Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Kesäyön lumo. Puck (Deniz Kaya) houkuttelee Ylioppilasteatterin yleisöä mukaansa luonnon muovaamalle näyttämölle. Kuva: Veera Konsti

Esitystaiteen tilahäiriköt

Teksti Tuomas Rantanen

Ylioppilasteatterin, Emilia Kokon, Zodiakin ja Wauhaus-ryhmän ja Toisissa tiloissa -kollektiivin teoksissa yleisö löytää itsensä näyttämöltä.

Ylioppilas­teat­terin sovitus William Shakespearen Kesäyön uni -näytelmästä kulkee Mustikkamaan kallioilla, puskissa ja uimarannoilla.

Shakespearelle tyypillisessä väärinkäsitysten solmussa keijujen kuningaspari Oberon ja Titania harjoittavat mustasukkaisuuspeliä matkalla kuokkimaan Ateenan kuningas Theseuksen ja amatsoni Hippolyten häitä. Samalla hutiloiva haltiapalvelija Puck tulee sotkeneeksi neljän nuoren rakkauselämän ja käsityöläisryhmän teatteriharjoitukset.

Aino Kiven ohjaama esitys alkaa Puck-hahmojen vietellessä yleisöä luontopoluille. Toisesta suunnasta yleisöä huhuillaan näytelmäharjoituksiin, joissa suomalaisten teatteriklassikoiden kautta rienataan Suomi100-­patsastelua.

Kohtausten päällekkäisyyden takia kaikkea ei voi nähdä. Näyttämörajojen häivyttämiseen pyrkivän immersiivisen teatterin tarkoitus onkin saada yleisö – joskus juonen kustannuksella – mieltämään itsensä osaksi esitystä.

Tässä tapauksessa nimenomaan esiintyjien, yleisön ja ohikulkijoiden sotkeentuessa toisiinsa tavoitetaan jotain oleellista alkuteoksen unenomaisen haahuilun maailmasta.

Esityksen haasteet nousevat samasta juuresta kuin sen onnistuminen. Kokemattomien näyttelijöiden kyvyt hallita kohtauksia rajattomalla näyttämöllä ovat koetuksella. Toisaalta fragmentaarisuus tekee draamallisen kokonaisuuden hahmottamisen melko mahdottomaksi.

Sirpaleiselle aineistolle rakentuu myös Tampereen teatterikesässä nähty Emilia Kokon Genderfuck – sukupuolipoetikkaa.

Esityksen alussa yleisö saatellaan puolityhjään toimistorakennukseen. Sen yksi huone on kaaosmaisen täynnä kirjoja, papereita, valokuvia, pilailuesineitä ja muuta roinaa. Kaiken keskellä filosofista seminaaria vetää Emilia Kokon alter ego, mörisevällä äänellä puhuva ja kiroileva Turiseva Tissi.

Sukupuolitutkija Judith Butlerin inkarnaatioksi esittäytyvä performanssihahmo havainnollistaa esimerkein, kuinka kokemus ja materiaalinen todellisuus lomittuvat ja kuinka radikaalien näkemysten esittäminen kielen kautta törmää jo kieliopissa määrittyviin rajoihin.

Kohtauksen lopuksi Turiseva Tissi lyllertää pois jättäen jälkeensä pienten punaisten ilmapallojen vanan.

Tämän jälkeen yleisöä kuljetetaan rakennuksessa, pihalla ja kaupungilla. Matkalla nähdään kylmässä suihkussa metallinen suojapuku päällä oleva sukupuoleton hahmo ja kultaisessa kääreessä sikiömäisesti liikkuva möykky. Lisäksi kuullaan Harry Salmenniemen runo, jossa eläydytään sisältäpäin muotoaan etsivään mereen.

Lopuksi Emilia Kokko muuntautuu ensin hopeiseksi foliohahmoksi ja kuoriutuu sen sisältä jälleen omana itsenään.

Omakielinen Genderfuck on teoksena yhdistelmä kotikutoisuutta, teoreettista analyysiä ja tunnetilojen aaltoliikettä. Se nojaa yleisön tilalliseen ryhmäyttämiseen ja ajatukseen olennaisen esittämisestä ilman sanoja. Pohjimmiltaan se on koskettava ku­vaus sukupuoli-identiteetin ylittävästä minuuden rakentamisesta.

Sari Palmgrenin ohjaamassa ­Aidatut unelmat -esityksessä yleisö johdetaan ryhmissä Helsingin Kannelmäen lähiöympäristössä tapahtuvien tanssiesitysten ja installaatioiden keskelle. Kävelyyn perustuvaa näyttämöllisyyttä korostavat kuulokkeiden kautta välittyvät kaupunkiäänet, taustamusiikki ja runolliset pohdiskelut.

Jo esityksen alkua odotellessa osa lähiötorin liikehdinnästä vaikuttaa kuuluvan esitykseen. Esityksen ku­luessa esimerkiksi edessä laukkuineen kulkevat ihmiset saattavat ryhtyä yllättäen tanssimaan. Toisessa hetkessä joukko tanssijoista muodostaa aidatulla pihalla omien rajojen etsimistä kuvaavia liikesarjoja. Muissa kohtauksissa pysähdytään kirkkosaliin kuuntelemaan sellon soittoa ja seurataan erilaisia ihmiskohtaloita kuvaavia tanssiesityksiä omakotialueen pihoilla.

Älykkään hienoviritteinen esitys saa osalllistujan kokemaan melkein minkä tahansa sattumaltakin eteen tulevan yksityiskohdan esitykselliseltä ja uudella tavalla merkitykseltä.

Hilpeissä joukkokohtauksissa ilmennetään elämän absurdisuutta suurjännitejohdon halkaisemalla niityllä ja etsitään yhteyttä hedelmälliseen maahan siirtolapuutarhassa.

Draaman kaari nousee loppua kohti suorastaan surrealistisiin sfääreihin. Viimeinen kävelyetappi koetaan ilman kuulokkeita. Ensin kuljetaan metsän huminan ja kehitysvammaisten lasten Ihanat-ryhmän hiljaisen esityksen halki. Sitten noustaan kalliolle kauniin laulun keskelle ja siirrytään Malminkartanon omenatarhaan esityksen langat yhteenpunovan joukkotanssin äärelle. Kokonaisuus sulkeutuu pysäyttävästi maailman ymmärtämisen välineitä anovaan kuorolauluun.

Myös Wauhaus-ryhmän The Church of Internet siirtää näyttämön rajaa omaan suuntaansa. Sen teemana on oman kuoleman jälkeisen ajan kohtaaminen internetissä elämää jatkavan henkilökohtaisen jäämistön kautta.

Esityksen alussa yleisö ohjataan kirjaimellisesti näyttämölle. Kiasma-teatterin lavalle rakennetun suuren pöydän äärelle mahtuvat kaikki tasa-arvoisesti. Yhteisöllisyyttä vahvistetaan sosiaalisilla peleillä ja rituaaleilla.

Esityksen käännekohdassa kukin osallistuja saa paperilla yhden kanssa­osallistujansa viimeisimmän Facebook-viestin. Tarkoitus on lukea se muille muistosanojen muodossa ja suorittaa samalla tälle kohtalotoverille improvisoitu jäähyväisrituaali.

Kaikesta makaaberista nörttimäisyydestään huolimatta esitys onnistuu synnyttämään vahvan tunteen arkisen ja pyhän, yksilön ja muiden ihmisten sekä rajallisen ja ikuisen kohtaamisesta. Onnistuneen näyttämöllistämisen ansioista osallistujat eivät vain muutu osaksi esitystä, vaan ovat itse esitys.

Vielä omintakeisempaan tila­kokemukseen katsoja viedään Toisissa tiloissa -kollektiivin Arabianrannan jättömaalla tapahtuvassa esityksessä.

Vuonna 2004 perustetun ryhmän koollekutsujana toimii teatteriohjaaja Esa Kirkkopelto, joka on esimerkiksi näytelmissään Mahnovitsina (1993), Yrjö Kallisen valaistuminen (1996) ja Vetoapua ja läheltä piti -tilanteita (2003) peilannut yhteiskunnallisen solidaarisuuden olemusta.

Työryhmän metodina ovat kollektiiviset ruumiilliset harjoitteet, joiden kautta osallistujat saatellaan uusien kokemuksellisten tilojen äärelle. Esimerkiksi Harry Martinsonin tieteisrunoelmaan pohjautuvassa Aniarassa (2006) samastuttiin ilman päämäärää liikkuvan avaruusaluksen matkusta­jien kokemuksiin. Susisafarissa (2016) pyrittiin kohtaamaan kaupunki vaeltavan sosiaalisen pedon näkö­kulmasta.

Avalokiteshvara Superclusters -esityksen nimen alkuosa viittaa myyttiseen buddhalaiskokelaaseen, joka räjähti kappaleiksi yrittäessään tuntea kosmista myötätuntoa kaikkia olentoja kohtaan. Nimen jälkimmäinen osa taas viittaa suurimpiin tunnettuihin maailmankaikkeuden rakenteisiin. Nyt tarkoituksena onkin oppia laajentamaan perinteinen solidaarisuus ulottuvaksi vieraisiin kohteisiin, esineisiin ja ­maailman kokonaisuuteen.

Esitys tapahtuu jättömaan rakennusjätteiden, hylätyn roinan ja rehottavan kasvillisuuden keskellä. Aluksi työryhmä havainnollistaa tanssin ja nokkelien mittakaavaillustraatioiden avulla tunnetun avaruuden liikelogiikkaa ja kokoa.

Ensimmäisessä yhteisessä harjoitteessa osallistujat opetetaan muokkaamaan omaa tapaansa katsoa maailmaa ja heidät lähetetään vaeltamaan jättömaalle havainnoimaan kaikkea eteen tulevaa myötätuntoisesti.

Seuraavissa harjoitteissa muokataan materiaa epäkäytännöllisillä työkaluilla, syödään valoa valaistumisen kokemuksen saamiseksi ja yritetään välittää myötätuntoa fyysisen kosketuksen kautta.

Esityksen hillittömimmissä kohdissa työryhmän edustajat ryhtyvät runtelemaan paikalle raahattuja putkia, polkupyörän vanteita ja muita romu­esineitä. Hetken päästä he toistavat kohtauksen esittäen itse äsken kaltoin kohtelemiaan esineitä.

Esityksen minimalismi on yhtä aikaa pähkähullua ja maailmankuvan rajat räjäyttävää. Sen sisään pääseminen edellyttää filosofisen uteliaisuuden lisäksi meditatiivista kärsivällisyyttä.

Teoksen immersiivisyyttä kuvaa se, että sen laatua arvioidessaan katsoja arvioi samalla omaa onnistumistaan.

William Shakespeare & Aino Kivi: Kesäyön uni

Esitykset päättyivät 18.8.

★★★

Emilia Kokko:
Genderfuck – sukupuolipoetiikkaa

Lisäesitykset myöhemmin mahdollisia

★★★★

Sari Palmgren & työryhmä: ­Aidatut unelmat

Zodiak-esitykset Helsingin juhlaviikoilla
päättyivät 31.8.

★★★★★

Wauhaus: The Church of Internet

Esitykset URB 17- festivaaleilla
päättyivät 5.8.

★★

Toisissa tiloissa:
Avalokiteshvara Superclusters.

Esitykset päättyivät 12.8.

★★★★

Muiluttajien kynsistä Stalinin hampaisiin

Teksti Tuomas Rantanen

Elokuvaksi sovitettu Ikitie on ikkuna suuren kansallisen kertomuksen kulisseihin.

Pohjanmaalaisen Ketolan talon eteen pysähtyy yöllä auto. Lapuan liikkeen muiluttajat eivät piittaa pelästyneen talonväen vastalauseista vaan retuuttavat puolipukeisen isännän autoon ja lähtevät viemään häntä itärajalle.

Vastentahtoisesti Neuvostoliittoon joutuva Jussi Ketola löytää pian itsensä USA:n suuren laman ja Stalinin propaganda­lupausten takia uudestaan kotimaataan vaihtaneiden amerikansuomalaisten kolhoosista.

Näin alkaa syyskuussa ensi-iltaan tuleva Ikitie. AJ Annalan ohjaama elokuva perustuu Antti Tuurin saman­nimiseen kirjaan, joka on Jussi Ketolasta kertovan trilogian päätösnide.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa – Taivaanraapijat (2005) – parikymppinen Ketola osallistuu 1900-luvun taitteen Amerikan siirtolaisaaltoon ja elättää itsensä pilvenpiirtäjien rakennustyömailla. Siellä hän törmää etniseen ja sosiaaliseen riistoon sekä tulee samastuneeksi osuuskunnalliseen yhteisöllisyyteen ja utopisti Matti Kurikan (1863–1915) sosialistiseen pasifismiin.

Kylmien kyytimiehessä (2007) takaisin Pohjanmaalle palannut Ketola yrittää aseistakieltäytyjänä välttää osallistumista sisällissotaan, mutta joutuu valkoisten pakottamana Tampereen taistelujen keskelle kaatuneiden hevosmieheksi.

Vaikka Ikitie (2011) toimii niin kirjana kuin elokuvana itsenäisesti, trilogia piirtää kokonaisuutena vielä pohjustetumman kuvan kahtia jakaantuneen kansan keskellä kolmatta tietä etsivästä Ketolasta.

Satavuotisen Suomen juhlinta on nostanut pintaan sen, miten vahvasti kansallinen historia mielletään nimenomaan toisen maailmansodan aikaisten sotien kautta. Tosin sekin tapahtuu valikoivasti siten, että talvisota näyttäytyy sisällissodan kahtia repineen kansakunnan yhtenäistymisen ikuisena peruskivenä. Toisaalta jatkosodasssa korostuvat natsi-Saksan rinnalla käydyn hyökkäysvaiheen sijaan sodan loppuvaiheen torjuntataistelut, joiden avulla maa jäi viholliselta miehittämättä.

Poliittisen historian alalla sivummalle ovat jääneet 1930-luvulla­ Suomessakin nousseen ääri­oikeisto­laisuuden mustat aallot sekä Neuvostoliittoon eri vaiheissa ja eri syistä siirtyneiden suomalaisten kohtalo Stalinin ajan vainoissa.

Ikitie-elokuvan pressitilaisuudessa Antti Tuuri kertoi halunneensa teoksessaan pohtia myös, miten ­Pentti Haanpään vuonna 1931 kirjoittaman Noitaympyrän päähenkilölle ­Pasi Teikalle olisi Neuvostoliitossa ehkä käynyt. Haanpään elinaikana poliittisista syistä julkaisematta jätetyssä teoksessa raskassieluinen uittotyöläinen ajautuu kohtaamansa vääryyden ja puutteen takia siirtymään rajan yli – Neuvostoliittoa koskevista epäilyistään huolimatta.

AJ Annala tunnetaan kalevalaista ja kiinalaista mytologiaa yhdistelevästä Jadesoturista (2006), kauhuelokuva Saunasta (2008) ja historiallista draamaa ja realitya yhdistäneestä Heroes of the Baltic Sea -televisiosarjasta.

Tällä kertaa historiallinen kertomus on niin vahva, että sen kuljettamiseen ei tarvita erityisefektejä. Elokuvan onnistuminen perustuukin pitkälti ­siihen, että siinä nojataan kerros kerrokselta traagisemmaksi käyvän tarinaan.

Lopputulosta tukee sekin, miten hyvin 1930-luvun Petroskoi ja Itä-­Karjalan kolhoosiympäristö on rajallisista resursseista huolimatta onnistuttu lavastamaan kuvauspaikoille Viroon.

Tommi Korpela onnistuu Ketolan roolissa välittämään kirjallisen esikuvansa periaatteellisen mutta silti sopeutumiskykyisen hahmon. Tanskalaisesta Vallan linnake -sarjasta tunnetun Sidse Babett Knudsenin valinta Korpelan vastanäyttelijäksi tuntui ennakkoon hiukan keinotekoiselta, mutta hänenkin roolisuorituksensa istuu kokonaisuuteen hyvin.

Kaikkiaan on onnekasta, että juhlavuoden elokuvallinen historiapönötys ei ole vain Tuntemattoman sotilaan uuden versioinnin varassa. Suomalaisten oman maastamuuton traumojen avaaminen on tänään ehkä kaikkein tärkeimpiä teemoja kansallisen itseymmärryksen syventämiseksi. Tällä tiellä kiinnostava olisi myös Tuurin Ketola-trilogian ensimmäisen osan filmatisointi.

★★★★

AJ Annila: Ikitie

Ensi-ilta 15.9.

Kansalaiset koolla. Ensi kertaa kohdanneet Valtio-näytelmän osallistujat tarkkailevat ­itseään, toisiaan ja ympäröivän torin elämää.

Mitä tapahtuu oikeasti?

Todellisuuden tutkimuskeskus hämmentää käsityksiä yhteiskunnasta, taiteesta ja tosiolevasta.

Teksti Tuomas Rantanen Kuvat Jan Ahlstedt

Kohtauspaikkana on telttakahvila Hakaniemen torilla aamukymmeneltä tavallisena elokuun arkipäivänä. Koollekutsujat pitävät paikalle saapuneelle parinkymmenen hengen yleisölle nimenhuudon. Samalla he kertovat, että varsinainen esitys alkaa heti, kun osallistujat siirtyvät kahvilapöytiin ja avaavat yhtä aikaa tuoleilla odottavat kirjat. Niistä kuulemma selviää kyseessä olevan mysteeri­näytelmän ensimmäisen näytöksen runko.

Tämän kerrottuaan järjestäjät jättävät yleisön oman onnensa nojaan.

Näin alkaa Todellisuuden tutkimuskeskuksen eli TTK:n sovitus ­Platonin Valtiosta.

Epätavanomainen esitysmuoto ei varmasti tule kaikille yllätyksenä. ­Kallion Teatterin kokeelliselle perustalle vuonna 2001 rakennettu TTK on tunnettu osallistavista esityksistään, joissa yhdistyvät filosofinen tutkimus, teatteri ja performanssi. Teoksia on tehty kadulla, metsässä, gallerioissa, festivaaleilla ja työpaikoilla.

Yksi teosten toistuva elementti on niiden aktiivinen suhde näyttämötilaan. Esimerkiksi Helsinki by Night (2005) oli vaihtoehtoinen kiertoajelu, jossa yleisölle avattiin turistikohteiden sijaan kaupungin arkitodellisuuden alla olevia kerroksia ja kaupungin alitajuntaa. Kuollut etsii työtä! / Toter Sucht Arbeit! (2007) taas toteutettiin puoliksi Kaisaniemen puistossa ja puoliksi berliiniläisessä yksityisasunnossa.

Esitysten lisäksi on järjestetty työpajoja, koulutuksia, seminaareja, tapahtumia ja erilaista kulttuurihäiriköintiä.

Tällä hetkellä yhdistyksellä on 40 jäsentä ja yksi kokopäiväinen työntekijä. Vuosittain ensi-iltoja on viidestä kymmeneen, joista yleensä lähes puolet on kansainvälisiä yhteis­tuotantoja. 

Kolmisen viikkoa ennen Valtion alkua TTK:n nykyinen puheenjohtaja Maria Oiva ja ryhmän pitkäaikainen aktiivi Tuomas Laitinen istuvat samaisessa torikahvilassa.

”TTK perustuu kysymykseen siitä, mitä todellisuus on. Sitä kysytään erilaisilla esityksillä. Yhdessä esityksessä löytyvät vastaukset ovat päteviä vain siinä hetkessä”, avaa Laitinen.

”Esityksissä pohditaan yhteisöllisyyden kautta, miten jostain aiheesta voi ylipäänsä keskustella. Samalla tavalla motiivinani osallistua TTK:n yhdistys­toimintaan on, että voin kuulua sellaiseen yhteisöön, joka käy koko ajan keskustelua missiostaan”, jatkaa Oiva.

Oiva ja Laitinen muodostavat yhdessä Jani-Petteri Olkkosen kanssa Platonia jo pitkään tutkineen esitys­taiteilija­tiimin.

Laitisen mukaan Platon-hankkeen yksi alkuperäinen motiivi oli luoda maailmaan jotain utooppista. Muita näkökulmia olivat esoteerisuus, salaseurat, mystiikka, kauneus ja erotiikka.

”Haettiin esimerkiksi metodeja, joilla viedä katsoja eroottisen kauneuden äärelle”, naurahtaa Oiva.

”Samalla haluttiin nähdä esitykset jonkinlaisena Platonin Akatemian tapaisena koulunkäyntinä, missä dialogin tarkoitus ei ole väittelyn voittaminen, vaan jaetun ymmärryksen lisääminen.”

Pohjatyön ensimmäisenä teoksena työryhmä toteutti vuonna 2013 Platonin Pidot kahdeksalle päivälle jakautuneena mysteerinäytelmänä Teoreettisen teatterin konferenssissa New Yorkissa. Ulkopuolisia osallistujia oli kahdeksan. Esitys nojasi tekijöiden ja osallistujien väliseen konkreettiseen vuoropuheluun.

”Teknisenä haasteena oli etenkin se, millaisten kysymysten kautta osallistujien ymmärrys oikeasti syvenee eikä päädytä umpikujiin tai arvo­relativismiin”, kertoo Laitinen.

Kokonaisuus päättyi juhlaviin pitoihin, joissa kukin osallistuja toteutti rituaalin, joka teki hänestä kauniin.

Platonin Luola esitettiin puolestaan seitsemänpäiväisenä mysteerinäytelmänä viime vuonna Dome of Visions -kulttuuritilassa Kööpenhaminassa. Esityksen muoto ja ”todellisen itsen äärelle” johdattamiseen pyrkivä metodi olivat samat kuin Pidoissa. Sen finaalina tosin vietettiin dj-vetoiset tanssibileet.

Nyt ajankohtaisessa Valtio-esityksessä etsitään yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

”Yhteiskuntakritiikki näyttäytyy usein dystooppisena manifestaationa. Silläkin on paikkansa, mutta nyt ajateltiin, että mitä jos ei juututtaisi siihen, että kaikki on paskaa. Sen sijaan lähdettäisiinkin siitä, mikä minua koskettaa oikeasti ja millä lailla toimiminen olisi mielestäni hyvää”, kuvaa Oiva.

Esitys tapahtuu viitenä päivänä viidessä näytöksessä, jotka sijoittuvat kaikki Helsingin Kallion kaupunginosaan. Torin ohella näytökset ovat uimahallissa, kirkossa, kirjastossa ja teatterissa. 

”Platon puhuu kaupunkivaltiosta, joten on luontevaa, että esitys tapahtuu julkisissa kaupunkitiloissa. Tavoite on, että osallistujat muodostavat yhdessä hyvän valtion perusteet”, määrittelee Laitinen.

”Taustalla on myös ajatusleikki siitä, että eduskunnassa olisi filosofien ryhmä ja että yhteiskunnallisia päätöksiä oikeasti mietittäisiin filosofiselta kannalta. Mikä on oikeasti hyvää, on se kysymys, mitä meidän pitäisi kysyä koko ajan”, täydentää Oiva. 

TK:n tämän hetkisestä toiminnasta antiikin perintöä tutkiva Platoninen saareke on vain yksi osa-alue.  Muita saarekkeita ovat Työsaareke, joka tutkii palkkatyön haihtumista, työn abstrahoitumista ja fyysisen työn rasitusta kohtaan tunnettua kaipausta; Myto-logiikkasaareke, joka rakentaa uusia myyttejä kaukaisten suku­polvien myyttien sijalle; Ei-inhimillinen ­saareke, joka etsii esityksellistä yhteistyötä ei-inhimillisten olentojen kanssa; sekä SexLab-saareke, joka tutkii sek­suaalisuuden ilmenemismuotoja, sen moninaisuutta, mahdollisuuksia, rajoja, tabuja, ontologiaa ja filosofiaa.

”Taidetta ja filosofiaa yhdistää se, että niissä tutkitaan, miten ollaan maailmassa, ja kuvataan sitä. Tämä tuottaa hetkiä, joissa näkyvät ja ei-näkyvät voimat yhdistyvät ja syntyy kokonaisuuden kokemuksen mahdollisuus. ­Kyse on olemassaolon harjoittamisesta”, tuumii Oiva.

Todellisuuden tutkimuskeskuksen projekteissa käsitellään paljon poliittisuutta. Mitä poliittisuus tässä ajassa tarkoittaa?

”Tässä ajassa todella poliittista olisi ristiriitojen lähetyminen myönteisen kautta. Poleemisen vastustamisen sijaan tärkeää olisi ymmärtää, mitä kaikkea dialogi on ja miten sitä voisi ja pitäisi käyttää”, tiivistää Maria Oiva.

”Yhdessä tekeminen on aina poliittista. Oleellinen kysymys on, kenellä poliittisessa kentässä on ääni. Ateenassa se oli vain vapailla miehillä. Nyky-­Suomessa voisi kysyä sitä, miten päätöksenteossa näkyy vaikkapa lasten, ulkomaalaisten tai eläinten näkö­kulma”, summaa Tuomas Laitinen.

www.todellisuus.fi

Logoksen lähteillä. Tuomas Laitinen (edessä), Jani-Petteri Olkkonen ja Maria Oiva odottavat Valtio-näytelmän osallistujia saapumaan Kallion kirjastossa alkavaan näytökseen.
Logoksen lähteillä. Tuomas Laitinen (edessä), Jani-Petteri Olkkonen ja Maria Oiva odottavat Valtio-näytelmän osallistujia saapumaan Kallion kirjastossa alkavaan näytökseen.
Platonin ja TTK:n viitoittamalla tiellä

Platon kuvaa Valtiossa ideaoppinsa, jonka mukaan aisteilla havaitsemme vain todellisen maailman hämäriä varjoja, kun taas niiden takana olevat ideat ovat tavoitettavissa filosofisen tutkimuksen kautta. Teoksessa etsittävän oikeudenmukaisen valtion ideaali toteutuu, kun ihmiset jaetaan omien kykyjensä mukaan yhteiskuntaluokkiin ja valtiota johtamaan päätyy filosofisesti kyvykäs itsevaltias.

Todellisuuden tutkimuskeskuksen sovitus Valtiosta on viisipäiväinen mysteerinäytelmä. Siinä osallistujat saatellaan kirjallisen ohjemateriaalin ohjaamina tutkimaan yhdessä omaa havaintokykyään ja hyvän yhteisöllisyyden perusteita.

Ensimmäisessä näytöksessä meidät istutetaan kolmeen pöytään torikahvilaan. Ryhmäytymisen ensimmäisellä portaalla keksimme siirtää pöydät niin, että kaikki näkevät toisensa.

Jaettujen kirjasten ohjaamana ryhdymme jakamaan toisillemme havaintoja nähtävillä olevasta toriympäristöstä. Myöhemmin pohdimme, mitä hyvää noteeratut asiat meille kertovat. Yksi näkee torin vihannesten esteettisen kauneuden, toinen huomaa vastuullisuudesta kertovan pyöräkypärän, kolmas iloitsee siitä, että ylipäänsä on tori.

Seuraavan päivän näytös koetaan Helsinginkadun uimahallissa sulkemisajan jälkeen. Sen teemana on kehollisuuden kohtaaminen. Ensin istumme löylyssä kuuntelemassa omaa ja toisten hengitystä. Näytöksen huipentumassa siirrymme altaalle ja sinetöimme yhteisöllisyytemme yhteisellä kastautumisella.

Paavalin kirkon kauniiseen kirkkosaliin sijoitetussa kolmannessa näytöksessä yritämme aistia aistien ulkopuolista todellisuutta. Ryhmässä jo ennestään vahvaksi kasvanut yhteisöllisyyden tunne nousee uudelle portaalle, kun näytös päättyy harjoitteeseen, jossa kukin antaa sisältään tulla hyminää. Se kasvaa hitaasti atonaaliseksi kuorolauluksi.

Kallion kirjastossa tapahtuvassa neljännessä näytöksessä tutkimme tietoa. Tehtävänämme on löytää ­intuition ohjaamana kirja ja kirjoittaa sen herättämänä paperille muotoilu jostakin, joka valtiolle olisi hyväksi.

Valtimonteatteriin rakennettu viimeinen näytös ohjaa meidät rakentamaan tyhjään saliin katsomon, näyttämön ja valaistuksen. Entiseen tapaan kirjallisia ohjeita seuraten improvisoimme näyttämön käyttöön vihkimisen, minkä jälkeen kukin käy lavalla kertomassa, miksi on itse hyvä, miksi ryhmän muut jäsenet ovat hyviä ja miksi me kaikki olemme hyviä.

Näytöksen viimeisessä vaiheessa kunkin on tehtävä teatraalinen teko, joka tuottaa hyvää koko yhteisölle. Yksi ratkaisee tehtävän tarjoamalla yhteisen meditointihetken, toinen käynnistää halausten ketjun, ja kolmas avaa verhot ja kehottaa katsomaan ulos maailmaan.

Koko kierroksen viimeinen osallistuja pyytää ryhmää liittymään yhteislauluun, jossa vanhan klassikon sanoja on muokattu muotoon: ”Yksi valtio on kasvanut laaksossa/ Ja se kauniisti kukoistaa/ Yksi kansalainen on nähnyt se/ Eikä voi sitä unhoittaa.”

Vapauttavan aplodeeraamisen jälkeen meille tarjotaan kauniisti rakennettu illallinen ja viiniä.

Viisipäiväinen esitys osoittaa koskettavasti, miten perustavaa on ihmisten halu ja kyky löytää aito yhteisöllinen yhteys toisiinsa. Samalla esitys paljastaa, miten hyvään elämään liittyvät kysymykset ovat lopulta hyvin yksinkertaisia – minkä takia niitä varmaan tulee liian harvoin kysyttyä.

Hieman yllättäen esityksessä ei juurikaan käsitellä oikeudenmukaisuuden toteutumista Platonin alku­teoksen mittakaavassa, valtion ja suurten ihmisryhmien tasolla.

Siihen tarvittaisiin jatkonäytelmä.

Todellisuuden tutkimuskeskus: Platonin Valtio

Näytelmän ainoa esitys oli elokuussa.

Esineen sielua etsimässä

40-vuotias Nukketeatteri Sampo järjestää syksyn alussa ensimmäisen kansainvälisen nukketeatterifestivaalin.

Kuva Elina Hiironniemi

Erottajan sisäpihalla Helsingin ydinkeskustassa majailee Nukketeatteri Sampo. Sen kahvilassa teatterinjohtaja Iivo Barić, tuotantopäällikkö Henna Lundberg, tiedottaja-tuottaja Anna Martikainen ja tuotantoassistentti Mira Kytövaara esittelevät ylpeinä Unga ­Teaternilta perittyjä tilojaan. Niihin Sampo muutti viime vuonna liian pieneksi ja huonokuntoiseksi käyneestä, pitkään palvelleesta Puotilan lähiötuki­kohdastaan.

Nyt käytössä on 135 henkeä vetävän pääsalin ohella kahvilan kakkosnäyttämö. Järjestely mahdollistaa esitysten limittämisen sekä aiempaa suurempien omien tuotantojen ja kansainvälisten vierailujen toteuttamisen. Kaikkiaan Sampolla on nykyään vuosittain pari sataa esitystä ja noin 20 000 katsojaa.

”Suurempi yleisömäärä mahdollistaa isommat pääsylipputulot ilman, että lippuhintoja pitää nostaa. Pyrimme välttämään sitä viimeiseen asti, koska haluamme esitystemme olevan kaiken kansan ulottuvilla”, kertoo teatterin­johtaja Barić.

”Toisaalta tällä sijainnilla pystymme järjestämään paremmin myös aikuisille suunnattua nukketeatteria ja musiikkiklubeja”, täydentää tuotantopäällikkö Lundberg.

Sampo on muutenkin kulkenut pitkän matkan suomalaisen nukketeatterin pioneeriajoista alkaen.

Teatterin perustivat vuonna 1977 Iivo Barićin vanhemmat, 1970-luvun alun Prahassa tutustuneet Maija ja ­Bojan Barić, yhdessä Anneli Forssin kanssa. Nukketeatteria tehtiin alku­vuosina vain lapsille ja näytösten kanssa kierrettiin ahkerasti ympäri Suomea.

Sittemmin asemapaikkoja ovat olleet Itäkeskuksen Stoa ja nykyisin Kom-teatterina toimiva elokuvateatteri Joukola, jonka salin Sampo jakoi pitkään Elokuva-arkiston kanssa: päivällä esitettiin nukketetteria ja illalla klassikkoelokuvia.

1990-luvun alussa teatteri päätyi entisiin pankkitiloihin Puotilan vanhaan ostoskeskukseen. Sinne syntyi nukketeatterikeskus, joka keskittyi esitystoiminnan rinnalla työpajojen ja kurssien järjestämiseen.

”Alusta asti Sampossa on tehty hyvin erilaisia juttuja, isoja ja pieniä sekä eri tavoilla haastavia esityksiä, joissa on menty joko teksti tai tekniikka edellä”, kertoo teatterin mukana vauvasta asti elänyt Barić.

”Yhteistä esityksille on kuitenkin ollut se, että niissä on aina ollut elävää musiikkia”, jatkaa vuodesta 2003 mukana ollut Lundberg.

Tähän liittyy muutakin kuin Bojan Barićin tausta konserttimuusikkona.

”Käytännössä nukketeatterimme lavalla kaikkien pitää osata tehdä vähän kaikkea. Muusikot omaksuvat usein nukketeatterin ilmaisumuodon perinteisiä näyttelijöitä helpommin, koska soittajat ovat jo valmiiksi tottuneet ilmaisemaan itseään instrumenttien kautta”, selittää Barić.

Esitystaiteen sisällä nukketeatteriksi lasketaan hyvin erityyppisiä teoksia. Yhdistävänä tekijänä on se, että esityksissä kohtaavat ihmiset ja merkityksillä manipuloidut esineet.

”Nukketeatteri on todella paljon muutakin kuin sukkateatteria”, sanoo Barić viitaten taiteenlajin yhteen alkeismuotoon, jossa työkaluna toimii sukka, jolle on piirretty kasvot.

Nukketeatterin mieltäminen vain lasten kulttuuriksi on johtanut siihen, että kulttuuritukien alueella ala jää helposti väliinputoajaksi. Tähän sisältyy ristiriita, sillä kulttuuripolitiikan juhlapuheissa usein korostetaan lasten taidekasvatuksen tähdellisyyttä.

”Ideaali olisi, että kaupungit huolehtisivat siitä, että kaikki päiväkotiryhmät ja koululuokat pääsisivät edes kerran vuodessa jonkinlaiseen taide-esitykseen. Tämä lisäisi taiteen tekemisen mahdollisuuksia, ja samalla kasvattaisi uutta taideyleisöä”, miettii Henna Lundberg vakavasti.

”Olisi mahtava tehdä esityksiä viidelle tai jopa kuudelle esiintyjälle, mutta nykyisillä resursseilla neljä on maksimi, ja yleensä on pakko pärjätä kahdella”, murehtii puolestaan Iivo Barić.

Kun Maija Barić aikoinaan kiinnostui nukketeatterista 1970-luvulla, alaa oli pakko matkustaa opiskelemaan ulkomaille. Tässä suhteessa kovin pitkällä ei olla vieläkään. Turun Taideakatemiasta on ollut nukketeatterin nelivuotinen koulutusohjelma vuodesta 1999. Sekin päätettiin lopettaa muutama vuosi sitten.

”Tällaisen erikoistuneen taidealan koulutuksessa pitäisi huomioida alusta asti myös työllistyminen. Nykyään Suomessa on vain noin kymmenkunta alan vakituista työpaikkaa, ja vaihtuvuus on vähäistä. Lyhyessä koulutusjaksossa on myös hyvin vaikea omaksua sellaisia erikoistaitoja, joita nukkejen hallinta ja näyttämöesiintyminen yhdessä vaativat ”, huomauttaa Iivo Barić.

”Alan kannalta olisi ehkä parasta, jos esimerkiksi teatterikorkeakoulussa olisi mahdollisuus erikoistua nukketeatterin tekemiseen osana peruskoulutusta. Silloin meillä olisi teatteriammattilaisia, joilta löytyisi myös nukketeatteriosaamista”, ehdottaa ­Anna Martikainen.

Sampo järjestää elo–syyskuun vaihteessa kansainvälisen nukketeatterifestivalin. Se on teatterin resursseihin nähden valtava voimanponnistus. Tapahtuma käsittää viisitoista esitystä, työpajoja ja elokuvanäytöksen. Festivaalista on tarkoitus tehdä jokavuotinen tai ainakin kahden vuoden välein toistuva.

”Näin isoa nukketeatteritapahtumaa ei ole Helsingissä järjestetty koskaan. Halusimme kuitenkin ottaa riskin nyt, kun teatteri täyttää 40 vuotta. Teemana on esitellä nukketeatteri­taiteen monipuolisuutta ja ravistella ennakkoluuloja sen suhteen”, linjaa teatterin johtaja Barić.

Festivaalin tarjontaa kuvastaa erityisen hyvin niin lapsille kuin aikuisille tarkoitettu ranskalaisen Blick ­Théâtren sanaton [hullu] show -esitys.

”Se on hyvin visuaalinen teos, joka tasapainoilee toden ja harhan rajamailla ja pohtii erilaisuutta ja sitä, miten ihminen kuuluu joukkoon vai kuuluuko ollenkaan”, kuvailee Anna Martikainen innostuneesti.

”Siinä on myös sellaisia melkein ihmisen kokoisia nukkeja, mikä hämärtää sitä, ohjaako nukke ihmistä vai ihminen nukkea”, jatkaa Baric. Hänen vastauksensa tavoittaa jotain olennaista nukketeatteri-ilmaisun ytimestä.

Slovenialaisen Matija Solcen Koiran elämää perustuu puolestaan Karel Čapekin teoksiin, ja esityksessä holokausti ja natsipropaganda vertautuvat koomisesti nykypäivän massamedian manipulaatioon.

Lähtökohtiensa puolesta vielä haasteellisemmalta kuulostaa tšekkiläisen Fekete Seretlekin esitys Kar, missä Leo Tolstoin Anna Kareninaa on sovitettu uudelleen yhdistelemällä musiikkia, kabareeta ja esineteatteria.

Kotimaisena tärppinä esiin voi nostaa jo marraskuusta kiertäneen ­Merja Pöyhösen Missing Amelia Earhart –sooloesityksen, joka kertoo vuoden 1937 maailmanympärilennollaan yhdessä kartturinsa kanssa kadonneesta lentäjäsankarista.

Rajoja rikkovalta kuulostaa myös Tehdasteatterin John-Eleanor, jonka ennakkotiedossa sanotaan olevan ”suora­sukaista käsinukkeperinnettä, historiantutkijan pohdintoja ja keskiajan elämäntyyliä yhdistelevä esitys keskiajalla eläneestä ristiinpukeutujasta”.

Mutta mikä on sampolaisten käsitys taiteen tarkoituksesta?

Anna Martikaisen mielestä taiteen avulla voi hetkeksi päästä irti arjesta samaan aikaan, kun taiteilijat luovat sellaisia tapoja ajatella, joita itse ei tulisi keksineeksi.

”Ei kaiken taiteen tarvitse olla yhteiskunnallista ja kantaaottavaa. Taiteen yksi pointti on se, että se tarjoaa pakopaikan todellisuudesta. Ei tarvitse kokea sitä samaa skeidaa, jonka keskellä ehkä elää. On tietenkin hyvä, että kantaaottavaa taidetta tehdään, mutta lapsille on tärkeää peilata esitysten kautta omia tunteitaan. Esimerkiksi esittämäämme Sateenkaarikalaa katsoessaan lapset usein itkevät myötätunnosta oman käytöksensä vuoksi yksin jäävää kalaa kohtaan”, pohtii puolestaan Henna Lundberg,

”Kun on kasvanut lapsesta asti nukketeatterin tekemisen luovassa ympäristössä, kaikenlainen tärkeily, rutiini ja turhat säännöt tuntuvat vastenmielisiltä. On paljon houkuttelevampaa luoda uusia maailmoja ja leikkiä niiden jumalaa!” huudahtaa Barić.

Entä miten tämän voi yhdistää teatterinjohtajan raskaaseen vastuuseen?

”Parhaillaan eri roolit voivat tukea toisiaan. Teatterijohtajana yritän luoda edellytyksiä taiteen tekemiselle. En silti tee kahta asiaa yhtä aikaa, vaan näyttämöllä on aina vain ­taiteilija. Luovassa prosessissa voi tehdä ihan mitä vain – nukketeatterissa ei tarvitse välittää edes painovoimasta!”

Kansainvälinen nukketeatterifestivaali 29.8.–3.9. www.nukketeatterisampo.fi

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Eläinten puolesta

Eläinten puolesta

Jäljet

Agnieszka Holland

Elokuvateattereissa nyt

☆☆☆☆




Pitkän linjan puolalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Agnieszka Holland on viime vuosina ohjannut myös sellaisia televisiosarjoja kuten Prahan miehityksen aikaan sijoittuvan Palava pensas, Treme, Affair, House of Cards ja Langalla.

 

Hänen uusin elokuvansa on jyrkkä eläintenoikeuskannanotto. Siinä eläkeikäinen englanninopettaja Duszejko (Agnieszka Mandat-Grabka) ajautuu syvenevään konfliktiin pikkukylän metsästäjien ja turkistarhaajien kanssa. Näiden muodostamaan hyvävelikerhoon kuuluvat myös metsästysrikoksia sormiensa läpi katsova poliisipäällikkö, kristinuskon nimissä luonnon alistamista puolustava pappi sekä eläinten ohella vaimoaan kaltoin kohteleva kunnanjohtaja.

 

Kiistan kärjistyessä alkaa tapahtua murhia, joita jälkien perustella voi epäillä eläinten tekemiksi.
Elokuvan feministinen näkökulma laajenee intersektionaaliseksi, kun Duszejko löytää tovereikseen prostituution kautta itsenäisyyttä etsivän kirppuritorimyyjän, epilepsiaa sarastavan nörtin, yksinäisen leskimiehen ja metsiensuojeluhenkisen hyönteisbiologin.

 

Elokuvassa voi nähdä viitteitä esimerkiksi Alfred Hitchcokin Lintuihin, Peter Greenawayn Zoo:hon ja Thomas Vinterbergin Jahtiin.

 

Holland rakentaa eläinoikeusteemasta sekä korruption ja patriarkkaalisen alistamisen kritiikistä ja vahvoista henkilökuvista intensiivisen keitoksen, joka pitää katsojan tiukasti otteessaan. Hukan epäuskottavan salapoliisijuonen paketointi tosin hiukan syö elokuvan vahvaa manifestaatota.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Huumekaupan kartellit ja sotalordit

Huumekaupan kartellit ja sotalordit

Huumesota. Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa.

Huumesota. Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa.

Ioan Grillo. Suomentaneet Heidi Tihveräinen & Lauri Sallamo, Gummerus 2017, 412 sivua

☆☆☆☆☆




Brittiläisen Ioan Grillon tutkivan journalismin teos kertoo Latinalaisen Amerikan huumekartelleista, niiden korruptoimista yhteiskuntarakenteista sekä jengiväkivallan kyllästämistä slummeista. Katudiilereistä tukkukauppiaisiin, poliiseista poliittikkoihin ja vallattomista vallan vahtikoiriin ulottuvan haastatteluaineiston kautta hän käy huumekysymyksen kautta läpi Brasilian, Jamaikan, Meksikon, Hondurasin, El Salvadorin ja Guatemalan yhteiskunnalliset kehityskaaret. Käsitellyksi tulevat myös näiden yhteydet USA:n ja kansainvälisen yhteisön ohjauspyrkimyksiin.

 

Tietyistä paikallisista eroista huolimatta kansainvälisen huumekaupan ja jengirikollissuuden toimintatavoissa löytyy tunnistettavia kaavoja.  Käy esimerkiksi ilmi, että siinä missä Rion faveloissa Punaiset kommandot ovat perustelleet valtaansa kvasi-ideologialla ja meksikolainen huumepäällikkö Nazario julistautumalla pyhimykseksi, Jamaikan garrisoneissa sotaherrat esittivät valtion hylkäämille Robin Hoodia.

 

Vaikka Grillo ei käytä metodinaan soluttatumista, hänen journalistinen uutteruutensa vertautuu Roberto Savianon kuuluisiiin mafiaraportteihin.

 

Grillon kirjan erityinen ansio on siinä, että hän ei vain kuvaa ongelmia, vaan esittää aineksia laajemman analyysin pohjaksi. Hänen mukaansa sotilasdktatuurien  ja sissiarmeijoiden valta-aikojen jälkeen jopa laajemmassa kansainvälisessä katsannossa oikeusvaltion puolustaminen on jäänyt markkinatalaloudesta ja vaaleista intoilun jalkoihin. Silti demokratia ilman ihmisoikeuksien ja minimiturvallisuuden toteutumista on käytännössä lumetta. Se  johtaa asetelmaan, missä poliisin ja rikollisorganisaatioiden väkivallanteoissa on vain nyanssiero – eikä lopulta aina sitäkään.

 

Ratkaisuna Grillo esittää kansainvälisen huumepoltiikan uudistamista, huumesotien resurssien suuntaamista korruptioon puuttumiseen ja sosiaalipoliittisia ohjelmia slummien katkeruuskierteen katkaisemiseksi.  Vetävää kerrontaansa sarkastisella huumorilla sävyttävän journalistin pohjimmaista idealismia kuvaavat hyvin kirjan viimeiset sanat: minusta toivoa on aina.

Taidetta modernismin jälkeen

Kotka Art on iloisen tiedostava kesätaidetapahtuma.

Kuvat Vilppu Rantanen

Kotkan keskustorilla on kaksi 1930-luvun modernistisen arkki­tehtuurin merkki­teosta: Erkki Huttusen Kaupungintalo ja P. E. Blomstedtin hienoviritteisempi Säästöpankki.

Vähän matkan päässä torilta sijaitsee yhteisötalo Messiksi nimetyn vanhan koulun ja kesäkahvilaksi muuntautuneen Palotornin päiväkodin pihapiiri. Täällä vaikuttaa tänä kesänä Kotka Art.

Avajaisissa vastaan tulee nuorisotoimenjohtaja Leena Ruotsalainen. Hän kertoo, kuinka Kotkan kaupungin ylläpitämän Galleria Uusikuvan lopettamisen jälkeen kuvataiteelle on haluttu etsiä uutta sijaa.

”Nyt kaupunki tarjoaa taiteilijoille näyttelytilat. Mainosbanderolleihin menneet 500 euroa ovat olleet ainoat juoksevat kulut”, hän naurahtaa ja innostuu ilmeilemään, miten talon seinustalla esitetään myös teatteria.

Pihalta löytyvät myös kuraattori Aiju Salminen ja kuvataiteilija Minja­ Tuomisalo. Salmisen mukaan näyttelyn kolmeatoista taiteilijaa yhdistää suhde Kotkaan.

”Itse olen käynyt pienenä tätä päiväkotia, ja vähän myöhemmin tuo Minja opetti minulle, miten death ­metal eroaa muusta hevistä ja kuinka paljon liköörikonvehteja pitää syödä, että pääsee känniin”.

Salminen tarjoilee torilta ostamiaan paikallisia munkkipossuja eli possoja ja pohtii, kuinka Kotkan kaupungin­talon julkisivu näyttää USA:n lipulta.

Salmisen esillä olevat omat teokset on tehty tuunatuista seinäraanuista. Esimerkiksi metsän keskellä käsikkäin kulkevaa paria esittävän kankaan romantiikkaa on tehostettu luonnehdinnalla ”fuck you”.

Tuomisalo on rakentanut talon alla olevaan hylättyyn vessaan ­Jules Verne -henkisen merenalaisen maailman. Sieltä löytyy virkattuja meduusoja, mielikuvituksellisia meri­nilviäisiä, outo alttari sekä merihirviö, jonka naisellisista muodoista kasvaa lonkeroita.

Toiseen vessaan ripustetut Marko Turusen Kotka-aiheiset valokuvat eivät ensin erotu pimeässä, mutta pulmaan auttavat naruissa roikkuvat taskulamput. Tunkkaisessa kellaritilassa taas pyörii animaatioita, joissa Turunen visualisoi nimimerkillä ADHD-Sheikki esiintyvän henkilön kertomia sattumuksia.

Yläkerrassa on esillä muun muassa Ville Salervon pelikonsoleiden osista kokoamia arkkitehtoonisia kollaaseja ja Päivi Häkkisen näyttävä Honey I’m home (Helvetin syyllinen). Siinä kohtaavat ketjulla kaulastaan kahlittu ja maalitaulutettu masokisti-pyhimys ­Sebastianus sekä muita syyttävästi sormellaan osoittava julkea naishahmo.

Keltaiseksi maalattujen ja verhoiltujen seinien ympäröimänä löytyy outo kokoelma taideteoksia, soittimia, lehtileikkeitä ja vintage-esineitä. Raskaana olevalla naisveistoksella on vatsan paikalla maapallo, ”Yrittäjäksi­” nimetty hahmo on päällään vessanpöntössä, ja verhon takaa kurkistaa lehdestä leikattu Juhan af Grann.

Tämän keskellä rockmuusikkona tunnettu Mara Balls eli Maria Mattila tarjoilee vieraille kuplajuomaa ja feta­piirakkaa. Hän kertoo Keltainen talo -yhteisötaideteoksensa viittaavan Tampereella äskettäin purettuun puutaloon, jossa Mattila taiteili bändeineen ja muine tuttuineen,

”Joku voi katsella näitä teoksia erikseen ymmärtämättä mitään, mutta ne ovatkin kokonaisuus, joka kertoo minusta itsestäni ja suhteestani ympäristöön, kuten kaikki muukin tekemiseni”, selittää Mattila.

Kesän aikana tilassa järjestetään pop up -esillepanoja, kuten Miha Rinteen sarjakuvaretrospektiivi, Mikaela Välipakan videoteos, Jukka Nousiaisen maalauksia ja Jättömaa-näyttely.

”Ajatus on tehdä taidetta taiteen sisällä. Vaikka alkuperäisen Keltaisen talon menettäminen yhä harmittaa, ei ole tarkoitus tehdä köyhää jäljennöstä, vaan luoda uusia muistoja vanhojen päälle.”

Mattila innostuu puhumaan myös yrittäjyydestä.

”Nykyään olen onnekas, kun voin elättää itseni musiikilla, mutta minulla oli joskus Pispalassa kivijalkakauppa, jossa myin kaikenlaista vanhaa kamaa. Tosin siellä oli vain yksi maksava asiakas, eläkkeellä oleva lentokapteeni”, Mattila nauraa.

Mara Ballsin kappaleessa ”Valtio ostaa sinut” Mattila suomii tukien varassa elävää kuuliaista kuluttajaa, joka ei kykene vastarintaan. Sosiaaliturvan alasajon sijaan Mattila tuntuu manifestoivan ajatusta, että riippuvuus rahasta, statuksesta tai yleensä muiden määrittelystä turmelee oikean yrittämisen ja sielun.

Päiväkotirakennuksen takaa nousevan Palotorninmäen huipulta löytyy vielä Elin&Keino-työryhmän ympäristötaideteos. Se koostuu puujalkojen päälle laitetuista mustista muovisaaveista, joiden pohjista alhaalta päin katseltaessa paljastuu rei’ittämällä tehtyjä tähtitaivaan osia.

Käsitetaiteellisesti teos tuntuu kehottavan pohtimaan astrologisen jäsennyksen ja arkisen kokemuksellisuuden välistä suhdetta.

Kotka Artissa esillä olevan taiteen, filosofoinnin ja kapinallisuuden yhdistelmä tuntuu kesäisen rennolta. Sitä paitsi sopivasti kivenheiton päässä sijaitsee vanha merimieskapakka Kairo.

Kotka Art -näyttely ja kesäkahvila ovat avoinna 10.6.–14.8. tiistaista sunnuntaihin kello 12–18. Kirkkokatu 22, Kotka.

Kerro, kerro kuvastin

Teatteri Ab Totuuden torvi Oy:n yhteiskuntasatiiri, Kuuman ankanpoikasen nukketeatteri ja Ryhmäteatterin Aleksis Kivi -tulkinta peilaavat eri asioita.

Esityksen alussa tiluksiaan tarkistava perunanviljelijä törmää peltonsa pientareella sammuneena korahtelevaan herraan. Herättyään hän paljastuu keskustalaiseksi päättäjäksi. Maaseudun haasteista käydyn keskustelun jälkeen poliitikko saa isännän ottamaan vastaan injektioruiskulla tarjotun HIV-viruksen.

Myöhemmässä osiossa hippi-isä pettyy poikaansa, joka pyrkii opiskelemaan kauppatieteitä Hankenille.

Vapaus on Taneli Maijasen Teatteri Ab Totuuden torvi Oy:lle ohjaama teatteriesitys, joka koostuu työryhmän kirjoittamista fragmentaarisista kohtauksista. Ryhmä on oman ilmoituksensa mukaan ”helsinkiläinen kapeakatseinen ja poliittisesti konservatiivinen teatteri, joka keskittyy taiteellisen kunnianhimon sijasta sisäiseen byrokratiaan”.

Vapaus-esityksessä tämä näkyy pyrkimyksenä esittää ympäröivää todellisuutta irvokkaan vääristyneenä, mutta tunnistettavana. Ehkä parhaiten todellisuuden vino peilaus onnistuu kohtauksessa, jossa röyhkeän äijämäinen maailmanparantaja käännyttää ja esineellistää muita kovin ottein ja kliimaksina paljastaa anuksensa ympärille maalatun kirkkoveneen.

Pirtsakka metafora on myös ajatus masentuneen lähettämisestä kami­kaze-kouluun.

Välillä ylivireisen esityksen suurin pulma on sen tyylilajissa. Groteskista kärjistelystä puuttuu liioittelulla ilottelu, ja sen yhteiskunnallinen satiiri kääntyy kyyniseksi sormella osoittamiseksi. Samalla uuden ladun viittomiselle ei jää sijaa: lavalla vilahtavat, sanattomaksi jäävät kirjan­oppineet kääntyvät esityksen itsensä alter egoksi.

Ajankuvaa tämäkin. On vaikea kuvata neuvottomuutta uhmakkaasti.

Tyystin toisenlainen peilikuva nähdään Merja Pöyhösen käsikirjoittamassa, ohjaamassa ja soolona esittämässä nukketeatteriesityksessä Missing Amelia Earhart. Kapeakasvoinen Pöyhönen näyttää lentäjä­lakissaan 1930-luvun lentäjäsankari Amelia Earhartilta. Aikansa elävästä legendasta tuli myytti hänen kadottuaan lentokoneineen ja karttureineen Tyynen­meren ylityslennolla.

Lennon maantieteellis-avaruudellista mittakaavaa ilmentää pilvien keskellä lentävä ja hiekkaisille saarille piiloutuva pikkuruinen pienoismallikone. Esitykseen loihdituissa näyttämökuvissa ja Pöyhösen antautuvassa selostuksessa on jotain eksistentiaalisen pysäyttävää ja runollisen kaunista.

Teoksen draamallinen taso taas välittyy lähellä ihmisen mittakaavaa olevien ja hahmoina rouhean persoonallisten nukkejen avulla. Niiden suulla kuultavien monologien kautta piirtyy kuva Ameliasta oman kunnianhimonsa, managerimiehensä ahneuden ja kartturinsa inhimillisen heikkouden uhrina.

Nukketeatteri-ilmaisussa oleellista on nimenomaan nuken ja sen ohjaajan psykofyysinen yhteensulautuminen. Juuri tässä suhteessa fyysisen teatterin taustasta tulevan Pöyhösen kokonaisvaltainen esitys on pysäyttävän vaikuttavaa.

On toisarvoista, vastaako esityksessä dramatisoitu tulkinta joskus elettyä todellisuutta. Olennaista on, että se onnistuu vahvojen tunteiden ohella välittämään syvällisen ajatuksen siitä, että myyttienkin takana on aina arkisen inhimillinen elämä ja yksilön jakamaton osa yhtenä maailman pölyhiukkasena.

Peilin voi aistia myös Suomenlinnan kesäteatterissa pyörivässä Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä -tulkinnassa. Aleksis Kiven (1834–1872) kirjallisesti ohittamaton teos on kansalliskanonisoidussa merkityksessään kuvaus hyvää tarkoittavista mutta vallattomuuttaan koheltavista orvoista metsäläisveljeksistä, joista tiettyjen mokailujen kautta kasvaa nousevan kansakunnan kelpo kansalaisia.

Nyt nähtävä Kari Heiskasen ohjaustyö on enemmän näköiskuva klassikosta kuin työkalu nykyajan peilaamiselle. Sen verevä kieli on enimmäkseen ennallaan, ja Santtu Karvosen ilmeikkäästi esittämän Juhanin perässä seuraava veljeslauma kulkee viitteellisten siirtymien kautta tutusta kohtauksesta toiseen. Esityksessä kuullaan asiaankuuluvasti Aapon (Eino Heiskanen) syvällisiä puheita, Simeonin (Eero Ojala) delirium­kertomus saapasnahkatornista ja Eeron (Elias Keränen) pistelyä vähemmän nokkelille veljilleen.

Uutta ideointia edustavat lähinnä päihtyneen Laurin (Miro Lopperi) hetkellinen metamorfoosi Aleksis ­Kiveksi ja Toukolan poikien esittäminen suomenruotsalaisina.

Riskinoton säännöstelystä ehkä johtuu, että veljellisen dynamiikan kiihkeimmissäkin käänteissä tuntuu olevan käsijarru päällä. Asiaa ei paranna kohtausten vahvistukseksi nauhalta kuultava geneerinen musiikki.

Tarinan lopussa rakastettavista junkkaripunkkareista tulee jälleen kerran – nimismiehen isällisellä tuella ja rovastin suomalla armolla – esivaltaa ja jumalaa pelkääviä kunnon kansalaisia. Samalla kun he saavat talonsa ja siippansa, väkisin mieleen nousee kysymys: onko tämä juuri se sovinnollisuus, mikä meiltä juuri nyt puuttuu?

Huutava ristiriita nyky-Suomen ja sen näyttämöllä vilahtavan peilikuvan välillä tiivistyy kauniin moniäänisesti lauletuissa säkeissä: ”Kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma.”

Teatteri Ab Totuuden torvi Oy: Vapaus. Esitykset Kansallisteatterin Omapohjassa päättyivät 17.6. **

Kuuma ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart. Seuraava esitys 3.9. Nukketeatteri Sampon kansainvälisillä nukketeatterifestivaaleilla. ****

Ryhmäteatteri: Seitsemän veljestä. Esitykset Suomenlinnan
kesäteatterissa 25.8. asti. **

Elämä on absurdi piina

Meriteatterin, Teater Mestolan ja Teatteri Takomon esityksissä koetellaan eksistentiaalisten valintojen rajoja.

Naantalin Rymättylästä tulevan Meriteatterin esitys Maailman meri – vesi on maailman muisti sijoittuu kotisatamaansa Röölään ja Kenian pohjoisrannikon Lamun saarelle. Anni Mikkelssonin kirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä käsitellään ihmisen luontosuhteen kriisiytymistä liikakalastuksen, merien saastumisen ja ilmastonmuutoksen höykyttämissä olosuhteissa.

Runollisen esityksen punaisena lankana kulkee elämäntavan muutosta eri aikatasoilla havannoivan Merin (Ella Mettänen) ja hänen isänsä ­Erkin (Hannes Mikkelsson) vuoropuhelu. Jälkimmäinen herää hiukan höperehtivällä tavalla etsimään yhteyttään ympäröivään luontoon ja vanhoihin kertomuksiin.

Esityksen tyylilajissa nojataan paljon vanhanaikaisen tarinankerronnan maneereihin, lauluihin ja yhteiseen musisointiin. Yhteisöllisyyttä vahvistetaan myös tarjoamalla yleisölle ruokaa ja kutsumalla katsojat nuotiopiiriin seuramaan kuolevan Erkin shamanistista siirtymää osaksi luonnon kiertokulkua.

Lopussa kuullaan Lamulla eläneen Mwana Kupona binti Mshamin (k. 1865) koskettava runo, jossa kertoja antaa tyttärelleen neuvoja, kuinka tämän tulisi elää.

Hiukan kotikutoisen oloisen esityksen kantaaottavuudessa on jotain urhoollista ja maailmankatsomuksellisessa vilpittömyydessä aidosti ihon alle luikertelevaa.

Keväällä Helsingin Korjaamolla vieraillut esitys onnistunee heinäkuun Röölän esityksissä välittämään vielä yhden lisäkerroksen ihmisen ympäristö­suhteen monitasoisuuteen.

Teater Mestolan Paradisdoktrinen-komediassa eksistentiaalista maailma-ahdistusta potee ihmisen sijaan Jumala. Esitys alkaa kauas tulevaisuuteen ja toiseen ulottuvuuteen sijoitetulla jaksolla, jossa rastatukkainen ja -partainen Jumala (Lidia Bäck) potee luomiskramppia ja käy hirtehistä dialogia luonnontieteellisistä paradigmoistaan kiinni pitävän ja vieläkin karvaisemman Charles Darwinin (Martin ­Bahne) kanssa.

Jumalan on vaikea hyväksyä post-apokalyptisessa tilassa olevan maapallon viimeisten kyborgiasukkaiden, Adamin (Bahne) ja Evan (Iida Kuningas), kadonnutta uskoa ja kyvyttömyyttä edes pyytää apua luojaltaan. Turhautumisestaan huolimatta Jumala päättää antaa ihmiselle vielä uuden mahdollisuuden.

Luomisen päivitetyssä versiossa jälleen lihaa ja verta olevat Adam ja Eva aloittavat yhteisen taipaleensa nettitreffeillä vuoden 2017 Suomessa ja muodostavat pian syntyvän poikansa Davidin (Bäck) kanssa hipsteriluokkaisen ydinperheen. Tätä paratiisia varjostaa tieto siitä, että maapallo on tuhoutumassa 16 vuoden päästä meteoritörmäyksessä.

Lähestyvästä maailmanlopusta huolimatta Adam juuttuu haaveeseensa breikata DJ:nä ja itkee mies­kriisiään Karl Ove Knausgårdin näköiselle baarimikolle. David puolestaan kasvaa kieroon Milton Friedmanin kummitellessa lastenhuoneessa ja sekoaa murrosiässä kehonrakennusnarsismiin. Eva sentään potee asiaan­kuuluvaa maailmantuskaa, mutta banalisoi tuntonsa tragikoomisissa video­blogeissaan.

On vähemmän yllättävää, että toive ihmisen kääntymisestä nöyremmäksi ja tiedostavammaksi etenee jälleen katastrofiin.

Fredrik Lundqvistin ja Joséphine Wistedtin osaava ohjaus, esityksen luova puvustus, lähinnä pahvilaatikoista koostuva lavastus ja silhuetteja taitavasti hyödyntävä valaistus luovat näytelmään persoonallisen maailman.

Fabian Silénin teksti on satiirissaan terävä ja viihdyttävä, mutta hiukan pitkä ja runsaudessaan vaikeasti yhteensopivia aineksia viljelevä.

Teatteri Takomon, Teatterikorkeakoulun ja Aalto ARTS:in yhteistuotantona toteutetun Miten kävi ja terveisiä -näytelmän näkökulma on edellistä maallisempi mutta ei vähääkään vähemmän absurdi.

Laura Valkaman kirjoittama ja ­Ilja Lehtisen ohjaama esitys jakaantuu eriskummallisiin episodeihin, joissa milloin mistäkin lainatut asetelmat, esitystilan fyysiset rajat ja sukupuoliroolit saavat kyytiä.

Dialogi on välillä niin kipeää ja meno lavalla villiä, että ainakin ensi-illassa näyttelijöillä oli itselläänkin pokassa pitämistä.

Esityksen tähtihetkiä on kohtaus, jossa poronsarvet päässä kaurismäkeläiseen baariin tuleva ja joulupukiksi esittäytyvä hahmo (Niina Hosiasluoma) ryhtyy tilaamaansa heinäpaalia hetken maisteltuaan jakamaan yleisölle joululahjoiksi käpyjä. Samalla hän vaatii lavalle tanssivia tonttuja, joita totta tosiaan ilmaantuu.

Vielä hilpeämpiin sfääreihin päästään, kun satukuningas (Verneri Lilja) antaa pirtsakalle alamaiselleen (­Janna Räsänen) viitan sekä miekan ja käskee tätä vartioimaan karkkivaasiaan. Virkaintoisen nuoren ritarin uskollisuutta koetellaan, kun muuten tyhjälle näyttämölle saapuu teatterin kiinteistöväkeä ja nämä eri maailmojen yhteismitattomat osapuolet päätyvät neuvottelemaan esitystilan jakamisesta eri tarkoituksiin. Hässäkän keskellä lavan halki juoksee ilkeästi hähätellen peikko (Juho Keränen), joka pöllii aarteen.

Kaikkien episodien takana kulkeva ajatus viittaa itsenäisten valintojen vaikeuteen ja siitä seuraaviin ristiriitoihin ja maailmantuskaan.

Esityksen vahvuuksia ovat tekstin oivaltavuus ja toimiva ensemblemeininki. Episodeja vaivaa kuitenkin tietty epätasaisuus. Koko draaman tasolla elämän piinan perimmäinen olemus ei sittenkään kiteydy ihan valmiiksi asti.

Anni Mikkelsson:

Maailman meri

Esitykset Röölässä 9.–23.7.

Fabian Silén, Fredrik Lundqvist
& Joséphine Wistedt:

Paradisdoktrinen

Esitykset Viiruksessa päättyivät 12.5. Lisäesityksiä mahdollisesti myöhemmin.

Laura Valkama:
Miten kävi ja terveisiä

Esitykset Teatteri Takomossa
päättyivät 23.5.

Pitkä varjo Pobedan takana

Seppo Zetterbergin uusi Viro-historiikki ja Ilmar Taskan esikoisromaani täydentävät suomalaisten kuvaa naapurimaastaan.

Kylmän sodan asetelmien oheisvaikutuksena suomalaisten yleistieto Baltian maista jäi vinoutuneeksi ja puutteelliseksi.

Viron osalta tätä puutetta korjaa Seppo Zetterbergin Viron Historian (2007) päivitetty versio Uusi Viron historia (2017). Jo alkuun Zetterberg huomauttaa, kuinka – toisin kuin Suomessa – Virossa talonpoikainen kansa eli pitkään saksalaisen yläluokan hallitsemassa maaorjuudessa. Teoksessa korostuu myös, kuinka Viron kohtalona on ollut päätyä saksalaisten ohella myös puolalaisten, ruotsalaisten, tanskalaisten ja venäläisten suurvalta­pelin alustaksi.

Ruotsin vallan aikana (1629–1710) virolaisen talonpoikaiston asema alkoi parantua ja oma kulttuuritietoisuus nousta, mutta suurta Pohjan sotaa seuranneen venäläisvallan aikana kansan olosuhteet taas heikkenivät.

Yhtymäkohtia Suomen historiaan löytyy Zetterbergin kuvaamista venäläistämistoimista, jotka kiihtyivät myös Virossa 1800-luvun lopulla. Tämä vahvisti virolaisten keskuudessa liikehdintää kansallisen autonomian puolesta,

Virolaisille aukesi tilaisuus itsenäisyysmanifestin julkaisemiseen helmikuussa 1918, kun Venäjällä valtaan noussut bolševikkihallinto veti joukkonsa Virosta saksalaisten tieltä.

Uudet alistajat eivät kuitenkaan tunnustaneet itsenäisyyttä. Siihen Viro pääsi kiinni vasta saksalaisten vetäytymisen ja venäläisten kanssa käydyn voittoisan vapaussodan jälkeen solmitussa Tarton rauhassa vuonna 1920.

Zetterberg arvioi, että juuri virolaisten pitkä historia muiden valtioiden alamaisuudessa vaikutti siihen, että ensimmäisessä perustuslaissa parlamentin valta korostui toimeenpanovallan kustannuksella. Huojuvan monipuoluedemokratian rattaissa kapuloina olivat myös kommunistien vallankaappausyritys (1924) ja ääri­oikeistolaisten vapaussodan veteraanien eli vapsien pyrkimykset tasavallan kumoamiseen 1930-luvun alussa.

Jälkimmäiseen uhkaan vedoten valtionpäämies Konstantin Päts (1919–1956) julisti vuonna 1934 maahan poikkeustilan ja perusti itsensä ympärille autoritäärisen hallinnon. Silti hänenkin oli vuonna 1940 taivuttava puna-armeijan miehitykseen, mikä johti demokratian rippeidenkin hävittämiseen.

Zetterberg muistuttaa moneen kertaan, miten eri maiden itsenäistymispyrkimykset näyttäytyvät jälkeenpäin johdonmukaisempina prosesseina kuin mitä ne historiallisten hetkien todellisten jännitteiden keskellä olivat. Virossakin oli sisäisiä toimijoita, joiden intressit tukivat itsenäisyyttä ja tasavaltalaista demokratiaa uhkaa­vien voimien toimintaa.

Viron lähihistoriaan ulottuvien asetelmien ymmärtämiseksi on tärkeä huomata natsi-Saksan ja Neuvostoliiton totalitaaristen hallintojen vuoronperään harjoittamat poliittisten vastustajiensa puhdistukset.

Zetterberg nostaa esiin senkin, miten natsihallinnon aikaan (1941–1944) oheiskärsijöitä olivat muun muassa juutalaiset ja romanit. Toisaalta neuvostovallan paluun jälkeen myös monet itsenäisyyttä ajaneet pakenivat maasta tai liittyivät metsäveljiksi kutsuttuun maanalaiseen liikkeeseen.

Pobeda 1946 on virolaisen Ilmar Taskan (s. 1953) esikoisromaani. Taska on kansainvälisesti tunnettu elokuvatuottaja ja teatteriohjaaja.

Kirjassa kuvataan Neuvosto-Viron alkuvaiheen yhteiskunnallista tilaa toisiinsa kietoutuneiden ihmiskohtaloiden kautta.

Kirjan alussa upouudella Pobeda-autolla liikkuva salaisen poliisin asiamies saa urkittua asioiden tilaa ymmärtämättömältä pikkupojalta tämän kansallismielisen isän piilopaikan. Sosialismiin uskova itsekäs kollaboraattori myös viettelee ja pettää pojan äidin, mutta ajautuu itsekin aikanaan systeemin uhriksi.

Rinnakkaistarinassa pojan täti, oopperalaulaja Johanna käy kirjeenvaihtoa englantilaisen rakastettunsa, BBC:n toimittajana Lontoossa toimivan Alanin kanssa. Nämä kirjassa ainoat nimeltä mainitut henkilöt kehittävät juonen, jonka avulla Johanna saattaa paeta rautaesiripun toiselle puolen.

Kirjassa kuvataan uskottavasti kansallismielisten likvidointia, urkkimisjärjestelmän rakentamista, uuden kielipolitiikan luomista, systeemin sisäistä korruptiota ja virolaisten länsimaihin asettaman toivon hiipumista. Kylmän sodan asetelmat asettuvat uomiinsa. Virolaista väestöä pakkosiirretään Virosta ja muita neuvostokansalaisia Viroon.

Romaanissa virolaisten vaihtoehdoksi piirtyvät ideologinen isänmaanpetturuus, lojaalisuudesta seuraava tuhoutuminen tai pelastautuminen maasta pakenemalla.

Uusien sukupolvien kohtaloksi jää viaton vieraantuneisuus.

Historiallisista perusteista huolimatta teoksen rajaus jättää sivuun vuonna 1946 Virossa vaikuttaneita ristikkäisiä jännitteitä ja arkista alistumista, jolla oli vähemmän ideologisia perusteita.

Kiinnostavasta asetelmasta huolimatta henkilöhahmot jäävät vertauskuvallisiksi mallityypeiksi eivätkä aivan täysin lihallistu kokonaisiksi psykologisiksi persooniksi.

Selvää kuitenkin on, että Viron traumaattisen historian avaamisessa riittää draamallista aineistoa loputtomiin.

Seppo Zetterberg:

Uusi Viron historia

SKS 2017, 352 s.

Ilmar Taska:

Pobeda

WSOY 2017, 315 s.

Suom. Jouko Vanhanen

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Father Fucker vielä Q:ssa ja Tampereen teatterikesässä

Father Fucker vielä Q:ssa ja Tampereen teatterikesässä

Father Fucker

Sara Melleri & Hype-kollektiivi

Q-teatteri, Tampereen teatterikesä

☆☆☆☆




Näyttämökuvaa hallitsevat jättiläismäiset keuhkot. Lavan reunoilla lojuu muita sisäelimien suurikokoisia mukaelmia.  Irvokkaat valot ja ujeltava musiikkitausta synnyttävät vaikutelmaa kuin oltaisi niiden keskellä myrskyävää maailmaa paossa kuin Raamatun Joona kalan vatsassa.

 

Viime vuoden lopulla Baltic Circle -festivaaleilla ensi-iltansa saanut Sara Mellerin kirjoittamaa ja ohjaamaa Father Fuckeria on esitetty kesäkuussa Q-teatterissa ja se nähdään vielä elokuussa Tampereen teatterikesässä.

 

Erilaisia esitystaiteen muotoja yhdistelevän esityksen runko koostuu silputusta tekstimassasta, jonka yli painottuvat lavalle rakennetut installaatiot, maagista progea, räimivää punkkia ja siirappista poppia sekoitteleva livemusiikki sekä kehollisuuta korostavat tanssi ja performance.

 

Esityksen lähtökohta viittaa kirjoittajansa traumaattisiin lapsuuden kokomuksiin. Mellerin ollessa 12-vuotias vuonna 1998 hänen isänsä – runoilija Arto Melleri – makasi sairaalassa koomassa jouduttuaan suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän sai onnettomuudesta pysyvän aivovaurion ja kuoli lopulta vuonna 2005 48-vuoden ikäisenä.

 

Esityksessä Sara Melleri tunkeutuu kuolevan isänsä kehon sisälle. Yhdessä Markku Haussilan kanssa hän toistaa lapsuudenaikaisia mielikuvitusvuoropuheluitaan, joiden innottajana olivat Vogue-muotilehdessä olleet tarinat vuonna 1997 murhatusta muotisuunnittelijasta Gianni Versacesta. Niiden pääosassa seikkailevat Varsacen kuvitteelliset valetyttäret, huippumallit Claudia ja Liv.

 

Vaikean isäsuhteen ohella esityksen nimi viittaa kanadalaisen muusikon ja feministisen performance-taiteilija Peachesin samannimisen vuoden 2003 levyyn. Viime kesänä Helsingin Sideways-festivaaleillakin esiintyneeltä Peachesiltä on lainattu musiikillisten vaikutteiden ohella jyrkkää asennetta ja lystikkäät vaginapäähineet.

 

Joonas Ekholmin dramatisoimassa esityksessä lomittuvat trash-komedia, tragedia ja psykedeeliset leikkaukset. Näennäisesti eri suuntiin rönsyilevän materiaalin pitävät kuitenkin olennaisesti koossa Sara Mellerin vangitseva lavakarsima ja kaiken kaaoksen takana lymyävä henkilökohtaisuus.

 

Kokonaisuutena esitys ei päästä katsojaa helpolla. Sen traumaattinen alusta on pelottavankin avoin, mutta samalla sen emansipatorisesta kapinasta nouseva voima palkitsee sitäkin enemmän.

Ihminen ei ole kone

Cirko-festivaali on hyvä portaali sirkustaiteen pariin.

Lavan etualalla on tiukaksi pingotettu vaijeri. Nuorallatanssijan ylle puetaan kyborgiasu, jonka pienet lamput valaisevat jalkojen kulkua pimeässä tilassa. Valospotilla varustettu kamera taas välittää keskittyneiden kasvojen ilmeet esiintyjän takana olevalle heijastuspinnalle.

Kyseessä on johdanto marraskuussa Les Boréales -festivaalilla Ranskassa ensi-iltansa saaneeseen suomalaisen Blind Gut Companyn nykysirkusesitykseen Machine. Tuomas Vuorisen konseptiin perustuvan teoksen Suomen ensi-ilta oli toukokuun Cirko-­festivaaleilla.

Ihmisen ja koneen yhtymistä ja niiden vallan tasapainoa puntaroivan esityksen pääteema on paljon velkaa Fritz Langin Metropolikselle (1927). Tuoreempien scifileffojen lavasteet tulevat mieleen näyttämökuvaa hallitsevasta, kierrätetyistä trussipalkeista kyhätystä vastapainokoneesta.

Esityksen pääosissa Vuorinen, Inga Björn ja Saana Peura kehittävät fyysisillä voimillaaan vastapainokoneeseen mekaanisen liikkeen. Kukin esiintyjistä on samaan aikaan sekä masiinan käyttövoimaa että sen höykytyksen kohteena, ja kiihtyvän liikkeen ääripisteessä tämä helvetinkone lopulta luhistaa ihmiset ja itsensä.

Tuhon jälkeistä orgaanista uusiutumista puolestaan ilmentää romun keskeltä nouseva, Vuorisen esittämä Feeniks-hahmo, joka ryhtyy koulituin liikkein pyörittämään painavaa koneen osaa kehonsa päällä.

Visuaalisesti näyttävän esityksen teknologiakritiikki on varsin ilmeistä. Samalla se kuitenkin osoittaa hyvin, miten nykysirkus taipuu kokonaisvaltaiseksi taideteokseksi.

Cirko-festivaalin ulkomaisiin vieraisiin kuului paljon maailmaa kiertänyt australialainen Cirka-ryhmä.

Yaron Lifschitzin ohjaama What Will Have Been alkaa kohtauksella, jossa sirkustaitelijat Daniel O’Brien ja Keaton Hentoff-Killian saattelevat kollegansa Lauren Herleyn näyttämön katosta rippuvan köyden äärelle kuin olisivat saattamassa rakasta ystävää kaukaiselle matkalle.

Herleyn pitkän liikesarjan fyysisen vahvuuden ja viulusäestyksen (­Lachlan O’Donnell) herkkyyden välinen jännite on mykistävä. Jakso päättyy Herleyn pudottautuessa katon rajasta kumppaniensa käsien varaan.

Esityksen teemana korostuu muuten­kin keskinäisen luottamuksen voima.

Kolmikon monimutkainen lava-­akrobatia on mahdollista vain kaikkien onnistuessa ajoituksissaan täydellisesti. Samalla liikkeisiin syntyy illuusio G-voimia uhmaavasta hidastuksesta. Toiseen suuntaan mennään itämaisiin taistelulajeihin viittaavissa jaksoissa, joissa miesten alastomat ylävartalot törmäävät toisiaan vastaan yhtään jarruttelematta.

Kolmikon lavalle rakentamat tasapainomuodostelmat ovat orgaanisesti eläviä, osiinsa nojautuvia ihmispatsaita. Vielä pitemmälle esiintyjien keskinäisen huolenpidon tiellä edetään kauloistaan yhteen kiinnittyvien O’Brienin ja Hentoff-Killianin trapetsiduetossa.

Kaiken urheilullisen täydellisyyden keskellä teosta kantaa esiintyjien herkkä tunneyhteys toisiinsa ja yleisön kanssa. Juuri se tekee esityksestä taidetta.

Tällä kertaa sirkuksen ympyrä sulkeutuu taitelijoiden antautuessa keskinäiseen toverilliseen syleilyyn.

Blind Gut Company:

Machine

Yaron Lifschitz & Circa:

What Will Have Been