Puolueen soturi

Filosofi ja aktivisti Thomas Wallgren haluaa pelastaa puolueet.

1990-luvun alussa satuin Helsingin yliopiston filosofian luennolle, jota Thomas Wallgren veti yhdessä Esa Saarisen kanssa. Kurssi käsitteli aikalaiskritiikkiä. Pitkätukkainen Thomas Wallgren jäi lähtemättömästi mieleen. Nyt istun filosofian laitoksen työhuoneessa ja kuuntelen kaljua Wallgrenia, hänen äänestään muistuu mieleen Esa Saarinen, jonka hehkutusfilosofia näyttää poliittisesti olevan tähtitieteellisen kaukana Wallgrenin kansalaisaktivismista ja vakavasti otettavasta filosofian tutkijan työstä. Kummastakin säteilee positiivista energiaa.

”No kyllä meillä Esa Saarisen kanssa oli kivaa silloin, mutta ehkä minä toivoin, että Esassa olisi tapahtunut jotain muutosta. Ja sitten lopulta muoto söi sen luentosarjan sisällön, mielestäni me emme saaneet aikaan muuta kuin good vibrations. Tavallaan ihmisille jäi mieleen ainoastaan show, se että oli kivaa ja innostavaa. Mutta mitä varten se kaikki tapahtui, jäi minulle epäselväksi”, Wallgren muistelee hieman vastahakoisesti.

Luentosali täyttyi kerta kerran jälkeen opiskelijoista. Filosofian opiskelijoihin ja tutkijoihin vaikutus on ollut pysyvä. Wallgren on esikuva edelleen monille, niin tutkijoille kuin aktivisteille. Sitten Wallgren kertoo totisena, mikä on hänen tehtävänsä aktivistina.

”Aikuisena minua on muovannut yksi perustava kokemus: on väärin, että lapsia kuolee nälkään. Lähtökohtani on raadollisen yksinkertainen.”

Harva pystyy sanomaan tuon kuulostamatta falskilta.

Wallgrenin mukaan häntä piinaa monella tavoin kysymys, mitä me ihmiset tässä maailmassa voimme ylipäätään tehdä ja mitkä valinnat ovat hyviä ja oikeita.

”Ympäristö- ja kehitysmaakriisi on kohtalomme. Ja se on hallitseva tapahtuma meidän elämässämme”, Wallgren sanoo kuulostamatta mahtipontiselta.

”Jos me haluamme onnistua elämässämme, meidän tulee suhtautua tähän kohtaloon aktiivisesti. Aktiiviseen suhtautumiseen liittyy se, että meidän on ymmärrettävä, mistä on kysymys. Tämä on minun filosofin työtäni. Toinen työni on aktivistin sitoutumista: katsoa mitä on tehtävissä. Ja totta kai ne ovat osittain samaa duunia. Työnantaja lokeroi minut siten, että ymmärrys tapahtuu yhtäällä: tutkijan työssä työstä minulle maksetaan palkkaa, ja palkan maksaminen jatkuu niin kauan kun työssä ei joudu kohtaamaan todellisuutta. Todellisuutta, jota pitäisi ymmärtää ja muuttaa. Ja sittenhän kyse on aktivismista.”

Wallgren naurahtaa: ”Ja onhan tällainen tiukka työnjako aivan korni historian oikku. Koko jako teoriaan ja käytäntöön hämärä. Toisaalta juuri filosofin rooli antaa luvan irtiotolle. Akateemisessa maailmassa filosofia on poikkeava, eikä filosofi ole koskaan kotonaan missään instituutiossa. Filosofiaan kuuluu anarkia, koska se pohtii yleisempiä kysymyksiä.”

”Tästä johtuu himoni ymmärtää maailmaa ja muuttaa sitä. En silti tiedä, onko muuttaminen mahdollista. Minulla on kuitenkin vakaumus siitä, että jotain pitää tehdä, pitäisi parantaa maailma – jos se on mahdollista – mutta en tiedä oikeasti, onko se mahdollista. Nämä kysymykset vaivaavat minua ihmisenä, ne vaivaavat filosofisena ongelmana: Onko politiikka mahdollista? Mistä johtuu kulttuurikriisi? Mitkä asiat pitäisi muuttaa, jotta tilanne olisi parempi? Ja nämä kysymykset yhtä lailla syntyvät siitä Gandhin puhumasta perimmäisestä tavoitteesta olla solidaarisia viimeistä ihmistä kohtaan.”

Wallgrenin tie on kulkenut Koijärven ja akateemisen filosofian kautta. Wallgren luennoi edelleen Ludwig Wittgensteinista ”suurimpana viime vuosisadan filosofina” siitä huolimatta, että mikään ei näytä yhdistävän toimintaa ja aktivismia. Wittgensteinissa merkittävintä on älyllisen rehellisyyden vaatimus.

”Hämmästyttävää on, että mitä enemmän olen perehtynyt Wittgensteinin filosofiaan, sitä enemmän löytyy yhtymäkohtia Gandhiin, joka on suurin 1900-luvun vaikuttajista. Näitä suuria ajattelijoita yhdistää tolstoilaisuus.”

Myös vuonna 1979 alkanut Koijärvi-liike perustui gandhilaiseen väkivallattomuuden periaatteeseen.

”Minulla alkoi etsikkoaika koulun jälkeen. Silloin elivät vielä taistolaisliikkeen rippeet, jotka eivät vetäneet puoleensa. Minun tieni aikuiselämään kulki taiteen kautta, ensimmäinen yhteiskunnallinen kotini oli avantgardetaiteessa ja yrityksessä tehdä kokeellista teatteria. Olin Fågel Fenix -nimisessä performanssiryhmässä. Kuulin Koijärvestä palatessani vanhempieni kanssa Lapin hiihtoreissulta. Totesin että kivaa ja siltä istumalta lähdin takaisin luontoon. Sillä tiellä olen edelleen.”

Koijärvi-liikkeelle Gandhin filosofia oli tärkeä pääosin norjalaisen ekofilosofian vaikutuksesta, merkittävinä hahmoina olivat Sigmund Kvaløy ja Arne Næss.

Intiassa vuonna 1987 Wallgren törmäsi gandhilaisuuden suulliseen ja elävään perinteeseen: ”On mahtavaa, että paras ymmärrys Gandhista löytyy edelleen intialaisten aktivistien joukosta, eivätkä he ole niinkään kirjanoppineita kuin toiminnan ihmisiä. Ja vaikka Gandhi itsekin oli enemmän toiminnan mies kuin kirjoittaja, hän kirjoitti loistavasti.”

Filosofit ovat pauhanneet elämän ja kulttuurin kriiseistä jo ennen ekologista kriisiä. Wallgren ei kuitenkaan näe yhtymäkohtaa turhaan haihatteluun.

”On väärin, että lapset kuolevat nälkään. Ja vaikka en olekaan enää tilastonikkari, karkean arvioni mukaan elämäni aikana puolet maailman lajeista kuolee sukupuuttoon. Se on evoluution mittakaavassa aika iso romahdus. Jos nämä asiat vaivaavat, filosofinen kysymys elämän merkityksestä on jo ratkennut. Jos ympäristö- ja kehityskriisiä ei olisi, voisin hyvin vetäytyä syrjään ja elää rauhassa omien rakkaitteni kanssa. Silloin en tarvitsisi filosofiaa eikä aktivismia.”

Wallgren on kehitysmaaliikkeen pioneereja Suomessa. On irvokasta, että kristilliset ristiretket ovat käytännössä synnyttäneet kapitalismin ja sen myötä pyrkimyksen valloittaa kaikki alueet talouden piiriin. Nyt samassa modernisaation hengessä kristilliseen lähetyskäskyyn kuuluu auttaa lähimmäistä.

”On hyvin helppo demonisoida modernisaatiota, ja toisaalta voi kysyä, mitä toivoa ihmiset siinä näkevät. Teknologian suhteen olen aika luddiittilainen koneenrikkoja. En oikein usko, että hyvä tekniikka voi olla kovin monimutkaista tai vaatia erikoistumista. Modernisaation ja kapitalismin suhteen ei voi olla kuitenkaan yksisilmäinen. Esimerkiksi Marxin kritiikissä vääryyksien osoittaminen ei ole ainoa pointti. Rahatalous myös rikkoo perinteisiä luutuneita arvoasetelmia, sen tuoma välinpitämättömyys voi olla joskus myös hyvästä. Jos ajattelee vaikka intialaisia työläisiä rakennusmaalla, modernisaation hyvät puolet tulevat esille siinä hetkessä ruokatauolla, kun teetä kaadetaan samasta kannusta kastittomalle ja bramiineille.”

Wallgrenin mukaan vanha sorron mekanismi ei enää hallitse kaikkea. Tämä on kapitalismin emansipaatiota. Modernisaatio on monimutkainen kokonaisuus, jossa varjopuolten ja hyvien puolten osat ovat yhteydessä keskenään. Tästä kakusta on mahdotonta poimia ainoastaan rusinat. Ja Wallgrenin on vaikea ymmärtää puhdasotsaista ja älyllistä kapitalismin kritiikkiä, joka ei tunnusta kapitalismin saavutusten todellista vetovoimaa. Todellisuudelle sokeasta kritiikistä on vaikea innostua.

”Teinipoikana unelmani oli paeta länsimaista välineellisen järjen ja kapitalismin kulttuuria, lähteä vaikka Afganistaniin ja päästä eroon länsimaalaisesta sortajan ja kiduttajan ja hallitsijan roolista. Kulttuuurikriitikkona en nykyään halua paeta kohtaloani vaan haluaisin olla mukana muuttamassa mielikuvitusta, ihanteita ja käytäntöjä – ja tuomassa pöytään uusia ehdotuksia. Uudet visiot ja aloitteet syntyvät ihmisten kesken siellä missä raha ja valtio eivät kiusaa. Markkinat ja -instituutiot tulevat perässä, jos tulevat. ”

2000-luvulla olemme politiikan uuden murtumapisteen vaiheilla. Vaihtoehto- tai muutosliike on parin-kolmenkymmenen viime vuoden aikana kollektiivisuudesta huolimatta käsitellyt yksilön kysymyksiä ja etiikkaa.

Wallgrenin mukaan muutos ei näytä tulevan nykyisen parlamentaarisen systeemin sisä- vaan ulkopuolelta. Jos puolueita ei voida muuttaa kuin ulkoapäin, todelliseen muutokseen tarvitaan silti kollektiivista toimintaa, puolueita.

”Minä olen pyöritellyt tätä kysymystä jo EU-äänestyksestä alkaen. Silloin emme onnistuneet kääntämään äänestystä voitoksi ei-puolelle, mutta myöskään uuden puolueen perustaminen ei edennyt. Minua kiinnostaa edelleen se, miten kansalaisliikkeet vaikuttavat yhteiskuntaan ja miten ne voivat välittyä päivänpoliittiseksi muutosvoimaksi. Vastustan sellaista fundamentalismia, että ei saisi olla tekemisissä hallinnon kanssa. Juuri nyt olen mukana liikkeessä, jossa tarkoituksena on pelastaa puolueet ja vaali-instituutiot. En ajattele, että äänestäminen, valtiovallan käyttö ja kilpailu vallasta olisivat tärkeintä politiikkaa, mutta olisi romanttista kuvitella, että ilman niitä pärjätään.”

Kansalaistoiminnassa on mukana enemmän ihmisiä kuin koskaan. Demokratian vanhat välineet rapistuvat. Jää valtava tila sille, että valtiovalta liukuu teknokraattien tai fasistien käsiin – tai uuskonservatiivien kouriin kuten Yhdysvalloissa.

”Minä vastustan intellektuaalista vetäytymistä, joka on tyypillistä meille kansalaisaktivisteille. Meillä on kivana tehtävänä tuoda esille uusia visioita tämän päivän pöydälle. Rakenteiden hoitamisen jätämme muille. Syntyy vastakkainasettelu. Toinen on villi ja vapaa älykkö, ihanteisiinsa sitoutunut kansalaisaktivisti. Toinen on puolueeseen sitoutunut, ihanteistaan luopunut kansanedustaja. Tällainen tilanne ei minun mielestä ole hyvä.”

Wallgrenin mukaan kuva kansalaisliikkeistä on ollut liian romanttinen. Samalla puoluepolitiikka on jäänyt oman onnensa nojaan. Kansanedustajat kokevat olevansa enemmän vastuussa hallinnolle, medialle ja rahoittajille kuin äänestäjille. Kansalaiset ovat passiivisia, yritykset, media ja hallinto hyvin aktiivisia.

Wallgren on lykkäämässä hieman yllättäen vastuun äänestäjille, mutta unohtaa kuinka aktiivisesti eduskunta on itse lisännyt teknokratiaansa. EU-lait, asiantuntijat, avustajat, edustajat, valtiosihteerit, Eduskunnan lisärakennus. Eduskunta tekee poliittisen analyysin, ja toteaa, että puoluekoneisto on rapistunut, ja tilaa think tankit pelastamaan politiikan poliitikoille.

”No onhan siinä provokaation elementti, kun syyllistän kansalaisia. Mutta mikä olisi vaihtoehto? Puoluelaitoksen pelastamisoperaation itsestäänselvyyksiin kuuluu se, että edustuksellinen demokratia voidaan pelastaa vain, jos siihen rakennetaan sisään suoran demokratian välineitä. On selvää, että tavoitteemme on vahvistaa valtion, kuntien, EU:n ja pallonlaajuisia kansanäänestysmekanismeja, joissa aloiteoikeus on keskeinen.”

Wallgrenin mielestä karmeinta EU:ssa on se, että aloiteoikeus on yksinomaan komissiolla.

”Jokaisella kansalaisella pitäisi olla aloiteoikeus. Sama pitää rakentaa puolueisiin, että jäsenet pääsevät oikeasti ohjaamaan puolueita puolue-eliitin ohi. Silloin ihmiset tietäisivät, että he voivat oikeasti ratkaista asioita.”

Wallgren ei silti pidä yllä liian suuria illuusioita siitä, kuinka paljon asioita voidaan suoraan päättää. Määrä on aika pieni. Jotta yhteiskunta tulisi toimeen ilman edustuksellisuutta, se vaatisi valtavaa yksinkertaistamista.

”Anarkistinen unelma siitä, että ei olisi valtiovaltaa, elää, mutta sellaista ei ole näköpiirissä. Tarvitsemme edustuksellista demokratiaa luultavasti vielä vuosikymmeniä. Siinä kuviossa puolueille ei ole korviketta. Ihmisten mukanaolo on puolueiden elinehto. Emme saisi hylätä niitä.”

Wallgrenin historiaa tuntevalle on yllätys, että hän on liittynyt demareihin maaliskuussa.

”Ensimmäinen valinta oli, että nyt liityn puolueeseen. Kun valinta oli tehty, piti miettiä mikä puolue on minua lähellä. No, eihän sellaista ole, jos katsoo vain 15 viime vuoden tapahtumia. Kaikki puolueet ovat toteuttaneet samaa politiikkaa heti hallitukseen päästyään: taloudellista ja sotilaallis-poliittista integraatiota ja hyvin härskiä maailmanpolitiikkaa.”

Wallgren olisi voinut valita monesta puolueesta. Perussuomalaiset jäi pois valintalistalta oikeistopopulismin takia, vaikka puolustaakin maaseudun häviäjiä EU:ta vastaan. Ja sinne Wallgren kokee olevansa liian fiini. Myös SKP jäi pois monista hyvistä kannoistaan ja aloitteistaan huolimatta.

”Jos käyttää kommunistin nimeä, hyväksyy samalla tietyt tosiasiat, sen mitä kommunistit ovat saaneet aikaan. Lopullista tilinpäätöstä stalinismin uhrien kanssa ei ole tehty. Ja tästä huolimatta minä olen tehnyt paljon yhteistyötä kommunistien kanssa.”

”SDP:n suuri vetovoima on luottamus tavalliseen ihmiseen, tietty historiallinen kunnioitus rahvasta kohtaan. Koin vetoa myös RKP:hen sen vähemmistöpolitiikan vuoksi. Kepuun taas maaseutupolitiikan ja tietynlaisen alkiolaisen idealismin takia. Vasemmistoliittoon ja vihreisiin tietenkin myös. Kuitenkin vihreät, RKP ja kepu ovat aatteellisesti kallellaan ideologiseen markkinaidealismiin ja putoavat siksi listaltani.”

Wallgren joutui valitsemaan Vasemmistoliiton tai demarit, vaikka ne käytännön politiikassa edustavat aika lailla samaa.

”Vasemmistoliitto ei ole oppositiossa kyennyt luomaan myönteisiä vaihtoehtoja. Siksi vasemmiston uudistamisen täytyy tapahtua demokraattisten sosialistien keskustelulla. Ei ole mitään järkeä valita kaoottisempaa ja epäselvempää Vasemmistoliittoa – SDP on rehellisempi. Demareissa en pelkästään vahvista omaa identiteettiäni sanomalla, että olen hyvä ihminen, koska olen demareista vasemmalla. Demareissa olen mukana tekemässä politiikkaa moitteettomilla ihanteilla: kansanvalta ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Ja sossuilla on huikea menneisyys oikea asenne vallankumousromantiikkaan. Sen lisäksi SDP:llä on kansainväliset yhteydet sosialistiseen internationaaliin, on intialaiset sosialistit, ANC Etelä-Afrikassa, sandinistit Nicaraguassa ja työväenpuolue PT Brasiliassa. Monilla kiinnostavilla liikkeillä ilmenemismuoto politiikassa on nimenomaan sosialistinen. Ja minun tärkein tavoitteeni on myötävaikuttaa siihen, että Euroopan sosialistit, erityisesti sosiaalidemokraatit radikalisoituisivat.”

Huolimatta Wallgrenin tulipunaisista ideaaleista demareita on vaikea erottaa kokoomuslaisista. Wallgrenilla ei ole mitään illuusioita demareiden tilasta.

”Heinäluoman johdossa tilanne on hieman epäselvempi. En tunne häntä niin hyvin. Demareissa oikeistolaistuminen on pinnalla siinä missä se on vihreissä ja Vasemmistoliitossa pinnan alla. Demareissa puhutaan avoimesti oikeistodemareista. Samaa kokoomuksen politiikkaa he silti ajavat. Kyllä minäkin toivoisin, että demarit olisi ainoa puolue, joka olisi ryvettynyt kokoomuksen piilo-ohjaamassa linjassa. Mutta näin ei ole. Kaikki puolueet ovat ryvettyneet. Muun sanominen olisi itsensä pettämistä, jota en halua harrastaa kuvittelemalla, että olemalla vasemmistovihreä olisin kauempana kokoomuksesta.”

Pääpuolueet ovat Wallgrenin mielestä olleet kaikki mukana tuhoamassa omaa ydintään.

”Keskustapuolueen ongelma on, että se on aktiivisesti edistänyt politiikkaa, joka tuhoaa pienviljelyn. Demareitten ongelma on politiikka, joka tuhoaa turvallisen työelämän. Kokoomuksen ongelma on, että se on aktiivisesti luomassa politiikkaa, joka tuhoaa yrittäjyyden. Eli valta annetaan kansainvälisille finanssivoimille. Nykyisellä politiikalla kaikki, vasemmisto, keskusta ja oikeisto, tuhoavat sen oman perinteensä osan, joka on puolustanut pientä ihmistä. Demareitten erityinen ongelma on liiallinen luottamus markkinaideologiaan, mikä selittää demaripolitiikan kehnouden. Miten niin hyvä aate on voinut toimia pohjana niin huonolle politiikalle? Älyllinen virhe demareiden tapauksessa on institutionaalinen optimismi.”

Vihreillä on omat ongelmansa.

”Vihreissä oli syntyaikoihin pyrkimys löytää jotain ihan muuta kuin vallankumouksellinen vasemmisto. Vasemmistoperinnettä vierastettiin voimakkaasti. Samalla unohtuivat oikeudenmukaisuusperiaatteet ja rakenteellisen kapitalismin kritiikki. Tämä selittää vieläkin sen, miksi vihreät ovat etukenossa mukana globalisaatiossa ja nykyisessä talouspolitiikassa. Vihreät vierastavat ay-liikkeen saavutuksia. Toinen syy on ympäristöongelmien eristäminen muista yhteiskunnan ongelmista. Vihreistä on tullut ’kestävän kehityksen’ puoltaja. Tosiasiassa ’keke’ se on vain peitenimi sille, että halutaan teknokratiaa, luodaan hallintoa ja teknologiaa, joka kuormittaisi luontoa vähemmän. Intressi on pohjimmiltaan poliittisen, vaikean valinnan välttäminen.”

Wallgren ottaa vähän takaisin hetken mietittyään.

”Vihreitä arvostellessani minulla on taipumus ylilyönteihin ja virheisiin, koska minulla on ollut niin intensiivinen suhde siihen porukkaan. Mutta samalla minä haluan ylikorostaa tietyn puolueen jäsenyyttä. Minä haluan korostaa puoluelaitoksen pelastamisen tarvetta. Me olemme kriisissä, tämä on kriisitoimenpide. Pitää ryhtyä ikään kuin vähän poikkeuksellisiin toimenpiteisiin. Uhattuna on myös edustuksellinen demokratia. Silloin ei tavanomaisilla toimenpiteillä pärjätä.”

Historiallisesti demareiden menestys 1900-luvulla on perustunut siihen, että kommunistit tekivät vaatimuksia, joihin demarit keksivät kompromissinsa. Oikeisto tiesi paikkansa ja demarit toteuttivat kompromissin. Hyvinvointivaltio voitti ja demarit keräsivät kunnian.

”Demarit tottuivat siihen, että kompromissi on oikeudenmukaisuuden väline, ja he ajattelevat vieläkin, että kompromissi pääoman kanssa kannattaa. Ja nyt ei enää ole oikeasti kompromissien aika. 2000-luvun demarikompromissi on ollut tukea USA:n pommituksia Irakissa. Kompromissi 1970-luvulla oli se, että varallisuuserot kapenevat, ja kompromissi 2000-luvulla on ollut se, että varallisuuserot kasvavat. Yksi taantuman syy on monimutkaistuminen. Kansanvalta ei voi toimia, elleivät ihmiset käsitä, miten asiat liittyvät toisiinsa. Nykyään täytyy opiskella monta vuotta kansainvälistä kauppapolitiikkaa, että ymmärtää, miksi tietyt päätökset ovat niin vaarallisia.”

Betonidemareiden sisällä on kaksi johtohahmoa, Tuomioja ja Halonen, jotka ovat maan punavihreät majakat.

”Mielestäni voi sanoa, että demarit on pitäneet paljon hyviä asioita politiikassa. SDP on esimerkiksi Nato-jäsenyyttä vastaan – Lipposesta ja Ahtisaaresta huolimatta. Jos demareissa ei olisi riittävästi hyvää, Halonen ei voisi olla presidentti eikä Tuomioja ulkoministeri. Monet SDP:hen liittymistä vierastavat ihmiset pitivät tärkeänä äänestää Halosta Niinistöä vastaan. On antipoliittista ajattelua, jos ei näe eroa Halosen ja Niinistön välillä. Niinistö esiintyi tavallaan turvallisena realistina, Halonen leimattiin idealistiksi. Mutta selvää on, ettei Niinistön kannattamalla uusliberaalilla globalisaatiolla ole tulevaisuutta. Se vie tuhoon, valtavaan, järkyttävään planetaariseen tuhoon. Se on realismia.”

Silti Wallgren soisi, että tuloksena olisi laaja punavihreä liittouma.

”En tarkoita, että olisin Halosen kanssa kaikessa samaa mieltä. Mutta hän tekee edes jotakin reilumman globalisaation puolesta. Ja sama pätee Tuomiojaan, eihän hän halua meitä Natoon ja on silti ulkoministeri. Miten sellainen on mahdollista? On oltava mukana suuressa liittoumassa, tähtäimen on oltava pitkällä ja lyhyellä aikavälillä on tehtävä kompromisseja.”

”Kyllä muissakin puolueissa on ’hyviksiä’. Fundamentalistisen punavihreän anarkistijengin olisi liittouduttava uudestaan reaalipoliitikkojen kanssa ja muodostettava uusi punavihreä hegemonia. Tarvitsemme yhdistelmän institutionaalista taitoa, sekä aatteellista ja intellektuaalista puhdasoppisuutta.”

Punavihreää kenttää kovertaa paha krapula edeltävän sukupolven aikaansaannoksista. Kentällä on kielteinen suhde valtaan, sisäinen anarkisti pelkää likaavansa puhtaat kätensä politiikkaan. Samalla tästä valtakrapulasta seuraa mahdottomuus viedä läpi oikeaa sosiaalidemokraattista politiikkaa.

”Minua järkyttää se, että lapsi ei saa vettä ja ruokaa. Yhtä lailla järkyttää myös se, että suomalainen vanhus ei saa puhdasta vaippaa. Kyllä se vaatii hyvinvointivaltion suurten saavutusten puolustamista. Tässä tarvitaan vanhan pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen perinteen vaalimista ja edistämistä. Ja se ei voi olla eri hanke kuin punavihreiden tavoitteet. Hyvinvointivaltio on saavutettu raskaan, kunnioitettavan työn kautta.”

Wallgrenin mukaan hyvinvointivaltio on siis olemassa. ”Kyllä hyvinvointivaltiossa on vielä paljon puolustettavaa. Kyllähän nämä periaatteet näkyvät esimerkiksi äitiys-isyyslomasysteemin suunnittelussa. Sen myötä äitien – nuorten äitien – palkkaaminen yksityiselle sektorille ei olisi riski. Tämä on juuri tyypillinen taitava, taitoa vaativa uudistus, joka on kuitenkin hirveän tärkeä feministisen liikkeen tavoite. Toisaalta Suomessa pitää jatkossakin olla tilaa markkinoille ja yrittäjyydelle, ja sen kanssa demokraattisuus pystyy hyvin elämään sovussa.”

”Nokian tapauksessa tätä demokraattista sopua ei löydy. Globaaleja verojärjestelmiä tärkeämpänä asiana näen kysymyksen yritysten koosta, esimerkiksi kartellilainsäädännön. Liian suuria yrityksiä pitäisi purkaa pienempiin osiin.”

Demarikaartista ei löydy todellista solidaarisuutta työttömiä, työvoimakoulutuskierteessä olevia tai pätkätyöläisiä kohtaan. Tämä näyttää olevan se suurin kompromissi, joka on tuhonnut solidaarisuusprojektin. Meillä on edelleen laskentatavasta riippuen 200000–500000 työkykyistä ihmistä työelämän ulkopuolella. Oikeudenmukainen yhteiskunta on haussa.

”Oikeudenmukaisuuskysymys selittää, miksi oikeisto–vasemmisto-akseli on edelleen tärkeä. Haluan luoda talouden ja politiikan suhteen sellaiseksi, että ihmisillä on reilut mahdollisuudet. Jos halutaan vapautta, on vaarallista korostaa liikaa taloudellista vapautta. Mutta politiikassa vapaus on tärkeää. Ja politiikassa vapaus on sitä, että ihmiset päättävät omista asioistaan. Tämä edellyttää oikeudenmukaisuutta taloudessa. Me haluamme, että kansalaisoikeuksia voidaan käyttää poliittisen vapauden toteuttamiseksi. Osallistumisedellytyksen pitää jakautua kohtalaisen oikeudenmukaisesti. Se tarkoittaa, että ei saa olla syrjäytymistä. Pätkätyöyhteiskunta ja massatyöttömyysyhteiskunta estävät ihmisten poliittista vapautta. Silloinkin korostan vapautta osallistumiseen. Oikeudenmukaisuus ei ole vapauden vastapaino, vaan vapauden ehto.”

Sitten Wallgren vetää hihastaan ässän, jota ei ole usein nähty suomalaisessa politiikassa.

”Minun vastaukseni ongelmalliseen tilanteeseen on gandhilainen politiikka. Ratkaisut eivät tule nykyisistä puolueista, vaan ne pitää kuljettaa puolueisiin ulkopuolelta. Tarkoitan kuusituntista työpäivää, parempaa työnjakoa ja suojautumista kansainväliseltä kilpailulta. Tämä kaikki vaatisi tosin luottamista siihen, että juuri tätä ihmiset haluavat. Nykyäänhän poliitikot eivät uskalla toteuttaa sitä politiikkaa, johon heillä olisi selkeä valtakirja. Gandhilainen politiikka. On ihan okei, että verot nousevat ja kulutusmahdollisuudet heikkenevät. Samalla saadaan turvallisempi yhteiskunta, jossa useammalla on turvallinen työpaikka. Ennustettava elämä. Vähemmän pätkätöitä, suurempi työllisyysaste, paremmat peruspalvelut. Kaikkeen tähän on valmiudet, mutta sitä ei uskalleta kokeilla.”

Filosofin työhuoneessa kuoriutui juuri esille kansanedustajaehdokas Thomas Wallgrenin vaaliohjelma.

”Ei minulla ole sellaista kuvaa, että yksi kansanedustaja pystyisi muuttamaan paljoakaan. Silti väitän, että aika pitkään olisi ollut kansalta mandaatti ihan toisenlaiseen politiikkaan, mutta jokin estää lähtemästä sille tielle. Vahvasti näyttää siltä, että meidän oma hallintokoneistomme ei toimi, vaikka kansanedustajilla olisi valtakirja muutokseen. Tilanne näyttää siltä, että hallitusohjelman kirjoittavat virkamiehet, kun puolueissa ei ole sellaisia ihmisiä, jotka siihen pystyisivät.”

Elämme pääoman näkökulmasta ihanteellista aikaa. Työssäkäyvät ovat ylityöllistettyjä, he tekevät joko maksusta tai maksutta ylitöitä. Ja samalla ulkopuolella odottaa reservi, kenet tahansa voi heittää ulos, vähintään yhtä hyvä tulee tilalle. Dynaamista tilannetta pitävät yllä Kiinassa ja Intiassa valtavat joukot, jotka tekevät kaiken halvemmalla ja pitävät globaalin talouden kouristuksenomaisessa liikkeessä.

”Kapitalismi tuottaa hyvin tehokkaasti uusia kulutusmahdollisuuksia. Toisenlaisessa systeemissä meidän tietokoneemme kehittyisivät vähän hitaammin, etelänmatkat olisivat vähän kalliimpia, bensa maksaisi enemmän. Jos minä olisin presidentti, bensa olisi paljon kalliimpaa. Huomattavasti kalliimpaa, ja joukkoliikenne toimisi ja autoileminen olisi hankalaa. Ydinvoima ja fossiiliset polttoaineet ovat nyt halvempia siksi, että kustannukset on siirretty tulevien sukupolvien maksettavaksi.”

”Tässä asiassa minä kuitenkin luotan tavalliseen ihmiseen ja siihen, että todellinen muutos lähtee liikkeelle hitaasti mutta varmasti. Jos minä päättäisin yksin, kohtelisin ihmisten toiveita liian kovakouraisesti. Tiedän, että muutoksen pitää tulla ison joukon tekemänä ja vähän hitaammin. Minähän itse haluaisin pelastaa kehitysmaat juuri nyt. Haluaisin nopeasti turvallisuutta, suurempaa viitseliäisyyttä ja pienempää kulutustasoa: perunakellarit kaikkiin kortteleihin, koulutusta voi vähentää, vähemmän matematiikkaa, ja enemmän konkreettista työtä.”

”Mutta esimerkiksi Intiassa pitää puolustaa omaehtoista kehitystä, jossa paikallisyhteisöjen maaoikeuksien puolustaminen on keskeinen päämäärä. Tämä vaatii WTO-järjestelmän ja vapaakauppajärjestelmän vastustamista. Muuten käy niin, että tarjolla olevassa työssä alkaa olla yhä vähemmän mieltä. Jos uudistukset saataisiin aikaan, työtä riittäisi useammalle mutta se myös muuttuisi mielekkäämmäksi.”

Suhteellisesti köyhien joukko kasvaa, kun hyvinvointiyhteiskunnan tehtäviä muutetaan kaupallisiksi palveluiksi. Vaikka köyhillä olisikin enemmän rahaa, heillä ei ole varaa kallistuviin palveluihin. Hampaat jäävät hoitamatta, terveyskeskukseen ei kannata mennä tappelemaan. Vastakohta töissä olevien ja varattomien välillä vain kasvaa, kun kulutuksesta tulee elämäntason todellinen mittari.

”Rosvokapitalismissa työn palkinnot maksetaan sen myötä mitä kovempi kilpailija. Minun mielestäni kilpaileminen ja päteminen pitäisi tyydyttää muilla elämän alueilla, onhan meillä kaikki leikit ja urheilu ja harrastukset. Lähtökohtana pitäisi olla tasapalkka, kunnon työstä kunnon palkka. Pitäisi palauttaa vanha kansanliikkeiden ihanne, jonka mukaan palkinto tulee arvostetun työn tekemisestä. Ja jos sen tekee hyvin, erityistä taloudellista palkintoa ei tarvita. Palkinto voi olla yhtä hyvin symbolinen. Tämä on hirveän tärkeää.”

Wallgrenin mukaan kuluttamisen mahdollisuutta ei saisi kytkeä omanarvontunteeseen, onnistumiseen elämässä.

”En tarkoita, että ihminen ei saisi olla tyytyväinen saavutuksiinsa. Oireellinen tilanne on silloin, kun tyytyväisyys on täynnä ulkoistettuja uskomuksia. Kapitalismi onnistuu piilottamaan oman menestyksensä paremmin kuin paljastamaan epäkohtansa. Ihminen kohtaa menestyksensä vain silloin, kun näkee uuden hienon autonsa, mutta ei näe oman menestyksensä aiheuttamaa kärsimystä. Ja jos näkisi, ei voisi myöntää sitä. Todellinen menestyminen on huolenpitoa, vastuullisuutta ja väkivallattomuutta, ei kilpailussa pätemistä eikä henkilökohtaista taloudellista palkintoa.”

Thomas Wallgren on kirjoittanut vetoomuksen äänestysoikeuden ja edustuksellisen demokratian puolustamiseksi.

www.demokratiafoorumi.fi

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu