Sananvalta: Kun työllisten normaalina pitämä kulutuskyky alkaa olla täysin työttömän ulottumattomissa, kalvaa työtöntä syyllisyyden ja hyödyttömyyden tunteiden lisäksi, tai sijaan, vielä katkeruuskin.

Työttömyys on kansantaloudellinen ongelma. Jos työttömiä on paljon, joudumme verottamaan ankarammin kuin muut maat. Silloin tekemiemme tuotteiden hinnat nousevat eivätkä ne enää käy kaupaksi varsinkaan ulkomailla. Lisäksi korkea verotus ajaa työpaikat ja pääoman maastamme pois. Seuraa kansallinen köyhtymiskierre.

Työttömyys on moraalinen ongelma. Jos työttömiä on paljon, työllisiä vituttaa. Yhteiskuntasopimus murenee. Työllinen ei halua enää maksaa veroja vaan henkilökohtaista, yksityistä sairaus-vakuutusta ja eläketurvaa. Julkinen sosiaaliturva on hänestä köyhäinapua, jota jaetaan armosta. Sitä pitää karsia, ettei vapaamatkustajilla olisi hauskaa.

Työtöntä puolestaan vaivaa syyllisyys. Hän loisii, ”ei kanna kortta yhteiseen kekoon”. Työttömyyden kasvu lisää sekä tuloeroja että absoluuttista köyhyyttä. Kun työllisten normaalina pitämä kulutuskyky alkaa olla täysin työttömän ulottumattomissa, kalvaa työtöntä syyllisyyden ja hyödyttömyyden tunteiden lisäksi, tai sijaan, vielä katkeruuskin.

Mikä on ratkaisu?

Annetaan työttömille ja muille köyhille vähemmän rahaa, jotta menevät töihin tai ahkeroituvat. Kansainvälinen kilpailukykymme paranee, tuotannon ja kulutuksen määrä kasvaa. Pelastumme. Tuloerot kasvavat, mutta suhteellinen köyhyys ei haittaa, koska maailmassa on absoluuttisesti köyhempiäkin. Sitä paitsi köyhienkin elintaso saattaa nousta, ei rikkaisiin verrattuna, mutta viimevuotisiin köyhiin verrattuna. Kaikki voittavat, ainakin kaikki suomalaiset. Vastakkainasettelun aika on ohi.

Työttömyyden ongelman voi kuitenkin nähdä toisin. Suurin maailmanlaajuinen ongelma on se, että työtä tehdään liikaa, tuotetaan valtavasti tavaraa ja palveluja, jotka huonontavat elämänlaatua, pahentavat ekokatastrofia ja kaventavat ihmislajin eloonjäämismahdollisuuksia. Maailman väestön yhteenlaskettu työpanos on riittävä hyvän elämän ja kestävien elinolosuhteiden luomiseen, mutta suurin osa työpanoksesta kohdistuu väärin. On myös töitä, joita tehdään liian vähän, mutta ei siksi että ihmiset olisivat laiskoja, vaan siksi, ettei markkinamekanismi löydä niille maksajaa.

Mikä on ratkaisu?

Lisää veroja, maailmanlaajuisesti! Valtio, joka synnyttää tuotantoa sinne, missä sitä oikeasti tarvitaan ja joka haittaveroilla estää haitallista tuotantoa. Väitetään, että työllisyysaste on Euroopassa vajonnut niin alas, ettei hyvinvointivaltion rahoituspohja enää kestä väestön ikääntymistä. Se ei ole totta.

Työn tuottavuuden kasvu vapauttaa enemmän ihmisiä maataloustyöstä, rakennustyömailta ja tehtaista kuin vanhainkodeissa tarvitaan. Hyvinvointivaltion rahoitusongelma johtuu siitä, että yhä suurempi osa rahasta karkaa kokonaan ohi verosiivilän. Veroparatiisit on siis tuhottava. Suuryrityksiä ja rikkaita suosiva verotusjärjestelmä on korjattava.

Ammattiyhdistysliikkeen on lisättävä globaalia yhteistyötä. Sosiaaliturvaa ja työehtoja on parannettava niissä maissa, joihin työpaikat täältä nyt karkaavat. On parempi nostaa filippiiniläinen ja afrikkalainen sosiaaliturva ja työehdot eurooppalaiselle tasolle kuin romahduttaa eurooppalainen taso. Sivutuotteena seuraava kokonaistuotannon lasku on pelkästään hyvä asia.

Työnantajat ja pääoma uskovat, että jos tuotanto on taloudellisesti kannattavaa, tuottaa se automaattisesti myös yhteishyvää – oli tuote mikä tahansa, työehdot ja ekologiset tai elämänlaadulliset seuraukset mitkä tahansa. Siksi työvoiman on oltava valppaana. On punnittava tarjolla olevan työn yleistä hyödyllisyyttä ja työehtoja. On kieltäydyttävä töistä, joissa ei tuota yhteishyvää vaan nakertaa sitä. On myös kieltäydyttävä töistä, joiden työehdot ovat niin huonot, että niihin suostuminen olisi työvoiman polkumyyntiä.

Työllinen ei välttämättä ole yhteishyvän asialla. Eikä työtön välttämättä ole loinen tai luuseri. Hän voi olla myös valveutunut sankari.

Teemu Mäki