Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Tutkimuskohteena todellisuus

Lakkautusuhan alla olevan Riihimäen Teatterin Janne Saarakkala on esitystaiteen pioneeri.

Riihimäki on 30 000 asukkaan rautatie-, varuskunta- ja vankilakaupunki, joka sijaitsee vajaan tunnin junamatkan päässä Helsingistä.

”Kristallikaupungin” identiteetin kannalta aikoinaan tärkeä lasitehdas kaatui jo 1990-luvun lamassa. Kaupungista löytyy silti taidemuseo, Suomen suurin nuorisoteatteri sekä juuri vuoden teatteriksi valittu Riihimäen Teatteri, joka on nyt lopetusuhan alla.

Riihimäen Teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala on ohjannut Taija Helmisen kirjoittaman näytelmän Janne Katajan Riihimäki. Se kertoo riihimäkeläisen viihdejuontajan kasvutarinan siivellä kaupungin kehityksestä 1980-luvulta alkaen.

Riku Korhosen, Katja Peacockin ja Maija Siljanderin esittämän Janne Katajan ja hänen jäniskorvaisen sivupersoonansa Eko-Riksun (Tatu Mönttinen) ohella esityksessä seikkailee tunnettuja riihimäkeläisiä, kuten näyttelijä Aku Hirviniemi, iskelmälaulaja Anita Hirvonen, lama-ajan valtionvarainministeri Iiro Viinanen, patruuna Arvi Paloheimo (1921–2014) ja työläiskirjailija Samuli Paronen (1917–1974).

Luovissa näyttämökuvissa harhaillaan auringonkukkapellossa, hylätyssä lasitehtaassa ja surrealistisessa Twin Peaks -mukaelmassa. Iltamaperinteeseen nojaten kuullaan stand up -huumoria sekä Samae Koskisen säveltämän Riihimäki-runon ohella muutakin laulua.

”Halusin tehdä musikaalin, mutta kun siihen ei ollut varaa, tein modernin kansanteatterin muotoisen salamusikaalin”, naurahtaa ohjaaja Saarakkala.

Esityksessä Katajan optimistinen yrittäjäpersoona ja Riihimäen alavireinen kehityskäyrä kohtaavat hellyyttävän haparoivina kuvatuissa kekri-, pääsiäis- ja ekokaupunki-brändi­viritelmissä.

Kaupunki ei saa silkkihansikaskäsittelyä, mutta teatterin lakkautusuhkaa ei silti kannata selittää poliitikkojen pahastumisella.

”Enemmin kyse on siitä, että kaupunki yrittää ylipäänsä säästää. Ensi vuodelle teatterilla on rahansa, mutta samalla sen on kaupungin työryhmässä selvitettävä esimerkiksi teatterin fuusioimista ja joukkorahoituksen mahdollisuutta. En ole varma, mitä teatterista on jäljellä tämän jälkeen”, huokaa Saarakkala.

”Surullisinta on, että juuri oma teatteri ja sen sitoutuneet tekijät luovat sitä kaivattua paikallisidentiteettiä.”

Riihimäen Teatterin pesti on Saarakkalalle sivutyö. Juuri ennen haastattelua hän on vieraillut Tanskan Roskildessa esittämässä Puhuva pää -monologia. Teoksessa Saarakkala avaa tajunnanvirtana kaikki sen hetkiset ajatuksensa yleisölle.

”Uskon, että ihminen dramatisoi aika paljon ajattelunsa sisältöä. Enemmän meillä on pää täynnä roskaa kuin syviä tai pahoja ajatuksia.”

Puhuva pää on teoksena Saarakkalan vuonna 2001 osaltaan perustaman Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteen ydintä. Tämän kollektiivin teoksissa tutkitaan esitystaiteen kautta sosiaalista, yhteiskunnallista ja kehollista ympäristöä – kuten sitäkin, mistä itse esityksessä ja taiteessa on kyse.

Ajankohtaista Riihimäki-analyysiä muistuttaa Todellisuuden tutkimuskeskuksen vuosina 2003–2012 toteuttama Suomi-projekti. Siinä työryhmäläiset jakautuivat eri paikkakunnille tekemään niistä kertovia dokumenttiteatteriesityksiä paikallisten teattereiden kanssa. Käsikirjoitukset syntyivät ihmisiä haastattelemalla ja tutkimalla arkistoja.

Nykyisessä dokumenttiteatterin aallossa nämä ovat itsestään selviä työmenetelmiä.

”2000-luvun alussa varsinkaan poliittisuus ei ollut hot”, Saarakkala muistelee.

”Vasta vuonna 2008 alkanut lama sai ihmiset tekemään ja lukemaan esityksiä poliittisina kannanottoina.”

Se, että Riihimäen teatterissa töiden jatkuvuus on vaakalaudalla, on myös osa suurempaa työn muutosta. Jo Todellisuuden tutkimuskeskuksen Lumo II – Esitys uudesta työläisestä -produktiossa (2007) Saarakkala työryhmineen tutki, mitä tämän ajan uustyö tekee taiteilijalle ihmisenä.

Työ 4.0 – Tulevaisuuden työn lanseeraustilaisuus -teoksessa (2016) päädyttiin siihen, että jatkuva tehostaminen ja automaatio tekevät ihmistyön suurelta osin turhaksi. Innovatiivista aivotyötä ei riitä kaikille, toiset eivät halua tehdä sitä, ja toiset eivät siihen edes pysty. Eikä siinä kaikki: innovaatioistakin suuri osa on turhuutta, jos ajatellaan sitä, mikä on ihmiselle välttämätöntä.

”Nykyään kaiken arvo lasketaan hyötynä. Tosin Slavoj Žižek puhuu tämän ajan pseudoaktiivisuudesta, jossa kaikki teeskentelevät aktiivista, koska eivät muuten olisi työmarkkinoilla mitään. Bojana Kunst puolestaan sanoo, että hyötyä korostavassa ajassa taide pitäisikin nähdä ylimääräisenä ­plussana, jonka ei ole tarkoituskaan tuottaa mitään hyödyllistä. Kunst on minusta oikeassa. Olen lopen kyllästynyt todistelemaan taiteen hyödyllisyyttä. Ytimeltään se ei olekaan hyödyllistä, ja siinä on taiteen vallankumouksellisuus.”

Helsingin HAM:ssa on esillä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Työ 5.0 – LEIPÄ. Sen vastaus työkriisiin on radikaali: tehdään yleisön kanssa omilla käsillä juureen leivottua ruisleipää. Samalla keskustellaan työn tulevaisuudesta, ja oman leivän saa kotiinviemisiksi.

”Siinä missä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Platon-työryhmä pohtii muun muassa oikeudenmukaista valtiota ja SexLab seksuaalisuutta, meidän työtä tutkiva työryhmämme on harjoitellut vuoden ajan leivän leipomista. Tässä on mukana viittaus agraariyhteiskunnan perinteisiin. Pimeänä vuodenaikana tehtiin ennen puhdetöitä”, kertoo Saarakkala vakavasti.

Millaista on hyvä polittinen esitystaide?

”Jos kannanotto on ainoa lähtökohta, ei välttämättä synny hyvää taidetta. Jos haluaa vaikuttaa, kannattaisi ehkä esityksen sijaan pitää puhe oikeassa paikassa ja oikeille ihmisille, ryhtyä aktivistiksi tai liittyä puolueeseen. Taiteeseen kuuluu aina yhteys Suuren Toiseuteen. Mutta jos jollakin on todella henkilökohtainen suhde johonkin poliittiseen asiaan, ja hän ­haluaa ilmaista sen taiteen kautta, siitä voi tulla hyvää jälkeä.”

Taija Helminen & Janne Saarakkala:
Janne Katajan Riihimäki

Riihimäen Teatterissa 16.12. asti.

Todellisuuden tutkimuskeskus:
Työ 5.0 – LEIPÄ Helsingin kaupungin taidemuseo HAM:ssa 23.12. asti.

Perinteen painolasti

Perinteen painolasti

Pesärikko

Orvokki Autio, Mikko Roiha



Mikko Roihan Pesärikko-ohjaus on intohimoista ja tässä ajassa elävää teatteria


Pesärikko on Orvokki Aution romaanitrilogia, joka kuvaa pohjanmaalaisuutta, maaseudun rakennemuutosta ja vanhan perhemallin rapautumista oman aikansa naisnäkökulmasta.

Sen ensimmäinen osa Viistotaival (1980) sijoittuu 1950-luvulle. Siinä pientilallisen perheen 18-vuotias Armi-tytär haluaa itsenäistyä ja karkaa naimisiin itseään paljon vanhemman taksisuhari Olavin kanssa. Pari asettuu asumaan Olavin omistushaluisen Laimi-äidin ja halvaantumisestaan huolimatta perhettä hallitsevan Ilmi-tädin kotitilalle.

Armin vapaus ja itsenäisyys kutistuvat perinteiden, vahvojen vanhojen naisten ja heikkotahtoisen Olavin sekä pian syntyvien lasten keskellä olemattomiin.

Kotipesässä (1982) Armi ja Olavi ovat lapsineen muuttaneet lyhyen matkan päähän oman pieneen mökkiinsä. Perheonnea rapauttavat Armin turhautuminen kotiäitiyteen, alemmuudentuntoisen ja mustasukkaisen Olavin tasapainottomuus sekä kaikkeen puuttuvan anopin pyöriminen nurkissa. Vääjäämättä edessä oleva avioero repii arjen ohella rikki perinteisen perheihanteen ja siihen liittyvät kunniakäsitykset.

Trilogian viimeisessä osassa Merkki päällä (1985) Armi lapsineen on kaupungistunut Tampeeelle. Maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta irtaantuminen yhä syvemmälle psykoosiin vajoavasta entisestä aviomiehestä ja murhetta jakamaan pyrkivästä anopista ei ota onnistuakseen. Samalla yksihuoltajaäidin eteen tulee modernimpiakin elämänhallinnan haasteita.

Mikko Roihan näyttämölle sovittama ja ohjaama versio Pesärikosta on Riihimäen, Jyväskylän, Kotkan, Kouvolan ja Turun kaupunginteattereiden, Teatteri Eurooppa Neljän, Tanssiteatteri Minimin ja berliiniläisen Vapaa teatteri KuBiZin yhteistuotato.

Roihan ohjauksessa kaikki näyttämöllä on lavaliikkeitä myöten tarkassa tikissä. Se luo perustan eri teattereista kootun ensemblen antautuvalle ja intohimoiselle näyttelijätyölle.

Vaikka Sara Melleri täyttää keskushenkilönä kipuilevan Armin roolin moitteetta, esitystä hallitsevat erityisesti tulkinnat vanhoista pohjalaisnaisista.

Eila Halosen esittämän Ilmin koomista julkeutta tasapainottavat fyysisen raihnaisuuden lisäksi psykologinen tarkkanäköisuus ja tarkoin annosteltu empatia. Vielä riipaisevampi on Taina Reposen suoritus isosiskonsa alistamana, miniäänsä alistamaan pyrkivänä ja pojastaan kuristavasti kiinni pitävänä Laimina, joka lopulta horjuu itsekin viimeksi mainitun riippuvussuhteen alla.

Näiden syvästi inhimillisten hahmojen kautta välittyy se, etteivät tradition raskaan painolastin kannattelijat toimi pahuuttaan.

Esityksen näyttämökuvakin korostaa teoksen perusjännitteitä: pohjalaisen pirtin ranka on suojana läpinäkyvä ja viitteellinen, vaikka sen sisällä nimenomaan muuta uskotellaan. Tuvan takaseinän valkokankaalle heijastetut kuvat taas viittaavat välillä kohtausten ulkoiseen, välillä sisäiseen maisemaan.

Hienoa vieraannuttamisen hallintaa edustaa myös sivukulissien jättäminen auki niin, että yleisö näkee näyttelijöiden odottelun ja tarkat vaihdot. Symbolisesti vahvat näyttämöratkaisut vahvistavat jaetun läsnäolon tunnetta siitä, että tarinaa kerrotaan ja katsotaan nimenomaan tässä ajassa eikä vain kuvana menneisyydestä.

Berliinissä asuvan Roihan Pesärikko-tulkinnassa eurooppalainen nykyteatteri kohtaa hienolla tavalla suomalaisen maakuntateatterin parhaat perinteet. Esitys kiertää vielä keväällä yhteistyöteattereissa. Yle Areenasta löytyy myös Timo Bergholmin televisiolle ohjaama Pesärikko-minisarja vuodelta 2000.

Koti kuuluu kaikille

Jussi Lehtonen ja Sanna Salmenkallio tekevät teatteria maahanmuuttajien, hoitolaitosasukkaiden ja vankien kanssa.

Viulisti Sanna Salmenkallio esittää asialleen omistautunutta kotoutuskouluttajaa. Hän ottaa soittimestaan yksinkertaisia säveliä ja joukko turvapaikanhakijoita soittaa mukana taitojensa mukaan. Toiset osuvat säveleen paremmin kuin toiset. Juuri niin kuin elämässä aina.

Kohtaamista ylenkatsova poliisi tekee tulkin tuella selväksi, ettei kotoutettavilla ole etuoikeutta tulla kohdelluiksi yksilöinä.

Ennen pitkää ovi kuitenkin aukeaa osalle viulunsoittajista, ja kukin vuorollaan he poistuvat teatterisalista viuluineen. Toisten osana on jäädä ahdistuneina odottamaan omaa kohtaloaan.

Kyseessä on yksi avainkohtaus Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Toinen koti -dokumenttiteatteriesityksestä. Se perustuu turvapaikanhakijoiden ja näyttämöllä myös nähtä­vien Salmenkallion ja näytteliijä Terhi Panulan omiin kokemuksiin sekä viranomaislausuntoihin. Jussi Lehtosen ohjaaman esityksen käsikirjoituksesta vastaa Kati Kaartinen ja musiikki- ja äänidramaturgiasta Salmenkallio.

Omapohjaan rakennettu katsomo kiertää kolmelta suuunnalta esitystilaa, joka muuttuu tilanteen mukaan patjoja täynnä olevaksi vastaanottokeskukseksl, kuulusteluhuoneeksi ja yökerhoksi. Katsomon vapaassa reunassa olevaa lavaa käytetään estradikorokkeena ja sen alla vietetään pelokasta aikaa kuin ahtaasti sullotun laivan ruumassa.

Päärooleissa omina henkilöinään esiintyvät Salmenkallion ja Panulan ohella Baghdadin yliopistosta valmistunut näyttelijä-ohjaaja Bakr Hasan, baghdadilaisessa muusikkosuvussa laulajaksi kasvanut Ali Saed, Irakissa ja Syyriassa dokumentaristina toiminut Harith Raas Salih sekä iranilainen kantaaottava rap-artisti Sorush Syedi.

Toisen kodin kantavana lankana kulkevat kommunikaatio-ongelmat, jotka johtuvat eroista päätöksiä kirjoittavien viranomaisten ja päätösten kohteina olevien ihmisten maailmoissa sekä myös arkisemmista kulttuurieroista.

Rinnakkain suomeksi ja arabiaksi kulkeva esitys toimii vahvana puheenvuorona kulttuurisesta omimisesta käytävään keskusteluun: siinä kaikki puhuvat omalla äänellään omasta elämästään.

Toinen Koti -esitys on osa Kansallisteatteriin Lehtosen aloitteesta vuonna 2010 perustetun Kiertuenäyttämön toimintaa. Jo sitä ennen Lehtonen oli kiertänyt vuosia erilaisten projektien kanssa esiintymässä hoitolaitoksissa ja vankiloissa.

”Kiertuenäyttämön yhtenä tehtävänä on viedä esityksiä hoitolaitoksiin ja muihin paikkoihin, joissa olevat ihmiset eivät muuten pääse niitä katsomaan. Toisena tehtävänä on tehdä taitdetta eri tavoin marginaaliin joutuneiden ihmisten kanssa ja tuoda heidän asioitaan esille. Kolmanneksi haluamme osallistua projektien kautta yhteiskunnalliseen keskusteluun”, selittää Lehtonen.

Sibelius-Akatemiassa kouluttautunut Salmenkalliokin on ollut mukana Kiertuenäyttämön toiminnassa alusta asti. Sitä ennen ja sen ohella hän on tehnyt pitkän uran muusikkona, esitystaideteosten ja elokuvien säveltäjänä ja äänisuunnittelijana.

Lehtosen ja Salmenkallion taiteellinen yhteistyö alkoi jo vuonna 2003 Kiasmaan tehdyn Pauliina Hulkon ohjaaman Amorialian myötä. Siitä työparin mukaan on jäänyt Hulkon lanseerama ajatus materiaalisesta dramaturgiasta. Tämä tarkoittaa sitä, että esitystä tehdessä kaikilla ei-tekstuaalisillakin aineksilla on oma itsenäinen arvonsa, joita yhdistelemällä ja törmäyttämällä pyritään luomaan ennalta-arvaamatonta sisältöä ja muotoa. Esimerkiksi esiintyjän esiintyjyys on yksi tärkeä käsikirjoituksen ainesosa.

”Se voi tarkoittaa myös sitä, että annetaan viulu ihmiselle, joka ei ole ennen soittanut ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu”, tarkentaa Lehtonen.

Pitkään yhdessä töitä tehneet kollegat intoutuvat muistelemaan 2000-luvun alun keikkojaan, jolloin he veivät yhdessä William Shakespearen sonetteja epätyypillisiin paikkoihin. Salmenkallio kertoo, kuinka kerran esimerkiksi HIV-positiivisten huumeidenkäyttäjien päiväkeskuksessa pidetyssä näytöksessä joku vahvassa sekavuustilassa ollut asiakas ei saanut pidettyä näppeäjään erossa Lehtosen pitkistä kiharista hiuksista.

”Toisaalta esimerkiksi muistisairaille esittämisessä on oma jännityksensä siinä, että hetken päästä yleisö ei muista esityksestä mitään. Taide on silti silloinkin merkityksellistä. Tulee mieleen, kuinka eräs Shakespearen pariin vuoteessaan tuotu nainen intoutui huutamaan dramaattisesti rakkautta ja kuolemaa. Jälkeenpäin hoitajat kertoivat, ettei kyseinen rouva ollut sitä ennen puhunut vuosiin mitään”, kuvailee Salmenkallio yhä vaikuttuneena.

Jo Kiertuenäyttämön ensimmäisessä hankkeessa, Vastaanotto-projektissa (2011–2012) tehtiin taidetta turvapaikanhakijoiden kanssa. Sitä seuranneessa Neuvostoliitto-projektissa (2012–2014) kierrettiin palvelutaloissa keräämässä 70–90-vuotiaiden Neuvostoliittoon liittämiä muistoja. Helmi (2013–2014) taas käsitteli äitiyteen liittyviä tuntemuksia päihdeyksiköissä asuvien näkökulmasta.

Vuoden 2015 suurpanostus oli vankilasta vapautuvien kanssa toteutettu Vapauden kauhu.

”Aiemmin vankiloita kiertäessäni olin törmännyt siihen, miten pelottavana monet vangit pitävät ajatusta, etteivät enää olisikaan vankilassa. Ryhdyimme keräämään aineistoa vankien vapautumispeloista ja kokosimme yhteen vankeuden kokeneita. Heidän kanssaan työstimme aiheen pohjata kohtauksia”, kertoo Lehtonen ja jatkaa:

”Oleellista on, että näytteleminen antaa vangeille mahdollisuuden tulla hetkeksi kohdatuksi jonain muuna kuin päihteiden käyttäjänä, rikosten tekijänä tai omassa tarkasti määritellyssä roolissaan vankilan hierarkiassa.”

Projektin päätyttyä osa mukana olleista oli jäämässä tyhjän päälle. Siksi aloitettua työtä jatkamaan perustettiin vuonna 2016 Porttiteatteri, jolle ollaan nyt etsimässä pysyvää rahoitusta.

Porttiteatteri on ajankohtainen myös siksi, että siltä on tulossa itsenäisyyspäivänä ensi-iltaan groteski tragikomedia, jossa rikostaustaisten esiintyjien omia joulukokemuksia on työstetty fiktiiviseksi draamaksi ja uusiksi joululauluiksi.

Joulutarinoita-esityksen ohjaa ­Tuija Minkkinen, ja Salmenkallio vastaa nytkin musiikillisesta dramaturgiasta.

”Esitystä tehdessä on hienoa nähdä, miten tekijät löytävät itsestään piilossa olleita voimavaroja. Moni haluaa myös tehdä valtavan tunteellisia juttuja, koska vankilassa tunteita ei saa näyttää”, pohtii Salmenkallio.

Yhteisöteatteriprojekteissa ympäröivä yhteiskunta toimii yleensä yhtenä käsikirjoittana. Esimerkiksi Toinen koti -esityksen yhdessä dramaattisimmista kohdista Irakista läheisen työtoverinsa murhan jälkeen ­paennut Bakr Hasan yrittää puolustaa taiteilijuuttaan epäileviä suomalaisia maahan­muuttoviranomaisia vastaan.

Kohtauksen taustalla olevassa autenttisessa lausunnossa sanotaan:

Sinun on jatkossa mahdollista hankkia elantosi jollakin muulla tavalla kuin esittämällä julkisesti sellaisia näkemyksiä, joiden vuoksi voisit joutua vaaraan. Et ole korkeasti etkä pysyvästi profiloitunut.

Kuten myös:

Näkemyksesi eivät ole identiteettiisi sillä tavalla oleellisesti kuuluvia tekijöitä, etteikö sinun voitaisi kohtuudella odottaa luopuvan niiden julkisesta esittämisestä yleisesti halventavalla tavalla.

Maahanmuuttovirasto näyttää siis tulkitsevan, että turvapaikan myöntämisen perustaa ei ole, koska hakijalla kuvitellaan olevan mahdollisuus luopua sananvapauden käytöstä.

”Bakrin pelasti lopulta suomalaisten ystävien tuki ja hallinto-oikeus, joka katsoi Migrin tulkinnan olevan Suomen lain vastainen. Vastaavia lausuntoja tulee silti vastaan koko ajan. Se osoittaa, että viranomaisilla on hyvin puutteellinen käsitys siitä, millaisista oloista turvapaikkaa hakevat taitelijat tulevat”, tuohtuu Lehtonen.

”Esimerkiksi Irakissa on alueita, missä pelkkä soitin kainalossa voi johtaa pidättämiseen ja kidutukseen. Usein kiellettyä ei ole vain varta vasten kantaaottava taide, vaan sitä on jopa klassinen arabialainen musiikki.”

Toisaalta esityksessä kuultavan 21-vuotiaan Ali Saedin surumielisen laulun koskettavuutta ei ainakaan ­vähennä tieto siitä, että hän voi joutua Suomesta pakkokyyditetyksi entiseen kotimaahansa minä päivänä tahansa.

”Saedin tilanne on sellainen, että hänen esiinnyttyään tänä syksynä täällä Helsingissä, tieto siitä levisi netin kautta hänen entiselle kotiseudullleen. Sen johdosta perheen koti tuhottiin ja vanhemmat joutuivat piiloutumaan. Tästä voi päätellä jotain mahdollisen palautuksen seurauksista”, huokaa Salmenkallio.

Lehtonen kertoo, että myös monet muut Toisen kodin esiintyjistä ovat koko ajan vaarassa menettää oljen­kortensa.

”Esitys on esiintyjilleen toinen koti aika konkreettisessa mielessä. Nämä ihmiset ovat kokeneet tosi kovia. Monet ovat traagisesti erossa lähimmäisistään. Kielteisen päätöksen saatuaan he joutuvat vielä asettumaan Suomen valtiota vastaan. Kyllä tässä perheenjäsenen roolissa saa monella tapaa olla.”

Kati Kaartinen, Jussi Lehtonen, Sanna Salmenkallio & työryhmä: Toinen koti Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö Omapohjassa 16.2. asti

Tuija Minkkinen, Sanna Salmenkallio & työryhmä: Joulutarinoita Porttiteatterin esitykset KokoTeatterissa 13.12 asti

TOISEN KODIN LUKKARIT. Jussi Lehtonen ja Sanna Salmenkallio vaihteeksi katsomon puolella.
TOISEN KODIN LUKKARIT. Jussi Lehtonen ja Sanna Salmenkallio vaihteeksi katsomon puolella.

Keskisormea kahleille

Keskisormea kahleille

Swing Time

Zadie Smith, käännös Irmeli Ruuska, WSOY 2017

☆☆☆☆☆



Zadie Smith jatkaa päivittämällään antikolonialismin tiellä


”Oli nöyryytykseni ensimmäinen päivä.”

Näin alkaa Zadie Smithin viides romaani Swing Time.

Avaus viittaa päähenkilön ratkaisevaan elämänkäänteeseen, jonka yksityiskohdat paljastuvat vasta nelisen sataa sivua myöhemmin. Sitä ennen käsitellään pitkälle neljättäkymmentä vuotta pohjoislontoolaiseeen lähiöön jamaikalaisen äidin ja englantilaisen isän tyttärenä – kirjailijan itsensä tapaan – syntyneen kertojan elämää.

Swing Time on kielellisesti ja draamallisesti svengaava kasvutarina, jonka tanssia rakastava päähenkilö kasvaa monikulttuurisessa ympäristössä teiniksi ja naiseksi kipuillen samalla suhteessa vahvaan (mutta etäiseen) äitiinsä ja heikkoon (mutta läheiseen) isäänsä. Hän ajatutuu vailla akateemista kunnianhimoa yliopistoon, kelluu työelämässä musiikkiteolliseen palvelukseen ja päätyy sitä kautta Madonnaa muistuttavan megapoptähden sihteeriksi ja hänen mesenoimansa kehitystyhteistyöyöhankkeen yleissäätäjäksi Gambiaan.

Monipolvisen kirjan kantavana lankana kulkee jo lapsena rakentunut ystävyysside luonteeltaan sovinnollisen päähenkilön ja paljon yksioikoisemman ja vahvatahtoisemman Traceyn välillä. Traceyn merkitys päähenkilön oman persoonan peilinä nousee jopa painavammaksi kuin hänen karismaattisen äitinsä, joka tahollaan kohoaa yhteisönsä poliittiseksi keulahahmoksi .

Zadie Smithillä on poikkeuksellinen kyky tarkastella eri-ikäisten ja eritaustaisten hahmojensa sisintä. Samalla hänen yksityiskohtien runsautta, psykologista tarkkavaistoisuutta ja pilkesilmäistä sarkasmia viljelevä kirjallinen tyylinsä on sekä älyllisesti stimuloivaa että armoitetun viihdyttävää.

Nämä elementit olivat paikallaan jo hänen vuonna 2000 ilmestyneessä esikoisromaanissaan Valkoiset hampaat. Ei ole ihme, että kustantajat taistelivat verisesti silloin 25-vuotiaan kirjailijan teoksen julkaisuoikeuksista. Swing Timessä kirjailijan karttunut kokemus näkyy etenkin teoksen ajallisesti lomittaisen kerronnan entistäkin hiotumpana hallintana.

Smithin jatkuva ajankohtaisuus liittyy erityisesti monikulttuurisuuden, kulttuuurisen omimisen, sosiaalisen eriytymisen, seksuaalisen häirinnän ja sukupuolisen tasa-arvon teemoihin. Kirjailijalle tyypillistä on, että nämä ilmiöt valottuvat itsestäänselvyyksiä väistellen ja monensuuntaisia jännitteitä avaten.

Näin perinteisen kolonialismin, luokka-astelmien ja patriarkkaalisten rakenteiden kritiikin ohella purevia huomioita  kohdistuu esimerkiksi kehitysyhteistyöhän sisältyvää alistamista, kolmannen maailman takapajuisuuksia sekä etnisten vähemmistöjen sisällä elävää rasismia kohtaan.

Inhimilliselle heikkoudelle pohjimmiltaan myötätuntoinen Swing Time on teos, jossa henkilökohtainen ja polittinen kietoutuvat täydellisesti toisiinsa. Kirjan huippukohdassa kaikista alistavista rakentaista välillä liiankin tietoinen kertoja pyristelee irti yliymmärtämisen kahleista ja löytää viimeinkin itsestään kurittoman kakaran. Ja samalla – paradoksaalista tai ei – aikuisen.

Rakkaus, kuolema ja kapitalismi

E. L. Karhun Prinsessa Hamlet taipuu hyvin nukketeatteriksikin.

Prinsessa Hamlet tuli lokakuussa ensi-iltaan Turun kaupungin­teatterissa. Keväällä Q-teatterin ohjelmistoon kuulunut teos esitetään Turussa nukketeatteriversiona, jonka toteuttavat ohjaaja Merja Pöyhönen ja Aura of Puppets.

Lavalla nähdään kuusi Heini Maarasen suunnittelemaa nukkea ja saman verran nukettajia. Prinsessa Hamlet (Niina Lindroos) ja hänen ainoa ystävänsä Horatia (Alma Rajala) ovat runollisia ritarihahmoja. Hamletin äiti Gertrud (Timo Väntsi) on tympeä kuningatar ja eno (Lotta Virtanen) höpsö setämies. Hamletia fanittava pyrkyri Ofelio (Reetta Moilanen) on työstetty eläinhahmoksi ja kuninkaallinen vartiomies (Riina Tikkanen) painajaismaiseksi karikatyyriksi.

Uudessa sovituksessa katsoja vaikuttuu jo alkuun lavadynamiikan hypnoottisuudesta. Esiintyjien vahva fyysinen läsnäolo näkyy nukettamisen ohella tiukoissa kohtausvaihdoissa, tyhjistä taulukehyksistä ja huonekaluista koostuvien lavasteiden tarkassa liikuttamisessa, intensiivisessä ääninäyttelemisessä sekä esineteatterin keinoin toteutetuissa tehosteissa.

Tärkeässä osassa on myös vanhanaikaista tietokonepimputusta dramaattisiin jousisoitinväreihin yhdistävä Valtteri Laurell Pöyhösen musiikki.

Tarina on vahva. Siinä missä William Shakespearen Hamlet-hahmo kärsii eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja havaitsemiensa petosten kataluudesta, Prinsessa Hamletia piinaavat vaikea äitisuhde, ulkonäköpaineet, paheneva masennus ja itsetuhoisuus.

Yhdessä avainkohtauksessa spektaakkelikuolemastaan fantasioiva Hamlet nousee tuoleista rakennetulle korokkeelle ja julistaa uhmakkaasti: ”Ne prinsessat muistetaan, jotka tappavat itsensä, jotka lähtevät ajoissa, näyttävästi, isolla liekillä.”

Puheensa päätettyään Hamlet sytyttää itsensä liekkeihin.

Tragediaa, sarkastista huumoria, psykologiaa, kulttuurikritiikkiä ja feminismiä vertauskuvallisiin asetelmiin yhdistelevän tekstin on kirjoittanut jo kansainvälistäkin huomiota kerännyt näytelmäkirjailija E. L. Karhu.

”Töissäni tuntuvat aina kohtaavan kolme aihetta: rakkaus, kuolema ja kapitalismi”, huokaa teatterintekijä.

”Näytelmää tehdessäni Hamlet oli alunperin vain yksi viiteteos. Minua kiinnostivat hulluuden, masennuksen ja ystävyyden teemat sekä naisten hulluuteen liittyvä eksploitaatio. Siihen tapaan, kun se näyttäytyy vaikka Amy Winehousen tai Virginia Woolfin myyteissä. Siis että naisen täytyy kuolla, jotta pääsisi kaanoniimme.”

Todellisen elämän itsemurhissa on harvoin päällimmäisenä show. Prinsessa Hamletinkaan lopullinen lähtö ei ole näyttävä. Viruttuaan aikansa sisäisen kauhunsa kourissa Buckinghamin palatsiksi naamioidussa mielisairaalassa hän astuu yhtenä sateisena iltana Thamesiin.

Jälkeenjääneiden syyllisyydentunne konkretisoituu lavalle lihakoukkuun ripustettavan Hamletin ruumiissa.

Läheisen kuoleman, surun ja elämänhallinnan haurauden teemoja Karhu käsitteli myös näytelmässään kuka tahansa meistä -dokumentti, jota esitettiin ensi kerran keväällä 2013 Helsingin rautatieasemalla Saana ­Lavasteen ohjaamana.

Karhun moniulotteiset tekstit taipuvat erilaisiin painotuksiin.

”Näytelmäkirjailijana ajattelen, että teos on valmis, kun se on kirjoitettu. Lähetän sen sitten ikään kuin pullo­postilla eteenpäin tyyliin to whom it may concern. Ohjaaja ja työryhmä tekevät sitten teoksesta esitystulkintansa, joka on oma erillinen teoksensa”, tuumii Karhu. Samalla hän muistuttaa, että on dramaturgina itsekin tottunut sorvaamaan muiden tekstejä.

Ennen teatteriuraansa Karhu ehti toimia pari vuotta vertailevan sosiologisen tutkimuksen parissa. Hänellä on myös taustaa erilaisissa talonvaltaus-, ympäristö- ja ihmisoikeusliikkeissä.

Jotain tästä näkyy myös hänen teksteissään.

Salla Taskisen Helsingin Ylioppilasteatterille ohjaama Kuokkavieraat (2007) oli brechtiläinen projekti, jossa tutkittiin maahanmuuttajien säilöönottokeskuksissa muodostuvaa oikeudetonta tilaa. Heidi Räsäsen Takomolle ohjaama Leipäjonoballadi (2008) kertoi suomalaisesta köyhyydestä siir­täen ­Vladimir Sorokinin Jonon (1980) Neuvostoliiton ajan teemoja nyky-Suomeen. Hilkka-Liisa Iivanaisen Kotkan ­kaupungin­teatteriin ohjaamassa Tsaarin kakaroissa (2011) taas aiheena oli suomalaisten suhde venäläisvähemmistöön.

Karhu ei kuitenkaan varauksetta liputa osallistuvan teatterin puolesta.

”Jossain Susanna Kuparisen dokumenttiteatteriesityksissä poliittinen vaikutus voi olla suoraa ja se toimii. Jotta fiktio olisi mielekästä taiteena, siinä täytyy mielestäni olla takana jokin ratkaisematon suuri kysymys. Se voi joskus olla poliittinenkin, mutta useimmiten pelkkä poliittinen mieli­pide ei riitä kiinnostavan teoksen synnyttämiseen.”

Mitä on hyvä poliittinen taide?

”Taide on amoraalinen väline. Sitä voidaan käyttää nais- tai juutalais­vihan välineenä siinä missä hyvien asioiden ajamiseen. Itse haluan taiteellani haastaa sitä, kuka pääsee ääneen ja kenen näkökulma saa tilaa julkisessa sfäärissä. Taiteella voi myös osoittaa, miten rakennamme elämäämme erilaisista myyteistä ja että näitä narratiiveja voi myös murtaa.”

E. L. Karhu & Merja Pöyhönen:
Prinsessa Hamlet

Turun Kaupunginteatterissa 16.12. asti

Muodonmuutosten aika ei ole ohi

Muodonmuutosten aika ei ole ohi

Muodonmuutos

Esa Leskinen & Sami Keski-Vähälä

Ryhmäteatteri

☆☆☆



Ryhmäteatterin Kafka-sovitus pöyhii burnout-yhteiskunnan sivullisuutta


Franz Kafkan Muodonmuutoksessa (1915) kauppamatkustaja Gregor Samsa herää aamulla ja huomaa muuttuneensa suunnattoman suureksi syöpäläiseksi.  Ryhmäteatterin uudessa sovituksessa vakuutusvirkailija Keijo Yrjänä Saastamoisen transformaatio ei ole aivan yhtä äkillinen, mutta se kuvaa yhtä lailla ympäröivän yhteiskunnan suhteen ulkopuoliseksi ja syrjityksi päätyvän henkilön kohtaloa.

Siinä missä Kafka käsitteli teoksessaan oman aikansa sosiaalisia – ei vähiten juutalaisiin kohdistuvia – ennakkoluuloja,  Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa ja edellisen ohjaamassa esityksessä kuvataan nykyisen burnout-yhteiskunnan syrjäytymismekanismeja.

Tässä tarinassa lähinnä uudesta kesämökin terassista haavailevan, vilpittömän, mutta hömelön espoolaisen päähenkilön syrjäytymisen uraputki alkaa työelämässä uupumisesta ja etenee potkujen ja avioeron kautta Vantaalle kuntouttavan työtoiminnan piiriin.  Sieltä matka jatkuu syrjäytyneiden sekakäyttäjien keskelle Itä-Helsinkiin päätyen lopulta yksinäisen rantojen miehen yhteiskunnan ulkoreuneisille sijoille.

Samalla esitys maalaa myös laajempaa yhteiskunta- ja mediakrittistä kuvaa Keijon kaltaisten uussyöpäläisten monistumisen vaikutuksista paitsi suomalaiseen yhteiskuntaan, myös Euroopan tasoiseen päätöksentekoon ja jopa USA:n kautta peilattuun globaaliin maailmaan.

Ryhmäteatterin 50-vuotista taivalta juhlistamaan sopii erityisen hyvin yhteiskunnallinen satiiri, jossa taitavien tekijöiden toimesta juoksutetaan lavalle ja livekuvana seurattaville kulissinäyttämöille toinen toistaan hillittömämpiä farssihahmoja.

Taisto Oksasen suoritus ainoastaan saksaa puhuvana, Suomessa syrjäytyneiden äänillä pääministeriksi päätyvän Hitlerin Näköisen Miehen roolissa sekä Santtu Karvosen eläytyminen huumemafioso Sergeiksi ja television talousasiantuntija Jan Stoltenhyggeriksi ovatkin kerrassaan hilpeitä. Samaa riemua on Robin Svanströmin ja Sari Mällisen hyväntahtoisissa päihdesekoilijoissa, Lynyrd Skynyrdissä ja Piri-Marissa – ja monessa muussa esityksen sivupersoonassa.

Kiitosta ansaitsee myös Minna Suuronen, joka kaiken tarjolla olevan komediallisen kohelluksen keskellä onnistuu Pami-Mirjamin traagisessa monologissa osoittamaan koskettavasti, miten putoaminen pohjalle on mahdollista kenelle tahansa meistä.

Esityksen haasteena voi kuitenkin pitää sen poliittisen satiirin kepeyttä ja ilmeisyyttä.  Vakuutusyhtiön juppimaailman oravanpyörän kuvaus on kuin aikahyppy suoraan 1980-luvulle.  Toisaalta siinä missä perussuomalaisten rinnastaminen Hitleriin menee ajankohtaisessa yhteiskuntakritiikissä sieltä missä aita on matalimmallaan, Donald Trumpin kuvaaminen sekoilevana hiuslisäkkeenä uupuu jo aidalle.

Jos pipoa laittaa vielä kireämmälle voisi nurista siitäkin, että esityksen komiikka tulee monin kohdin enemmän vahvistaneeksi kuin satirisoineeksi erilaisia negatiivisia stereotyypioita, esimerkiksi kuntouttavaa työtoimintaa, Itä-Helsinkiä ja milloin mitäkin.

Vesa Vierikko tavoittaa omalla persoonallisella tavallaan Keijo Saastamoisen sympaattisen ja kommelluksesta toiseen ajautuvan sivullisuuden. Kelpo näyttelijätyöstä huolimatta Keijon karaktääri  asettuu vaikeasti esityksen yhteiskunnallisen ja henkökohtaisen tason väliseen ristipaineeseen.  Kaikista ympäröivistä jännitteistä pihalla oleva ja vailla katkeruutta paikkaansa etsivä päähenkilö ei aivan osu yhteen tekstissä manifestoitavan kaikkien maailman keijojen kumouksellisuuden kanssa.

Keijoon liittyy toinenkin jännite. Hänen hahmossaan on aimo annos Monty Python -ryhmän Brianin elämä -elokuvasta (1981) tuttua maallista Kristus-mukaelmaa, mutta samalla tämä viaton toisten puolesta uhrautuja kantaa myös aitoa yhteyttä itse Kristus-myyttiin. Jälkimmäistä tukee esityksen kaunissa epilogissa kuvattu perhosmaisen kotelovaiheen jälkeinen ylösnousemus. Pulma tässäkin asetelmassa  kuitenkin on, että Keijossa korostuvan pinnallisen haahuilijan pirtaan ei sovi erityisen hyvin myöskään moraalisen tiennäyttäjän eetos.

Kokonaisuutena esitys sulkeutuu enemmän ohjaaja Esa Leskisen ja tietyn aikauden Ryhmäteatterin testamenttina kuin koko sen suuremman kertomuksen painolla, johon aineksia on käsillä. Hyvää teatteria  syntyy  näinkin.

 

100-vuotias Suomi ja maailmankaikkeus

100-vuotias Suomi ja maailmankaikkeus

Glory Days #Kansallinenjuhlanäytelmä2017

Minna Harjuniemi

Teatteri Takomo

☆☆☆☆



Teatteri Takomon Glory Days kertoo pikakelauksella mistä kaikessa on kyse


”Pidä silmällä luhistumista. Kaikki voi luhistua. Talot, kaupungit, valtakunnat, ihmiset. Kaikki voi luhistua. Opiskele tätä herkeämättä.”

Tämä käsiohjelmaan painettu Miyamoto Musashin sitaatti toimii Teatteri Takomossa esitettävän Glory Days #Kansallisjuhlanäytelmä2017 -esityksen osuvana kiteytyksenä. Koko teoksen näkökulma pompöösiin Suomi 100 -patsasteluun on terveellä tavalla etäisyyttä ottava. Tätä aikaa lähestytään maailman perusolemukseeen liittyvien murtumien ja romahdusten kautta eikä missään kansallisen pysyvyyden ja kukoistuksen hurmoksessa.

Ristikkäisten luhistumistarinoiden leikkauksia paikallistava näytelmä alkaa Jukka Ruotsalaisen ylimaallisen kauniilla lauluesityksellä. Hän tulkitsee Markus Fageruddin säveltämän ja säestämän kappaleen, jossa käytetään Chisun Onni-laulun sanoja saksaksi käännettynä.

Seuraavaksi kuullaan Joanna Haartin esittämänä Kari Enqvistin tekstiin perustuva luento kaikkeuden kosmologisesta järjestyksestä.  Sen mukaan maailma ei ehkä kuljekaan kehitysoptimistisesti kaaoksesta kohden järjestystä, vaan jossain oleellisessa mielessä päinvastaiseen suuntaan. Toisaalta tämä ihmisen tuntema maailma ei kenties olekaan paras mahdollinen, vaan jotain mitä sattumalta meille on tyrkätty.

Muissa episodeissa esiintyvät oman lähiympäristönsä romahduksen kokevat lakkautettavan paperitehtaan työläiset, rapautuvan avioliiton keskellä sortuvassa töölöläiskerrostalossa asuva perhe sekä repivää mustasukkaisuusdraamaa elävät Olympos-vuoren jumalolennot.  Välillä piipahdetaan Anton Tsehovin Vanja-enossa ja Hella Wuolijoen niskavuorelelaisten parissa sekä istutetaan katsojat kyynisen röyhkeän TV-talkshown studioyleisöksi.

Kaikki näytelmän osat eivät istu jäännöksettä yhteen ja niiden välinen kittikin pursuaa tämän tästä kaakeleille. Tämä ei ole kovin suuri puute esityksen rullatessa eteenpäin heikkopäistä vauhtia ja osuessa toisinaan maaliinsa sitäkin tarkemmin.

Tyylilajien törmäyttelyn keskellä tragedia ja komedia lyövät iloisesti kättä kohtausten sisälläkin.  Samalla kun ihmisen osa sidotaan yhtä aikaa perheen mikrotasoon, talouden ja median alistaviin rakenteisiin, kulttuuriperinnön laajaan kaareen ja jopa kosmologiseen makrotasoon, esityksen maailmankuvassa pääosaan nousee nöyryyden horisontti eikä eturivin katteeton poseeraus.

Monilajisesta aineistostaan huolimatta hallitun tiivissä juhlanäytelmässä satavuotias Suomi näyttäytyy oman arvonsa ja minäkuvansa puolesta kamppailevan ihmisen kautta. Kaiken kansallishegemonisen suitsutuksen keskellä tällainen näkökulman yhtäaikainen rajaus ja laajentaminen on hatunnoston arvoinen.

Ideologiatko kuolleita?

Night Visions -elokuvafestivaaleilla esitettävä Morten Traavikin dokumentti kertoo ideologiakriittisen Laibach-yhtyeen keikasta Pohjois-Koreassa. Ja sen kautta muustakin.

”Laibach rakastaa sensuuria”, julistaa yhtyeen puhemies Ivan Novak Kulttuuritehdas Korjaamolla Laibachin Pohjois-Korean esiintymismatkasta tehdyn Liberation Day -elokuvan näytöksen jälkeen.

Esitys oli ennakkkonosto marraskuun lopulla Helsingissä järjestettävän Night Visions -elokuvafestivaalin ohjelmistosta. Kommentti taas on vastaus yleisöstä tulleeseen kysymykseen siitä, miten pitkälle yhtye olisi ollut valmis taipumaan pohjoiskorealaisten isäntien konsertin sisältöä koskevien vaatimusten edessä.

”Laibachin keikasta voi ottaa pois mitä tahansa ja se on silti Laibach”, jatkaa Novak tarkoittaen selvästi sitä, että Laibach on ideologiakriittinen kokonaistaideteos esitti se sitten lavalla tämän tai tuon kappaleen.

Sekä Novakin puheista että elokuvasta välittyy kuva siitä, että poliittinen kontrolli ei ole Laibachin ja sen edustaman taideyhteisön kohdalla este, vaan olennainen osa artistista sisältöä. Pelkkä esiintyminen Pohjois-Koreassa on yhtyeelle tyypillistä kulttuurihäiriköintiä. Samalla  viesti on suunnattu enemmän tämän suljetun maan ulkopuolelle kuin sen sisälle.

Vuonna 1980 kylmän sodan aikaisessa Jugoslaviassa perustettu Laibach on slovenialainen taiderockyhtye. Sen musiikkilajia luonnehditaan yleensä industriaaliseksi avantgardeksi. Yhtyeen esiintymisasuissa, graafisissa materiaaleissa sekä videoiden ja lava-animaatioiden estetiikassa  viitteellisten natsisymbolien käyttö yhdistyy sosialistisen realismin, kansallisromantiikan sekä 1900-luvun alun italialaisen futurismin kuvakieleen.

Yhtye toimii myös vuonna 1984 perustetun, itsenäiseksi mikrovaltioksi omine passeineen ja lippuineen julistautuneen Neue Slowenische Kunst -taideyhteisön musiikillllisena siipenä.

1980-luvun Jugoslavia oli totalitaarisesta sosialismistaan huolimatta myös keinotekoisen nationalistinen ja Neuvostoliiton suuntaan etäisyyttä hakenut valtio. Sekä idässä että lännessä Laibachia erehdyttiin alkuun tulkitsemaan ääriliikkeiden äänitorveksi. Silti sen totalitarisimifetisismiin sisältyi erityisesti kritiikkiä oman maan ideologisia rakennuspuita kohtaan.

Väärinkäsitystä on ehkä ruokkinut se, että yhtyeen poikkitaiteellinen perusta jäänyt monilta kommentaattoreilta huomaamatta. Esimerkiksi kolmannen studiolevyn, Opus Dein (1987), sisäpussista löytyvä hakaristimontaasi on natsivastaisen taidepropagandan mestarin, John Heartfieldin (1891–1968) klassikkoteos.

Liberation Day -elokuvassa slovenialainen filosofi Slavoj Žižek kuvaa sattuvasti Laibachin näkökulmaa sellaiseksi, missä ideologinen kritiikki toteutetaan suoran vastakkainasettelun sijaan viemällä vastustajan ideologiset lähtökohdat niin pitkälle, että niiden irvokkuus paljastuu.

Tätä näkökulmaa voi tietenkin kritisoida perustellusti siitä, että osalle yleisölle projektin kriittinen luonne jää tavoittamatta ja esillä olevat ideologiset liioittelut tuntuvat itsessään innostavilta. Tuli ei yleensä tapaa tukahtua kaatamalla sinne lisää bensiiniä.

Juuri propagandan kohdalla niin voi kuitenkin joskus käydä. Jopa natsien kansanvalistus- ja propagandaministerinä toiminut Joseph Goebbels huomasi poliittisen vaikutuspyrkimysten onnistuvan tehokkaammin romanttisiin seikkailuelokuviin kätkettynä kuin kärjistettyinä propagandamainoksina.

Jugoslavian hajoamisen ja Slovenian itsenäistymisen jälkeen Laibachin ympärillä vaikuttavan taidepiirin harjoittama kansallismielisyyden ja totalitarismin tutkiminen on laajentunut globaalille tasolle.

Esimerkiksi Volk-levyllä (2006) kaikki kappaleet ovat eri maiden kansallislaulujen inspiroimia. Läntisen demokratian ihanteiden ja todellisuuden ristiriidan avaaminen taas tulee esiin esimerkiksi Sašo Podgoršekin ohjaamassa, vuoden 2004 USA:n kiertuetta kuvaavaassa Divided States of America (2006) – dokumenttielokuvassa.

Night Visions -elokuvafestivaalin nyt Suomeen tuoma Liberation Day  (2016) on puolestaan norjalaisen nykytaitelija Morten Traavikin käsikirjoittama ja yhdessä Ugis Olten ohjaama dokumentti. Siinä matkustetaan Laibachin kanssa Traavikin itsensä järjestämälle konserttimatkalle Pjongjangiin.

Elokuva onnistuu kuvaamaan älykkään hirtehisesti sen moninkertaisen paradoksin mikä syntyy, kun ideologiakriittistä yhtyettä sovitetaan ahtaaseen ideologiseen kehykseen. Samalla kun elokuva käsittelee käytännön tasolla Pohjois-Korean valtiollista kontrollipolitiikkaa, se kuvaa läntisten tiedotusvälineiden Pohjois-Koreasta välittämän kuvan yksipuolisuutta ja tiettyä ideologisuutta.

Traavikin taitelijalaatu osoittautuu yhtyeen suhteen hengenheimolaiseksi. Käytännön kommelluksien keskellä paljastuu etteivät hänen tuottajataitonsakaan ole vähäiset.

Elokuvassa myös haetaan pohjoiskorealaisen totalitarismin muuriin sävyjä ja säröjä. Taitavasti valituilla välikohtauksilla ja ristileikkauksilla elokuvan tekijät löytävät pikkutarkan kontrollikoneiston edustajista inhimillisiä heikkouksia,  paikallisten artistien esiintymisestä intohimoa ja ylipäänsä vastaan tulevista ihmisistä vilpittömyyttä.

Laibachille tyypillinen ideologinen kierrepotku löytyy elokuvan lopputeksteistä. Niiden mukaan elokuvasta on tuntuvan uhkasakon takia poistettu kaikki erääseen tunnettuun länsimaiseen yhtyeeseen liittyvät osiot ja viitteet. Läntisen demokratian puolelta katsoen yleensä on helppo tunnistaa sensuuri, kun se esiintyy vanhanaikaisen systeemikontrollin muodossa; paljon vaikeampaa se on silloin, kun se toimii demokratian sisällä kaupallisin perustein.

Laibach on esiintynyt Suomessa kaikkiaan 13 kertaa. Tuorein keikka koettiin juuri Korjaamon elokuvaesityksen yhteydessä. Tiukan kovaäänisesti esiintyvän yhtyeen sointi on yhä vahvasti kiinni industriaalisen metelimusiikin juurissa. Se nojaa raskaiden rumpujen rymistelyyn ja syntetisaattorien avulla loihdittavien eri suuntiin vellovien äänimassojen vyöryyn.  Milan Frasin tunnistettavalle kellaribassolle harkittua kontrastia luo Mina Špilerin voimakkaan tunteikas lauluääni.

Yhtye on karsinut nykyohjelmistostaan tunnetuimmat vanhat omat kappaleensa ja cover-versionsa klassista Life is Life – tulkintaa myöten.

Esiintymisessä ja taustaprojisoinnissa aiemmin vahvasti esillä ollut polittinen symbolismi on nyt typistetty lähinnä laulajien palopuhemaisiin olemuksiin ja Špilerin megafoniin.

Eri kielillä esitettyjen kappaleiden joukosta ehkä parhaiten yhtyeen alkuperäinen taiteellinen missio tiivistyy WAT-albumilta (2003) poimitun Hell: Symmetry -kappaleen sanoihin:  I will take your thoughts/and I’ll make them mine/I’lI will speak your language/and I´ll make it mine/it will sound different,/clear-cut and crude./ it will sound stronger/once it is mine./Love me/love me not/love me – not/I will take your anger/and I´ll make it mine/I will demonize it/and it will multiply/…

Liberation Day kuuluu myös 22.-26.11. järjestettävän Night Visions -elokuvafestivaalien ohjelmaan.  Koko ohjelma täällä: www.nightvisions.fi


Ne jyrää meitin

Telakan Rajavirhe ja Baltic Circle -festivaali tekevät törmäysten esitystaidetta.

Esitystaiteessa on siirrytty jälkidraamalliseen aikaan, missä juonellisen kertomuksen tai aristotelisen näytelmän rinnalla tai sijaan halutaan törmäyttää erilaisia tekstejä, tapahtumia ja näkökulmia yhteen”, tuumii Baltic Circle -festivaalia vuonna 1996 perustamassa ollut Jukka Hyde Hytti.

Keskustelu käydään junamatkalla Helsingistä Tampereelle. Siellä on illalla Teatteri Telakan ja moskovalaisen Teatr.doc-ryhmän Rajavirhe/Russo­phobia-dokumenttiteatteriesityksen ensi-ilta. Venäläisryhmä ei ole vieras Teatterin tiedotuskeskuksen kansainvälisistä asioista vastaavalle Hytille.

”Teatr.doc on juuri näitä pieniä ja rohkeita ryhmiä, jotka joutuvat käymään koko ajan kamppailua vallanpitäjien kanssa. Esimerkiksi Ukraina-aiheen käsittelyn takia heidän teatteritilansa vuokrasopimus irti­sanottiin viranomaisten toimesta.”

Ukrainasta Rajavirheessäkin on kyse. Varvara Faerin ohjaaman esityksen aineisto koostuu Suomesta, Venäjältä ja Ukrainasta kerätystä haastatteluaineistosta sekä ukrainalaisen käsikirjoittajan Maksim Kurochkinin omakohtaisista kokemuksista. Ideana on suomalaisten ja venäläisten eri tavalla tulkitseman talvisodan jännitteiden rinnastaminen Venäjän Krimin valtauksen Ukrainassa herättämiin uhan ja pelon tuntoihin.

Lavalla Anna Haukka, Sirke Lääkkölä, Tomi Salmela ja Jukka Toivonen eläytyvät esimerkiksi sotaveteraanin, psykologin, näyttelijättären, vodkaturistin, reikimestarin ja kalevalaisen runonlaulajan hahmoihin. Kokonaisuus on enemmän taustoistaan irrotettujen monologien kudelmaa kuin draamallista dialogia.

Esitystä vievät eteenpäin näytelmä­kirjailija-kertoja-hahmon (Antti Mankonen) pitkät monologit. Niissä on hiukan liikaa luennoinnin ja marttyyriuuden makua. Syntyy myös vaikutelma, että suomalaisten Venäjä-suhteen ristiriitaisuuksien paljastaminen on suurempi skuuppi ukrainalaisesta kuin suomalaisesta näkökulmasta.

Silti eritystä imua on kohtauksessa, jossa videoscreenin kautta esiintyvä tyly hahmo (Salmela) suomii näytelmäkirjailijaa. Siinä välittyy kuva virallisesta Suomesta, joka on kyvytön eläytymään ukrainalaisten hätään, vaikka juuri oman historiamme takia meillä pitäisi olla siihen edellytykset.

Koko esityksen keskeinen ansio onkin se, miten siinä hyödynnetään risti­valotuksellisen aineiston kolarointia oman – oikeutetun – poliittisen näkökulman alleviivaamiseen.

Ei ole sattumaa, että marraskuisilta Baltic Circle -festivaaleilta löytyy metodeiltaan ja eetokseltaan vastaavia teoksia.

Esimerkiksi Pauliina Feodoroffin, Maryan Abdulkarimin ja S. Nousiai­sen Autonomian aika / Autonomiija áiggis -esityksessä käsitellään saamelaisaktivistin, maahanmuuttajan ja savolaisen opiskelijan näkökulmista globaalin oikeudenmukaisuuden, ympäristökysymysten ja feminismin haasteita. Tapahtuman poikkitaiteellisessa ja osallistavassa ohjelmistossa korostuvat muutenkin kansallisuuk­sien ja erilaisten identiteettien muodostamisen jännitteet.

Sekä Rajavirhe että Baltic Circle edustavat nousussa olevaa poliittisen esitystaiteen aaltoa.

Maksim Kurochkin & Varvara Faer: Rajavirhe / Russophobia, Teatteri Telakka 6.12. asti
Baltic Circle -teatterifestivaali Q-teatterissa ja Cirkossa 14.–19.11.

Päähenkilönä homo, ei homous

God’s Own Country on muutakin kuin herkkä homoelokuva.

Nuori mies matkustaa toiselle puolelle maata pyytääkseen loukkaamaansa rakastettuaan palaamaan luokseen. Kohtaamisen hetkellä hänen katumuksensa on riipaisevan aitoa ja hätä suhteen lopullisesta menetyksestä syvältä kumpuava.

Häneltä kuitenkin puuttuvat kyky ja kieli tunteidensa avaamiseen.

Vaikka myötätuntoisen katsojan mieli huutaa kaikin voimin tukeaan, jo anteeksi pyytäminen on miehelle selvästi ylivoimaista. Yhä hätääntynemmäksi käyvän katsojan toivo alkaa pian kääntyä sen puoleen, että rakastettu ymmärtäisi tarkoituksen empimisestä huolimatta.

Tässä vereslihaisuudessa olennaisinta ei ole se, että siinä kohtaavat kaksi miestä.

Berliinin, Sundancen ja Edinburghin elokuvafestivaalilla palkittu Francis Leen draama God’s Own Country sijoittuu Englannin Yorkshiren karulle maaseudulle. Sen tarinassa isoäitinsä ja huonokuntoisen isänsä kanssa asuva John (Josh O’Connor) huolehtii käytännössä yksin kotitilansa pyörittämisestä.

Perheen sisäisissä suhteissa päällimmäisenä välittyy tunteiden torjunta ja syyllistäminen. Taakkansa alla horjuva John purkaa pahaa oloaan tolkuttomaan ryyppäämiseen ja irto­suhteisiin.

Käänne tapahtuu, kun Johnin ja tilalle hätäapuun palkatun romanialaisen Gheorghen (Alec Secareanu) välille syntyy suhde.

Homoutta kuvattiin jo vuoden 1919 saksalaisessa mykkäelokuvassa Anders als die Andern. Queer-klassikkoina nykyään yleensä nimetään esimerkiksi Leontine Saganin Mädchen in Uniform (1931), Jim Sharmanin The Rocky Horror Picture Show (1975), William Friedkinin Yön Kuningas (1980) ja Rainer Werner Fassbinderin Querelle (1982). Tähän sarjaan voi lukea myös Pier Paolo Pasolinin ja Pedro Almodovarin tuotannot kokonaisuudessaan.

Valtavirran homoelokuvia ovat muun muassa John Schlesingerin Keskiyön cowboy (1969), Jonathan Demmen Philadelphia (1993), Peter Jacksonin Taivaalliset olennot (1994), Wachowskin sisarusten Bound (1969), Stephen Daldryn Tunnit (2002), Gus Van Santin Milk (2008), Lisa Chodolenkon The Kids Are All Right (2010), Tom Fordin A Single Man (2010), Abdellatif Kechichen Adelen elämä: osa 1 & 2 (2013), Steven Soderberghin My Life with Liberace (2013) sekä Todd Haynesin Carol (2015).

Tähän huomioluokkaan Suomessa lukeutunee lähinnä Dome Karukosken Tom of Finland (2017).

Transsukupuolisuuden kuvaamisesta tunnettuja ovat Neil Jordanin The Crying Game (1992), Sally Potterin Orlando (1992), Kimberly Peircen Boys Don’t Cry (1999), Tom Hooperin Tanskalainen tyttö (2000) ja Duncan Tuckerin Transamerica (2005).

Suomessa aihetta ovat käsitelleet Simo Halinen elokuvassaan Kerron sinulle kaiken (2013) ja Wille Hyvönen Tuntemattomassaan (2017).

Homo- ja lesboyhteisöjen kuvauksessa tv-sarja on usein elokuvaa joustavampi formaatti. Tästä kehuttuja esimerkkejä ovat Älä kerro äidille (1999–2000) ja L-Koodi (2004–2009), Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (2012) sekä Looking (2014–2015), kuten myös vankilasarjat Oz (1997–2003) ja Orange Is the New Black (2013–).

Nuorten näkökulma korostuu Lukas Moodyssonin Fucking Åmålissa (1999) sekä tv-sarjoissa Skins – liekeissä (2007–2013) ja Skam (2015–2017). Iällä pilattu ei ole myöskään Suomessa tammikuussa ensi-iltaan tulevan Luca Guadagninon Call Me by Your Namen (2017) päähenkilö.

Heteronormatiivisuudesta poikkeamisen yleisen hyväksymisen kannalta tärkeää on se, miten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kuvataan, kun sukupuoli tai suuntautuminen ei ole elokuvan pääteema. Tältä kantilta vahvoja hahmoja ovat esimerkiksi George Roy Hillin Garpin maailman (1982) transsukupuolinen Roberta Muldoon, Alan Ballin Mullan alla -sarjan (2001–2005) David Fisher sekä David ­Simonin Langalla-poliisisarjan (2002–2008) Kima Greggs ja Omar Little.

Suomessa tällaiseksi merkkipaaluksi näyttää nousseen Salatut elämät -sarjan (1999–) Juha-hahmon samaistuttavasti esitetty homous.

Queer-elokuvien jatkumossa God’s Own Country edustaa nykyaikaa. Elokuvan kuvaama ankea maatalousarki tuntuu – ei vähiten helsinkiläisestä elokuvateatterista käsin katsoen – niin vieraannuttavalta, että katsojalta saattaa jäädä huomaamatta sen oleellinen merkitys.

Elokuvan draamallinen jännite syntyy Johnin kyvyttömyydestä käsitellä ja ilmaista tunteitaan, joka taas johtuu enemmän hänen ympäristöstään kuin homoudestaan. Johnille ei näytä tuottavan ongelmia oman homoutensa kohtaaminen. Se ei näytä olevan erityinen pulma edes hänen lähipiirilleen.

God`s Own Country on erityisen painokkaasti kuvaus ympäristön tuottamista yleisemmistä tunnevaurioista. Tässä suhteessa se vertautuu enemmän Barry Jenkinsin Moonlightiin (2016) kuin vaikka ulkoisten lähtökohtiensa suhteen kaikkein ilmeisimpään – Ang Leen Brokeback Mountainiin (2005).

Francis Lee: God’s Own Country elokuvateattereissa 3.11. alkaen

Fasismin sisäinen ääni

Fasismin sisäinen ääni

Everstinna

Rosa Liksom

☆☆☆☆



Rosa Liksomin Everstinna-romaanin kertoja murskaa kansallisia tabuja.


everstinna
Everstinna on eloisalla Tornionjokilaakson murteella minämuotoon kirjoitettu kertomus Lapin lestadiolaisperheestä kotoisin olevasta naisesta. Tämä intoutuu 1930-luvun isänmaallisesta hurmoksesta ja syöksyy saksalaismielisen fasismin mukana toisen maailmansodan hyökkäys- ja perääntymistaisteluihin.

Teoksessa voi nähdä vaikutteita suomalais-saksalaisten suhteiden ja Lapin luonnon kuvaajana tiedetyn kirjailijan Annikki Kariniemen (1913–1984) elämästä. Se sisältää myös rehevän seksuaalisen näkökulman omien halujen ja pyrkimysten tunnistamiseen sekä traagisen kuvauksen perheväkivallan hajottamasta minuudesta ja sen uudelleen löytämisestä.

Tämän kaiken ohella Everstinna on Rosa Liksomin trilogiaksi suunnitteleman kirjasarjan keskimmäinen osa. Finlandia-palkittu aloitusnide Hytti nro 6 (2011) kertoo sosialismista ja venäläisyydestä. Trilogian päätösosan taas on määrä kertoa kapitalismista ja USA:sta.

Vaikka Everstinna on teoksena itsenäinen, sitä kannattaa arvioida myös suhteessa edeltäjäänsä.

Hytti nro 6:ssa suomalainen opiskelijanainen matkustaa Neuvostoliiton aikaan junalla Moskovasta Mongo­liaan ja jakaa hyttinsä karkeakäytöksisen ja juopottelevan venäläismiehen kanssa. Road-elokuvan käsikirjoitusta muistuttavassa tarinassa kuljetaan läpi suuren maan eri osien. Matkalla kohdataan kulttuurierojen ohella sosialistista totalitarismia, hallintobyrokratiaa, etnisiä ennakkoluuloja, elintarvikepulaa, rikollisuutta, päihdeongelmia ja köyhyyttä mutta myös vieraanvaraisuutta, sinnikkyyttä ja sydämellisyyttä.

Siinä missä Hytti nro 6:n suomalaisen nuoren naisen ja vanhemman venäläisen miehen välinen jännite vertautuu Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteeseen, Everstinnan nimihenkilön itsepetoksen täyttämä ja sadomasokistinen suhde saksalaiseen everstiin on metafora suomalaisuuden ja fasismin suhteesta.

Kummassakin teoksessa hyvä ja paha lomittuvat. Haluttiin sitä tunnustaa tai ei, molemmilla totalitarismeilla on myös omat inhimilliset ja luottamusta herättävät puolensa.

Everstinnan monologimetodi antaa kirjailijan itsensä ohella myös lukijalle mahdollisuuden pujahtaa fasismin viehätystä selittävien mutta yleensä kansallisesti torjuttujen tunteiden sisään.

Kertomuksessa juostaan läpi päähenkilön sattumusten historiallisten henkilöiden ja tapahtumien keskellä. Kirjassa käydään saksalaisilla ja suomalaisilla vankileireillä, tavataan ­Hitler ja muuta Saksan ylintä johtoa sekä puuhataan sisäpiirin kesken Saksan tukemaa maanpetoksellista liikettä.

Vaikka kaikella kuvatulla on vastineensa todellisuudessa, käänteiden kavalkadi yhden sivullisen kokijan kautta on asiallisesti epäuskottavaa. Tälle tarjotaan jo tekstissä käypää selitystä: romaanikirjailijaksi päätyvä nimihenkilö on aikamoinen jutunkertoja.

Eloisan luovalla puhekielellä kirjoitettu tarina tuottaa myös vaikutelman kuin sen kertoja jakaisi tarinaansa kalja­tuopposen ääressä hipihiljaa ympärillä istuvien kuulijoiden keskellä.

Samalla kun kirjan suulas minähahmo kolkuttelee Suomen historiassa vaikuttaneen äärioikeistolaisuuden tabua, hän murtaa räväkällä tavalla kirjallisuudessa usein huomaamattakin kertojasubjektiin liitettyjä sukupuoliodotuksia.

Jos on everstinna kova iskemään tarinaa, vielä kovempi on Rosa Liksom.

Rosa Liksom: Everstinna (Like 2017)

Terrorismin jyrkkä ehkä

Terrorismin jyrkkä ehkä

Die Hard Tampere

Janne Pellinen ja työryhmä

Hiertämö. Tampere

☆☆☆☆



Die Hard Tampere toimii tehokkaammin näyttämökuvina kuin manifestina


Tampereen Hiedanrannan teollisuusalueella sijaitsee lakkautettu sellutehdas, jonka yhtä osaa kutsutaan Hiertämöksi.  Kulttuuritukikohdaksi muuttuneen rakennuskompleksin ulkoseinät ovat muraalien ja tyylitietoisen graffitin peitossa.  Toisesta tehdashallista kuuluu skeittaamisen ääniä.

Syyskuun lopulla täällä ensi-iltansa sai Teatteri Siperian ja Jalostamo-kollektiivin Die Hard Tampere. Janne Pellisen ohjaama ja dramatisoima, alkutekstiltään työryhmävetoinen näytelmä on alaotsikkonsa mukaan ”Esitys rakkaudesta, ehdottomuudesta ja radikalisoitumisesta”.  Kyse on jonkinlaisestan avoimesta luonnostelusta koskien sitä, mistä terrorisimi nousee ja kuinka sitä vastaan voisi kamppailla.

Esitys alkaa rock-henkisesti nahkaan pukeutuneiden näyttelijöiden (Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Anna Lipponen) lempeällä jutustelulla. Terrorismin vastaisen kamppailun metodiksi kirkastuu kaunis, joskin samalla hiukan naiivi ajatus vihan ja palon tukahduttamiseksi rakkauden ja välittämisen täsmäiskuilla. Niistä esitetään stand up -tapaan kerrottuja arkisen hupaisia demonstraatioita.  Ne kuitenkin  alleviivat enemmän poliittista väkivaltaa tuottavien rakenteiden tavoittamisen vaikeutta kuin voittamista.

Esityksen viitealustaa vahvistetaan myös sitatoimalla Slavoj Žižekin Uusi luokkataistelu – Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt -teosta ja Heidi Liehun kirjaa Perhosten valtakunta. Manifesti viimeisestä tulevaisuudesta.  Lisäksi esitetään pikakelauksella Albert Camusin Oikeamieliset, näytellään pari avainkohtausta J.R.R Tolkienin Taru sormusten herrasta –eepoksesta sekä kirjoitetaan uusiksi Raamatun luomiskertomusta.

Alle puolitoistatuntinen esitys on kokonaisuutena tiivis. Silti etenkin alkupuolella draama liikkuu jopa hitaanlaisesti ja hiukan teennäisesti.  Laaja-alaisesta materiaalista huolimatta terrorismin olemus tulee enemmän piiritetyksi kuin kohdevalaistua.

Esitystaiteellisena teoksena Die Hard Tampere onnistuu kuitenkin pyristelemään itsensä irti höyläpenkkinsä puristuksista. Se oikeastaan herää henkiin vasta silloin, kun sen näytämöilmaisu laajenee surrealistiseksi ja koko tehdastilan haltuunoton muotoon. Tässä Petri Tuhkasen ja Raisa Kilpeläisen lavastus- ja valosuunnittelu ovat oleellisessa osassa.

Ihmisen luomisen demonstroiminen teollisuusnosturia hyödyntäen on näyttämökuvana vahva ja sen toteutus tietyssä virneessään hillitön. Esineteatterin keinoin vihanneksilla ja hedelmillä toteutettu verilöyly on esityksen siihenastisen tyylilajin kerralla palasiksi räjäyttävää absurdia splatteria. Kaikkein parhaiten toimii loppuun kasattu, nopeilla leikkauksilla pelaava näyttämöfreimausten sarja. Se tuottaa vaikutelman, missä terrorismi vuoroin palautuu ihmisen alkuperään, lasten leikkeihin, perherakenteisiin ja porvarilliseen tekopyhyyteen.

Samaa kavalkadia voi tietenkin keriä mielessään myös niin, että siihen kätkeytyy myös ongelmanratkaisun siemen.

Die Hard Tampere -esityksen vahvuus on sen tilankäytöllisessä voimassa ja absurdin tyylilajin taitavassa hallinnassa. Sen keskeinen haaste taas liittyy siihen, että teoksen oma viesti jää hämärämmäksi ja vähemmän radikaaliksi kuin sen vahvaa manifestaatiota alleviivaava muoto antaa ymmärtää.