splash_image.jpg

Saako lakia rikkoa?

Kansalaistottelemattomuus tyrmätään julkisessa keskustelussa, vaikka tottelemattomuuden avulla on muutettu Suomea & maailmaa paremmaksi paikaksi.

Greenpeacen iskut venäläiselle öljynporauslautalle ja suomalaisille jäänmurtajille ovat nostaneet kansalaistottelemattomuuden käsitteen julkiseen keskusteluun. Keskustelua on leimannut suuri epäselvyys siitä, mitä kansalaistottelemattomuus tarkoittaa.

On puhuttu rikollisuudesta ja jopa terrorismista. Lain rikkominen on kertakaikkisesti tuomittu. Jopa vihreä presidenttiehdokas ja tuore ministeri Pekka Haavisto on toistuvasti sanoutunut irti kaikesta lakia rikkovasta kansalaisaktivismista.

Turkulainen poliittisen historian professori Timo Soikkainen on verrannut Greenpeacea Lapuan liikkeeseen sekä punakaarteihin ja europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola jopa terroristiverkosto al-Qaidaan.

Keskustelussa on unohdettu se, että kansalaistottelemattomuus on osa Suomen historiaa. Sen avulla suomalaiset vastustivat tsaarin Venäjän sortotoimenpiteitä 1900-luvun alussa: vuoden 1902 kutsuntalakoissa suomalaiset kieltäytyivät suorittamasta asepalvelusta Venäjän armeijassa, ja vuoden 1905 lainvastainen yleislakko oli keskeinen tekijä Suomen itsenäistymisprosessissa.

Mitä kansalaistottelemattomuus oikeastaan on? Sillä tarkotetaan avointa ja julkista, vakaumukseen pohjautuvaa toimintaa, jossa jonkin erityisen vahvan moraalisen perusteen vuoksi rikotaan tietoisesti lakia tai lakiin perustuvaa määräystä.

Pyrkimyksenä on kommunikoida lainsäätäjän tai yhteiskunnan kanssa ja korjata joku vakavaksi koettu yhteiskunnallinen epäkohta. Avoimuus ja julkisuus tarkoittavat tässä sitä, että tottelemattomuuteen osallistuvat toimivat omilla nimillään ja kasvoillaan.

Yleensä kansalaistottelemattomuuden määritelmään luetaan myös väkivallattomuus. Julkisuudella ja väkivallattomuudella pyritään minimoimaan lain rikkomiseen liittyvät kielteiset vaikutukset.

Vaikka kansalaistottelemattomuuteen liittyy lain rikkominen, on tärkeää ymmärtää, ettei sen tarkoitus ole kyseenalaistaa lakia ja sen noudattamista yleisesti. Sillä voidaan vastustaa jotain yksittäistä lakia. Joissain tilanteissa peruste jonkin lain rikkomiselle nähdään painavampana kuin peruste lain noudattamiselle.

Kansalaistottelemattomuuteen turvautumista pidetään viimeisenä keinona tilanteessa, jossa mitkään lain puitteissa koetetut keinot eivät ole johtaneet epäkohdan korjaatumiseen.

Lakia rikkovat toimijat ovat siten yleensä myös valmiita siihen, että he saavat teostaan asianmukaisen rangaistuksen. Tämän ei toki tarvitse edellyttää täysin tekaistujen syytteiden ja selvästi kohtuuttomien rangaistusten kritiikitöntä hyväksymistä. Esimerkki tällaisesta on Greenpeace-aktivisteille kaavailtu absurdi syyte merirosvouksesta.

Kansalaistottelemattomuus on näin ollen erotettava selvästi tavanomaisista rikoksista, joiden tekijät pyrkivät yleensä välttämään kiinnijäämistä ja henkilöllisyytensä paljastumista. Ero on tehtävä myös muunlaisiin lakia rikkoviin poliittisen vaikuttamisen muotoihin, kuten nimettömään ilkivaltaan tai väkivaltaiseseen toimintaan, jotka eivät täytä kansalaistottelemattomuuden vaatimuksia.

Kansalaistottelemattomuus voi olla joko suoraa tai epäsuoraa. Suoralla kansalaistottelemattomuudella tarkoitetaan sellaista lain rikkomista, jossa arvostelun kohteena on nimenomainen rikottu laki. Vastaavasti epäsuorassa kansalaistottelemattomuudessa protestin kohde on jokin muu laki tai käytäntö.

Kansalaistottelemattomuus voi olla passiivista tai aktiivista: lakia voidaan rikkoa joko aktiivisesti toimimalla tai jättämällä jotain tekemättä.

Käsitteen kansalaistottelemattomuus (engl. civil disobedience) otti käyttöön yhdysvaltalainen runoilija ja yhteiskuntakriitikko Henry David Thoreau klassikoksi muodostuneessa esseessään Kansalaistottelemattomuus (1848). Hän itse harjoitti kansalaistottelemattomuutta ja vastalauseena orjuudelle ja Meksikon sodalle kieltäytyi maksamasta veroja. Thoreau meni protestinsa vuoksi vankilaan.

Kansalaistottelemattomuudella on ollut suuri merkitys maailmanhistoriassa. Intian itsenäisyyskamppailua Britannian siirtomaavaltaa vastaan johtanut Gandhi sitoutui tinkimättömästi väkivallattomaan kansalaistottelemattomuuteen.

Tunnetuin mielenilmaus oli maaliskuussa 1930 uutta suolaveroa vastustanut lähes 400 kilometrin ”suolamarssi”, johon britit vastasivat pidättämällä noin 60 000 ihmistä. Intia sai lopulta itsenäisyyden vuonna 1947.

Yhdysvalloissa rotuerottelua vastustanut kansalaisoikeusliike, keulakuvanaan Martin Luther King, otti vaikutteita Gandhilta ja noudatti väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden periaatteita.

Tunnettu varhainen tapaus on Montgomeryn bussiboikotti Alabamassa. Se sai alkunsa joulukuussa 1955, kun mustaihoinen Rosa Parks pidätettiin, koska hän oli bussikuskin käskystä huolimatta kieltäytynyt luovuttamasta istumapaikkaansa valkoihoiselle matkustajalle. Tämä käynnisti paljon julkisuutta saaneen kansalaistottelemattomuuskampanjan, jonka tuloksena USA:n korkein oikeus lopulta julisti joulukuussa 1956 Alabaman rotuerottelua busseissa vaativat lait perustuslain vastaisiksi.

Erityisen kuuluisa on vuoden 1960 istumamielenosoitus Woolworthin tavaratalon kahvilassa Pohjois-Carolinan Greensborossa. Siinä neljä mustaa opiskelijaa meni istumaan ainoastaan valkoisille sallitulle tiskille. Henkilökunta kieltäytyi palvelemasta heitä ja kehotti postumaan.

Seuraavina päivinä mielenosoitukseen liittyi lisää väkeä, ja protestit levisivät muuallekin. Kielteinen julkisuus alkoi näkyä tuntuvasti Woolworthin myynnissä, ja heinäkuussa 1960 tavaratalo luopui rotuerottelusta. Sinnikäs kampanjointi johti lopulta vuonna 1964 syrjinnän kieltävän kansalaisoikeuslain säätämiseen.

Myös monissa Itä-Euroopan ja entisen Neuvostoliiton maissa kansalaistottelemattomuus on ollut yleinen toimintatapa. Sen avulla on vaadittu demokratiaa ja pyritty kumoamaan jähmettynyt kommunistinen yksipuoluejärjestelmä.

Esimerkiksi Itä-Saksassa vanha kommunistinen hallinto syrjäytettiin väkivallattoman vastarinnan ja suurmielenosoitusten avulla vuonna 1989. Tšekkoslovakian niin sanottu samettivallankumous syksyllä 1989 kokosi suurmielenosoituksiin satojatuhansia ihmisiä. Lopulta kommunistinen puolue luopui yksinvallastaan, ja maassa järjestettiin demokraattiset vaalit.

Virossa alkoi vuonna 1987 laulava vallankumous, jossa ajettiin neljän vuoden ajan maan itsenäistymistä Neuvostoliiton alaisuudesta. Viimein noin 300 000 virolaista kokoontui Tallinnaan laulamaan kansallislauluja, jotka olivat kiellettyjä.

Kun neuvostopanssarit vyöryivät maahan, virolaiset muodostivat ihmiskilpiä tv- ja radioasemien suojaamiseksi. Lopulta Viro sai itsenäisyytensä ilman verenvuodatusta.

Kaikissa tapauksissa kansalaistottelemattomuus ei tietenkään ole automaattisesti moraalisesti oikeutettua, vaan toiminnan oikeutus on arvioitava tapauskohtaisesti. Tavoitteen on ensiksikin todella oltava moraalisesti toivottava.

Joskus ajettu tavoite nauttii kansalaisten yleistä kannatusta. Toisissa tapauksissa tavoite on kiistanalaisempi, ja vain aika voi näyttää, oliko lain rikkominen perusteltua vai ei.

Tottelemattomuuteen ryhtymisen on tapahduttava vilpittömistä syistä – ei esimerkiksi halusta miellyttää äänestäjiä – ja sen on perustuttava riittävään harkitaan ja eri keinojen punnintaan.

Monet historian merkittävistä edistysaskeleista on joka tapauksessa otettu kansalaistottelemattomuuden vauhdittamina: usein yhteiskunta on tottelemattomuuden seurauksena muuttunut ilmiselvästi paremmaksi.

Kansalaistottelemattomuus on joissain tilanteissa selkeästi moraalisesti perusteltua ja oikein. Kannattaa siis miettiä kaksi kertaa, ennen kuin lähtee kategorisesti tuomitsemaan sen ja asettuu kaikissa tilanteissa vallitsevan asiantilan puolelle.

Jos vaakakupeissa ovat esimerkiksi räikeä ihmisoikeuksien rikkominen ja toisaalta vaikkapa poliisin hajaantumis- tai poistumiskiellon noudattamatta jättäminen, lienee selvää, että puolustettu asia ohittaa tärkeydessä rikotun lain. Lakia ei tarvitse noudattaa sokeasti. Terveen järjen käyttö on tässäkin tapauksessa sallittua – jopa suotavaa.

Panu Raatikainen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu