Tuomas Rantanen

Tuomas Rantanen on Voima-lehden ja Fifin kustannuspäällikkö ja Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä vihreä kaupunginvaltuutettu. Rantanen asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa keskiluokkaisessa kodissa, jossa on mm. pallogrilli, taulutelevisio ja aina ihana Helka-koira.

Tieto kuuluu kaikille

Tieto kuuluu kaikille

Atlantis

Juha Mustanoja

Kansallisteatterin Pieni näyttämö

☆☆☆☆



Juha Mustanojan Atlantis on fantastinen matka suurten kysymysten äärelle


Jo näyttämön satuhenkinen lavastus on väreineen kuin vanhasta venäläisestä piirretystä. Kohta alkaa kuulua rumputahtista sovitusta Maurice Ravelin Bolerosta ja lavan takakankaalla näkyy animoitua kuvaa rummuttavien hahmojen armadasta. Viimein näyttämön sivustalta lavalle marssii seitsemän tarkassa tahdissa sienimäisiä rumpujaan takovan erivärisen hahmon joukko.

Pitempään jatkuvan hillittömän rumpuesityksen aikana selviää, että kuusi ensimmäistä soolovuoroon tulevaa ovat erilaisia maailmallisia elementtejä edustavia kääpiöitä.  Porukasta viimeisenä estradilla esittäytyy valkoinen peikko, joka kertoo Leea Klemolan äänellä olevansa suurmanaaaja Alvis.

Aika pian tarkentuu, että Alvis on kääpiöiden äkseeraaja ja kärttyisen kurmottava pomo monella muullakin tavalla. Alvis kommunikoi demoneiden ja jonkinlaisen hirviöylijumala Drakenin kanssa ja välittää näin saamaaansa tietoa ryhmäsieluisen puuhakkaille kääpiöille.

Näin alkaa Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Aurinkoteatterin Atlantis.  Ohjelmalehtisessä näytelmä  määritellään ”traagiseksi tragediaksi”, vaikka se ei suinkaan ole vailla toivoa.   Vakavamielisen maailmanlopun kuvaston käsikynkässä kulkee alkumetreiltä asti myös komiikkaa.

Mustanojan Maa-Tuskasta (2016) tunnistettavaan tapaan Atlantis on päälle vyöryvä mytologioiden, kansantieteellisten fantasioiden,  filosofisten ideoiden, yhteiskuntakritiikin, sydänverisen paatoksen ja erilaisten luovien sattumien täyttämä keitos. Tällä kertaa vaikutta siltä, että raakamateriaalina  olleet Tolkienin fantasiat, Lumikin kääpiöt, Tähtien sota, Platonin ja Aristoteleen ideat sekä Raamatun luomiskertomus olisi fuusioitu luonnontieteiden, alkemian ja erilaisten mytologioiden  traditioihin.

Esityksen ensimmäinen näytös tapahtuu maan sisällä, missä kultamunista kuoriutuvat kääpiöt ja jakaantumalla monistuvat peikot elävät maan kuoren sisäpinnalla. Aivan kuin Edgar Rice Burroughsin Pellucidar-sarjassa maan vetovoima vaikuttaa maan kuoren molemmin puolin ja tätä maapallon sisästä maailmaa valaisee maan keskellä möllöttävä auringon kaltainen energialähde.

Kääpiösivilisaation suuri käänne tapahtuu, kun rumpuharjoituksessa tapahtuu moka. Vaikka virheen syy on totalitäärisessä työkulttuurissa ja Alviksen kehnossa työjohdossa,  kunnon kääpiöt ryhtyvät miettimään teknologista ratkaisua, millä vastaisuudessa moiselta vältytään. Näin syntyy tiede ja sen myöhempänä oheisvaikutuksena ympäristökatastrofi, jonka takia maan sisusta hajoaa ja sen asukkaat päätyvät maan ulkokuorelle syvälle valtameren pohjaan – Atlantikseen.

Kerran pullosta päässyt henki ei tietenkään päädy takaisin pulloon, vaan pian vaarassa on myös meille tutumpi planeetan päällispuoli.

Koko esityksen kantava ajatus tuntuu olevan se, että pelkkä luonnontiede ja protestanttisena kalskahtava työetiikka ilman tietoa tiedon alkuperästä ja merkityksestä on vaaraksi yhteisölle ja ympäristölle. Turhamaisuutensa ja oman etunsa takia oleellista tietoa panttaavat ja tulkitsevat väärät papit ja poliittiset saarnaajat ovat pimeyden asialla.

Apokalyptisista näkymistään huolimatta Atlantis ei ole synkkä dystopia, vaan pikemminkin se etsii etiikalle selkänojaa. Niin kääpiöiden kuin meidän ihmistenkin selviytymisen kannalta oleellista on tiedon jakaminen kaikille.  Laastaria avomurtumaan tuo myös annos Aristoteleen viittoittamalla tiellä löytyvää komediallisuuden ymmärtämistä.

Esityksen koskettavimmat hahmot ovat jaloistaan yhteenkasvaneet mestarikertojapeikko Kontrolli (Jussi Lehtonen) ja ensimmäisen näytöksen hänen mukanaan kiikkuva pikkuinen kisällipeikko Roketrolli (Vilma Putro). Kerrassaan sdäntäsärkevä inhimillisen elämäkaaren vertauskuva saadaan, kun toiseen näytökseen tultaessa edellinen on tyhjentänyt itsestään kaiken tiedon seuraajalleen ja muuttunut tämän perässä vetämäksi dementoituneeksi harmaahapseksi.

Joka suuntaan pursuavasta  Atlantiksesta syntyvä kokonaisvaikutelma on kuin ikivanha herätyskello olisi purettu ja koottu usempaan kertaan ja joka kierrokselta olisi jäänyt yli osia, jotka on jätetty pöydälle ihmeteltäviksi.  Ja, että tästä huolimatta kello raksuttaa hyvin eikä sen herätysäänessäkään ole vikaa.

Esityksestä poistututtuaan katsoja tuntee saaneeensa samassa paketissa tunnetta, viisautta, mielenvirkistystä ja kaaosta – kaikkiaan siis vähemmän vähäiselle päänvaivalleen täyden vastineen.

 

 

Turvallisuus on harhaa

Turvallisuus on harhaa

Arki ja kauhu

Akse Petterson




Näyttämölle on rakennettu kaksikerroksinen huoneisto keittiöineen, kylppäreineen ja taloa reunustavine pihoineen. Esitys käynnistyy hitaasti pitkällä sanattomalla jaksolla, jossa asunnon asukkaat hiljalleen heräävät aamutoimiin.

Viipyilevässä tavallisuuden kuvauk­sessa on jotain, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvat, vaikka porvarillisen tärkeilyn sijaan kuvauksen kohteena ovat arkirutiinien takana lymyävä mielenjärkkymisen mahdollisuus ja eksistentiaalinen kauhu.

Seuraavaksi nähdään joukko eri tasoisia episodeja, joissa toden ja fantasian rajat lomittuvat. Niissä lainataan paljon klassisten kauhu- ja splatterelokuvien kuvastoista.

Erityisen hyvin toimii kohtaus, jossa Joonas Heikkisen esittämä hahmo juoksee hidastettuna yksin todellisena kokemansa pedon jahtaamana läpi huoneiston muiden asukkaiden puuhaillessa omiaan. Koko esityksen avainkohtauksena taas voi pitää Peter Weirin Truman Show:n (1998) mieleen tuovaa kohtausta, jossa esityksen taitavasti tehdyt lavasteet ja rekvisiitat paljastuvat dramaattisesti lavasteiksi ja rekvisiitaksi.

Pulmallisemmaksi muodostuu yletön leikittely tekoverellä. Kun splatter on itsessään jonkinlaista eskapistista parodiaa, sen edelleen parodisointi on vaikeaa. Erityisen hankalaa on paljastaa tätä kautta todellisuuden turvalliseksi kokemiseen liittyvä pohjimmainen petos.

Tästä syystä esitys jättää katsojalle itse asiasta vieraantuneen olon. Samalla ilmaan jää kaipaus jostain syvemmältä koskettavasta.

Esitykset Q-teatterissa 18.5. asti

Päällekirjoituksen nerokkuutta

Päällekirjoituksen nerokkuutta

Viettelyksen asuntovaunu

Miko Kivinen & Leea Klemola

Espoon kaupunginteatteri, Louhisali

☆☆☆☆



Miko Kivisen ja Leea Klemolan Viettelyksen asuntovaunussa komedia kohtaa melodraaman


Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalin näyttämöä hallitsee resuisen retkeilyalueen keskellä nököttävä romuinen asuntoauto. Sen kyljessä lukee kaihoisin kirjaimin Wagon de Désiree.  Ensimmäiseksi näkyviin tulee GPS-navigaattorin mekaanisen äänen ohjaamana nokkakärryjä työntävä virkaheitto taksikuski Kari Metsäsimola (Miko Kivinen).

Hahmon pitkän haahuilun jälkeen kulisseista ilmaantuu retkeilyaluetta pyörittävä Manna (Nina Hosiasluoma). Samalla käy ilmi, että Kari etsii asuntovaunussa asuvaa entistä sisartaan, nykyisin sukupuolenkorjausta läpikäyvää veljeään Teppoa (Angelika Meusel).  Tepon löydyttyä esitellyksi tulee myös hänen puolisonsa, römäkän itsekeskeinen ja uhkea Merita (Kai Tanner).

Näin alkaa Miko Kivisen ja Leea Klemolan kirjoittama ja jälkimmäisen ohjaama,  porilaiselle Rakastajat-teatterille tehty Viettelyksen asuntovaunu.

Teos on toteutettu  Tennessee Williamsin vuonna 1947 ensi-iltaan tulleen Viettelyksen vaunu -klassikkonäytelmän päällekirjoituksena. Se tunnetaan myös Elia Kazanin vuoden 1951 samannimisestä klassikkoelokuvasta, jossa pääosia näyttelevät Vivian Leigh ja Marlon Brando.

Alkuperäisessä tarinassa huumorille ei ole sijaa piiruakaan. Siinä työssään vaikeuksiin joutunut opettajatar Blanche saapuu New Orleansiin lasta odottavan Stella-sisarensa luo. Jälkimmäisen mies on karkea puolalalaistaustainen duunari Stanley,  joka ajautuu alusta asti törmäyskurssille mielenterveydeltään horjuvan Blanchen kanssa. Vihanpidon kasvaessa Stanley tuhoaa Blanchen orastavan suhteen Stellan ja Stanleyn ystävään Mitchiin paljastamalla Blanchen menneisyyteen liittyvät salaisuudet.  Melodraama kärjistyy ääripisteeseen, kun humalainen Stanley raiskaa Blanchen. Tämä romahtaa lopullisesti ja päätyy mielisairaalaan.

Miko Kivisen ja Leea Klemolan teksti nojaa alkuteokseen henkilöiden keskinäisten jännitteiden osalta. Tosin jo sukupuoliroolituksen manipulointi ja seksuaalisen väkivallan käsittely tuottavat asetelmaan erityisen vahvasti tässä ajassa resonoivan tason.

Esityksen komediallisen päällysrakenteen alta pilkottaa koko ajan alkuperäinen tragedia. Teksti karkaa kuitenkin nopeasti omille teilleeen käsitellen nyky-Suomessa eläviä sukupuolirooleihin, seksuaalitraumoihin, työpaikkojen katoamiseen, syrjäytymiseen, yrittämiseen, mielen järkkymiseen, kulttuurisiin ennakkoluuloihin, lapsettomuuteen ja  eettisiin valintoihin liittyviä teemoja.

Muokatussa tarinassa keskeinen jännite liittyy menneisyyttään pakenevan Karin ja hänen kälynsä Meritan välisen suhteen kehitykseen sekä Karin mielenterveysongelmien ja aiempien tekojen vakavuuden vaiheittaiseen paljastumiseen.

Esityksen yhdessä avainjaksossa Karia ja Mannaa esittävät Miko Kivinen ja Nina Hosiasluoma näyttelevät alasti. Vaikka ratkaisu sisältää komediallisiakin ulottuvuuksia,  samalla se ilmentää hahmojen aitoa avautumista. Siinä käsitellään sekä miehisen itsetunnon horjumista ja sen läpinäkyvää kompensaatiota nikkaroinnin parissa että naisen pettymyksiä rakkaudessa ja yrittämisessä.

Viiettelyksen asuntovaunu on taitavasti tehtyä ja näyteltyä teatteria. Se  on materaaliltaan yhtä runsas kuin Kivisen  ja Klemolan Miehen kuolema (2013), mutta dramaturgisesti ehjempi. Se jatkaa myös Klemolan kirjoittamassa ja ohjaamassa sekä Kivisen osaltaan näyttelemässä Vaimoni, Casanovassa (2016) käsiteltyjä horjuvaan minäkuvaan, ikääntymiseen ja itsensä likoon laittamisen teemoja.

Samalla paljon esillä olevaa seksuaalisuutta ei – Klemolalle tyypillisen tapaan – nytkään käsitellä vain omana kategorianaan, vaan sen kautta kuvataan minuuden hallinnan haasteita ja eksitentiaalista ahdistusta.

Viettelyksen asuntovaunu edustaa teatterinlajia, jossa komedia ja tragedia lyövät yhteen siten, että katsoja nauressaan löytää itsensä koko ajan sen vaikean tunteen ääreltä, että onko oikein nauraa vaikka naurattaa.  Juuri tämä törmäytys on tehty taiten ja riskejä pelkäämättä.

Esimerksi romanitaustaisen Meritan – jota esittää myös romanijuuria omaava mies – monella tapaa ristiriitaisen  hahmon voi halutessaan tulkita myös kommenttina ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuka saa puhua kenenkin äänellä.   Vaikka Meritassa on viittauksia vanhanaikaisen varieteeteatterin ristiinpukeutumiselle ja sterotypioille nojaavaan komediaan, hahmon moniulotteisuus murtaa tämän raamin rytinällä.

Kaikkien näyttelijöiden ilmaisuvoima on parasta a-luokkaa, mutta Kai Tannerin loisteliaan roolityön tuella juuri Merita kasvaa narsistisesta hössöttäjästä koko esityksen sisäisen äänen kannattelijaksi.

 

Älä luota myytteihin

Älä luota myytteihin

Lemminkäinen

Juha Hurme




Juha Hurmeen Finlandia-palkittu Niemi-romaani nivoo yhteen historiaa, myyttejä ja tekijänsä villiä mielikuvitusta. Hurmeen 1000-luvun viikinkiajalle sijoittuva Lemminkäinen-näytelmä nojaa enemmän Niemeen kuin Elias Lönnrotin kokoamaan Kalevalaan.

Asetelmaa tukee täydellisesti ­Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, joka yhdistelee erilaisia kansanmusiikin kerrostumia nykymusiikillisiin jekkuihin.

Nimihenkilönsä Hurme jakaa kahteen persoonaan. Ensin on legendojen kuvaama huikentelevainen seikkailija Fleming-Lemminkäinen (Tomi Alatalo), joka paljastuu enemmän onneen kuin kykyihinsä nojaavaksi opportunistiksi. Oikea Lemminkäinen taas on edellisen unohdettu sisar (Marja Salo), joka lyhyemmästä varrestaan huolimatta on veljeään fyysisesti ja moraalisesti vahvempi.

Tarinassa Lemminkäisten äidin (Kristiina Halttu) johtama rosvoperhe salakuljettaa sekundamiekkoja kotimaisille markkinoille ja ryöstää lystikseen kyliä pitkin Suomen rannikkoa. Tällä tiellä joukkio päätyy kilpailemaan markkinoista Louhivuoren (Cécile Orblin) johtaman klaanin kanssa ja päätyy harkitsemattomalle sotaretkelle.

Ansioistaan huolimatta esityksestä jää uupumaan Hurmeelle tyypillinen tarinankerronnan ylimmäinen hillittömyys. Toisaalta kohtauksesta toiseen hiukan kömpelösti hypähtelevä draama tuntuu tavan takaa jäävän historial­listen yksityiskohtien ja viittaus­ten jalkoihin.

Silti Lemminkäinen osoittaa sattuvasti, miten ihmiskunnan historia on ihmisten intohimojen, pyrkimysten ja sattumien kerrostuva sarja ilman sen ylevämpää tarkoitusta. Myyttien tehtävä lie juuri sellaisen luominen jälkeenpäin.

Esitykset Kansallisteatterissa 27.10. asti

Ihmisyyden arvoitus

Ihmisyyden arvoitus

Den Andra Naturen

Pipsa Lonka & Anni Klein

☆☆☆☆



Tottumusten tyranniaa haastava Den Andra Naturen on enemmän kuin kantaaottava vegaaninäytelmä.


Näyttämö on verhoilla rajautuva valkoinen laatikko. Valojen ja rekvisiitan äitelät pastellivärit tuovat mieleen designilla naamioidun terveyskeskuksen tai viraston.

Läpikuultavan muoviverhon takana epätarkkana hahmottuva pikkutyttö heijaa itseään ja katsoo puuta. Taustaääni kertoo, että tytöllä on kehityshäiriö, minkä takia häneen puheensa on epäselvää. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – hän näyttää saavan erikoisen yhteyden puussa hyppelehtivään lintuun.

Tämä on ­avainkohtaus Pipsa Longan kirjoittamassa ja Anni Kleinin ohjaamassa näytelmässä Den Andra Naturen. Episodeiksi jaettu näytelmä käsittelee ihmisen suhdetta muihin lajeihin, kieleen, ajatustottumuksiin ja kuolemaan.

Samalla tavalla kuin Anni Kleinin ohjaamassa WunderKinderissä (2016) näyttelijät on puettu ihonvärisiin maskeihin, jotka jättävät heidän ilmaisuvälineikseen kehon ohella vain silmät ja suun. Äänisuunnittelija Heidi Soidinsalon tärkeää osuutta korostaa se, että tavanomaisten ääni­tehosteiden ohella myös kaikki repliikit ajetaan tallenteilta. 

Kun WunderKinderissä naamiot ilmensivät työelämässä vieraantumista, nyt niissä kuvallistuu ihmisten vieraantuminen luonnostaan. Tätä vahvistaa myös kohtausten välissä varioitava vertauskuva siitä, miten rutiiniensa orjuuttamat ihmiset matkaavat liukuhihnalla kohti lopullista kohtaloaan – muuttumistaan ei-tiedostavaksi materiaksi.

Dramaturgiassa sovelletaan elokuvaohjaaja Roy Anderssonin pelkistettyä ilmaisua. Kohtauksissa nähdään muun muassa vanhan naisen ja vanhan hevosen viimeinen kohtaaminen ja heidän yhteiset hautajaisensa, kaupan lihapakkauksille sielunmessua pitävä pappi, aivoinfarktin takia kielen symbolisten merkitysten hallinnan kadottanut aivotutkija, koiran katseen alla harjoittamastaan itsetyydytyksestä syyllisyyttä poteva nainen sekä muurahaisten tappamisesta innostuneen pikkupojan murhe, kun kaikki muurahaiset on myrkytetty.

”Yksi esityksen haaste oli se, kuinka kuvata samaan aikaan ihmisiä vähemmän yksilöinä ja enemmän lajinsa edustajana ja eläimiä enemmän yksilöinä kuin eläinkategorioiden edustajina”, paljastaa Anni Klein.

Näyttämöratkaisu on kekseliäs: samalla kun ihmiset määritellään suhteessa lapsuuteensa, teiniyteensä tai vanhuuteensa, monilla eläimillä on nimet. Toisaalta eläviä eläimiä ei taluteta näyttämölle rekvisiitaksi, vaan Marja-hevonen ja Andersson-kissa näytetään kuljetustrailerinsa ja siirtolaatikkonsa kautta ”poissaolonsa kautta läsnä­olevina”.

Leena Krohnin ajatus siitä, miten vieraan lajin katse määrittelee ihmisen, näyttämöllistetään siten, että episodien väleissä näyttämön takaa katsomoon – siis meidän ihmisten suuntaan – heijastetaan videokuvaa hevosen, kanan, kalan, hyönteisen ja sian silmistä.

Klein tunnetaan poikkitaiteelliseen ilmaisuun, kollektiiviseen työtapaan ja kansainväliseen yhteistyöhön panostavan Wauhaus-ryhmän jäsenenä. Siihen kuuluvat hänen ja Heidi Soidinsalon lisäksi koreografi Jarkko Partanen, valosuunittelija Samuli Laine ja äänisuunnittelija Jussi Matikainen.

Vaikka bauhausilaiseen yhteistaideteoksellisuuteen ja ironisesti wau-arkkitehtuuriin viittaava Wauhaus keksittiin nimenä vasta vuonna 2016, ryhmän ensimmäisenä teoksena voi pitää pari vuotta aikaisemmin tehtyä Dirty Dancing -produktiota. Kleinin mukaan siinä sananmukaisesti sotkettiin, siivottiin ja tanssittiin.

”Sen takana on Mary Douglasilta peräisin oleva ajatus, että lika on ainetta väärässä paikassa tai asia väärässä kategoriassa.”

Samassa jatkumossa seurannut Flashdance (2016) rakennettiin puolestaan niin, että salin neljälle sivulle sijoitetun valaistun katsomon välissä oleva, jättimäisellä jätesäkillä luotu pimeyden tila alkaa liikkua sen sisällä olevien tanssijoiden mukana. Private Dancerissa (2017) taas operoitiin esiintyjien kehojen intiimien äänten yhteisöllisen kokemisen äärellä.

Edellisistä ilmaisumuodoltaan poikkeaa täysin URB-festivaalilla viime elokuussa nähty Wauhausin The Church of Internet. Siinä esityksen osallistujat saateltiin kohtaamaan ajatus omasta kuolemastaan ja sen jälkeen internetissä omaa kiertoaan jatkavasta jäämistöstään.

Den Andra Naturen ei ole Wauhaus-­teos, vaikka se voisi hyvin olla. Esityksen puhuttelevuus hiipii ihon alle tekstin filosofisen terävyyden ja sitä tukevan estetiikan kautta. Eksistentiaalisen herättelyn ohella esitys näyttäytyy myös ihmiskunnalle suunnattuna vahvana kehotuksena muuttaa jyrkästi tapaansa katsoa ­itseään ja eläimiä.

”Pyrin tekemään muutakin kuin tendenssimäisen vegaaninäytelmän”, hymähtää Klein.

”Minusta taide toimii parhaimmillaan monitulkinnallisuuden ja kokemuksellisuuden alueella. Jos haluaa sanoa jotakin suoraan, on parempi kirjoittaa asiasta mielipidekirjoitus. Taide voi silti lähestyä erilaisia osallistumisen teemoja ja etsiä yhteyttä aktivismiin.”

Millaista on hyvä poliittinen teatteri?

”Viime aikoina on nähty paljon Anna Paavilaisen Play Rapen ja Sonya Lindforsin Noble Savagen kaltaisia onnistuneita esityksiä, joissa on vahva poliittinen puolensa. Tosin minusta poliittista on aina sekin, miten aiheita esityksessä käsitellään. On niitäkin esityksiä, joissa puhutaan yhteisöllisyydestä mutta jotka eivät kestä tarkastelua siitä, mikä on teoksen sisällön ja tekotavan suhde.”

Entä mikä on taiteilijan tehtävä tässä ajassa?

”Taiteen tekijän velvollisuus ja etuoikeus on ymmärtää, mistä positiosta käsin hän puhuu. Itse sitoudun intersektionaaliseen feminismiin siinä mielessä, että yritän hahmottaa erilaisia sortavia rakenteita ja ihmisen kytkeytymistä toisiinsa ja muihin toimijoihin, kuten eläimiin, koneisiin, tekno­logiaan ja ei-inhimillisiin asioihin. Olennaista minulle on myös kysymys siitä, miten minä tai me muodostumme.”

 

Esitykset Viirus-teatterissa 11.5. asti

Periksi ei anneta. Kiviranta (Anne Tastula) agiteeraa loppuun asti. (Kuva: Olli Kangas)

Valkoiset ja punaiset kortteerit

Ostrabotnia eli rennommin Botta on vuonna 1912 Helsingin Etu-Töölöön valmistunut Helsingin yliopiston pohjalaisten osakuntien juhla- ja ravintolarakennus. Sen toisen kerroksen kassahuoneessa pidettiin 27. lokakuuta 1914 kokous, joka käynnisti itsenäisyyden toteuttamisen toivossa perustetun jääkäriliikkeen.

Nykyisin Jääkärihuoneeksi kutsuttavasta tilasta löytyy muun muassa AKS-aktiivi Elmo Kailan (1888–1935) ja muiden jyrkemmänkin siiven kansallismielisten merkkimiesten muotokuvia sekä teemaan liittyviä Pro Patria -kivitauluja, patsaita ja reliefejä.

Ei ole sattumaa, että Jääkärihuoneen ovi on yleisölle auki, kun huhtikuun toisella viikolla viereisessä Juhlasalissa pidetään Stadi 1918  – Taistelu Helsingistäesityksen ensimmäisen osan, Valkoisten voiton, kenraaliharjoitus.  Esityksen toinen puolisko, Punaisten tappio, esitetään vielä samana iltana Paasitornissa.  Tämän entisen Helsingin Työväentalon torniin 26.1.1918 sytytettiin punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi.

Bottalla esitettävän osuuden on ohjannut ja dramatisoinut Reetta Ristimäki. Hänet nähtiin vastikään esiintymässä Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa esitetyssä  Vihan kevät –sisällissotamusikaalissa.

Bottan osuus alkaa kohtauksella, jossa ravintolaan on kokoontunut vuoden 1918 aikaista sivistyneistöä Kyösti Kalliota (Mikko Kivekäs), Eino Leinoa (Otto Pilli), L. Onervaa (Johanna Ahonwen). Aino Kallasta (Fikrete Miftari) ja Juhania Ahoa (Kaj Lindström) myöten. Seurue katsoo ikkunoista Mannerheimintietä pitkin marssivia saksalaisia sotilaita ja keskustelee laulujen ja kuohuviinin naukkailun keskellä Suomen kohtalosta.

Punaisia vastaan jyrkimpiä kantoja ottavat vapaaehtoistyötä valkoisten sotatoimissakin tehneet nuoret teekkarit Verna Eriksson (Matilda Ahlsten) ja Salme Setälä (Emma Myllynen). Aikalaissävelmistä – hiukan yllättäen – jopa räppiin ulottuvassa musiikillisessa sklaalassa perataan nykyhetkeen kantautuvia valkoisen puolen tuntoja. Luokkajännite rymistelee herrasväen seuroihin itsensä toiselle puolelle barrikadia mieltävän tarjoillijan (Miro Apostolakis) kautta.

Ensimmäisen osan jälkeen yleisö siirtyy Töölönlahden vastarannalle. Sirpa Riuttalan ohjaamassa ja dramatisoimassa näytöksessä ollaan sisällisodan viimeisessä vaiheessa, jolloin punaisten tappio on jo selvä.

Paasitornin ala-aulassa köyhät kerjäävät leipää ja esitystilana pääosin toimivassa  salissa ruokalan johtaja Matti Halmetoja (Riku Immonen) yrittää kannustaa tovereitaan myöntämään tappionsa ja antautumaan lisäuhrien välttämiseksi. Tästä piittaamatta katkeruuden myrkyttämä Leevi Laurila (Taneli Nordberg)  ja paikalle ilmaantuva sadistinen punapäällkkö Kiviranta (Anne Tastula) vaativat tovereita yhä taistelemaan kohti lopullista voittoa.

Kenraaliharjoituksen perusteella ei ole sopivaa arvioida esitystä valmiina taideteoksena. Lähtökohtaisesti voi kuitenkin kiitellä esityksessä toteutetettua ajatusta tilallistaa historian dramaattiset tapahtumat juuri näihin aatteellisesti ikonisiin rakennusympäristöihin. Konseptin ja tekstin perusteella voi myös sanoa, että esitys onnistuu kuvaamaan hyvin valkoisen ja punaisen puolen luokkakantaista eristäytymistä.

Silti on niinkin, että asetelma, jossa valkoisen puoli näyttäytyy lähinnä sotatoimista ulkopuolisena juhlivana elittiinä ja punainen puoli katalien johtajien simputtamina uhreina on rajauksena melko kapea kuva kokonaisuudesta.

Epookin kannalta – esityksen tekijöiden vaikutuksen ulottamattomissa oleva – tragedia on kyllä Paasitornin nykyisen  sisustuksen tyylillinen alennustila. Vaikka ilman ajan kolhuja  ei toki ole selvinnyt Bottakaan, jotenkin lähtökohtaansa nähden tuntuu punaisen puolen tappio tässäkin suuremmalta.

Reetta Ristimäki & Sirpa Riuttala: Stadi 1918 – Taistelu Helsingistä.
Esitykset Bottalla ja Paasitornissa jatkuvat 27.4. asti.

 

Graffiti HAM
Route Couture

Kutsumuksen taakka

Kutsumuksen taakka

Sivuhenkilö

Saara Turunen




Saara Turusen esikoisteos Rakkauden hirviö (2015) oli autofiktion keinoin kerrottu nuoren naisen kasvutarina. Siinä itsensä ulkopuoliseksi niin lapsuuden kodissaan, helsinkiläisissä taidepiireissä kuin ulkomaan seikkailuilla kokeva kertoja päätyi oivallukseen, että taiteelle omistautuminen on hänelle hyvin kokonaisvaltainen ja yksinäinen projekti.

Sivuhenkilössä minähahmo on saanut julkaistua esikoisteoksensa, mutta ei tunne vieläkään itseään kirjailijaksi. Taiteilijan horjuvaa itsetuntoa ei vahvista sukulaisilta ja kriitikoilta kirjan saama ristiriitainen vastaanotto.

Kertoja asuu karussa kämpässä arvo­alueella ja keskittyy lähinnä itsensä ja arkisen lähi­ympäristönsä tarkkailuun. Hänellä on kyllä ystäviä ja kollegoita, ja perhe-­elämän tunnoista hän saa näytteitä sisartensa lapsiperheiden kautta. Silti valitussa ja vaalitussa itsellisyydessä on alati läsnä yksinäinen puolensa. Ehkä raskaimmalta se tuntuu hänen muistellessaan miehensä mukana hylkäämäänsä toisen elämän aihiota.

Sivuhenkilön minäanalyysi on tarkkaa, vaikka itsensä paljastamisessa ei pyritäkään Knausgårdin tapaan aivan yksittäisten vessakäyntien tarkkuudelle. Muutenkin kirjan painopiste on itsensä ja haasteiden voittamisen sijaan epävarmuuden ja tunnustuksen kaipuun kuvauksessa. 

Kirjan teeman kirjailija tiivistää sivulla 67: ”Ajattelen että kirjailijuutta ei oikeastaan ole olemassakaan muuten kuin kirjoittaessa. Kaikki itse kirjoittamisen ulkopuolinen on pelkkää poseerausta. Eikä kirjoittamista voi oppia. Tai voihan aina harjoitella yksinäisyyttä ja rahattomana vaeltelua pitkin katuja. Mutta mitä itse tekstiin tulee, olen huomannut, että vaikeudet ilmaantuvat aina eri muodoissa, ne eivät koskaan ole samanlaisia, ja ehkä kaiken tämän takia minulle tulee valheellinen olo, jos sanon, että olen kirjailija. Kirjoittaminen liittyy nimenomaan siihen, etten tiedä kuka olen tai mikä on tarkoitukseni maapallolla.”

Sivuhenkilö jättää jälkeensä tunteen, että tätä yksityistä kärvistelyä seuraa mieluusti lisää.

Maria Magdaleena

Maria Magdaleena

Garth Davis

☆☆☆




Helen Edmundsonin ja Philippa Goslet­tin  käsikirjoittama ja Garth Davisin  ohjaama Maria Magdaleena lähestyy Jeesuksen viimeisiä aikoja tuoreella tavalla naisen katseen kautta. Elokuvan alku seuraa Magdalasta kotoisin olevan Marian (Rooney Mara) kasvua aikansa mieskeskeisessä perheyhteisössä. Elokuvassa näytetään, kuinka hän tulee saattaneeksi sukunsa häpeään liittymällä 
Jeesuksen (Joaquin Phoenix) seuraajien joukkoon.

Naisiin kohdistuvat ennakkoluulot värittävät myös hänen suhdettaan muihin opetuslapsiin. 

Rytmiltään hiukan laahaavassa elokuvassa kiinnostavinta on näkemys siitä, juuri Maria Magdaleena on opetuslapsista se, joka selvimmin ymmärtää, mitä Jeesus vihan vastustamisella ja taivasten valtakunnalla tarkoittaa.

Feministisestä näkökulmasta on turhauttavaa, miten paljon painoa varataan sen vakuutteluun, että 600-luvun taitteessa vaikuttaneen paavi Gregorius I:n tulkinnoista huolimatta Maria Magdaleena ei ollut prostituoitu. Aivan kuin Marian uskottavuuden tai itse opin kannalta tällainen tausta olisi vielä tänä päivänä ongelma. Esittämällä Maria Magdaleena alusta asti kliseisen hurskaana, nöyränä ja hauraan kauniina elokuva tuleekin sulattaneeksi päähenkilönsä melko jäännöksettä Neitsyt Maria -myyttiin. 

Vihan ristitulessa

Vihan ristitulessa

Vihan kevät – Helsinki 1918

Sirpa Kähkönen & Taru Mäkelä

Hakasalmen huvila, Helsinki

☆☆☆☆




Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa juuri alkuperäisen esityskautensa päättänyt musikaalihenkinen Vihan kevät rakentaa esityksenä sadan vuoden takaisten  sisällissodan tapahtumien siltaa nykyiseen kaupunkitilaan.

Sirpa Kähkösen käsikirjoittama ja Taru Mäkelän ohjaama esitys niveltyy osaksi Japo Knuutilan ja Jan Kailan valokuvien ja vanhan esineistön varaan rakennettua instaallatiota. Siinä sisällisssodan aikaiset kuvat rikkiammutuista rakennuksista ja Suomenlinnan vankileiristä rinnastetaan samojen paikkojen nykytilaan.

Episodimaisesti huoneesta seuraavaan ja samalla yksittäisestä ihmiskohtalosta toiseen kulkevan tarinan äärelle yleisöä saattelee aatteellisesti opportunistinen kuplettilaulaja Ernst Stenman (Tatu Siivonen). Näemme myös sodan yllättämäksi joutuvan porvarillisen soitonopettajan Gerda Schybergsonin (Reetta Ristimäki), Työmieheen agitaatiokirjoituksiaan rustaavan kirjailijan Algot Untamon (Pyry Nikkilä) ja kansanvaltuuskunnan toimistoon konekirjoittajaksi aatteen ja leivän takia hakeutuvan tulevan kansanedustajan Sylvi-Kyllikki Sinervon (Minja Koski). Huomionsa saavat myös sodan keskellä hämmentyneinä paikkaansa etsivät lapset.

Vaikka tarkasti kirjoitetuissa kohtauksissa on hiukan kuvaelmateatterin makua, täyteen teräänsä esitys nousee koko ensemblen tasokkaasti esittämän Jukka Nylandin säveltämän musiikin myötä.  Laulut hakevat pohjaa kuvattavasta ajasta mutta refletoivat sitä vahvasti tässä ajassa, mikä on esityksen kantava ajatus muutenkin.

Koko teoksen ydin kiteytyy ehkä vahvimmin kohtauksessa, jossa Minja Kosken esittämä nuori sairaanhoitaja laulaa riipaisevasti kuolleiden kokoamisesta Koleraparakkiin. Tai kohtauksessa, jossa Pyry Nikkilä nuorena saksalaisena sotilaana tunnistaa edustavansa taustaltaan samaa teollisuustyöväestöä kuin kohteeksi osoitetut viholliset.

Erityisen vaikuttava on esityksen finaali, jossa nelihenkinen näyttelijäryhmä onnistuu jykevän kuorolaulun ja ristiin leikattujen kohtausten myötä kuvaamaan Pitkäsillalla käytävän taistelun julmia yksityiskohtia yhtä aika useista eri näkökulmista.

Vihan kevään kiistaton vaikuttavuus ja vahvuus liittyy siihen, että se onnistuu idealisoitujen tai demonisoitujen näköiskuvien sijaan välittämään uskottavasti sisällissodan arkisen tunneskaalan yli äyräiden kasvavan katkeruuden, naivin aatteellisuuden, käsistä karkaavan vihan, mukaan eksyvän itsekkyyden ja kohtuuttomiksi yltyvien rangaistusten äärellä.

 

Kapitalismia lapsille

Espoolaisen Perkkaan ala-asteen voimistelusaliissa on alkamassa teatteriesitys. Keskiaikaisesti pukeutunut meklari (Pasi Lappalainen) kertoo alkavan esityksen tapahtumien sijoittuvan amsterdamilaiseen tuppaanihuutokauppaan vuonna 1636. Häntä komppaa Roopeksi esittäytyvä silinteripäinen porho (Päivi Rissanen).

Seuraavaksi meklari pyytää yleisöstä vapaaehtoisia tulppaaninviljelijöiden, ostajien, tuomareiden, poliisien ja vanginvartijan rooleihin. Avustajien löytäminen ei ole vaikeaa, sillä heti vähintään puoli salia nostaa kiljuen kätensä pystyyn.

Itse esityksessä käydään ensin huutokauppaa tulppaanisipuleista ja sitten sipuleiden ostotodistuksista. Kun raaka-aine muuttuu hintakeinottelun kohteeksi, kaikkein rikkain eli Roope pääsee höynäyttämään muita. Siksi tulppaaninviljelijät jäävät ilman korvausta työstään ja ostotodistusten hintakuplan uhriksi katsomosta kaapattu opettaja ajautuu velkavankeuteen.

Mutta ei hätää. Juuri tätä varten valitun tuomarikunnan päätöksellä opettaja vapautetaan, ja virkaintoiset poliisit vievät Roopen lukemaan tiilenpäitä.

Näytelmän käsitteellisyys on selvästi isommillekin oppilaille haasteellinen, mutta innostuksesta päätellen se ei ole ongelma. Samalla näytelmä varmasti herättää tärkeitä ajatuksia sitä, mitä raha ja kaupankäynti ovat, miten ahne saa toisten kustannuksella olla ja miten Aku Ankkaakin voi lukea.

Janne Saarakkala: Tulppaanikupla – pörssiromahdus ja rahan synty
Totem-teatterin tilausesitys kiertää kouluissa 30.11. asti

Graffiti HAM
Route Couture

Manifestaatiota sanalla ja keholla

KokoTeatterin johtaja Anna Veijalainen uskoo kokonaisvaltaiseen teatteriin.

Katsojien saapues­sa esitykseen sen kuvaamat historialliset henkilöt Louise Michel ja Emma Goldman roikkuvat katossa kiinni olevien vaijereiden varassa kuin olisivat saman puun hedelmiä. Sellaisia he monella tapaa ovatkin.

Louise Michel (1830–1905) oli opettaja, sairaanhoitaja, runoilija, anti-­bonapartisti ja Pariisin kommuunin militantti kaaderi. Liettuan juutalainen Emma Goldman (1869–1940) pakeni 15-vuotiaana isänsä järjestämää avioliittoa Yhdysvaltoihin ja liittyi siellä anarkisteihin. Yhdysvalloista hänet karkotettiin Venäjälle.

Helena Kallion kirjoittama ja ohjaama Tanssiva agitaattori lomittaa naisten tarinat toisiinsa.

Ei ole sattumaa, että draamateatteria pianomusiikkiin, tanssiin ja jopa sirkukseen yhdistävää Tanssivaa agitaattoria esitetään juuri KokoTeatterissa. Teatteria alusta asti johtanut Anna Veijalainen kertoo, että taiteenlajien yhdistäminen on ollut toiminnan perusajatuksia.

”1990-luvun lopulla oli tavanomaista, että kun esityksessä oli tanssia ja musiikkia, tanssijat ja muusikot laitettiin jonnekin muun esityksen väleihin. Vuona 1997 perustetussa KokoTeatterissa olemme alusta asti liputtaneet sen puolesta, että muusikot ja tanssija­t myös näyttelevät ja näyttelijät voivat tehdä kehollisia asioita. Etsimme nimenomaan fyysisempää, kokonaisvaltaisempaa ja ilmaisulajien välisestä hierarkiasta vapaata ilmaisua.”

Kokon ensimmäinen esitys oli Veijalaisen itsensä ohjaama, D. H. Lawrencen teokseen Mies joka kuoli perustunut Armon arpajaiset (1997). Toinen aloitusvuoden esitys oli Mikko Roihan ohjaama Ei muistomerkkiä ­Gudrun Ensslinille.

Tunnetusta RAF-terroristista aloitettua saksalaisteemaa jatkoivat myöhemmin Eva Braunista kertonut, Kirsi Reinolan ohjaama Eva B – saako murhaajaa rakastaa sekä Sami Ylisaaren ohjaama, siviilinaisen selviytymiskamppailua miehitetyssä Berliinissä kuvannut Nainen Berliinissä (2003).

”Tuo sarja on hyvä osoitus siitä, että yhteiskunnallisten teemojen pei­laus ei ole yksinkertainen asia. Puolien valinta ei ole helppoa, kun ihmiselämä on usein ristiriitaista ja harmaata on enemmän kuin mustavalkoista”, ar­vioi Veijalainen

Helena Kallion ensimmäinen aktivistinäytelmä KokoTeatteriin, Lipusta revitty tähti (2009), käsitteli puolestaan jatkumoa vuodesta 1918 ja Yrjö Kallisesta Unkarin kansannousuun, Prahan kevään aktivisteihin ja Anna ­Politkovskajan murhaan.

2000-luvulla nähtiin myös Sarah Kanea ja muuta ankaraa brittidraamaa. Toisaalta Veijalaisen toimiessa Baltic Circlen taiteellisessa johtoryhmässä vaikutteita ja vieraita löytyi myös entisen Itä-Euroopan maista.

Rahaa teatterilla ei koskaan ole ollut liikaa. Ensimmäiset tilansa Pitkänsillan korvassa Unioninkadullla se sai vasta vuonna 2000. Nykyisissä, vuodesta 2011 käytössä olleissa, Hakaniemessä sijaitsevissa tiloissa mahtuu toimimaan myös Koko Jazz Club.

”On ollut välillä ihan hirveän rankkaa – ei vähiten taloudellisesti. Uskon kuitenkin, että olen paljon onnellisempi, kun olen saanut tehdä asiat näin, kuin jos olisin saanut parempaa palkkaa olemalla jollain muulla näyttämöllä se kolmas puu vasemmalta”, huokaa teatterinjohtaja Veijalainen.

Tanssivassa Agitaattorissa on läkähdyttävästi aineistoa, ja kahden näyttelijän ja pianisti Riitta Paakin muodostamalla ensemblellä on välillä vaikeuksia roolivaihtojen ja tyylilajien halllinnasssa.

Silti esitys onnistuu tärkeimmässä. Metsälintu Pahkinen tavoittaa uskottavasti takin kaulukset pystyssä sortajaa haastavan, empatiakykyisen runosielu Michelin olemuksen. Yhtä lailla Anna Veijalaisen Goldmanissa ilmentyy pysäyttävästi esikuvan intellektuaalisuus, intohimo ja älyllinen rehellisyys.

Michelin ja Goldmanin hahmoissa välittyvä feminismi on sekä vahvan yksilöllistä että nykyaikaisen intersektionaalista. Kumpikin uskalsi kritisoida myös omiaan. Michel ehti osallistua karkotusmatkallaan Uudessa-Kaledoniassa paikalliseen kansannousuun. Toisaalta nähtyään läheltä bolševismin epäonnistumisen Goldman kääntyi vastustamaan sekä väkivaltaa että Neuvostoliittoa.

Siksi onkin vain loogista, että esityksen videoprojisoinneissa vilahtelevat Pussy Riot, Occupy Wall Street ja Femen. Rivien välissä ajankohtaisuutta on sitäkin enemmän.

”Esitystä suunniteltiin jo edellisen vuoden ohjelmistoon. Silloin se olisi ehkä ollut vähän etukenossa maailman­tilan suhteen, siis jos ajattelee esimerkiksi Me Toota, Trumpin politikkaa ja maahanmuuttokeskustelun kärjistymistä”, sanoo Veijalainen. 

Veijalainen korostaa, että teatterin tehtävä ylipäänsä on reagoida ympärillä tapahtuviin asioihin, kuten vaikka syrjäytymisen kasvamiseen ja suomalaisen yhteiskunnan murrokseen.

”Haasteellisempaa se on tietysti laitosteattereissa, joissa ohjelmisto tuppaa kaupallisten paineiden takia viihteellistymään. Ohjaajaliiton tuoreen tilaston mukaan laitosteattereissa naisten ohjaamia on vain 30 prosenttia esityksistä. Meillä Kokossa naisten osuus on juuri toisinpäin. Ei varmaan ole sattumaa, että juuri vapaalla kentällä toimii niin paljon kiinnostavia naistekijöitä.”

Millaista on hyvä poliittinen teatteri?

Gudrun Ensslin sanoo, että politiikka on kaikkialla. Sitä on vuoteessa, synnytyssairaalassa ja ruokakaupassa. Se läpäisee kaikki elämänkerroksemme. Mutta hyvä polittinen teatteri ei ole mustavalkoista. Se voi viedä sinut katsomaan asioita, joita et itse tekisi. Se haastaa omaa maailmankuvaa ja ravistelee helppoja totuuksia. Se myös muistuttaa, että olemme kaikki yhteisön ja yhteiskunnan jäseniä pienessä ja isommassa merkityksessä, niin Suomessa kuin globaalissa maailmassa.”

Helena Kallio: Tanssiva agitaattori

Esitykset KokoTeatterissa 28.3. asti

Graffiti HAM
Route Couture

Ei koulua vaan elinkeinoelämää varten

KEVÄÄLLÄ 1990 Helsingin yliopiston hallintorakennuksen edessä pärisivät rummut ja ujelsivat megafonit. Pari sataa opiskelijaa ja muuta yliopistolaista valtasi talosta kaksi kerrosta kolmeksi päiväksi. Tarkoitus oli tuoda julkisuuteen salaiset neuvottelut, joita yliopiston johto kävi opetusministeriön kanssa Helsingin yliopistoa koskevasta uudesta laista.

Muurien murtumisen aikaa kun elettiin, kaikenlainen markkinaohjaavuus oli päivän sana. Päättäjät paasasivat elinkeinoelämän vaatimuksista, toimitusjohtajamallin eduista ja taloudellisen tulosohjauksen vahvistamisesta.

Aktivistit ymmärsivät ajan hengen, ja siksi he punalippujen heiluttamisen sijaan somistautuivat ylioppilaslakkeihin ja huudattivat vallatun talon ikkunoista ”Gaudeamus Igituria”.

Vaikka julkisuuden vauhdittamana kiistelty laki kirjoitettiin koko yliopistoyhteisöä huomioivalla tavalla, ilo voitosta oli harhaa. Seuraavissa hallinnonuudistuksissa kaikkien korkeakoulujen autonomiaa kavennettiin sitäkin enemmän.

JUURI TÄMÄN POLUN päässä Tampereen yliopiston savuavia raunioita katsoo aktivistitutkija ja Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKOn pääluotto Sinikka Torkkola kolumnissaan Yliopistollisen vallankaappauksen askelmerkit.  Johtosääntöä on jälleen suunniteltu salapiirin kesken. Samalla loputkin päätösvallasta ollaan siirtämässä yhteisön ulkopuolelle.

Sattumaa ei ole sekään, että Voiman mennessä painoon Helsingin yliopiston henkilökunta on ensi kertaa professoreita myöten lakossa. Siihen on 14. maaliskuuta ryhtymässä seitsemän muutakin korkeakoulua.

Yliopistojen kyykyttämisellä on pitkät juuret. Yliopistojen ulkoisessa ohjauksessa perusongelma on siinä, että vaalikauden ja markkinakvartaalien aikajänteet ovat lyhyitä tutkimuksen ja opetuksen tavoitteiden määrittelyyn.

Riippumattomalla tutkimuksella on erityinen arvonsa. Tutkija Ville-Veikko Pulkka kirjoittaa  jutussaan Perustulokokeilu puolivälissä siitä, millaisia ongelmia syntyy, kun esimerkiksi perustulotutkimusta teetätetään poliittisesti valmiiksi valituista näkökulmista.

Toisaalta esimerkiksi korkeakoulujen opiskeluaikoja on yritetty lyhentää vuosikymmenten ajan erilaisilla ohjauskeinoilla, kuten opintotukea säätelemällä tai alan vaihtoa rajoittamalla. Tulokset ovat olleet laihoja.

Hyvin ei mene ammatillisenkaan koulutuksen puolella. Kalle Erkkilän artikkeli Leikkaa ja uudista  kertoo kuinka nykyisellä vaalikaudella on leikattu jo 220 miljoonaa ammatillisen koulutuksen opetuksesta. Lähiopetuksen sijaan amiksissa tehdään lisää kirjatenttejä ja nettikursseja ja mennään työharjoittelun merkeissä työpaikoille oppimaan.

KOULUTUSPOLITIIKKA kompastuu henkseleihinsä pahiten silloin, kun sen kautta tehdään säästöpolitiikkaa, aluepolitiikkaa, elinkeinopolitiikkaa ja työllisyyspolitiikkaa. Jos linjausten todellinen tarkoitus on säästää julkisia menoja, siirtää työttömiä pois kortistoista tai tarjota yrityksille ilmaista työvoimaa, on selvää, että tutkimus- ja opetuslaitosten sisällä laatu sakkaa.

Vaikka sivistysarvot ja tietoyhteiskuntautopiat hylättäisiin kokonaan ja ajateltaisiin vain elinkeinoelämän etuja, pieleen menee silloinkin. Kyllä yritystenkin kannalta on tärkeää, mitä muuta tutkimus- ja koulutusputken päästä tulee kuin sinetillä leimattua paperia.

Graffiti HAM
Route Couture