokonaisuutena onnistuneen esityksen perusasetelma on silti turhan ilmeinen.

Jos Pulpetissa tanssivat naiset muuttuvat kurin kanssa teerenpeliä käyväksi tyttöluokaksi, Mimosa ­Lindahlin Stoan näyttämölle ohjaama Body Notes tekee kahdeksan miehen ensemblestä veljellisesti kisailevia ja urpoileviakin jätkiä.

Nykytanssia ainakin mimiikalla, butolla ja klovnerialla höystävä esitys alkaa vitsikkäällä lämmittelyllä, jossa fyysisesti tarkasti liikkuva mutta samalla villin kurittomasti elehtivä joukkio pyörii lavalla kuin Monty ­Pythonin sketsissä konsanaan.

Vaikka improvisoitu poikahuumori pilkottaa esityksessä pitkin matkaa, rytmin vaihdoksissa, valoissa ja draamallisissa asetelmissa välittyy taiteellinen kunnianhimo ja laajempi tunne­skaala.

Esityksen hienoimpia kohtauksia ovat toistuva näyttämökuva, missä miestanssijat purkautuvat ahtaasta kuutiosta lavalle, ja asetelmat, joissa sellotaiteilija Sergio Castrillón loihtii instrumentistaan käsittämättömiä ääni­maisemia muun veljesjoukon koulitun liikehdinnän perustaksi.

Tietystä kiteytymättömyydestään huolimatta MimoArt Companyn moni­taiteellinen esitys haastaa tuoreella tavalla taidetanssin perinteistä vakavuutta. Se ei toimisi alkuunkaan, ellei selkänojana olisi ohjaajan ja taiteellisen työryhmän luovuus ja osaaminen.

Nick Payne & Anna Veijalainen: Constellations

Esitykset KokoTeatterissa 27.5. asti

Reetta Honkakoski: Pulpetti

Esitykset KokoTeatterissa päättyivät 21.4.

Mimosa Lindahl & MimoArt Company:
Body Notes

Esitykset Stoassa päättyivät 26.4.

Sääennustajien testamentti

Inderjit Kaur Khalsan Weathermen-dokumentti puntaroi kansalaisaktivismin tukahduttamisen vaaroja.

Maaliskuun kuudentena vuonna 1970 New Yorkin Greenwich Villagessa pommiräjähdys romahdutti yhden asuintalon julkisivun. Aliupseerien tanssiaisiin terrori-iskua suunnitelleiden vasemmistoaktivistien pommi räjähti omiin käsiin ja surmasi kolme järjestön jäsentä.

Weathermen- ja Weather Underground -nimillä tunnettu ryhmä on kuuluisin amerikkalainen 1970-luvun terroristijärjestö. Sen perustivat radikaalit, jotka olivat turhautuneet Vietnamin sodan vastaisen opiskelijaliikkeen vähäisestä vaikutuksesta, mustien kansalaisoikeusliikkeen väkivaltaisesta tukahduttamisesta ja aktivisteja vastaan harjoitetusta poliisiväkivallasta.

Ratkaiseva rajapyykki väkivaltaiseen vastarintaan siirtymisen tiellä oli Mustien panttereiden agitaattorina tunnetun Fred Hamptonin kuolema. Se tapahtui pidätystilanteessa ja jäi ilman kunnollista virallista selvitystä.

Järjestöstä on tehty aiemmin kaksi dokumenttia: Emile de ­Antonion ­Underground (1976) valmistui jo järjestön aktiivisen toiminnan aikana, ja Sam Greenin The Weather ­Underground (2002) päätyi jopa Oscar-­ehdokkaaksi.

Lisäksi Robert Redfordin tuottama ja ohjaama draamaelokuva Ikuiset liittolaiset (2012) käsittelee järjestön perintöön liittyviä yhteiskuntamoraalisia ja inhimillisiä ulottuvuuksia.

Suomalainen mutta Yhdysvalloissa pitkään asunut ja siellä elokuvan tekemistä opiskellut Inderjit Kaur ­Khalsan on puolestaan tehnyt Weather ­Undergroundista nykyhetkeen päivitetyn dokumentin War/Peace.

Se kertaa epäkronologisesti järjestön historian käännekohdat johtoteemanaan kysymys siitä, miten valtion harjoittama alistava politiikka voi tässäkin ajassa synnyttää väkivaltaista vastarintaa.

Elokuvan kerronta alkaa ja päättyy amerikkalaisen toisinajattelijuuden ikonin, kielitieteilijä Noam ­Chomskyn puheenvuoroihin, joissa hän syyttää kotimaataan maailmanrauhaa ja demo­kratiaa uhkaavasta kehityksestä.

Greenwich Villagen pommionnettomuuden jälkeen Weathermenin jäljelle jääneet jäsenet vaihtoivat henkilöllisyyttä ja siirtyivät kokonaan maan alle. Toiminnan yhdeksi lähtökohdaksi linjattiin ihmisuhrien välttäminen.

Ryhmä julkaisi manifesteja ja räjäytti pommeja Capitolissa, Pentagonissa ja erilaisissa poliisirakennuksissa. Järjestön nimissä tehdyissä iskuissa ei kuollut kukaan. Vuonna 1981 sen entisten jäsenten ja Black ­Liberation Army -aktiivien tekemässä rahankuljetusauton ryöstössä kuoli kuitenkin vartija ja kaksi poliisia.

1980-luvulla monet Weathermen-aktiiveista antautuivat tuomittaviksi, mutta heidän rangaistuksensa jäivät usein vähäiseksi poliisitutkinnassa tehtyjen laittomuuksien vuoksi.

War/Peace-dokumentissa vanhoista Weathermen-aktivisteista kuullaan aikanaan Greenwich Villagen sortuneesta talosta pelastunutta Cathy Wilkersonia ja aviopari Bernardine Dohrnia ja Bill Ayersia. Maanalaisen kautensa jälkeen Wilkerson on tehnyt uran matemaatikkona, Dohrn lakimiehenä ja Ayers kansainvälisesti arvostettuna kasvatustieteilijänä.

Haastateltavat myöntävät tehneensä virheitä, mutta puolustavat militantin yhteiskuntakritiikin oikeutusta silloisissa oloissa. Samalla etenkin Ayers pohtii niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka tuottavat tämän päivän globaaliin vallankäyttöön vähintään yhtä totalitäärisen järjestyksen kuin 1970-luvulla.

Vahvasta poliittisesta eetoksestaan huolimatta dokumentti ei suhtaudu kohteisiinsa tyystin kritiikittä. Esimerkiksi kirjailija-toimittaja Bryan Burrough ja historian professori Jeremy Varon ottavat etäisyyttä aktivistiveteraanien itsensä vaalimiin tulkintoihin. Avainkysymykseksi nouseekin se, missä suhteessa militantti radikalismi on ympäristön tuottamaa ja missä suhteessa se muokkaa itse ympäristöään.

Vaikka dokumentin aineisto on vahvasti yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kehyksissä kiinni, sen viesti tuntuu viittaavan myös suomalaisessa yhteiskunnassa nykyään tunnistettaviin jännitteisiin.

Tämän myöntää elokuvan tekijä itsekin.

”Elokuvan tarkoituksena on kertoa, että amerikkalainen systeemi, jota meillekin nyt kaavaillaan, tuhosi ja köyhdytti heidän maansa. Olen samaa mieltä haastateltujen entisten Weather Underground -aktivistien kanssa, ettei militantti aktivismi johda rauhaan vaan vie yhä syvemmälle väkivaltaan. Silti kapitalismin ydinaatteen eli jatkuvan kasvun toteuttaminen on johtanut maailman epätoivoiseen tilaan”, huokaa Inderjit Kaur Khalsa.

”Elokuva sekä myöhemmin suomeksi julkaisemamme Bill Ayersin kirja valottavat systeemin sitä puolta, johon emme välttämättä kiinnitä huomiota. Meidän on tehtävä muutos nyt. Olemme sen velkaa omille lapsillemme.”

Inderjit Kaur Khalsa: War/Peace

Ensi-ilta 12.5.

Bill Ayers ja Bernardine Dohrn vierailevat Helsingissä ensi-illan yhteydessä. Syyskuuksi suunnitellussa Rauhanjuhlassa julkaistaan Ayersin uusin kirja Vaadi mahdotonta – radikaali manifesti. www.warpeacemovie.com

Elokuva esitetään myös Espoon Ciné -festivaalilla 5.–14.5.

Muistijälkiä suomalaisten siirtolaisten ja kallonmittaajien ajoista

Marjo Levlinin näyttelyssä paljastuu, miten erilaisuuden kohtaaminen on ollut Suomessa vaikeaa ennenkin.

Kuvataiteilija Marjo Levlin esittelee tulevan näyttelynsä pienoismallia. Näyttely avataan Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa toukokuussa. Maalarina aloittanut Levlin on vuodesta 2004 keskittynyt installaatioihin ja ­videoihin. Niitä on tarjolla nytkin.

”Huomasin tulleeni taiteen tekemisessä vaiheeseen, jossa en enää tiennyt, miten ilmaisisin ajatuksiani maalaamalla. Siksi oli pakko kehitellä muuta tilalle”, kertoo Levlin.

Nyt valmistuva näyttely koostuu kolmesta itsenäisestä teoskokonaisuudesta. Ne käsittelevät pienen suomenruotsalaisen pohjanmaalaispitäjän unohdettuja tarinoita yhden suvun historian kautta. Samalla niiden aiheet koskettavat koko yhteiskuntaa ja tätä hetkeä.

Ensimmäiseen päätilaan tulee pari vuotta sitten Muu Galleriassa esillä ollut kokonaisuus Länteen ja takaisin. Siinä taitelijan isoisoäidin rapistuneesta mökistä löytyneet esineet kantavat yhteyttä kadonneeseen aikaan.

Etualalle nousee perheen siirtolaisuus 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin. Tätä jälkipolville repaleisina yksityiskohtina välittyvää tarinaa Levlin avaa ­Oblivion – O Blif Igen! -lyhytelo­kuvan avulla.

Runollisesta dokkarista käy ilmi myös, että Suomesta muutti Yhdysvaltoihin vuosien 1821–1929 välisenä aikana peräti 350 000 henkilöä, yksin Maalahdesta noin 1 600.

”Tämän päivän kärjistynyttä maahanmuuttokeskustelua vasten on hyvä eläytyä siihen, miten kielitaidottomat ja vähemmän sosiaaliset suomalaiset joutuivat itse siirtolaisina usein muita heikompaan asemaan”, huomauttaa Levlin.

Maalahdessa maatumassa olleen mökkijäämistön ja taiteilijan Yhdysvaltojen-matkalla tallentaman aave­kaupunkikuvaston välille syntyy puhutteleva jännite. Samalla tutkimusmatkalla löytyneissä antiikkisissa stereokuvissa näyttäytyvät niin yhdysvaltalaiset turistinähtävyydet kuin – hämmästyttävää kyllä – Imatrankoskikin. Tunteen tasolla niissä kiteytyy jotain oleellista ihmisten suhteesta entiseen ja uuteen ympäristöönsä.

Näyttelyn toinen, uusi osio, on viidellä suurella näytöllä toteutettu video­installaatio Dividual Individual. Levlin näyttää sen innostuneesti omalta televisioruudultaan.

Teos kertoo tarinan siitä, kuinka Ruotsinkielisen kirjallisuuden seura asetti vuonna 1911 toimikunnan vaalimaan suomenruotsalaisen väestön terveyttä tieteellisen tutkimuksen keinoin.

Maalahti oli yksi kolmesta paikka­kunnasta, jonka melkein kaikki 25–40-vuotiaat jäsenet asetettiin antropo­logiseen tutkimukseen. Kehot, kallot, kasvot ja jopa mielenlaadut mitattiin ja määriteltiin.

Luonnontieteelliseen luokitteluun rinnastettu ihmistutkimus nojasi Ruotsista vaikutteita saaneisiin rotubiologisiin näkemyksiin siitä, että kansakuntaa tulee suojella geeniperimän rappeutumiselta. Tämä ajattelu johti sekä Ruotsissa että Suomessa esimerkiksi köyhien naisten pakkosterilisaatiohin.

Vaikuttavassa videoaineistossa keskeisessä osassa olevat antropologiset kuvat tavallisista ihmisistä eivät kuitenkaan ole peräisin Maalahden tutkimuksesta.

”Ruotsissa tällainen aineisto on julkista, mutta Suomessa 1910-luvulla kerätty tutkimusmateriaali on yksityisen Folkhälsanin takana. Se taas haluaa jostain syystä pitää aineiston lukkojen takana. Ilmeisesti siellä pelätään, että joku voi pahastua oman sukunsa esille nousemisesta. Mutta miten pitkälle ylipäänsä ollaan päästy, jos jonkin poikkeavuuden paljastuminen yhä näyttäytyy uhkana?”, manailee Levlin.

”Samalla sivuun jää se, että ne, joita on tutkittu ja luokiteltu ja määritelty, ovat aina olleet sosiaalisesti heikommassa asemassa kuin ne, joiden ehdoilla nämä luokittelut on tehty. Tässä tapauksessa suomenruotsalainen eliitti pyrki rotubiologialla vahvistamaan omaa poliittista asemaansa.”

Näyttelykokonaisuuden kolmannen osan muodostaa eri yhteyksissä ­aiemmin esillä ollut videoteos Taikurin varjo (2010). Siinä aineistona on Maalahdesta sattumalta löytyneen ruotsalaisen taikurin, Valkoisen Sheikin, jäämistö, ja siinäkin piirretään kuvaa normaalin ja epänormaalin häilyvästä rajapinnasta.

Levlin painottaa etsivänsä tässäkin kohtaa historian kautta näkökulmaa tämän päivän suomalaisuuteen.

”Toivoisin ihmisten ymmärtävän, että erilaisuus on mahdollista nähdä enemmän resurssina kuin uhkana. Siirtolaisuuden suhteen suomenruotsalaisella Pohjanmaalla on tähän perinteitäkin, koska sieltä on aikojen saatossa aina lähdetty muualle ja usein palattu takaisinkin. Siksi maahanmuuttajien integraatio on siellä onnistunut hyvin. Tästä voisi muu Suomi ottaa esimerkkiä.”

Marjo Levlin, still kuvia viisikanavaisesta videoinstallaatiosta Dividual Individual, 2017.
Kuvalähteet: SLS arkiv, SLS 896, J.P. Mouritzen ja UUB, Rasbiologiska institutets samlingar

Marjo Levlin: Unelmia, haamuja

6.5.–3.9. Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa

Ihminen, luonto ja ihmisluonto

Kansallisteatterin ja Teatteri Siperian esityksissä luonto piirittää ihmistä ja ihmisen luontoa.

Kansallisteatterin Pienen näyttämön lavalle on rakennettu viitteellisesti Saarijärven voimalaitoksen työmaa vuodelta 1960. Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) purkaa yleisölle huoltaan patovuodoista ja työväen heikosta työmoraalista.

Kamppailu pohjoisen kosken voimaa vastaan näyttäytyy eloisan mimiikan kautta, ja kapinoiva työväki marssii pyörölavalla kuin Bertolt Brechtin Äiti Peloton.

Pian työläisiä patistelemaan saapuu pankkimiehenä tunnettu Björkharryn isä Viki (Taisto Reimaluoto). Yhteenotto päättyy veritekoon, jonka juuret ulottuvat sisällissodan katkeruuden juoksuhautoihin.

Kyseessä on Atro Kahiluodon ohjaama sovitus Marko Tapion kesken jääneestä Arktinen Hysteria -romaanisarjasta.

Esityksen alkupuoli on dynaamisen teatteri-ilmaisun juhlaa. Pienen pohjoisen paikkakunnnan traumaattinen historia keritään auki muutaman perheen ja kolmen sukupolven kautta hurjalla aikatasojen ja kohtausten limityksellä.

Käytössä oleva näyttämöestetiikka palautuu 1990-luvun Ylioppilas­teatterin aikoihin, jolloin Kahiluodon, Esa Kirkkopellon ja Juha Hurmeen ohjaukset pöyhivät fyysisellä liikkeellä ja näyttämöllisellä luovuudella silloisia poliittisen yhteisöllisyyden mahdollisuuksia.

Esityksen haasteena on tekstin loppuminen kesken. Vaikka dramatisoinnista vastaavat Kahiluoto ja Juha-Pekka Hotinen hakevat siihen täydennystä Tapion jäämistöstä löytyneiden aihioiden esittelyllä, näytelmän kerronnallisen kaaren murtuminen, rytminvaihdos ja näkökulman kääntäminen esityksen tekemistä kuvaavalle metatasolle jättävät antikliimaksisen jälkimaun tiheän latauksen rakentamisen jälkeen.

Samassa talossa kerrosta alempana esitettävä Arktinen Odysseia sijoittuu vielä Saarijärveä pohjoisemmaksi. Jarkko Lahden ja Ruska Ensemblen dokumenttiteatteriesitys on vahva puheenvuoro kulttuurisesta itsellisyydestä ja omimisesta käytävään keskusteluun.

Monitaiteellisessa esityksessä Grönlannin inuiitti Connie Kristoffersen, Siperian tšuktši Anra Naw ja Utsjoen saamelainen Niillas Holmberg välittävät omakohtaisen ristiriitaisia tuntojaan, joissa lomittuvat ahdistavana koettu etääntyminen perinteisestä luontoyhteydestä ja valtakulttuurin moninaisin tavoin harjoittaman alistamishistorian tunnistaminen.

Musiikillisesti intensiivisen esityksen tärkeä lenkki on myös etnomuusikko Tuomas Rounakari. Esittäjien ja yleisön välille rakentuva yhteisöllisyys täydellistyy, kun katsojat saatellaan nuotiopiirin äärelle eläytymään ihmisen ja luonnon välistä jännitettä kuvaavaan primitiiviseen maski­tanssiin.

Dramaattisista lähtökohdista huolimatta esitykseen on uskallettu päästää myös komiikkaa. Erityisen hauska ja samalla viiltävän kulttuurikriittinen episodi on Holmbergin joikuesitys, jonka aikana hän pelaa tekstiviestitennistä Pablo Nerudan alkuperäiskansoja käsittelevän runon kanssa.

Tragikoomisuudessaan koko tunnerekisterin skaaloja koettelevassa jaksossa Naw kertoo vuosien yrityksestä saada lapsi jatkamaan kansansa tulevaisuutta. Yhtä lailla pysäyttävä on Kristofferssenin kuvaus jääkarhun kaataneesta nuoresta inuiitista, joka peijaisten jälkeen päätyy itsemurhaan. Siihen kiteytyy pohjoisten kansojen edustajien usein kokema tuska elämän merkityksellisyyden katoamisesta.

Jääkarhuhahmo nähdään lavalla asti Teatteri Siperian esityksessä Eikä kukaan meitä enää etsi.

Tommi Kainulaisen ohjaamassa esityksessä käsitellään ihmisen vastuuta luonnon tuhoutumisesta ja tämän tiedostamisesta seuraavaa riittämättömyyden tunnetta.

Näytelmässä kerrotaan ristikkäin tarinat, joissa ilmastonmuutoksen uhkaamien jääkarhujen kohtaloon eläytynyt perheenäiti saa maailmanparantelustaan burn outin, vanhemmuutta väistelevä dyykkariaktivisti löytää erämaaretriitin kautta oikeutuksen isyyteen ja idealistinen kaupunginvaltuutettu yrittää etsiä politiikan ja henkilökohtaisen elämän välistä yhteyttä.

Esitys kulkee hyvin, ja näyttelijätyö on kerrassaan mainiota. Sen kuvaus poliittisesta osallistumisesta väistelee tuoreella tavalla kyynisyyttä, vaikka se hahmojen tasolla horjahtelee stereo­typioiden ja opettavaisuuden puolelle. Ympäristöongelmien ja ratkaisupyrkimysten mittakaavojen suhteuttamisessa on tehty kiitettävää pohjatyötä.

Oma jännitteensä sisältyy siihenkin, että esityksen armollisuus maailmantuskan kärsijöitä kohtaan syö hiukan tekstin pohjimmaista manifestia.

Marko Tapio & Atro Kahiluoto:
Arktinen hysteria

Kansallisteatterin Pieni näyttämö 15.5. asti

Jarkko Lahti & Ruska Ensemble:
Arktinen Odysseia

Kansallisteatterin Willensauna 8.4. asti

Tommi Kainulainen, Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn & Reidar Palmgren:
Eikä kukaan meitä enää etsi

Teatteri Siperia 6.5. asti

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Elämä uudisrakennuksina

Elämä uudisrakennuksina

Akvarelleja Engelin kaupungissa, Gummerus 2016

Jukka Viikilä

☆☆☆☆☆




Carl Ludwig Engel (1778–1840) oli preussilaisyntyinen arkkitehti, joka elämäntyönään suunnitteli Helsingin empirekeskustan ja sen keskeiset rakennukset kuten Helsingin tuomiokirkon, Valtioneuvoston linnan, Helsingin yliopiston päärakennuksen ja Kansalliskirjaston.

 

Helsingin vuoden 1808 palon jälkeisen uudisrakennustoimikunnan arkkitehdiksi hän päätyi vuonna 1816 toimittuaan sitä ennen arkkitehtinä Tallinnassa, Pietarissa ja Turussa. Vuodesta 1824 Engel toimi tehtävänsä ohella myös valtion intendenttikonttorin johtajana. Julkisesta rakentamisesta koko Suomen ruhtinaskunnassa vastaavan viraston johtajana Engelillä oli merkittävää vaikutusvaltaa koko Suomen arkkitehtuuriin ja monien kaupunkien asemakaavoihin.

 

Myönnän, että pidin etukäteen hiukan keinotekoisena Jukka Viikilän Finlandia-palkitun teoksen ideaa Engelin fiktiivisestä yöpäiväkirjasta, missä kirjailija eläytyy Helsinkiä suunnittelevan mestariarkkitehdin arkisiin tuntoihin. Olin väärässä. Ratkaisu ei ole yhtään falski, vaan toteutulla tavalla suorastaan lumoava.

 

Viikilä ei kirjoita auki vain ajankuvaa ja yhden tietyn joskus eläneen ihmisen persoonaa, vaan onnistuu metodillaan ja tarkkaan hiotulla tyylillään tavoittamaan jotain oleellisen yleispätevää yleensä ajassa elämisestä, henkilökohtaisten valintojen tekemisestä, työn ja perhe-elämän sovittamisesta, tapakulttuurisista estoista, ammatillisesta kunnianhimosta, sosiaalisen arvostuksen hakemisesta, kauneuden ihanteista, läheisyyden kaipuusta, surusta ja vanhenemisesta.

 

Kirjan kantava vertauskuva liittyy vanhan purkamisen ja uuden rakentamisen väliseen jännitteeseen. Sen voi nähdä viittaavan ihmiselämän valintoihin fyysisesti ja sosiaalisesti muokattavissa olevassa ympäristössä. Kun tekee yhtä, menettää välttämättä toisen. Tätä hiukan surumielistä, mutta totuudellista elämän perusluonnetta kuvaavan teoksen kaikki lauseet ovat kielellisesti häkellyttävän kauniita ja rivien väleissä on painoa siinä missä riveilläkin.

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Suomalaisen fasismin ikoninen airut

Suomalaisen fasismin ikoninen airut

Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia.

Mika Siironen, Atena, 2017

☆☆☆☆




Elias Simojoki (1899–1940) oli kiistelty äärikansallismielinen herättäjäsaarnaaja, Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) perustajajäsen, Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja ja vuonna 1936 lakkautetun Sinumustat-nuorisojärjestön puheenjohtaja.

 

Mika Siironen käy läpi karismaattisen kansankiihottajan elämänkaarta körttiläisen pappisperheen pojasta sisällissodan valkoiseksi soturiksi, hurmahenkiseksi Aunuksen sotaretkeläiseksi, kiihkeäksi ylioppilaspoliitikoksi, suosituksi virkapapiksi sekä kansallismielisyyden ikoniksi. Teos kuvaa myös persoonana ristiriitaisen Simojoen uran ja maineen romahdusta hänen jäätyään kiinni Viron vallankaappauksen vehkeilystä.

 

Kirja on kiinnostavimmillaan käsitellessään Simojen uskonnollisuuden ja nationalismin välistä yhteyttä ja jännitettä sekä hänen suhdettaan valkoisesta ääriajattelusta poliittisen urakehityksensä myötä etäisyyttä ottaneeseen Urho Kekkoseen.

 

Erityisen elävästi kirjasta välittyvät aikalaisten kuvaukset Simojoen vaikuttavista puhelahjoista. Hänen hyvinkin vahvoin ilmauksin venäläisiä ja kommunisteja vastaan suuntauneiden poliittisten puheidensa vaikuttavuus ammensi retorisesti ja dramaturgisesti paljon körttiläisestä saarnaperinteestä, sen synnintunnosta ja pelastukseen johtavasta armosta.

 

Simojoen kuolemastakaan ei dramatiikkaa puutu: monia ihmisryhmiä syvästi vihannut sotapappi kaatui talvisodan rintamalla auttaessaan hevosta oman henkensä uhalla .

 

Teos taustoittaa oivasti myös sitä, miten suomalainen äärioikeistolaisuus oli ja on sen itse vaalimista mielikuvista huolimatta hyvin vastaavaa kuin fasismin versiot muualla Euroopassa.

 

Taiteen objekti ja subjekti

Elga Sesemann maalaa silmänsä paikalle mustan aukon, Aurora Reinhard pukeutuu silikonimaskiin, ja Pilvi Ojala piiloutuu huulipunan ja pöllönaamarin taakse.

Tampereen taide­museossa on näytteillä harvinainen kokoelma suomalaisten naismodernistien töitä. Kun kapuaa portaat ylös toiseen kerrokseen, paraatipaikalla katsojaa haastavat silmillään Ina Colliander (1905–1985), Helmi Kuusi (1913–2000) ja Elga Sesemann (1922–2007). Heidän omakuvistaan on muodostettu sarja.

Teoksista vaikuttavin on näyttelyjulisteeseenkin valittu Sesemannin teos. Siinä taiteilijan toisen silmän paikalla voi nähdä dramaattisesti vahvistetun mustan aukon.

Työn voi tulkita viestivän aikakausien yli taiteilijan tavasta pohtia sekä omaa taiteilijan katsettaan että sitä katsetta, joka kohdistuu hänen sukupuoleensa taiteen mallina.

Sesemann tuntuu jatkavan jälkimmäistä teemaa näyttelyssä olevassa teoksessaan Ompelevia naisia, joissa käsitöitä tekeviltä naisilta puuttuvat kasvot kokonaan.

Näyttelyn kuratoinnista vastaava professori emerita Riitta Konttinen­ korostaa näyttelysaatteessa, miten suomalainen taidekenttä oli 1900-­luvun alkupuolella hyvin sukupuolittunutta. Yleensä modernismin ajan naistekijöistä huomioidaan vain Helene Schjerfbeckin ja Ellen Thesleffin tapaisia suuruuksia.

Esillä oleva näyttely laajentaa tätä kuvaa ansiokkaasti. Esillä olevista teoksista erityisen kiinnostavina nousevat esiin esimerkiksi Greta Hällfors-Sipilän (1899–1974) värimaailmaltaan Marc Chagallin mieleen tuovat leikkisät maalaukset. Kahvikekkereissä nainen kuvataan selin samalla kun häntä liehittelevät maireasti kapteeni ja kaksi matruusia. Sinipukuisessa ihailijassa taas mies tarttuu naista olkapäästä omistavan lujaa.

Sukupuolista vastakatsetta voi nähdä myös Tuulikki Pietilän (1917– 2009) teoksissa Surmanajajat 1–2. Helena Schjerfbeckin herkässä Puku­kuvassa taiteilija näyttää nostavan pääosaan mallina olevan naisen ilmeen ja kädet itse puvun jäädessä rekvisiitan rooliin.

Meri Genetzin (1855–1943) Auringonkukkia ja naishahmo taas tuntuu ilkikuriselta rinnastukselta Vincent van Goghiin, mitä vahvistaa viereen ripustettu hatullinen omakuva.

Aurora Reinhard: Venus #4, 2017; mustesuihkutulostus vinyylille.
Aurora Reinhard: Venus #4, 2017; mustesuihkutulostus vinyylille.

Aurora Reinhardin (s.1975) erilaisilla tekniikoilla tekemissä töissä on usein ollut teemana tutkia sukupuoleen ja seksuaaalisuuteen liittyviä näkökulmia.

Zetterberg Galleryssa esillä olevassa Venus-näyttelyssä suurimman tilan vievät valtavat valokuvatulosteet, joiden pääosassa ovat pornografiseen kuvastoon viittavat kokovartalomaskit. Samalla kun muoviset jättirinnat punkevat esiin vähäisten vaatteiden alta, kummitusmaisten kasvojen silmäaukoissa siristelevät taiteilijan omat silmät.

Siinä missä pornografinen naiskuva perustuu plastiikkakirurgiseen feikkauk­seen, nyt huijataan puolestaan tätä feikkausta.

Monotonisesti toistettuna hiukan itsetarkoitukselliselta provokaatiolta tuntuvan teossarjan keskellä olevasta vitriinistä löytyy toinen sarja, Artist and Model (2017), joka koostuu taiteilijan 3D-tulostetuista pienoisveistoksista. Niissä taiteilija poseeraa taidehistoriasta tutuissa asennoissa, toisissa veistoksissa arkisisissa asusteissa, toisissa alasti.

Tässä itsestä tehtyjen mekaanisten kopioiden sarjassa taiteilija ääriesineellistää oman kehonsa.

Pilvi Ojala: Sarjasta Omakuvia, 2016; tempera MDF-levylle.
Pilvi Ojala: Sarjasta Omakuvia, 2016; tempera MDF-levylle.

Jätkäsaaressa sijaitsevan Galleria Huudon puolella taiteilijan itsetutkiskelua jatkaa myös Pilvi Ojala (s. 1973).

Sen kookas avaustyö Näky (2016–2017) on uskonnollisia yksityiskohtia ja myytin palasia pursuava teos. Muuta tilaa täyttävät etenkin lukuisat näyttämöpienoismallit miniatyyrihahmoineen. Yhdessä näiden kautta jäsennetään yksilöä piirittäviä maailman­katsomuksellisia ja sosiaalisia kehyksiä.

Näyttelyn avainteoksina korostuvat eri puolelle ripustusta sijoitetut omakuvat. Niissä taiteilija kuvaa itseään viitteellisesti piiloutuneena milloin peruukin, milloin kasvomaalin, kaulaliinan, silmälasien, tekoviiksien, pöllönaamarin ja jopa hillityn huulipunan taakse.

Tätä toisteista sarjaa vastaan asettuu muista omakuvista poikkeava Painajainen (2017). Siinä taiteilija on kuvannut itsensä teatteripienoismallin näyttämölle, muiden katseiden edessä alastomana paperinukkena.

Tässä taiteen vahva taiteilijasubjekti ja pelokas objekti sulautuvat toisiinsa melko täydellisesti.

Täältä tullaan! Naistaiteilijat
modernin murroksessa

Tampereen taidemuseo 28.5. asti

Aurora Reinhard: Venus

Zetterberg Gallery 2.4. asti

Pilvi Ojala

Galleria Huuto, Jätkäsaari
näyttely päättyi 26.3.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

EMMA:n ilkikurinen pentagonisti

EMMA:n ilkikurinen pentagonisti

Pentagonal Lanscapes

Olafur Eliasson

Espoon modernintaiteen museo EMMA

☆☆☆☆




Olafur Eliasson (syntynyt 1967) on Berliinissä asuva ja työskentelevä islantilainen-tanskalainen kuvataiteilija, joka käsittelee töissään usein valoa, optiikkaa, peilejä, arkkitehtuuria ja maisemaa.

 

Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Lontoon Tate Modernissa esillä ollut The Weather Project (2003) sekä massiiviset julkisen tilan teokset The New York City Waterfalls (2008) sekä Ice Watch, jossa ilmastomuutoksesta varoittavia massiivisia jäävuoria tuotiin Grönlannista sulamaan julkiselle paikalle Kööpenhaminaan (2014) ja Pariisiin (2015).

 

Emmassa on kevään ajan esillä Saastamoisen säätiön kokoelmiinsa taiteilijalta hankkima Pentagonal Landscapes -kokonaisuus.

 

Ensimmäisen huoneen The Volcano Series (2012) käsittää 63 kahdelle seinälle horisontaalisesti ripustettua valokuvaa islantilaisista tulivuorista. Kolmatta seinää hallitsevat symmetrisiin matriiseihin sijoitetut valokuvasarjat vulkaanisista lähteistä (The Hot Spring Series, 2012) ja islantilaisilla laava-aukeille rakennetusta mökeistä (The Hut Series, 2012).

 

Valokuvasarjojen takana voi nähdä psykoanalyyttistä ilkikurisuutta, sillä tulivuorten kavalkadi on kuin äidin rinnan loputonta toistoa ja matriisiiparissa toisiaan haastavat toisteiset genitaalisymbolien hahmot.

 

Teoksessa Pentagonal Mirror Tunnel (2017) katsoja voi nähdä monistuvan itsensä viiteen eri suuntaan vievän optisen tunnelin keskellä.

 

Videoteoksessa Innen Stadt Außen (2010) on puolestaan kuvattu kaupungissa ajavaa kuorma-autoa, jonka yhdelle sivulle on kiinnitetty täydellisesti heijastava peili. Tässä jonkinalaisessa Platonin luolavertauksen jatkotutkielmassa kahden suunnan samanaikaisten näkymien lomittuminen tuottaa psykologis-filosofista paniikkia sen suhteen, mitä todellisuuden hahmottaminen yleensä on.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Surullisen hahmon urheilusankari

Surullisen hahmon urheilusankari

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Lola Lafon, käännös Aura Sevón, Like 2016, s. 280

☆☆☆




Nadia Comăneci nousi naisvoimistelun ikoniksi, kun hän voitti 13-vuotiaana 1975 EM-kilpailuissa kolme kultaa ja hopeamitalin ja sai seuraavana vuonna Montrealin olympialaisissa ensimmäisenä telinevoimistelijana suorituksestaan täyden kympin.

 

Comănecissa kiteytyy myös molemmin puolin kylmän sodan esirippua harjoitettu urheilupropaganda ja tähtitehtailu, diktaattori Nicolae Ceausescun johtaman Romanian uhittelu Neuvostoliitolle sekä urheilun vääristynyt naiskuva.

 

Urheilusankaritar pantiin julistamaan julkisesti uskollisuuttaan valtiolle ja hänet kaapattiin myöhemmin diktaattorin pojan Nicu Ceausescun toimesta hallitsjaperheen piiriin.

 

Lola Lafon käy kirjassaan läpi Comănecin elämäntarinan Bela ja Marta Karolyin valmennusrinkiin päätymisestä aina vuoden 1989 loikkaamiseen, joka tapahtui vain muutama viikkoa ennen Ceausescun hallinnon romahdusta.

 

Kirja kuvaa myötätuntoa herättävästi lapsitähden kontrolloitua elämää. Kohteensa vaiteliaisuutta Lafon on paikannut sepittämällä kuvitteellisen vuoropuhelun, jossa arvaillaan, miten Comăneci kirjan tulkintoja kommentoisi. Kiinnostavuudestaan huolimatta ratkaisu on eettisesti ongelmallinen: faktan ja fiktion lomittuessa syntyy vaikutelma, että Comănecin elämää määrittelevät yhä muut kuin hän itse.

Maailma miesten silmin

Olafur Eliasson esittäytyy tiedostavana keksijänä, Joseph Beuys kaiken määrittelijänä ja Jarmo Mäkilä roolinsa vangiksi jääneenä kärsijänä.

Olafur Eliasson (s.1967) käsittelee töissään usein valoa, optiikkaa, peilejä, arkkitehtuuria ja maisemaa. Hän on Berliinissä asuva ja työskentelevä tanskalais-islantilainen kuvataiteilija.

Eliassonin tunnetuimpia teoksia ovat Lontoon Tate Modernissa esillä ollut The Weather Project (2003) sekä massiiviset julkisen tilan teokset The New York City Waterfalls (2008) ja Ice Watch, jossa ilmastonmuutoksesta varoittavia massiivisia jäävuoria tuotiin Grönlannista sulamaan julkiselle paikalle Kööpenhaminaan (2014) ja Pariisiin (2015).

EMMAssa on kevään ajan esillä Saastamoisen säätiön kokoelmiinsa hankkima Pentagonal Landscapes -kokonaisuus.

Ensimmäisen huoneen teos The Volcano Series (2012) käsittää 63 valokuvaa islantilaisista tulivuorista. Kuvat on ripustettu horisontaalisesti kahdelle seinälle. Kolmatta seinää hallitsevat symmetrisiin matriiseihin sijoitetut valokuvasarjat vulkaanisista lähteistä (The Hot Spring series, 2012) ja islantilaisille laava-aukeille rakennetuista mökeistä (The Hut Series, 2012).

Valokuvasarjojen takana voi nähdä psykoanalyyttistä ilkikurisuutta, sillä tulivuorten kavalkadi on kuin äidin rinnan loputonta toistoa ja matriisiiparissa toisiaan haastavat genitaali­symbolit.

Teoksessa Pentagonal Mirror Tunnel (2017) katsoja voi nähdä monistuvan kuvansa viiteen eri suuntaan johtavan optisen tunnelin keskellä. Videoteoksessa Innen Stadt Außen (2010) on puolestaan kuvattu kaupungissa ajavaa kuorma-autoa, jonka yhdelle sivulle on kiinnitetty täydellisesti heijastava peili. Tässä jonkinlaisessa Platonin luolavertauksen jatkotutkielmassa kahden suunnan samanaikaisten näkymien lomittuminen tuottaa psykologis-filosofista paniikkia sen suhteen, mitä todellisuuden hahmottaminen yleensä on.

Joseph Beuys: Transsibirische Bahn, 1961/1971 Parafiini, paperi
Joseph Beuys: Transsibirische Bahn, 1961/1971 Parafiini, paperi

Emmassa on esillä myös Joseph Beuysin Outside the box/Toisin ajatellen. Näyttely perustuu taiteilijan 1980-luvun alussa Puolaan Sztukin taidemuseolle lahjoittamaan julisteiden, valokuvien ja piirrosten kokonaisuuteen. Lahjoitus oli poliittinen kannatusele reaalisosialismia haastaneelle Solidaarisuus-liikkeelle.

Beuys (1921–1986) on usein ­Marcel Duchampiin ja Andy Warholiin rinnastettu saksalainen käsitetaiteilija, joka tunnetaan ihmisen luontosuhdetta ja yhteiskunnallisia prosesseja tutkivasta taidekäsityksestään. Beuys oli perustamassa Saksan vihreää puoluetta ja yhdessä Yoko Onon ja Nam June Paikin kanssa Fluxus-taitelijaryhmää.

Näyttelyssä esillä oleva sekalainen aineisto on ryhmitelty politiikkaa, ekologiaa, taloutta ja marginaaleja käsittelevien teemojen alle. Esteettisten elämysten sijaan näyttely välittää idean tekijänsä filosofiasta, jonka mukaan mikä tahansa voi olla taidetta, kuka tahansa taiteilija ja yhteiskunta yhteinen taideteoksemme.

Beuysin julistus universaalista tekijyydestä on paradoksaalisessa ja jännitteisessä suhteessa hänen taiteeseensa, sillä se henkilöityy vahvasti taiteilijaan itseensä.

Sara Hildénin museossa esillä oleva Jarmo Mäkilän (s.1952) retrospektiivi ei sekään kätke vakan alle uhmakkaana lepattavaa mieskynttiläänsä.

Esillä olevista töistä varhaisimmat, Rautavalimotyöläinen (1975) ja Madre irtileikattu (1973), kuvaavat vahvaleukaista miestyöläistä sosialistisen realismin tyylilajissa ja Picasson Guernicasta erikseen leikattua äitihahmoa.

Mäkilän 1980-luvun väkivaltaisissa poptaidetöissä esiintyvät uhkeapoviset amatsonit ja 1990-luvun maalauksissa seikkailevat antiikin miespuoliset jumalhahmot. Teoksessa Punainen vaara (1993) läntisen materialismin uhkaa symboloiva pornotähti Sarah Young poseeraa silikonirinnat paljaana puna-armeijan edessä Leninille ja Trotskille.

Linnunradan Liftarit (2003–2004) yhdistää tähtien sodan, ritarilinnojen ja julesverneläisen ilmapalloseikkailun kuvastoja, ja Dorian Grayn muotokuvassa (2001) tekijän minäkuvan sijaan näyttää hajoavan koko ulkoinen maailma.

Viime vuosien töissä Mäkilä näyttää maailmanvalloituksen sijaan käpertyneen vanhenevan miehen yksinäisyyteen ja traumaattisiin lapsuusmuistoihinsa. Oidipaaliselta olemukseltaan ohittamaton Kolkko ­leikki (2008) kuvaa poikia, jotka polttavat pihalla nuotiossa kotitalonsa pienoismallia, kun samaan aikaan oikean talon ikkunasta näkyy aikuisten eroottinen kohtaus.

Näyttelyn yhtenä avaimena voi pitää Joulun odotuksia -maalausta (2012). Siinä monistetut poikahahmot piirittävät ankean tyhjässä asunnossa olevaa joulukuusta. Kuusen sisällä näkyy pelottava isähahmo soittamassa varoitusrumpua, joka muistuttaa Günter ­Grassin Peltirummusta.

Olafur Eliasson: Pentagonal Landscapes

Espoon modernin taiteen museo EMMA 21.5. asti

Joseph Beuys: Outside the Box/Toisin ajatellen

Espoon modernin taiteen museo EMMA 21.5. asti

Jarmo Mäkilä

Sara Hildénin museo, Tampere 18.5. asti