Urheilun pahe

Sananvalta: Pelillä, toisin kuin elämällä, on ehdottomat ja pysyvät säännöt sekä itsestään selvä ja yksiselitteinen päämäärä: voitto.

Mikä urheilussa ihmisiä viehättää? Tai peleissä ylipäätään? Se, että ne ovat yksinkertaisempia kuin elämä. Pelaaminen on elämän haastavasta monimuotoisuudesta luopumista, regressiota, jossa ihminen hetkeksi taantuu pelkkää eloonjäämiskamppailua käyväksi elukaksi. Samalla kokemuksen intensiteetti kasvaa arkea suuremmaksi.

Monet ajattelevat, että kaikki hienot kokemukset ovat juuri regressiivisiä, sellaisia, joissa ihminen vapautuu pohdiskelun ja aivopinnistelyn taakasta esimerkiksi ryyppäämällä tai pelaamalla. Harva kuitenkaan haluaa pysyvästi älyvapaaseen tilaan, joko siksi, että siinä tilassa ei enää ura urkene eikä kansantalous kasva, tai siksi, että regressio tuntuu vapauttavalta nautinnolta vain, jos se on poikkeus ja vastapainoa arjen tyynelle hyötykeskeisyydelle.

Pelatessa taantuvat sekä tunteet että järki. Tunneskaala latistuu muutamaan simppeliin perustunteeseen tai jopa vain kahteen, voiton hurmaan ja tappion tuskaan. Vastaavasti järkeily latistuu mittatikkulogiikaksi, jossa olemisen perusongelmat – miksi elää, miten elää, mitä haluan olla – korvataan bakteerin filosofialla. Peliregression varsinainen vika onkin tämä ihmisenä typistyminen, sillä ihminen ei voi olla onnellinen ainakaan pitkään, jos onnellistumistaktiikkana on typistyminen.

Niinpä nuori lätkäintoilija, šakkifanaatikko tai tietsikkapeluri voi vielä olla oikeasti innoissaan itse pelistä, mutta 30 vuotta myöhemmin hän lypsää jännityksen rippeitä enää vain pelin oheistoiminnoista ja lieveilmiöistä: kaljankittauksesta, vedonlyönnistä, urheilutrivialla snobbailusta ja pyrstöjen vahtaamisesta.

Urheilussa voi olla suuren tuntuisia tunteita, mutta ne ovat niin ohuita, että kyky niihin kuihtuu nopeasti. Päättelen siis, että ravistelevampien kokemusten täytyykin olla toisaalla, siellä missä tunneskaalaa ei typistetä, järkeilykykyä ei kavenneta eikä olemassaolon vaikeimpia kysymyksiä unohdeta, vaan pyritään päinvastaiseen.

Laitan vielä hieman asioita röyhkeästi paremmuusjärjestykseen:

1. Pelaaminen on parempaa kuin pelin seuraaminen, urheilu parempaa kuin penkkiurheilu, sillä sivusta jännääminen on surkeinta sijaistoimintaa, jossa ei itse edes osallistu kamppailuun, ei laita itseään lainkaan likoon – ja on siksi vähemmän elossa kuin kentällä kipittävät urpoilijat.

2. Ruumiillinen urheilu on parempaa kuin korttipeli, sillä ruumiinkulttuuri saattaa sisältää kokonaisvaltaistumispyrkimyksen, halun poikkeuksellisen voimakkaaseen aistimellisuuteen, joka fyysisesti vaivattomassa elämässämme on harvinainen herkku. Näppiksen äärellä pelailu sen sijaan on surkastuneinta pääistymistä, elämää, jossa ihminen vetäytyy aivokuorelleen leikkimään luolamiestä.

Vaikka pitäisikin analyysini perusteella pelaamista paheena, ei pidä latistua tiukkapipoksi. Jos paheen ymmärtää paheeksi, sitä voi käyttää hallitusti, hyvän elämän osana. Alkoholisteilta se ei onnistu, mutta on niitä onnellisiakin siemailijoita.

Edeltävä analyysi ei ole tyhjentävä. Pelissä on muutakin. Antoisinta on usein se, mikä ei varsinaisesti kuulu peliin: nolot sattumukset, kohtalon iva, yksilön yllättävät toilailut – kaikki se, mikä estää kamppailua latistumasta pelkäksi voitonjahtaamiseksi tai robottien suorituskyvyn vertailuksi ja muistuttaa siksi inhimillisen elämän täyteläisyyttä.

Jalkapallossa on eniten tätä elämänmakuista ylijäämää, siksi se on urheilulajeista suosituin. Jalkapallo on turhauttavaa ja hallitsematonta, kuin elämä. Maaleja tulee vähän tai ei ollenkaan, eikä suurta uurastusta ja hienoa yhteispeliä välttämättä palkita, vaan pelaajien puurtaminen muistuttaa enemmän Sisyfoksen toivotonta kamppailua yhä uudelleen rotkon pohjalle vierivän kivipallon kanssa. Peli ratkeaa usein pikku lipsahdukseen, jonka vuoksi hyöty- ja todennäköisyyslaskelmat pettävät ja ”huonompi” voittaa ”paremman” – rikas elämä selättää köyhän teorian.

Teemu Mäki

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *