Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Paluu pahuuden arkipäiväistymisen juurille

Paluu pahuuden arkipäiväistymisen juurille

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä..

Hannah Arendt, käännös Jouni Tilli ja Antero Holmila

☆☆☆☆☆




Natsirikollisena teloitettu Adolf Eichmann (1906–1962) oli juutalaisten pakkosiirroista vastannut virkaintoinen ja Hitlerille oman loppuunsa asti uskollinen byrokraatti. Israelin tiedustelupalvelu kaappasi hänen pakopaikassaan Argentiinassa vuonna 1960 ja toimitti Jerusalemiin oikeusistuimen eteen tuomittavaksi rikoksista ihmiskuntaa ja juutalaisia vastaan.

Kuukausia kestänyt Eichmannin oikeudenkäynti oli oman aikansa suuria mediatapahtumia, josta välitettiin televisiokuvaa ympäri maailmaa. Kyse oli jo hetkeksi taka-alalle kadonneen natsihistorian traumojen uudelleen avaamisesta, mutta myös Israelin valtion pyrkimyksistä alleviivata omaa erityisyyyttään. Aikansa televisiotuotannon näkökulmasta oikeudenkäyntiä kuvaa esimerkiksi Paul Andrew Williamsin elokuva The Eichmann Show (2015).

 

Saksanjuutalainen politiikan teoreetikko Hannah Arendt (1906–1975) seurasi oikeudenkäyntiä paikan päällä The New Yorkerin reportterina. Hänen vuonna 1963 alun perin viidessä osassa julkaistu raporttinsa aiheutti vastalauseiden myrskyn etenkin juutalaisen älymystön ja juutalaisjärjestöjen piirissä. Skandaalin syy oli siinä, että Arendt arvioi tekstissään – ilman mitään sympatiaa Eichmannia kohtaan – oikeudenkäynnin poliittista luonnetta, juutalaisneuvostojen johtajien yhteistoimintaa natsien kanssa sekä juutalaisten vastarinnan heikkouden syitä.

 

Osin omassa asiassaan loukkantuneet eivät ymmärtäneet tai suostuneet hyväksymään Arendtin pääteesiä pahuuden arkipäiväisyydestä. Sen mukaan poikkeusoloissa Eichmannin tapaiset ihmiset mukautuvat ympäristönsä julmuuteen, vaikka teot, joihin he näin osallistuvat olisivat vastoin heidän omia lähtöarvojaan. Tämä ei tietenkään vapauta ketään moraalisesta vastuusta, mutta – vaikka tämän tunnustaminen voi tehdä kipeää – se ei myöskään ole natsien erityispiirre.  Juutalaisvainojen historiaa kuvaakin se, että natsien toimien tukemiseen ja konkreettiseen toteuttamiseen osallistuivat myös monet heidän valloittamiensa alueiden paikalliset ihmiset ja jopa itsensä pelastamiseen pyrkineet juutalaiset.

 

Arendtin vavahduttava sanoma liittyy siihen, että jossain mielessä juuri Eichmannin pikkusieluisessa urapyrkyryydessä ja moraalisessa laiskuudessa tiivistyy sellainen yleisempi heikkous, joka on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta vieläkin suurempi uhka kuin se, että jotkut aina ryhtyvät tietoisen aktiivisesti ajamaan pahoja asioita.

 

Arendtin kirjan kääntäminen vihdoin suomeksi on todellinen kulttuuriteko. Aika näyttää tehneen sen analyysille ja yksittäistapauksen kautta aukeavalle holokaustin yleiskatsaukselle jopa lisää syvyyskerroksia.

 

Arendtin filosofinen näkökulma totalitärismin olemukseen myös aukeaa journalistisessa tekstissä helpommin kuin teoreetikon ilmaisullisesti melko raskaisssa akateemisessa tutkimuksissa. Jouni Tillin ja Antero Holmilan paneutunut ja kieliasultaan tyylitajuinen käännös välittää hänen älykkään ironiansa lukijaa erinomaisen viihdyttävällä tavalla.

 

Jos juutalaisvainojen ymmärtämiseksi ja niistä oppimiseksi pitäisi lukea vain yksi kirja, Eichmenn Jerusalemissa olisi siihen käypä valinta.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Noora Dadun Failissa epäonnistuminen on kaukana

Noora Dadun Failissa epäonnistuminen on kaukana

Fail

Noora Dadu

Kiasma-teatteri

☆☆☆☆☆




Noora Dadun Fail saa 11. ja 13.1. kaksi lisäesitystä Kiasmassa. Kesällä se vierailee ainakin Kajaanin Runoviikolla ja voisi kuvitella, että muutakin keikkaa ilmaantuu vielä.

 

Kehuttu esitys sai ensi-iltansa viime marraskuussa Baltic Circle -festivaaleilla ja sen muodossa sekoittuvat erilaiset esitystaiteen muodot dokumenttiteatterista performanceen.  Dadu tekee esityksessään tiliä aiemman Minun Palestiinani -näytelmänsä vaikutuksista. Hän kokee epäonnistuneensa sekä tavoittelemansa viestin välittämisessä että siinä, miten esitys vaikuttaa muokanneen ulkopuolisten odotetta hänen omasta etnisestä minuudestaan.

 

Fail alkaa Dadun omana itsenään esittämällä purnauksella. Se syvenee pian analyysiksi ja muuttuu matkalla yhä huikeammiksi eksistentiaalisiksi purkauksiksi, joissa tekijä pohtii omaa identiteettiään, taiteilijuuttaan, taiteen tekemisen ideaa sekä suhdettaan maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, masennukseen, vanhenemiseen ja erilaisten elämänvalintojen vaikeuteen.

 

Esityksen lavastus on yksinkertaisuudessaan tehokas. Dadu istuu pienessä lavalle rakennetussa mökissä ja puhuu enimmäkseen eristyksissä mökin ikkunan takaa. Välillä isolta valkokankaalta näytetään Dadun hillittömiä vaihtoehtokuvaelmia omasta tulevaisuudestaan.

 

Näyttelijän ympärillä oleva kuutio muuttuu pienin viittein myös radioaseman studioksi, josta Dadu intoutuu lähettämään sivupersooniensa kautta erilaisia stand up -parodioita.

 

Ylipäänsä teoksen itsekriittinen huumori on räjähtävää laatua. Sen voima kasvaa ajankohtaisten kulttuurijännitteiden vahvasta tunnistettavuudesta ja esityksen pohjalla kytevästä aidosta omakohtaisesta ahdistuksesta.

 

Koskettavuuden ohella Dadun teksti on viisasta. Se osoittaa vastaansanomattomasti, kuinka välillä ylilyövässäkin keskustelussa etnisten identiteettien omimisesta helposti unohtuu, että asetelman kääntöpuolella elää uhka etnisen identiteetin päälleliimaamisesta. Samalla kun yleisellä tasolla avaamme rakenteellisen vallankäytön mekanismeja, meidän pitäisi ymmärtää sekin, että esimerkiksi teatteri taiteena on lähtökohtaisesti muiden minuuksilla pelaamista. Oleellista tässä minuuspelissä on se, kenen ehdoilla sitä kulloinkin tehdään.

 

Esityksessä tyylilajien ohella myös tunnesävyt elävät lomittain. Sen loppupuolella nähtiin ainakin alkuperäisen näytäntökauden aikana esityskohtaisesti vaihtuvien vieralijoiden kanssa improvisoitu kohtaus. Toisaalta finaalissa lavalle vaappuu absurdi koivu (Eeva Semerdjiev), joka laulaa enkelin äänellä esityksen maailmantuskaa terapoivan metafyysisen lohdun.

 

Tälle tärkeälle esitykselle soisi vielä elämää vielä näidenkin lisäesitysten ohella. Se esimerkiksi pitäisi tavalla tai toisella liittää lukioiden elämänkatsomustaidon opetussuunnitelmaan.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Oman elämän korruption kierteessä

Oman elämän korruption kierteessä

Valmistujaiset

Cristian Mungiu

☆☆☆☆☆




Romanialainen Cristian Mungiu ponnahti taide-ohjaajien eturiviin voittamalla elokuvallaan 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (2007) Cannesin kultaisen palmun. Laittoman abortin tekoa käsittelevä elokuva on samalla tarkka kuvaus reaalisosialismin karuudesta, sen välistävetäjien röyhkeydestä, naisten asemasta, luokkajaosta ja – kaikesta huolimatta – myös ihmisten välisestä aidosta solidaarisuudesta.

 

Yli vuorten (2012) taas kuvasi päällisin puolin homoseksuaalisuuden takia luostarissa tapahtuvaa manausta ja uskonnollista fanatismia, mutta syvemmällä tasollaan hyvien tarkoitusten tuottamia tragedioita ja nyky-Romanian viranomaisten välinpitämättömyyttä.

 

Valmistujaiset kertoo puolestaan 50-vuotiaasta lääkäri Romeosta (Adrian Titieni), joka kantaa niin paljon huolta tyttärensä (Maria Dragus) tulevaisuudesta, että on valmis tavoistaan poiketen vaikuttamaan ylioppilaskirjoitusten tulokseen vilunkipelillä. Samalla kun tällainen virkamiehen hyvävelikauppa näyttäytyy mikrotasolla itsepetoksellisen elämän kiteymänä, makrotasolla se kuvaa entisen sosialistisen yhteiskunnan uuden ja vanhan ajan rajapintaan pesiytynyttä korruptiota.

 

Toisaalta monitasoisesti pohjustetut, sukupolvien väliset arvoihin, päämääriin ja keinoihin liittyvät ristiriidat yhden perheen sisällä nousevat vertauskuvallisesti edustamaan koko yhteiskunnan uudistumisen mahdollisuutta.

 

Mungiun erityinen kyky paljastaa hyvin hallituin elokuvallisin keinoin yksityistä ja yhteiskunnallista leikkaavia draamallisia kohtauspisteitä ja hänen taitonsa yhdistää luovalla tavalla arkinen konkretia allegoriseen tekee hänestä yhden tärkeimmistä tämän päivän eurooppalaisista ohjaajista.

Kaukovarjostimesta mediaimplantteihin

Netflixin Black Mirror on parasta mediakritiikkiä aikoihin.

Paljon ennen television yleistymistä ja Periscopen keksimistä, George Orwell visioi teoksessaan 1984 (1949) ajatuksen kaukovarjostimesta, jossa yhdistyvät propagandan levittäminen ja kansalaisten online-valvonta. Tietämättä mitään digiajan mahdollisuuksista hän kehitteli myös ideaa uutisten ja histo­rian jatkuvasta editoimisesta poliittisten suhdanteiden mukaan.

Michael Radforf ohjasi kirjasta elokuvan sattuvasti vuonna 1984. Vastaavia mediakontrollin teemoja kehitellään lisää esimerkiksi François Truffaut’n Fahrenheit 451:ssa (1966), Terry Gilliamin Brazilissa (1985), Paul Verhoevenin Total Recallissa (1990) ja Wachowskin sisarusten Matrixissa (1999).

Mediadystopioiden toinen päälinja liittyy median oman vallankäytön vaaroihin. Esimerkiksi Sidney Lumetin Network (1976) on klassikkosatiiri uutisvälityksen kaupallistumisesta ja tositelevisioitumisesta. Samaa puuta veistelevät Peter Weirin The Truman Show (1998), Ron Howardin EdTV (1999) ja joiltain osiltaan Paul Thomas Andersonin Magnolia (1999).

Mediaväkivallan koukuttavuutta käsitteli jo Paul Bartelin Kalmanralli 2000 (1975), mutta teemaa syventävät David Cronenbergin Videodrome (1983), Oliver Stonen Natural Born Killers (1994) ja Dan Gilroyn Night­crawler (2014).

Ari Folmanin The Congress (2014) puolestaan yhdistelee teemoja mediayhtiöiden vallankäytöstä ja virtuaalitodellisuuksiin hukkumisesta. Mediatallenteeksi esineellistyneen ihmisyyden ongelmaa pöyhii myös Dennis Potterin Kylmä Lazarus (1996).

Charlie Brookerin televisiosarja Black Mirror yhdistelee kaikkea tätä ja paljon muutakin. Vuosina 2011–2014 Channel 4 -kanavalle tehdyt seitsemän jaksoa ovat televisionovellieja, joilla on pääosin eri ohjaajat ja näyttelijät. Niitä yhdistävät mediateknologioihin liittyvät yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja psykologiset uhat.

Jo avausjaksossa kyytiä saa poliitikkojen seksiskandaaleja asiasisältöjen kustannuksella suosiva brittimedia: kuninkaallisen perheen jäsen kidnapataan, ja kiristäjä vaatii pääministeriä harrastamaan seksiä sian kanssa suorassa tv-lähetyksessä.

Muut tarinat käsittelvät idolsin kaltaisten formaattien totalitarismia, medioitunutta vaalipopulismia sekä realityviihteen ja rangaistusjärjestelmien yhdistämistä.

Kertomus, jossa tuore leski ostaa palveluntuottajalta entisen miehensä nettijäämistöstä työstetyn digitaalisen kopion, muistuttaa Spike Jonzen Herin (2013) leikittelyä vir­tuaalisesti simuloidun ihmissuhteen äärellä. Toinen jakso tarjoaa psykologisen painajaisen, joka seuraisi, jos ihmisillä olisi aivoissaan kaiken nähdyn ja kuullun tallentavat mikrosirut.

Toisaallakin sarjassa nojataan tähän jo Bertrand Tavernierin Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (1980) elokuvassa olleeseen visioon silmään asennettavasta kamerasta, jolla oman elämänsä ohella myös kohtaamiensa ihmisten elämistä voi jakaa intiimejäkin osia toisille. Ideaa jalostetaan vieläpä muotoon, missä tällaisella vempaimella voi Facebookista tutun bannaamisen siirtää todelliseen elämään.

Lokakuussa Netflixissä julkaistut kuusi uutta jaksoa ovat laadultaan vähintään edeltäjiensä tasoisia. Niistä ensimmäinen tarjoaa näyn siitä, millaiseen luokkayhteiskuntaan päädyttäisiin, jos ihmiset antaisivat toisilleen pisteitä jokaisen vuorovaikutustilanteen jälkeen.

Muissa osissa maalataan dystooppisia kauhukuvia Pokémon Go -tyylisten pelien psykoversiosta, ihmiselämän jatkumisesta kuoleman jälkeen keinotodellisuudessa ja nettikiristyksen äärimuodoista. Lisäksi esitettään sosiaali­sen median vihapuheen ympärille rakentuva scifi-trilleri.

Yhdessä koko sarjan pysäyttävimmistä jaksoista esitellään sotilaiden aivoihin asennettava mediaimplantti, joka avustaa heitä paitsi käytännön tehtävien suorittamisessa myös työtä vaikeuttavien psykologisten estojen torjumisessa.

Black Mirrorin satiiri on niin synkän sattuvaa, että sen kerronnan hirtehinen irvokkuus tuntuu usein suorastaan armeliaalta.

Charlie Brooker: Black Mirror. Kaikki tähän mennessä julkaistut jaksot nähtävillä nyt Netflixissä. *****

Freud, Marx, Engels & Jung

Maren Aden Isäni Toni Erdmannissa käytännön piloja kylvävä keski-ikäinen musiikinopettaja Winfried (Peter Simonichek) lähtee yllätysvierailulle Bukarestissa yrityskonsultin uraa takovan tyttärensä Ineksen (Sandra Hüller) luo. Heidän etääntynyt suhteensa saa sävyjä, kun Winfriedistä kuoriutuu peruukissa ja tekohampaissa kiusaannuttavia tilanteita tuottava sivupersoona Toni Erdmann.

Elokuvan juju on siinä, että sen todellinen päähenkilö on Ines, ja ­Toni Erdmann -hahmon voi ymmärtää Ineksen psyyken sisäisenä kapinallisena, joka kolkuttelee sitä torjuntaa, jonka hän on rakentanut ylikontrolloidun elämänsä eteen. Sigmund Freud saa tosin kyytiä, kun elokuvan nerokkuudessa isän alter ego ei edustakaan yliminää vaan viettipohjaa.

Ken Loachin I, Daniel Blaken nimihenkilö on Dave Johnsin esittämä ahkera puuseppä, joka sydänkohtauksen saatuaan putoaa turvaverkkojen ohi. Hän ystävystyy yksinhuoltaja­äiti Katien (Hayley Squires) kanssa ja ryhtyy kapinaan. Hillitön sivujuoni liittyy Danielin naapurissa asuvien työttömien globalisaatiosatiiriseen kenkäbisnekseen.

Empaattista katsojaa syvästi liikuttavan elokuvan voi tulkita marxilaisesti virittyneenä työläiselokuvana, joka päivittää pätevästi niin riiston rakenteet kuin köyhien solidaarisuudenkin.

Gary Rossin Free State of Jones kertoo Newton Knighistä (Matthew McConaughey), joka palaa Yhdysvaltojen sisällisodasta kotikonnuilleen Mississippiin ja perustaa muiden etelän sotilaskarkureiden, naisten ja paenneiden orjien kanssa vallankumousliikkeen. Myöhempääkin rotusortoa vastaan kantaaottava elokuva on kuin yhdistelmä Robin Hoodia ja Kommunistista manifestia. Viimeistään Lucinda Williamsin veret pysäyttävän laulun käynnistyessä katsoja tietää kyllä, haluaisiko itse liittyä kapinaan orjuutta vastaan.

Paul Verhoevenin Elle taas on jungilaisesti värittynyt psykotrilleri, jossa seksuaalisesti ylivirittyneet henkilöt väistelevät vakiintuneita arkkityyppejä ja itse tarina kiertää kollektiivisen piilotajunnan perusnarratiiveja.

Elokuvan alussa tuntematon tunkeutuja raiskaa väkivaltaviihdettä suoltavan tietokonepelifiman tylyn johtajan Michèlen (Isabelle Huppert) hänen kodissaan. Uhrikuvauksen sijaan elokuvassa seurataan Michèlen muita alistavan persoonan kompensaatioliikkeitä. Kohtaus, missä Michèle tieten tahtoen menee uhkaajansa kellariin, on tulkittavissa metaforana traumojen alkulähteitä luotaavalle terapialle.

Maren Ade: Isäni Toni Erdmann. Ensi-ilta 16.12. *****

Ken Loach: I, Daniel Blake. Elokuvateattereissa nyt. *****

Gary Ross:  Free State of Jones. Elokuvateattereissa nyt. ****

 Paul Verhoeven: Elle. Ensi-ilta 9.12. ****

Beatnikkien perintöä jatkamassa

Alec Sothin mykistävät valokuvat kertovat vieraammasta amerikkalaisuudesta.

1950-luvun beat-kirjailijat kuvasivat sodan jälkeisen amerikkalaisuuden kulttuurista maanjäristystä. Se näkyi esimerkiksi perherakenteen, seksuaali­normien, päihdevalikoiminen sekä kirjallisuuden ja musiikin ilmaisumuotojen särmäytymisenä.

Toisin kuin heitä seuranneilla hipeillä, beatnikien sukupolvikapina ei ollut luonteeltaan ensisijassa todellisuuspakoista vaan enemmän valtakulttuurista vieraantumisen innostunutta tunnistamista. Allen Gingsbergin proosaruno Huuto (1956) antoi äänen sovinnaisuuden takana soiville riitasoinnulle, ja Jack Kerouacin Matkalla (1957) keskittyi herännyttä toiseutta ilmentävän vaelluselämäntavan kuvaukseen. Kerouac onnistui samalla tavoittamaan yleensä kaunokirjallisuuden kohteena sivuun jääneen arkisen amerikkalaisuuden nihkeät motellit, sotkuiset takapihat ja kuluneet kengänpohjat.

2008_02zL0189 sarjasta Broken Manual (2009).
2008_02zL0189 sarjasta BrokenManual (2009).

Donald Trumpin tuore valinta Yhdysvaltain presidentiksi palautti pintaan ajatuksen siitä, että USA:n julkikulissin takana on tyystin toisenlainen, etenkin Euroopassa vieraaksi jäänyt varjopuoli tästä jättiläismäisestä, suurelta osin maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä kansoittamasta maasta. Kyse on maailmasta, missä osavaltion tai edes yhden kaupungin tasoinen näkökulma on liian laaja ja missä arjen ydin on syvällä sinnittelyn ja vetäytymisen periferiassa.

Jostain tällaisesta voi saada häkellyttävän otteen Helsingin Kaapelitehtaalla sijaitsevan Suomen valokuvataiteen museon näyttelyssä Gathered Leaves. Sen tekijä Alec Soth (s. 1969) on maailmanmaineeseen noussut minneapolisilainen valokuvaaja, joka on erikoistunut juuri pikkukaupunkien, lähiöiden ja erämaiden vähemmän pintakiiltoisen elämänmenon tallentamiseen.

Näyttely sisältää vuosina 2004–2014 julkaistut teossarjaSleeping by the Mississippi, Niagara, Broken Manual ja Songbook. Näistä Sleeping by the Mississippi hahmottaa tarkkasilmäisen ohikulkijan näkemyksiä juuri puheena olevasta kolikon toisesta puolesta. Välineinään se käyttää arkijännitteisiä muotokuvia sekä luonnon ja ihmiselämän välisen rajapinnan havainnointia.

Marginaalin omalaatuista voimaa kuvaavan sarjan yhdessä kiteyttävimmässä kuvassa Charles (2002) lentäjäksi pukeutunut mies poseeraa ylpeänä kahden lentokoneen pienoismallin kanssa raihnaisen talonsa nurkalla. Sisäistä energiaa sykkii myös Leach Laken intiaanireservaatissa otettu Sheila (2002), jossa ristiinnaulitun asennossa poseeraavan nuoren naisen paita on kirjoitettu täyteen Raamatun lauseita.

Tämän karun maailman mielenmaisemaa kuvaa myös Buena Vista (2002), johon on tallentunut sähköpylväässä oleva, kovia kokenut krusifiksi. Toisessa, edellisiin nähden täydellistä perspektiivin vaihtoa edustavassa Angolassa (2002) mustia vankeja on kuvattu hyvin kaukaa Louisianan osavaltion maisemaa vasten kuin muistuttamassa pölyisen kamaran alla yhä lymyävistä orjuuden syvärakenteista.

Near San Antonio, Texas, 2013, sarjasta Songbook (2012–2014).
Near San Antonio, Texas, 2013, sarjasta Songbook (2012–2014).

Niagara-sarjaan kuuluvien ­jylhien putouskuvien vastapainona näyttäytyvät otokset taajamien ja pikkukaupunkien ostoskeskusten takaisesta rosoisesta elämänmenosta. Hotellissa sommitellussa otoksessa Kaksi pyyhettä (2005) herää henkiin resuinen joutsenpari, ja pönäkässä yhteiskuvassa Fleckin perhe (2005) koko perhe tekee kaikkensa peittääkseen otoksen asetelmallisuuden alla kyteviä jännitteitä.

Näyttelyn tiivein ja tunnelmaltaan hurjin kokonaisuus liittyy kulttimaineeseen kohonneeseen, alun perin omakustannekatalogina julkaistuun Broken Manual -teossarjaan. Aiheena ovat er ämaahan erakoituneet eksentrikot, joiden kuvaamisessa Soth käyttää jälleen erilaisia tekniikoita ja lähestymistapoja. Vaikuttavissa töissä poseeraavat henkilöhahmot näyttäytyvät yhtä aikaa luontoon sulautuvina jeesushahmoina, elämänsä konkurssista kärsivinä syrjäytyneinä tai yhtä hyvin Unabomberin tapaisina maailmanlopun apostoleina ja auton valoihin jähmettyneinä villieläiminä.

Kuvista ehkä moniselitteisimmässä hiuksensa ajellut, hakaristi-tatuoitu hintelä mies seisoo alasti luonnon keskellä, pohkeitaan myöten lammikossa ja katsoo uhmakkaasti kameraa ja meitä sen takana olevia katsojia.

Toisessa erityisen dramaattisessa kuvassa Rasputinin näköinen mies seisoo aivan valtavana rajatun metsän edessä kuin pappi kirkkonsa äärellä.

Näyttelyn tuoreimmassa Songbook-sarjassa Sothin tyyli on jälleen tyystin toisenlainen. Sen mustavalkoisena kuvattu maailma on niin muodon kuin sävytyksensä puolesta kuin täydellinen aikakonematka Kerouacin ja muiden beat-kuvaston luojien kuvaamaan 1950-luvun Amerikkaan. Niiden viesti on: tietty toiseus ei ainakaan Amerikasta katoa koskaan.

Alec Soth: Gathered Leaves. Suomen valokuvataiteen museo 15.1.2017 saakka. *****

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Isäni Toni Erdman on ehkä koko vuoden älykkäin elokuva

Isäni Toni Erdman on ehkä koko vuoden älykkäin elokuva

Isäni Toni Erdman

Maren Ade

elokuvateattereissa nyt

☆☆☆☆☆




Maren Aden Isäni Toni Erdman on erikoinen elokuva. Se on näkökulmaltaan absurdi ja monitasoinen, muodoltaan epäsovinnaisen odottamaton ja rytmisesti kerronnan peruskaavoja haastava. Palkintoja ja kriitikoiden kehuja kerännyt elokuva on tulkittu usein jonkinlaisena sovinnaisuussääntöjä koettelevana komediana, mutta pohjimmiltaan se on varsin vakava elokuva.

 

Elokuvan juoni on kertovinaan käytännön piloja kylvävästä keski-ikäisestä musiikkinopttaja Winfriedistä (Peter Simonichek), joka lähtee yllätysvierailulle Bukarestissa yriyskonsultin uraa takovan tyttärensä Ineksen (Sandra Hüller) luo. Isän ja tyttären vieraantunut suhde saa sävyjä, kun Winfriedistä kuoriutuu esiin oudossa peruukissa ja tekohampaissa esiintyvä, toinen toistaan kiusaannutavampia tilanteita tuottava sivupersoona Toni Erdman.

 

Elokuvan juju on siinä, että sen todellinen päähenkilö on Ines ja sen punainen lanka on hyvin psykologinen.  Elokuvan jokaisen kohtauksen, missä Ines esiintyy Toni Erdmannin kanssa voi kuvitella niinkin, että todellisella sosiaalisella tasolla Toni on läsnä vain Ineksen sisäisenä äänenä.

 

Imaginäärinen Toni-hahmo onkin tulkittavissa nimenomaan Ineksen psyyken kapinallisena, jonka tehtävänä on kolkutella sitä torjuntaa, jonka hän on rakentanut kaikin tavoin epätyydyttävän ja ylikontrolloidun elämänsä eteen. Sigmund Freud kuitenkin kääntynee haudassaan, kun elokuvan luovassa nerokkuudessa isän alterego ei edustakaan kontrolloivaa yliminää, vaan juuri sitä haastavaa viettipohja id:tä.

 

Elokuvan käännekohdassa Ines heittää – varsin konkreettisesti – sosiaalisen kontrollin kahleet yltään ja ymmärtää sekä pahoinvointinsa anatomian että sen miten paranemisen lähteet löytyvät sisäisten jännitteiden uudella tasapainotuksella. Tässä vaiheessa Tonin metamorfoosi saa suorastaan surrealistisen hahmon.

 

Muissa avainkohdissa Ines muun muassa havahtuu – Tonin viitoittamalla tiellä – edustamansa yrityksen epäoikeudenmukaiseen työnantajapolitiikkaan,  harrastaa enemmän vieraantumista kuin läheisyyttä ilmentevää fetisististä seksiä työtoverinsa kanssa – sekä huomaa lopulta pukeutuvansa niihin pilahampaisiin itse.

 

Isäni Toni Erdman voi tuottaa pettymyksen, jos sitä yrittää lähestyä vain keveän komedian toivossa.  Se on kuitenkin yksi älykkäimmistä viime aikojen elokuvista ja pistää mielen liikkeeseen syvemmältä kuin sitä vielä katsoessaan huomaa.

Minuuden uudisrakentamisen ABC

Sara Mellerin, Milja Sarkkolan ja Noora Dadun näytelmät nousevat vereslihaisesta omakohtaisuudesta.

Näyttämökuvaa hallitsevat jättiläismäiset keuhkot. Lavan reunoilla lojuu sisäelimien suurikokoisia mukaelmia.

Irvokkaat valot ja ujeltava musiikkitausta synnyttävät vaikutelman kuin yleisö olisi myrskyävää maailmaa paossa, vähän kuin Raamatun Joona kalan vatsassa.

Sara Mellerin kirjoittama ja ohjaama Father Fucker koostuu silputuista tekstimateriaaleista, joiden yli painottuvat lavalle rakennetut installaatiot, maagista progea, räimivää punkkia ja siirappista poppia sekoitteleva livemusiikki sekä kehollisuutta korostavat tanssi ja performanssi.

Esityksen lähtökohta viittaa kirjoittajansa traumaattisiin lapsuuden kokemuksiin. Mellerin ollessa 12-­vuotias vuonna 1998 hänen isänsä runoilija Arto Melleri makasi sairaalassa koomassa jouduttuaan suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän sai onnettomuudesta pysyvän aivovaurion ja kuoli 48-vuotiaana vuonna 2005.

Sara Melleri tunkeutuu kuolevan isänsä kehon sisälle. Yhdessä Markku Haussilan kanssa hän toistaa lapsuudenaikaisia mielikuvitusvuoropuheluitaan, joiden innoittajana olivat Vogue-muotilehden tarinat vuonna 1997 murhatusta muotisuunnittelija Gianni  Versacesta ja tämän kuvitteelliset tyttäret huippumallit Claudia ja Liv.

Vaikean isäsuhteen ohella esityksen nimi viittaa kanadalaisen muusikon ja feministisen performanssitaiteilijan Peachesin samannimisen vuoden 2003 levyyn. Viime kesänä Helsingin Sideways-festivaaleillakin esiintyneeltä Peachesiltä on lainattu musiikillisten vaikutteiden ohella jyrkkää asennetta ja lystikkäät vaginapäähineet.

Johannes Ekholmin dramatioimassa esityksessä lomittuvat trash-­komedia, tragedia ja psykedeeliset leikkaukset. Näennäisesti eri suuntiin rönsyilevän materiaalin pitävät kuitenkin koossa Sara Mellerin vangitseva lavakarisma ja kaiken mukaansa imevän kaaoksen takana lymyävä henkilö­kohtaisuus.

Esitys ei päästä katsojaa helpolla. Sen traumaattinen alusta on pelottavankin avoin, mutta samalla sen emansipatorisesta kapinasta nouseva voima palkitsee sitäkin enemmän.

Sisuksia jäytävä perhehistoria on läsnä myös Milja Sarkolan Viirukselle kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Allt som sägs. Se eroaa ­Father ­Fuckerista hillityltä muodoltaan, ja siinä isäsuhde on rajattu kokonaan näkymättömiin.

Sarkolan edellisissä näytelmissä Perheenjäsen (2011) ja Jotain toista (2015) isäkin sai kyllä osansa. Myös ne peilasivat perhedynamiikan suhdetta seksuaaliseen itsensä etsimiseen. Nyt tarjolla oleva kasvutarina tähyää laajemmin toisten kohtaamiseen liittyvän arkuuden ja yksityistä maailmasuhdetta vääristävän itsekriittisyyden perustuksiin.

Sarkolan näytelmän pääsävy on tarkoituksellisen vähäeleinen ja suuria draaman käänteitä välttelevä. Jo esityksen muodon kautta alleviivautuu, kuinka suorituskeskeisyyden ja keskinäisen kohtaamattomuuden arkinen yhdistelmä voi olla yhtä musertava kuin suorat konfliktit.

Näytelmän kahtia jaettua minähenkilöä esittää kouluikäisenä Jessica Raita ja aikuisena Sanna-Kaisa ­Palo. Kokonaisuuden kannalta hallitseva kiintopiste on kuitenkin muodollisen huolehtivuuden taakse etäisenä piirtyvä yksinhuoltajaäiti. Hahmon ulkopuolisuutta korostaa äitiä esittävän Robert Kockin androgyyninen olemus.

Kock vastaa myös esityksen haikean musiikin säveltämisestä. Musiikin yhteinen esittäminen toimii myös vertauskuvallisena yrityksenä perheyhteisöllisyyden (hukattuun) mahdollisuuteen.

Esityksen vahvuus ja heikkous kasvavat oikeastaan samasta puusta: sen hienovarainen henkilökohtaisuus resonoi katsojassa nimenomaan suhteessa oman elämän kehityskaareen.

Edellisten tapaan myös Noora ­Dadun Fail nousee ohjaaja-käsikirjoittajan omakohtaisesta itsetutkiskelusta. Kuten Father Fucker, sekin sai ensi-iltansa Baltic Circle -festivaaleilla, ja sen muodossa sekoittuvat erilaiset esitystaiteen muodot dokumenttiteatterista performanssiin.

Dadu tekee esityksessään tiliä aiem­masta Minun Palestiinani (2015) -näytelmästään. Hän kokee epäonnistuneensa sekä tavoittelemansa viestin välittämisessä että siinä, miten esitys näyttää ulkopuolisten silmissä muokanneen odotetta hänen omasta etnisestä minuudestaan.

Fail alkaa Dadun omana itsenään esittämällä purnauksella. Se syvenee pian analyysiksi ja muuttuu matkalla yhä huikeammiksi eksistentiaalisiksi purkauksiksi, joissa tekijä pohtii omaa identiteettiään, taiteilijuuttaan, yleensä taiteen tekemisen ideaa sekä suhdettaan maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, masennukseen, vanhenemiseen ja erilaisten elämänvalintojen vaikeuteen.

Esityksen lavastus on yksinkertaisuudessaan tehokas. Dadu istuu pienessä lavalle rakennetussa mökissä ja puhuu enimmäkseen eristyksissä mökin ikkunan takaa. Välillä isolta valkokankaalta näytetään Dadun hillittömiä vaihtoehtokuvaelmia omasta tulevaisuudestaan.

Näyttelijän ympärillä oleva kuutio muuttuu pienin viittein myös radioaseman studioksi, josta Dadu intoutuu lähettämään sivurooliensa kautta mitä hurjempia stand up -parodioita.

Ylipäänsä teoksen itsekriittinen huumori on räjähtävää laatua. Sen voima kasvaa ajankohtaisten kulttuurijännitteiden vahvasta tunnistettavuudesta ja esityksen pohjalla kytevästä ahdistuksesta.

Koskettavuuden ohella Dadun teksti on viisasta. Keskustelussa etnisten identiteettien omimisen vääryydestä helposti unohtuu, että sen kääntöpuolella on ajatus etnisen identiteetin päälleliimaamisesta. Samalla kun yleisellä tasolla avaamme rakenteellisen vallankäytön mekanismeja, meidän pitäisi ymmärtää, että esimerkiksi teatteri taiteena on lähtökohtaisesti muiden minuuksilla pelaamista.

Esityksen finaalissa lavalle vaappuu absurdi koivu (Eeva Semerdjiev), joka laulaa enkelin äänellä maailmantuskaa terapoivan metafyysisen lohdun.

Tälle tärkeälle esitykselle soisi paljon lisää esityksiä, ja se pitäisi tavalla tai toisella liittää lukioiden elämänkatsomustaidon opetussuunnitelmaan.

Tuomas Rantanen

Sara Melleri & Hype-kollektiivi: Father Fucker. Lisäestyksiä tulossa kevällä, tiedot niistä ilmoitetaan myöhemmin. ****

Milja Sarkola: Allt som sägs Viirus-teatterissa 3.3. asti. ***

Noora Dadu: Fail. Esitykset Kiasmassa 10.12. asti. Lisäesityksiä ainakin Kajaanin Runoviikolla ja mahdollisesti muuallakin. *****

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Verhoeven goes Carl Jung

Verhoeven goes Carl Jung

Elle

Paul Verhoeven

Elokuvateattereissa nyt

☆☆☆☆




Paul Verhoevenin Elle on monella tapaa hämmentävä elokuva. Juonen sijaan painavammalla sijalla ovat henkilöiden väliset psykologiset jännitteet.

 

Heti elokuvan alussa naamioitu tunkeutuja hyökkää väkivaltaviihdettä suoltavan tietokonepelifirman tylyn johtajan Michèlen kotiin ja raiskaa hänet. Elokuvassa raiskauksen luonnetta väkivallantekona ei vähätellä sen enempää fyysisessä kuin psyykkisessä mielessä, vaikka uhrikuvauksen sijaan elokuvassa ryhdytään seurataan Michèlen muita alistavan persoonan kompensaatioliikkeitä.

 

Lähtökohtaisesti vaikeasti tasapainoiltavan asetelman uskottavuutta ratkaisevasti kannattelee Michèleä esittävän, loisteliaan arthouse-elokuvauran tehneen Isabelle Huppertin intensiivinen roolisuoritus.

 

Raiskausta käsitellään myös kulttuurisesti piilotajuisena kertomuksena Michèlen johtaman tietokonepelifirman tuotteiden – nykyisen väkivaltaviihteen tunnistettavalla tavalla aivan kamalien – sisältöjen kautta.  Tällaiset kulttuurin alarakenteista nousevat elementit rinnastuvat myös työyhteisön sisäiseen vallankäyttöön ja siihen sekoittuviin sukupuolisiin jännitteisiin.

 

Kokonaisuuden kannalta oma merkityksensä liittyy Michèlen mustasukkaiseen ja holhoavaan tapaan suhtautua entiseen mieheensä Richardiin (Charles Berling) ja etenkin naiiviin huolttiomaiseen täysi-ikäiseen poikansa Patrickiin (Laurent Lafitte) ja tämän omalla tavalla vinksahtaneeseen parisuhteeseen.  Hyvin omituiseksi, epäsymmetrisen symbioottiseksi valtapeliksi kehittyy myös Michèlen suhde parhaaseen ystäväänsä ja työtoveriinsa Annaan (Anne Consigny).

 

Kristinuskoa ja uskonnollisuutta historiallisesta näkökulmasta myös kirjallisessa muodossa tutkinut Verhoeven ei malta olla rakentamatta asetelmaan myös hämmentävää sivujuonta, jossa hän tulee esittäneeksi hartaaksi mielletyn uskovaisuuden yhtä aikaa itsepetoksellisuutta ja tietoista tekopyhyyttä peittävävänä sumuverhona.

 

Elokuva säilyttää alkupotkusta asti lähteneen, äärirationaalisella tavalla kulmikkaan sosiaalipsykologisen kierteensä loppuun asti. Sitä voikin pitää jungilaisesti värittyneenä psykotrillerinä, jossa kaikki toisiinsa nähden seksuaalisesti ylivirittyneet henkilöt väistelevät vakiintuneita arkkityyppejä samalla, kun tarinassa kierrätetään ja tarkoituksella kierretään kollektiivisen piilotajunnan tunnistamia perusnarratiiveja.

 

Elokuvan avainkohtauksessa Michèle tieten tahtoen laskeutuu uhkaajansa kellariin. Tämä on tulkittavissa nimenomaan metaforana terapialle, jonka kautta pyritään ratkaisemaan persoonallisuushäiriöitä etenemällä traumojen alkulähteiden äärelle kohtaamaan niitä aiheuttaneet tapahtumamuistot ja niiden heijasteet.  Elle on todellakin elokuva, johon kannattaa suhtautua piilotajuisten elementtien olemus huomioiden.

 

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Miehen kuolema ja ihmisen syntymä

Miehen kuolema ja ihmisen syntymä

Musiikkia näytelmästä Miehen kuolema

Kuolio (Miko Kivinen), Joteskii Groteskii 2016

☆☆☆




Miehen kuolema on Miko Kivisen kirjoittama ja Leea Klemolan ohjaama näytelmä, jonka ensi-ilta oli Teatteri Korjaamolla syyskuussa 2013. Siinä etsiittiin mieheyden ydintä niin sydänverisen tarmokkaasti, että paljastui paljon naisestakin ja vielä enemmän ihmisestä yleensä.

 

Näytelmään liittyvän levyn tähtenä esiintyy Kivisen teatterilavan ulkopuolellakin seikkaileva sivupersoona, jota Leea Klemola kuvaa levyn takakannessa: ”Kuolio on tiukkaan kokovartalotrikooseen pukeutunut liikkunnallinen sankarifilosofi, esiintyjä ja muusikko. Esiintyessään hän synnyttää katsojassa myötähäpeää, kauhua, naurua ja liikutusta.”

 

Musiikillisesti hahmossa yhdistyvät kotikutoisella tavalla Rocky Horror Picture Show, David Bowie ja Gösta Sundqvist.

 

Queer-teeman ohella levyn aiheita ovat kapitalismikritiikki, kiireen ja yksinäisyyden vastakkainasettelu, kulutusyhteiskunnan välinpitämättömyys, globaali epäoikeudenmukaisuus,  luonnon riisto, kaikille kuuluvan rakkauden kaipuu, kehoa muokkaavat unelmatehtaat sekä se, miten Disco Europan jytkeeseen eivät paperittomat mahdu mukaan.

 

Levyn manifestaatio tiivistyy ehkä parhaiten säkeisiin Maapallo huojuu radallaan/kaikki on tavallaan ok/vaikka housuissamme on iso paska ja Kaupunki on miehen muotoinen/ vaikka suonissamme virtaa nainen.

 

Kuolio ei ole parodiaa, vaan ensivaikutelmaa syvällisempää itse- ja kulttuuritutkiskelua. Levyä kuunnellessa koko ajan tuntuu, että täyteen kukkaan puhjetakseen se kaipaisi ympärilleen minkä tahansa esiintymislavan. Toivottavasti Kuoliosta kuullaan pian lisää.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Pernilla August onnistui jälleen

Pernilla August onnistui jälleen

Vakava leikki

Pernilla August

Elokuvateattereissa nyt

☆☆☆☆




Näyttelijänä arvostettu Pernilla August osoitti lahjojaan myös elokuvaohjaajana jo ruotsin-suomalaisesta alkoholistiperheestä kertovalla Sovinnollaan (2010). Sittemmin hän on ohjannut myös jaksoja laadukkaaseen tanskalaiseen Perilliset-draamasarjaan (2014–).

 

Hjalmar Söderbergin klassikkoromaaniin perustuva Vakava leikki on 1900-luvun alun Tukholmaan sijoittuva epäonninen rakkaustarina, jossa on oikeastaan hyvin vähän kyse mistään leikistä. Oikolukijana sanomalehteen palkattu lahjakas Arvid (Sverrir Gudnason) kohtaa taiteilijaisänsä kodinhoitajana turhautuvan Lydian (Karin Franz Körlof). Molemminpuolisista kiihkeistä tunteista huolimatta ajalle ominaiset taloudelliset ja sosiaaliset vaatimukset eivät ole suhteelle otolliset ja rakastavaiset päätyvät naimisiin tahoilleen. Vääjäämätöntä ei silti voi estää ja syntyvä salasuhde enemmän raastaa kuin rauhoittaa tunteita. Samalla se suistaa myös sivullisten elämiä raiteiltaan.

 

Kuvatun ajan sukupuolirooliasetelman keskellä on tärkeä valinta, että Lydia näyttäytyy valinnoissaan rakastettuaan vahvempana. Silti myös kaikkien mieshahmojen rooli- ja tunnevankilat kuvataan enemmän myötätunnon kuin moralismin silmälasein. Augustin ohjaus on yksiyiskohtien ja tunnesävyjen suhteen herkkää. Elämänvalintojen vaikeutta korostavasta epookista puuttuu kaikki pompöösin museaalisuuden tuntu ja liioiteltu melodraamaaattisuus.

 

Normaalia kapeampi kuvakoko ja ajoittain käsivarainen kuvaus korostavat asetelmien ahtautta ja intiimisyyttä. Toisaalta kaunis ja kaihoisa musiikki tuo kerrontaan muitakin kuin syvintä tragediaa alleviivaavia sävyjä. Kaikkiaan elokuva välittää koskettavasti, miten vaikeaa onnen saavuttaminen on missään ajassa ja paikassa.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Peppi toisessa maailmansodassa

Peppi toisessa maailmansodassa

Sotapäiväkirjat 1939–1945

Astrid Lindgren, WSOY 2016

☆☆☆☆




 

Astrid Lindgren (1907–2002) tunnetaan kautta maailman hauskoista ja elämänviisaista lastenkirjoistaan. Vuonna 1939 hän oli 32-vuotias sihteerikoulutuksen saanut kotiäiti, jolla tuskin oli aavistustakaan tulevasta kirjailijamenestyksestään. Hänen nyt julkaistussa tuon ajan päiväkirjoissaan hän keskittyi enimmäkseen sotatapahtumien ja tukholmalaisen keskiluokkaisen lapsiperheen turvallisen arjen kuvauksiin. Niissä sivutaan myös samaan aikaan oraalla ollut kirjailijauran alkua ja esimerkiksi ensimmäisen Peppi Pitkätossu -käsikirjoituksen valmistumista.

 

Lehtien ja muiden julkisten lähteiden rinnalla Lindgrenille aukesi myös yksityisempi näkökulma sodan kärsimyksiin hänen päädyttyään työskentelemään Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa. Päiväkirjassaan hän siteeraa paljon näitä koskettavia kirjeitä, joissa monet sodan tai Saksan rotupolitiikan jalkoihin jääneet purkavat tuntojaan Ruotsissa asuville sukulaisilleen ja tuttavilleen.

 

Lindgrenin tyyli on jo tässä vaihessa yhtäaikaa analyyttinen, pisteliään terävä sekä elämän tragedioiden ja mittakaavakysymysten äärellä oivaltavasti pysähtyvä. Hänellä on myös tarkka silmää globaalitapahtumien kehittymisen ennustamiseen sekä poliitikkojen luotettavuuden ja jopa median kriittiseen arviointiin. Kirjasta saa myös kiinnostavan kuvan siitä, mitä Ruotsissa ajateltiin sodan aikaan muiden pohjoismaiden tilanteista – ei vähiten Suomen tukalasta tasapainoilusta natsi-Saksan ja Venäjän intressipiirein välissä. Lindgrenillä itsellään ei ollut mitään ymmärrystä Hitlerin politiikka kohtaan, mutta hän kantoi samalla ennakoivaa huolta Stalinin Neuvostoliiton pohjimmaisista pyrkimyksistä.

 

Päiväkirjasta välittyy myös se Lindgrenin syvä oikeudentunto, joka näkyi myöhemmin paitsi hänen kirjallisessa tuotannossaan, myös muussa aktiivisuudessaan esimerkiksi ympäristöä, tuotantoleläinten kohtelua, lastensuojelua, naispappeutta ja maahanmuuttajien asemaa koskevissa kysymyksissä.

 

Hienosti suomeksi toimitettuun kirjaan on liitetty Lindgreniä kokoamia lehtileikkeitä ja perhevalokuvia. Mukana on myös Lindgrenin Bonnier-yhtiölle lähettämän Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen hilpeä saatekirje, jossa hän kertoo luottavansa siihen, ettei kustantamo lähetä hänen peräänsä lastensuojelua. Kustantamon lähettämää hylkäävää vastauskirjettä lienee jossain kadutun paljonkin. Tähän mennessä maailmalla on myyty liki 150 miljoonaa Lindgrenin kirjaa.