Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

EMMA:n ilkikurinen pentagonisti

EMMA:n ilkikurinen pentagonisti

Pentagonal Lanscapes

Olafur Eliasson

Espoon modernintaiteen museo EMMA

☆☆☆☆




Olafur Eliasson (syntynyt 1967) on Berliinissä asuva ja työskentelevä islantilainen-tanskalainen kuvataiteilija, joka käsittelee töissään usein valoa, optiikkaa, peilejä, arkkitehtuuria ja maisemaa.

 

Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Lontoon Tate Modernissa esillä ollut The Weather Project (2003) sekä massiiviset julkisen tilan teokset The New York City Waterfalls (2008) sekä Ice Watch, jossa ilmastomuutoksesta varoittavia massiivisia jäävuoria tuotiin Grönlannista sulamaan julkiselle paikalle Kööpenhaminaan (2014) ja Pariisiin (2015).

 

Emmassa on kevään ajan esillä Saastamoisen säätiön kokoelmiinsa taiteilijalta hankkima Pentagonal Landscapes -kokonaisuus.

 

Ensimmäisen huoneen The Volcano Series (2012) käsittää 63 kahdelle seinälle horisontaalisesti ripustettua valokuvaa islantilaisista tulivuorista. Kolmatta seinää hallitsevat symmetrisiin matriiseihin sijoitetut valokuvasarjat vulkaanisista lähteistä (The Hot Spring Series, 2012) ja islantilaisilla laava-aukeille rakennetusta mökeistä (The Hut Series, 2012).

 

Valokuvasarjojen takana voi nähdä psykoanalyyttistä ilkikurisuutta, sillä tulivuorten kavalkadi on kuin äidin rinnan loputonta toistoa ja matriisiiparissa toisiaan haastavat toisteiset genitaalisymbolien hahmot.

 

Teoksessa Pentagonal Mirror Tunnel (2017) katsoja voi nähdä monistuvan itsensä viiteen eri suuntaan vievän optisen tunnelin keskellä.

 

Videoteoksessa Innen Stadt Außen (2010) on puolestaan kuvattu kaupungissa ajavaa kuorma-autoa, jonka yhdelle sivulle on kiinnitetty täydellisesti heijastava peili. Tässä jonkinalaisessa Platonin luolavertauksen jatkotutkielmassa kahden suunnan samanaikaisten näkymien lomittuminen tuottaa psykologis-filosofista paniikkia sen suhteen, mitä todellisuuden hahmottaminen yleensä on.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Surullisen hahmon urheilusankari

Surullisen hahmon urheilusankari

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Lola Lafon, käännös Aura Sevón, Like 2016, s. 280

☆☆☆




Nadia Comăneci nousi naisvoimistelun ikoniksi, kun hän voitti 13-vuotiaana 1975 EM-kilpailuissa kolme kultaa ja hopeamitalin ja sai seuraavana vuonna Montrealin olympialaisissa ensimmäisenä telinevoimistelijana suorituksestaan täyden kympin.

 

Comănecissa kiteytyy myös molemmin puolin kylmän sodan esirippua harjoitettu urheilupropaganda ja tähtitehtailu, diktaattori Nicolae Ceausescun johtaman Romanian uhittelu Neuvostoliitolle sekä urheilun vääristynyt naiskuva.

 

Urheilusankaritar pantiin julistamaan julkisesti uskollisuuttaan valtiolle ja hänet kaapattiin myöhemmin diktaattorin pojan Nicu Ceausescun toimesta hallitsjaperheen piiriin.

 

Lola Lafon käy kirjassaan läpi Comănecin elämäntarinan Bela ja Marta Karolyin valmennusrinkiin päätymisestä aina vuoden 1989 loikkaamiseen, joka tapahtui vain muutama viikkoa ennen Ceausescun hallinnon romahdusta.

 

Kirja kuvaa myötätuntoa herättävästi lapsitähden kontrolloitua elämää. Kohteensa vaiteliaisuutta Lafon on paikannut sepittämällä kuvitteellisen vuoropuhelun, jossa arvaillaan, miten Comăneci kirjan tulkintoja kommentoisi. Kiinnostavuudestaan huolimatta ratkaisu on eettisesti ongelmallinen: faktan ja fiktion lomittuessa syntyy vaikutelma, että Comănecin elämää määrittelevät yhä muut kuin hän itse.

Maailma miesten silmin

Olafur Eliasson esittäytyy tiedostavana keksijänä, Joseph Beuys kaiken määrittelijänä ja Jarmo Mäkilä roolinsa vangiksi jääneenä kärsijänä.

Olafur Eliasson (s.1967) käsittelee töissään usein valoa, optiikkaa, peilejä, arkkitehtuuria ja maisemaa. Hän on Berliinissä asuva ja työskentelevä tanskalais-islantilainen kuvataiteilija.

Eliassonin tunnetuimpia teoksia ovat Lontoon Tate Modernissa esillä ollut The Weather Project (2003) sekä massiiviset julkisen tilan teokset The New York City Waterfalls (2008) ja Ice Watch, jossa ilmastonmuutoksesta varoittavia massiivisia jäävuoria tuotiin Grönlannista sulamaan julkiselle paikalle Kööpenhaminaan (2014) ja Pariisiin (2015).

EMMAssa on kevään ajan esillä Saastamoisen säätiön kokoelmiinsa hankkima Pentagonal Landscapes -kokonaisuus.

Ensimmäisen huoneen teos The Volcano Series (2012) käsittää 63 valokuvaa islantilaisista tulivuorista. Kuvat on ripustettu horisontaalisesti kahdelle seinälle. Kolmatta seinää hallitsevat symmetrisiin matriiseihin sijoitetut valokuvasarjat vulkaanisista lähteistä (The Hot Spring series, 2012) ja islantilaisille laava-aukeille rakennetuista mökeistä (The Hut Series, 2012).

Valokuvasarjojen takana voi nähdä psykoanalyyttistä ilkikurisuutta, sillä tulivuorten kavalkadi on kuin äidin rinnan loputonta toistoa ja matriisiiparissa toisiaan haastavat genitaali­symbolit.

Teoksessa Pentagonal Mirror Tunnel (2017) katsoja voi nähdä monistuvan kuvansa viiteen eri suuntaan johtavan optisen tunnelin keskellä. Videoteoksessa Innen Stadt Außen (2010) on puolestaan kuvattu kaupungissa ajavaa kuorma-autoa, jonka yhdelle sivulle on kiinnitetty täydellisesti heijastava peili. Tässä jonkinlaisessa Platonin luolavertauksen jatkotutkielmassa kahden suunnan samanaikaisten näkymien lomittuminen tuottaa psykologis-filosofista paniikkia sen suhteen, mitä todellisuuden hahmottaminen yleensä on.

Joseph Beuys: Transsibirische Bahn, 1961/1971 Parafiini, paperi
Joseph Beuys: Transsibirische Bahn, 1961/1971 Parafiini, paperi

Emmassa on esillä myös Joseph Beuysin Outside the box/Toisin ajatellen. Näyttely perustuu taiteilijan 1980-luvun alussa Puolaan Sztukin taidemuseolle lahjoittamaan julisteiden, valokuvien ja piirrosten kokonaisuuteen. Lahjoitus oli poliittinen kannatusele reaalisosialismia haastaneelle Solidaarisuus-liikkeelle.

Beuys (1921–1986) on usein ­Marcel Duchampiin ja Andy Warholiin rinnastettu saksalainen käsitetaiteilija, joka tunnetaan ihmisen luontosuhdetta ja yhteiskunnallisia prosesseja tutkivasta taidekäsityksestään. Beuys oli perustamassa Saksan vihreää puoluetta ja yhdessä Yoko Onon ja Nam June Paikin kanssa Fluxus-taitelijaryhmää.

Näyttelyssä esillä oleva sekalainen aineisto on ryhmitelty politiikkaa, ekologiaa, taloutta ja marginaaleja käsittelevien teemojen alle. Esteettisten elämysten sijaan näyttely välittää idean tekijänsä filosofiasta, jonka mukaan mikä tahansa voi olla taidetta, kuka tahansa taiteilija ja yhteiskunta yhteinen taideteoksemme.

Beuysin julistus universaalista tekijyydestä on paradoksaalisessa ja jännitteisessä suhteessa hänen taiteeseensa, sillä se henkilöityy vahvasti taiteilijaan itseensä.

Sara Hildénin museossa esillä oleva Jarmo Mäkilän (s.1952) retrospektiivi ei sekään kätke vakan alle uhmakkaana lepattavaa mieskynttiläänsä.

Esillä olevista töistä varhaisimmat, Rautavalimotyöläinen (1975) ja Madre irtileikattu (1973), kuvaavat vahvaleukaista miestyöläistä sosialistisen realismin tyylilajissa ja Picasson Guernicasta erikseen leikattua äitihahmoa.

Mäkilän 1980-luvun väkivaltaisissa poptaidetöissä esiintyvät uhkeapoviset amatsonit ja 1990-luvun maalauksissa seikkailevat antiikin miespuoliset jumalhahmot. Teoksessa Punainen vaara (1993) läntisen materialismin uhkaa symboloiva pornotähti Sarah Young poseeraa silikonirinnat paljaana puna-armeijan edessä Leninille ja Trotskille.

Linnunradan Liftarit (2003–2004) yhdistää tähtien sodan, ritarilinnojen ja julesverneläisen ilmapalloseikkailun kuvastoja, ja Dorian Grayn muotokuvassa (2001) tekijän minäkuvan sijaan näyttää hajoavan koko ulkoinen maailma.

Viime vuosien töissä Mäkilä näyttää maailmanvalloituksen sijaan käpertyneen vanhenevan miehen yksinäisyyteen ja traumaattisiin lapsuusmuistoihinsa. Oidipaaliselta olemukseltaan ohittamaton Kolkko ­leikki (2008) kuvaa poikia, jotka polttavat pihalla nuotiossa kotitalonsa pienoismallia, kun samaan aikaan oikean talon ikkunasta näkyy aikuisten eroottinen kohtaus.

Näyttelyn yhtenä avaimena voi pitää Joulun odotuksia -maalausta (2012). Siinä monistetut poikahahmot piirittävät ankean tyhjässä asunnossa olevaa joulukuusta. Kuusen sisällä näkyy pelottava isähahmo soittamassa varoitusrumpua, joka muistuttaa Günter ­Grassin Peltirummusta.

Olafur Eliasson: Pentagonal Landscapes

Espoon modernin taiteen museo EMMA 21.5. asti

Joseph Beuys: Outside the Box/Toisin ajatellen

Espoon modernin taiteen museo EMMA 21.5. asti

Jarmo Mäkilä

Sara Hildénin museo, Tampere 18.5. asti

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Kansalaisoikeusliike avaruuden valloituksessa

Kansalaisoikeusliike avaruuden valloituksessa

Hidden Figures – varjoon jääneet

Ted Melfi

☆☆☆☆




Hidden Figures sijoittuu 1960-luvun alun amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jota värittivät USA:n ja Neuvostoliiton kylmän sodan aikainen kilpailu avaruuden valloituksesta, tietokoneiden läpilyönti ja Martin Luther Kingiin henkilöityneen kansalaisoikeusliikkeen nousu. Sen keskushahmoina ovat historialliset afroamerikkalaiset Katherine Johnson (syntynyt 1918), Dorothy Vaughn (1910–2008) ja Mary Jackson (1921–2005), jotka toimivat matemaatikkoina NASA:n avaruusohjelman palveluksessa.

 

Ihonväriin ja sukupuoleen liittyvien ennakkoluulojen takia heidän ansionsa kansallisesti glorifioidussa avaruuden valloituksessa jäi aikanaan vähälle huomiolle. Elokuva antaa jälkikäteen heidän työlleen sen ansaitseman arvon ja samalla avaa niitä olosuhteita, joiden takia tätä kunniaa ei aikanaan osattu antaa.

 

Ted Melfin ohjaama elokuva on harkitun viihteellinen ja hiukan patrioottinen. Samalla se on romanttinen jopa harkitun  imelään sävyyn asti. Silti sen kepeään peruskerrontaan lomittuvat arkirasimismin ja sukupuolten epätasa-arvon kuvaukset tavalla, joka jättää kylmäksi vain täydellisen puusielun.

 

Elokuvan päätähdet Taraji P. Henson, Octavia Spencer ja Janelle Monáe ovat hekin rooleissaan sekä asiaankuuluvan arkisia että säkenöivän karismaattisia.

 

Elokuvasta löytyy myös taitavasti annosteltuja viittauksia rotusorron väkivalaiseen puoleen ja luokkakysymyksiin. Rivien välistä on tunnistettavissa yhteyksiä tämänkin ajan ennakkoluuloihin.. Aina ajankohtaiseen ihmisoikeuskamppailuun samastuvien katsojien kannattaakin varata mukaan riittävästi nenäliinoja.

Elisabet & Winston

The Crown on draamallisesti yhteiskunnallisten televisiosarjojen aatelia.

Peter Morganin Netflixille luoma The Crown -tv-sarja (2016) piirtää näkyviin perinteisen monarkian ja nykyaikaisen parlamentarismin välisen jännitteen.

Elisabet II:n hallitsijakauden alkuun, vuoteen 1952 sijoittuva tuotanto jatkaa myös Tom Hooperin Kuninkaan puheen (2010) arkirealistisella tiellä kuvatessaan, miten vähän kadehdittava on kuninkaallisten elämä institutionaalisten vaatimusten ja julkisuuden valokeilan kohteena.

Sarjan taustalla vaikuttaa myös Morganin ja ohjaaja Stephen Frearsin aiemman yhteistyön kautta toteutunut The Queen (2002). Siinä Helen Mirrenin esittämä ikääntynyt Elisabet ei kultaisesta häkistään käsin pysty ymmärtämään, miten prinsessa Dianan kova kohtalo koettiin hovin ulkopuolella.

The Crown taas osoittaa, miten tämä tapahtumasarja on samalla jatkumolla prinsessa Margaretin ja hävittäjälentäjä Peter Townsendin traagisen pakkoeron ja sitä edeltäneen narsistisen Edvard VIII:n skandaalimaisen vallasta luopumisen kanssa.

Claire Foyn Golden Globe -palkittu tulkinta nuorena Elisabetina voi tuntua alkuun pinnalliselta, mutta ohut ei suinkaan ole näyttelijätyö vaan persoona, jota halutaan kuvata.

Omat rajansa ymmärtävän Elisabetin vastapainoksi sarjassa nousee Winston Churchillin monitasoinen persoona. John Lithgowin huikea roolisuoritus vie koko tuotantokauden draamalliseen lakipisteeseensä, kun uransa lopulla sinnittelevä pääministeri joutuu liian tarkkanäköisen muotokuvamaalarin kautta kohtaamaan oman heikkoutensa.

Muut viime vuosien laadukkaat Churchill-versioinnit avartavat kokonaiskuvaa entisestään. Richard Loncrainen The Gathering ­Stormissa (2002) Albert Finneyn juonikas Churchill yrittää herättää englantilaiset edessä olevaan sotaan.

Kuninkaan puheessa Timothy ­Spallin empaattinen Churchill alleviivaa monarkian arvovallan puolustamisen tärkeyttä Elisabetin isän, Yrjö VI:n, lyhyen valtakauden alussa. Thaddeus O’Sullivanin Into the Stormissa (2009) Brendan Gleesonin äkkipikainen Churchill­ joutuu nielemään voitetun sodan jälkeisen vaalitappion. Viimein Charles Sturridgen Churchillin salaisuudessa (2016) käsitellään The Crownia tarkemmin hovilta ja kansalta salattua Churchillin (Michael Gambon) terveyden romahtamista vuonna 1953.

Ensimmäisen kautensa osalta 130 miljoonaa dollaria maksaneen The Crownin tuottajien onni on, että Elisabet II:n pitkästä valtakaudesta on tähän mennessä käsitelty vasta noin kuusi prosenttia.

Graafista kirjallisuutta

Johannes Ekholmin esikoisromaani ei ole esikoinen, eikä sen kertoja halua olla kertoja.

Kuva Elina Hiironniemi

Rakkaus niinku -kirjan vaaleanpunainen olemus huutaa ristiriitaa Alvar Aallon funktionaalista estetiikkaa edustavassa kahvilassa. Kansien visuaalisen hälyn keskellä fontitkin ovat liki lukukelvottomia.

Teoksen kirjoittanut Johannes Ekholm on aiemmin toimittanut kirjan graafisesta suunnittelusta, mutta ulkoasusta vastaavat nyt muut.

”GRMMXI-kollektiivi haluaa rikkoa esteettistä järjestystä ja tutkia ’tahallista rumuutta’ ja ’heikkoa esittämistä’. Antamani briiffi tiimille oli, että ulkoasun pitäisi olla ’tyttömäinen’ ja sellainen, ettei se voisi olla Jörn Donnerin kirjan kansi”, selittää Ekholm.

Kannet vastaavat kirjan sisältöä. Tarjolla on erilaisilla typografioilla ladottuja dialogeja. Osassa niistä kirjan kolmekymppinen päähenkilö Joona haastaa isäänsä oidipaaliseen väittelyyn, ja osassa hän litteroi keskustelujaan entisen tyttöystävän, baarikavereiden tai netissä kohtaamansa SAD91RL-nimimerkin kanssa.

Näennäisen hajanaista aineistoa sitoo yhteen ajatus siitä, että Joona tekee keskusteluista kirjaa. Samalla lukijalle syntyy dialektinen oletus, että juuri tätä kirjailijatonta kirjaa hän parhaillaan lukee.

”Siinä taustalla on David Shieldsin Reality Hungerista ja 90-luvun postmodernisteilta lainattu ajatus siitä, että kaikki on jo olemassa, mutta se pitää vain järjestellä uudella tavalla”, selittää Ekholm.

Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat ja strategiat (Tsto, 2013) oli erilaisesta haastattelumateriaalista ja muusta aineistosta tehty kooste, jonka piti olla tietokirja, mutta Ekholmin mukaan ”siitä tulikin kai jonkinlainen taideteos ja sen voi lukea myös romaanina”.

”Nyt taas ei ollut ajatuksena puhkoa yhden alan mätäpaiseita, vaan ajattelin enemmän hämätä ja ärsyttää lukijaa ajatuksella, että kaiken pitäisi olla totta, vaikka mikään ei oikeasti ole totta eikä kukaan henkilö todellinen.”

Ekholmille esitysmuodon rikkominen on tuttua myös teatterin puolelta. Hän kirjoitti yhdessä Akse Pettersonin kanssa Kaspar Hauserin. Sen fragmentaarisissa kohtauksissa tämän ajan arvosumun keskelle joutuneet nuoret oireilevat sivullisuuttaan.

Ekholmin kirjoittamassa ja Anni Kleinin ohjaamassa WunderKinderissä työelämän vieraannuttava vaikutus on edennyt niin pitkälle, että naamareilla varustettujen henkilöiden ontot repliikit soitettiin äänitteeltä.

Sara Mellerin isäsuhdetta käsittelelevässä, psykedeelisen monitaiteellisessa näytelmässä Father Fucker Ekholm toimi dramaturgina.

”Graafikkotausta on osoittautunut tällaisissa teatteritöissä hyödylliseksi, onhan siinäkin ideana sovittaa erilaisia elementtejä jollain tavalla toisiinsa”, Ekholm hymähtää.

Kaspar Hauserin alaotsikossa mainittu y-sukupolvi oli muuten tuottajan markkinointi-idea. Itse koen, että koko käsite väittää ärsyttävästi, että esimerkiksi asuntopulasta ja työttömyydestä seuraava elämäntyyli olisi erityisen tietoisen valinnan seurausta.”

Ekholmia pyydettiin esityksen takia puhumaan talouselämän eliitille järjestetyssä seminaarissa.

”Olin tehnyt sinne satiirisen tekstin, jossa halusin tehdä pilkkaa yrittäjäsankaruuden narratiivista. Jännitin kuitenkin puhetta, ja kädet alkoivat alkoivat täristä niin, että oli pakko tukea niitä pöytään. Esitys tuli samalla rikkoneeksi muodoltaan sitä, mitä tällaisilta TED Talks -alustuksilta odotetaan. Tavallaan siis epäonnistuin onnistuneesti.”

Rakkaus niinku -kirjan Joona saa kenkää kaupallisesta ilmaisjakelulehdestä eettisen kepposen takia. Ekholm kertoo myös henkilökohtaisesta turhautumisesta työelämään.

”Mainosala on olemassa vain siksi, että jotkut hyötyvät siitä taloudellisesti. Aika monta vuotta yritin keksiä miten sen sisällä voisi toimia jotenkin ’progressiivisesti’, mutta se oli pään hakkaamista seinään”, hän huokaa.

”Huomasin voivani työssä pahoin, join liikaa ja halusin analyyttiseen psykoterapiaan. Samalla koin kasvavaa tiedostamista ilmastomuutoksesta, työelämän tilanteesta ja uusliberalistisesta leikkauspolitiikasta.”

Joona harjoittaa kirjassa myös kuluttavaa itsetutkistelua siitä, voiko hän oman kirjansa metodilla välttää samat patriarkaalisen vallankäytön sudenkuopat kuin mihin hänen isänsä omissa minäkeskeisissä muistelmissaan sortui.

Noora Dadun tuoreessa Fail-näytelmässä on kulttuurisen minuuden riistoon terävä näkökulma: teatterilavalla on mahdotonta kieltää kokonaan omaa positiotaan ja sitä, mitä vallankäyttöä toisten esittämiseen liittyy. Samalla tavalla millään kirjallisella eleellä ei pysty astumaan oman sosiaalisen todellisuutensa ulkopuolelle. Valtarakenteita voi silti tehdä näkyväksi ja niihin liittyviin ongelmiin voi puuttua käytännössä”, huomauttaa Ekholm.

”En tietenkään voi seistä sellaisen väitteen takana, että kaikkien miesten pitäisi vaieta iäksi, jos samalla vaadin päästä itse sanomaan sen. Mutta samalla tässäkin haastattelussa väkisinkin uusinnan osaltani sitä, että valokeilassa on jälleen valkoinen mies, joka haalii resursseja ja medianäkyvyyttä.”

Tähän sopii varmaan erityisen huonosti Voimassa tuoreeltaan keksitty idea, että ottaisimme sinulta lyhyen kommentin videolle, joka pyörisi sitten tämän haastattelun nettiversion kuvituksena?

”Joo, se ei oikein ole mun juttu.”

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Hamletin onnistunut paluu Q-teatteriin

Hamletin onnistunut paluu Q-teatteriin

Prinsessa Hamlet

E.L.Karhu, Linda Wallgren

Q-teatteri

☆☆☆☆




Hamlet on nähty Q-teatterissa viimeksi vuonna 1995, jolloin nimiosaa esitti yhä muisteltavalla tavalla Leea Klemola. Viime viikon torstaina ensi-iltansa saaneessa  Prinsessa Hamletissa klassinen minuuskriisi syvenee luovan päällekirjoituksen kautta korostuneen aikalaiskriittiselle tasolle.

 

Klemola nähdään lavalla nytkin, tosin tällä kertaa Hamletin äiti Gertrudin roolissa. Prinsessa Hamletia esittää puolestaan Q-teatterin nykyensembleen kuuluva Lotta Kaihua.

 

E.L.Karhun kirjoittaman ja Linda Wallgrenin ohjaaman näytelmän ensimmäistä näyttämökuvaa hallitsevat tyhjään johtavat portaat ja lavan yllä leijaileva apokalyptinen tuhka. Tarinan alku ja loppu kohtaavat kuin Ilmestyskirja.Nyt -elokuvan klassisessa avauksessa.

 

Aloitusmonologissa Horatia (Elena Leeve)  määrittelee esityksen suhdetta kantateokseen. Kirjalliselta kalskahtava teksti on alusta asti iskevää. Tukeva tasapaino dialogin ja läsnäolon välillä ei horju näytelmässä muutenkaan.

 

Esityksen repivän rikkonainen äänitausta vahvistaa vaikutelmaa särkyvän psyyken kipuilusta. Lotta Kaihua tavoittaa vakuuttavasti Hamletin sisäisen kauhun ja ulkoisen kapinan välisen jännitteen. Sen purkautuminen itsetuhoisuutena on todentuntuisuudessaan karmaisevaa.

 

Hamlet-hahmon sukupuolen vaihtaminen alleviivaa jälleen sitä, että ikonisessa tarinassa kuvattu eksistentiaalinen kärsimys on ylisukupuolista laatua.

 

Tämän lähtökohdan ohella  Prinsessa Hamlet on monella muullakin tavalla feministinen ja queer. Sosiaalisten odotusten alla kompuroivana teinitähtenä  kuvattavan Hamletin minäkierre liittyy perusongelmalliseen äiti-tytär -suhteeseen, ylilyöviin ulkonäköpaineisiin ja erilaisten hierarkioiden hallinnan haasteisiin.

 

Sattumaa ei ole sekään, että Hamlet polttaa kasvoihinsa arven, joka muistuttaa David Bowien androgyynin Ziggy-hahmon naaman halkaisevaa salamaa.

 

Esityksen mieshahmot ovat puolestaan surkimuksia: Hamletia fanittava Ofelio (Eero Ritala) on pinnallinen opportunisti ja Hamletin eno (Hannu Kivioja) – olemukseltaan Queen-kitaristi Brian Mayta parodisoiva – tähtitieteeseen hurahtanut höppänä.

 

Kaikkiaan tarina kertoo, miten valta siirtyy miehille naisten tuhoutuessa ulkoisten odotusten ja sisäisen rehellisyyden välisessä kamppailussa.

 

Hyvin kulkevaa esitystä vaivaa paikotellen asetelmien toisteisuus.  Silti erityisen hyvin toimivat halssin vaihdot, joissa asetelma kääntyy yllättäen uuteen kulmaan. Tässä mielessä esityksen yksi avainkohtaus on Leea Klemolan tragikoominen äitimonologi, jossa hän anoo ymmärrystä katsojilta epäonnistumiselleen vanhempana. Ensi-iltayleisön innostuneet väliaplodit ovat ansaitut.

 

Muita dramaturgisia oivalluksia edustaa esimerkiksi mielisairaalan esittäminen surrealistisena Buckinghamin palatsina.  Erityisen pysäyttävä on myös kohtaus, missä Horatia paljastaa alkuperäisen Hamletin tapaan hovin petoksen. Se kääntyy viiltävän teräväksi aikalaisanalyysiksi siitä, miten julkisuuden valokeilassa totuudella ei aina ole väliä laisinkaan.

 

Prinsessa Hamlet on älykästä ja inspiroivaa teatteria, missä kiteytyvät vahva sanomallisuus, intohimoisen ensemblen sitoutuminen tekemiseensä sekä Q-teatterille perinteeksi muodostunut omaehtoinen suhde klassikoihin.

Hyvän tekemisen puolesta

Näyttelijä Kati Outisen matka näytelmäkerhosta suolle.

Kuvat Velda Parkkinen

”Ei taiteella ole mitään tehtävää. Luen juuri Valistuksen vuonna 1962 julkaisemaa Lasten runotarta, jossa runous on valjastettu kasvatustehtävän asialle. Se on ahdistavaa. Taiteen olemus on, että kahdesta yleisön edustajasta toinen voi kokea sen puhuttelevana ja toinen ei, ja he ovat molemmat oikeassa”, linjaa Kati Outinen kahvipöydän ääressä ja heiluttelee sanojensa vakuudeksi laastaroitua etusormeaan.

Taiteen tekemisessä pitää silti olla eetosta ja itsekunnioitusta. Tämä käy hyvin ilmi Outisen pitkästä urasta.

Hänen tapauksessaan tie taiteilijaksi näyttää myös käyneen luontevasti. Kouluaikana Outinen harrasti teatterin ohella balettia, kävi tanssi­teatteri Raatikon tanssitunneilla, askarteli savipajakerhossa sekä soitti nokkahuilua ja kitaraa.

Tärkein oli kuitenkin Oulunkylän yhteiskoulun äidinkielenopettaja Ilmo Nukarisen vetämä näytelmäkerho. Sen toimintaan Outinen osallistui aktiivisesti 11-vuotiaasta abivuoteen asti.

”Kiitollisena olen huomannut, että koko urani aikana ei ole tullut eteen mitään, mitä emme olisi käsitelleet jo näytelmäkerhossa.”

Outisen ammatillinen läpimurto oli toinen päärooli Tapio Suomisen ohjaamassa elokuvassa Täältä tullaan elämä! (1980). Aikansa sukupolvielokuvassa käsitellään lähiönuorten oireilua hukassa olevien vanhempien, enimmäkseen vanhanaikaisten opettajien ja pahantahtoisten viranomaisten kanssa. Outinen esittää elokuvassa Lissua, tarkkailuluokan ainoaa tyttöä.

Yle Teema näytti elokuvan viime joulukuussa. Se on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin. Outisestakin on selvästi mukava muistella sen ­tekemistä.

”Onhan sen rytmi toinen kuin nykyään, ja oikeiden opettajien näytteleminen on vähän jäykkää. Mutta kaikki siinä kerrottu on jossain muodossa tapahtunut oikeastikin. Siinä mielessä se on vilpitön, ja sellainenhan ei vanhene koskaan.”

Sukupolvi- ja sukupuoliasetelman kannalta jännitteinen rooli tuotti paljon sekä fani- että vihapostia.

”Se määritteli myös sen, mitä haluan taiteilijana tehdä. En ajattele, että töissä pitää olla aina joku yhteiskunnallinen aspekti, vaan enemmän niin, että haluan hakeutua kohti sellaisia ihmisiä ja vuorovaikutusta, joiden kautta voi oppia ja joille itsellä on annettavaa.”

Juuri tässä suhteessa yhteistyö Aki Kaurismäen ja tämän ympärille muodostuneen tekijäjoukon kanssa on ollut erityisen palkitsevaa.

Ennen ensimmäistä yhteistä elokuva Outinen ehti kuitenkin käydä Teatterikorkea­koulun, olla kiinnityksellä Kom-teatterissa ja perustaa perheen.

Varjoja paratiisissa (1986) on Kaurismäen Työläistrilo­gian ensimmäinen osa. Siinä Outinen esittää kaupan kassalla työskentelevää Ilonaa, joka kohtaa roskakuski Nikanderin (Matti Pellonpää). Romanttisen suhteen kehittymistä on harvoin kuvattu yhtä pidättyvin tunneilmaisuin.

’”Se oli elokuva, missä Akin bändi löysi toisensa: siihen tuli mukaan porukka, joista monet ovat olleet mukana aina sen jälkeenkin. Minun kannaltani tärkeää oli, että alusta asti luottamus Akin kanssa oli molemminpuolista. Nykyäänkin kun Aki ehdottaa jotain, inspiroidun jatkamaan siitä suoraan. Juuri siitä lähtee saumaton yhteistyö.”

Tulitikkutehtaan tytössä (1990) Outinen esittää nimihenkilö Iris Rukkaa. Niin kodissa, töissä kuin epäonnisessa parisuhteessakin riistetyn tehdastyöläisen nöyryys kestää pitkään, mutta lopulta hänen kostonsa on kauhea. ”Se tosiaan­ oli semmoinen pelkistetty, less is more -tyylinen juttu”, naurahtaa Outinen.

Hän muistelee myös elokuvan Kauas pilvet karkaavat (1996) tekemisen erikoisia olosuhteita. Sen pääosaan ajateltu Matti Pellonpää kuoli ennen kuvausten alkamista. Aikataulujen ja monen muunkin asian mentyä sekaisin elokuva jouduttiin kuvaamaan lähinnä öisin.

”Peltsistä tuli ensimmäinen, joka lähti bändistä autuaamille metsästysmaille. Elokuvasta tuli siksi yhteinen surutyö”, huokaa Outinen, joka elokuvassa esittää vaikeuksiin joutuvan ruokaravintola Dubrovnikin hovimestaria.

Kaurismäen kyydissä Outinen tuli myös palkituksi Cannesissa vuoden 2002 parhaana naisnäyttelijänä. Sen hän sai elokuvan Mies vailla menneisyyttä (2002) Irmana, joka jakaa Pelastusarmeijassa soppaa ja löytää yhteisen sävelen muistinsa menettäneen miehen (Markku Peltola) kanssa.

”Akin leffoissa ihmiset yleensäkin auttavat toisinaan, mutta Irman hyvän tekemisessä uutta oli nimenomaan aatteellisen järjestötoiminnan näkökulma”, tulkitsee Outinen.

2010-luvun yhteisiä elokuvia ovat Le Havre (2011) ja tuore Toivon tuolla puolen.

”Vasta Le Havrea Cannesissa katsoessani ymmärsin, miten poliittinen se on. Onhan jo työläistrilogiassa kyse matalapalkka-alan ammateissa olevien ihmisten itsekunnioituksesta ja heidän työmahdollisuuksistaan, mutta nyt näkökulma oli globaalimpi ja entistä enemmän ajan hermolla. Vaikka ollaan kasvettu koko ajan yhdessä samaan suuntaan, hämmästyin, miten tässä kohtaa Aki oli mennyt vielä yhden askeleen eteenpäin.”

Le Havressa Outinen esittää Arlettyä, kengänkiillottaja Marcel Marxin (André Wilms) rakasta vaimoa, joka sairaalaan joutuessaan peittää mieheltään sairauden vakavuuden. Vaimon kuih­tuessa sairaalassa Marcel yrittää pelastaa paperittoman pakolaispojan viranomaisten vainolta.

Outinen myöntää, että pakolaiskysymykseen liittyvän tiedostavuuden rinnnalla elokuvan sukupuolirooleissa on aika vanhahtava sävy.

”Siinä on kuitenkin olennaisena hyvän tasapainon metataso. Vaimo on pitänyt aina huolta miehestä ja tämän itsekunnioituksesta, mutta nyt tämä hyvän tekeminen siirtyy siihen, miten mies kohtelee hädänalaista poikaa. Toisaalta minusta fiktiivinen roolihenkilö saa olla vanhanaikainenkin: oleellisempaa on, että hänellä on kokonainen maailmankuva ja luonne. Sitä paitsi vaikka hyvän tekeminen on aina myös hiukan itsekästä, se ei vie pois sitä, että hyvän tekeminen on myös ­hyvää.”

Toivon tuolla puolen jatkaa pakolaisteemasta aika lailla siitä, mihin Le Havre päättyi. Sen päätarinassa kuvataan Syyriasta Suomeen paperittomana saapuvaa Khaled Alia (Serwan Haji), joka päätyy kohtaamaan meikäläisen byrokratian ja ennakkoluulot mutta myös pohjimmaisen hyväntahtoisuuden. Hyvin retrospektiivisessä hengessä Kaurismäki marssittaa elokuvaansa tutunoloisia asetelmia ja hahmoja eri puolilta tuotantoaan. Kameran edessä nähdään myös melkein kaikki hänen hengissä olevat luottonäyttelijänsä.

Kati Outinen esittää lyhyessä episodissa vaatekauppiasta, jolle alaa vaihtava paitatukkuri Wikström (­Sakari Kuosmanen) yrittää myydä varas­toaan.

Haastattelua edeltävänä päivänä elokuvan nähnyt nähnyt Outinen on elokuvasta vilpittömän innoissaan.

”Jo Tulitikkutehtaan tytössä on kohtaus, missä ankean arjen keskellä televisiouutisista tulee raportti Tiananmenin aukion verilöylystä. Siinä rinnastetaan pienen ihmisen taso suuren maailman ongelmiin. Uuden elokuvan tapahtumissa ollaan koko ajan keskellä globaalin tason ongelmaa, mutta telkkarista katsotaan Pikku Kakkosen Ransua. Ryhdyin hihkumaan, kun se Ransu tuli esiin. Siinä kiteytyy sekä turvautuminen vanhaan ja tuttuun että se, miten halutaan olla näkemättä isoja asioita. Minusta tämä on tärkeä kuva Suomesta!”

Elokuvahakemisto IMDb:stä löytyy Outisen kohdalta peräti 65 näyttelijäviittausta. Hän on Komin ja Ryhmä­teatterin ohella esiintynyt lukuisissa yksittäisissä teatteriproduktioissa, tehnyt jatkuvasti työprojekteja ulkomailla ja osallistunut Salatut elämät -televisiosarjan käsikirjoittamiseen. Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina hän toimi vuosina 2002–2013.

Outinen myöntää silti, että leimautuminen Aki Kaurismäen yhdeksi hovinäyttelijäksi on saattanut rajoittaa muiden työtehtävien saamista.

”Haluan tietenkin tulla käsitellyksi omana itsenäni, mutta ei se silti harmita eikä häiritse, ennemmin olen ylpeä ja onnellinen, että olen saanut olla mukana. Ja olihan kuulemma Berg­maninkin näyttelijöillä erilaisia vaikeuksia saada muilta hommia.”

Outinen katsoo samalla, että hänen uransa aikana televisio, elokuva ja teatteri ovat taiteen lajeina lähentyneet toisiaan.

”Henkilökohtaisesti vihaan esimerkiksi videoscreenien käyttöä teatterilavalla. Tarkoitan ennemminkin sitä, miten hyvä taide lirvahtaa huolella tehtäviin televisiosarjoihin. Sieltä ne rohkeimmat tarinankerronnan ja eeppisen kehittelyn jutut nykyään usein löytyvät”, huomauttaa Outinen.

Esimerkkeinä hän mainitsee True Detectiven ensimmäisen tuotantokauden, ranskalaisen Kuolleista palanneet -sarjan, tanskalaisen Perilliset-sarjan ja suomalaisen Kohtuuttomuuksia-sarjan.

Esitystaiteen puolella Outinen kertoo viime aikoina innostuneensa erityisesti nuorten naistekijöiden kuten Anna Paavilaisen, Saara Turusen ja Aino Vennan hankkeista.

”Olin kymmenen vuotta Teatterikorkeakoulussa rohkaisemassa oppilaita kokeilemaan kaikenlaista uutta, esimerkiksi old school -teatterin, monitaiteellisuuden ja paikkaan sidottujen esitysten yhdistelyä. On todella kun­nioitettavaa, että osaavat taiteilijat tekevät luovaa ja kokeilevaa teatteria siitä huolimatta, ettei siitä tänään helpolla saa palkkaa.”

Outisen viimeisin projekti on vielä helmikuun ajan Teatteri Jurkassa pyörivä monologiteatteriesitys Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Se on hänen kirjoittamansa yhden naisen esitys, joka käsittelee muistin ja minuuden katoamista.

Outinen on kiertänyt jo vuonna 2014 käynnistetyn esityksen kanssa hoitolaitoksissa, kouluissa, juhlissa ja milloin missäkin.

”On myös kulttuuripoliittinen kannanotto, että voin sijoittaa esitykseni melkein minne tahansa niin, että ympäristö on osa esitystä. Tarvitaan vain yksi ihminen joka liikkuu, esiintymisasu ja rekvisiitaksi tuoli, jolle ei ole muita vaatimuksia kuin että siinä ei saa olla kädensijoja. Tietenkin sen pitää olla myös työturvallisella tavalla kestävä”, Outinen virnuilee.

Tässä vaiheessa käy ilmi sekin, että hänen puheensa tahdissa heiluvan etusormen laastari ei ole työ- vaan keittiötapaturman seurausta.

Ensi syksyksi Outinen valmistelee yhdessä koreografi-tanssija Anna­tuuli Saineen kanssa Siikanevan suolla esitettävää monitaiteellista projektia, joka liittyy samaan aikaan järjestettävään ilmastonmuutosaiheiseen suokonferenssiin.

”Esityksessä on tietenkin kyse luonnon ja ihmisen suhteesta. Silti kun jo Suomi-sanaan sisältyy suo, voi kysyä, voiko suomalaisuuden ydintä tavoittaa missään yhtä hyvin kuin suolla. Suo pursuaa vanhaa mytologiaa, virvatulia, hukutettujen kauhutarinoita, uskonnollisia rituaaleja, metaanipäästöjä, sulavaa ikiroutaa sekä erilaisia materiaaleja, joita käytetään vaatteisiin, rakentamiseen, kauneudenhoitoon ja vaikka mitä. Kaiken tämän lisäksi minua piinaa myös suolla otettu ikoninen lehtikuva itsensä tappaneesta hiihtäjästä”, hän kuvailee.

Vaikka Outinen kavahtaa taiteen valjastamista yhden totuuden julistamisen välineeksi, tietty yhteiskunnallinen näkökulmaisuus tuntuu tavan takaa nousevan esiin hänen puheessaan.

”Nuorena näyttelijänä mietin, etten halua ottaa kantaa mihinkään asiaan suoraan, koska ajattelin että roolien uskottavuus voi siitä kärsiä. Ainahan se kuitenkin tihkuu läpi, missä joukoissa sitä seisoo”, naurahtaa Outinen ja jatkaa:

”Ajattelin myös, että on asioita, jotka ovat poliittisia, ja toisia, jotka eivät ole. Nykyään taas ajattelen, että kaikki on poliittista, siihen tyyliin kuin Li ­Andersson puhui jossain hampaiden pesusta: Se, että hoidatko hampaitasi vai et, vaikuttaa siihen, mikä taakka siitä tulee terveydenhuollolle. Ja toisaalta voi miettiä, miten joku tietty hammastahna liittyy vaikka pohjaveteen tai lapsityövoimaan.”

Mikä sitten on aikaamme piinaava pääongelma?

”Se on varmaan kuuntelemattomuus, se että totuutena pidetään sitä, mihin uskotaan. Ennen vanhaan ymmärrettiin helpommin, että poliitikkojen ’totuus’ ei esimerkiksi tieteen tai taiteen kannalta ole pysyvä totuus, vaan että totuus muuttuu keskustelun ja uuden tiedon myötä. Nyt taas eletään tilanteessa, missä ei päästä sopuun edes siitä, mikä on oikea ongelma ja mikä lillukanvarsi”, purnaa Outinen vakavasti.

”Itse ajattelen ongelmana esimerkiksi ilmastoa, sitä miten kokonaisia maita uhkaa muuttua asumiskelvottomaksi, ja samalla esimerkiksi koulutusta ja tasa-arvoa. Joillekin toisille suurin ongelma on se, että talous ei kasva tarpeeksi.”

Kati Outinen: Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Teatteri Jurkassa 18.2. asti

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen.
Elokuvateattereissa nyt

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Teelusikallinen lohtua

Teelusikallinen lohtua

Moonlight

Barry Jenkins

☆☆☆☆☆




Jo alkuminuuteilta huomaa, että Moonlight on kunninhimoisesti rakennettu elokuva, jossa kerronnan muoto palvelee sisältöä. Kamera lähtee seuraamaan rennon huumediileri Juanin mukana tarkastuskäynnille katurenkiensä työmaalle ja kiertää siellä arkisen asiakashässäkän osapuolten ympäri.

 

Barry Jenkinsin syystäkin kehuttu ja palkittu elokuva jakaantuu kolmeen näkökulmiltaan toisistaan eroavaan osaan. Näistä ensimmäisessä kuvataan Juanin isällistä suhdetta pikkupoika Chironiin (Alex Hibbert). Tämä oireilee koulukiusaamisen ja yksinhuoltajaäitinsä huumeiden käytön takia.  Pohjimmiltaan sydämellistä Juania esittää House of Cards -sarjassa lobbaria esittänyt Mahershala Ali.

 

Toisessa osassa teiniahdistuneen Chironin (Ashton Sanders) kärvistely jatkuu pahenevan kotitilanteen, koulumaailman syrjinnän ja seksuaalisen itsetutkiskelun kurimuksessa. Kolmannessa osassa ympyrä sulkeutuu paljastaen aikuistuneen Chironin (Trevante Rhodes) sisäisen sirpaleisuuden ohella amerikkalaisen luokkayhteiskunnan karman lain.

 

Moonlightin maailma tuo mieleen David Simonin luoman Langalla -televisiosarjan (2002–2008) riipaisevan neljännen tuotantokauden, joka paneutui koululaitoksen ja huumeiden katukaupan keskinäiseen limitykseen. Nyt mukana ei kuitenkaan ole hitustakaan Wiren satiiria, vaan sen arkirealismi kytkeytyy lähinnä surumieliseen runollisuuteen. Lohdullisuutta se tarjoaa vain teelusikallisen verran. Se on pieni, mutta tärkeä lusikallinen.

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Valtakunta hevosesta

Valtakunta hevosesta

Richard III

William Shakespeare & Jussi Nikkilä

Kansallisteatteri Willensauna

☆☆☆☆




Ruusujen sodan (1455–1485) aikaan sijoittuva Richard III on yksi William Shakespearen kuuluisimmista näytelmistä. Siinä sukulaisensa verisesti valtaistuimelta syrjäyttävä rampa kuningas kärvistelee vainoharhoissaan ja sieluntuskissaan.

 

London Academy of Music and Dramatic Art -koulussa Englannissa opiskellut ohjaaja-näyttelijä Jussi Nikkilä on sovittanut näytelmän teksti- ja näyttelijävetoisena Kansallisteatterin Willensaunaan. Pienessä tilassa olevan matalan näyttämön tarjoama intiimi yhteys yleisöön antaa klassisen puhtaalle draamalle lisävoimaa.

 

Kristo Salminen täyttää vaativan keskushenkilön saappaat ja raamit vakuuttavasti, vaikka esityksen alussa Richardin sisäisesti ristiriitaisen hahmon säikeet eivät asetu aivan yhtä tiukasti kohdalleen kuin loppupuolella. Finaalin näyttämökuva on veret pysäyttävä: Richard ulvoo kuuluisan repliikkinsä hevosesta ja valtakunnasta samalla, kun surmattujen henget ympäröivät hänen piinattua mieltään kuin ilmatorjunnan valonheittimet.

 

Samaan aikaan Mila Laineen multi-instrumentaalisella repertuaarillaan lavalla esittämä näennäisen vähäeleinen musiikki on hypnoottista. Tosin se on hetkittäin niin vaikuttavaa, että vie huomiota liikakin pois draamasta.

 

Erityisen rohkea ratkaisu oli kutsua brittinäyttelijä Alistair Toovey vierailemaan kolmen tammikuisen esityksen ajaksi Richardin kaltoin kohteleman Lady Annan rooliin. Intensiivisellä alkukielellä ja sisäistetyllä Shakespeare-otteellaan Tooney pystyi pienessä sivuroolissaan keikauttamaan koko näyttämöllisen tasapainon suuntaansa. Esityksen vahva perusrunko kesti kuitenkin hyvin tällaisenkin puhurin.

 

Kun teatteri tänään tuntuu liikkuvan yhä enemmän poikkitaiteellisen estystaiteen suuntaan, on virkistävää välillä palata ihan old-school-draamallisuuden tasolle. Shakespeare ei vanhene koskaa.  Hyvää teatteria siitä syntyy aina kun sitä tehdään taidolla ja tuoreella intensiteetillä.

 

Helmikuussa ohjaaja Jussi Nikkilä on lehtitietojen perusteella joutunut sairastapauksen takia tuuraamaan Kristo Salmista esityksen kantavassa nimiroolissa. Palautteen perusteella Nikkilä on onnistunut tässäkin tehtävässä erinomaisesti. Kunnioitettavaa.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Käsitä kaikkeus

Käsitä kaikkeus

Figure a Sea

Deborah Hay & Cullberg-baletti

Kansallisteatterin Suuri näyttämö

☆☆☆☆




Vitivalkoisella näyttämöllä liikehtii viitisentoista tanssijaa Laurie Andersonin tunnistettavan äänimaailman keskellä. Vaatetuksen perusteella kolmeen ryhmään luokiteltavissa olevat hahmot ovat itsenäisiä, mutta jossain vaikeasti ymmärrettävässä suhteessa toisiinsa.

 

Tätä hypnoottista ihmisporeilua seuratessa mieli alkaa itsestään etsiä näyttämön liikkeistä säännönmukaisuuksia ja logiikkaa, mutta tehtävä on selvästi tuomittu epäonnistumaan.

 

Kyse on maineikkaan ruotsalaisen tanssiryhmä Cullberg-baletin tammikuisesta, Zodiakin tuottamasta vierailusta Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Tunnin kestävän Figure s Sea -esityksen maestra on postmodernin tanssin uudistajana jo 1960-luvun alusta vaikuttanut Deborah Hay.

 

Esityksen nimi antaa suoraan vihjeen teoksen ideasta. Tanssijoiden liike on kuin vedellä täytetyssä lasipullossa leijuvien pienten hiukkasten vaellusta: selvästi jostain johtuvaa ja tarkoituksellista, mutta samalla arvoituksellista. Esityksen aiheena oleva meri ei kuitenkaan ole rajallinen pullo, vaan se on metafora maailmasta, jonka olemusta emme kokonaisuudessaan koskaan voi tavoittaa. Siinä meressä elämme itse hiukkasina.

 

Hayn kaunis teos käsittelee ikuisinta kysymystä – maailmassa olemisen ymmärtämistä – yhtä aikaa ihmisyksilöiden, satunnaisten ryhmäytymisten ja koko eliökunnan tasolla. Abstraktista muodostaan huolimatta teos välittää sanomansa kirkkaasti. Intensiteetin voima tekee siitä vaikuttavan.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Media muutoksen peilinä

Media muutoksen peilinä

Mediahistoria

Jukka Kortti, SKS

☆☆☆☆




Mediatutkija Jukka Kortin uusi teos on pätevä yleiskatsaus viestinnän historiaan. Sitä rikastuttaa itsereflektoiva näkökulma siihen, miten kulttuurin medioituminen on vaikuttanut myös mediahistorian mieltämiseen.

 

Osin tästäkin syystä mediahistoriassa on usein ollut taipumusta liioitella uusien teknologisten innovaatioiden vallankumouksellisuutta. Kortti osoittaa kuitenkin vastaansanomattomasti, kuinka mediavälineiden kehitystä on syytä aina arvioida myös suhteessa kulloinkin vallitseviin taloudellis-poliittisiin ja sosiaalis-kulttuurisiin tekijöihin. Ne ovat yleensä vähintään yhtä paljon seurausta jostain muusta kehityksestä kuin kehityksen käynnistäjiä itse.

 

Esimerkiksi Johannes Gutenberg (1398–1468) oli ensimmäinen, joka Euroopassa 1400-luvun puolessa välissä sovelsi Aasiassa jo vuosisatoja tunnettua painotekniikkaa niin, että syntyi tehokas tekstin ja kuvan kopiointimenetelmä. Keksinnön vaikutus realisoitui tunnettuun merkityksennsä kuitenkin juuri siksi, että osui omana aikanaan nousussa olleisiin kaupallisiin, valtiollisiin ja uskonpuhdistukseen liittyviin tarpeisiin ja olosuhteisiin.

 

Samalla tavalla lehdistön kehityksen portaittaiset edistysaskeleet ovat olennaisesti nousseet 1600-luvulla nousseen porvariston kaupallisen viestinnän ja Ranskan vallankumouksen aatteellisen perinnön perustoilta.  Näiden impulssien vastavoimina ovat melkein alusta asti toimineet – usein sensuurin ja propagandan kaapuun pukeutuneet – valtiolliset vaikutuspyrkimykset ja itse mediaomistuksella tehty bisnes.

 

Kirjassa erikseen esitellystä media-arkeologisesta näkökulmasta voi tulkita nykyaikaisen globaalin somesfäärin juurien olevan nähtävissä lennättimen käyttöönoton myötä syntyneen mannerten välisen verkottumisen ja 1600-luvun lopun porvarispiirien kahviloissa käymän yhteiskunnallisen ja kulttuurisen debatin aihioissa. Some-pöhinö ei ole siis tyystin tämän ajan tuota vaikka se tapahtuu aikaisemmin vieraassa tila-avaruudessa.

 

Teoksen jonkinlaisena puutteena voi pitää sitä, että journalistisen ammattikunnan ja ammattietiikan kehitys ja siihen liittyvien poliittis-taloudellis-kulttuuristen tekijöiden vaikutus on nähtävissä vain satunnaisina viittauksina muiden teemojen alla.