Punaorpo

Veikko Porkkala uskoo, että kommunismi vielä joskus toteutuu sellaisena kuin pitää.

Syyskuussa Suomenlinnassa muistettiin saarella sijainneen sisällissodan vankileirin uhreja. Yleisön joukossa seisoi 99-vuotias mies, punaorpo Veikko Porkkala.

Tilaisuus sujui sävyisän rauhanretoriikan merkeissä eikä paikalle saapunut kansa vaikuttanut kovin jakautuneelta. Kummakos tuo: kuolleiden punavankien ja edustamaan saapuneiden ministereiden, komentajien ja pappien välillä on parin sukupolven verran etäännytystä. Kukapa tästä enää kuohuisi.

Paitsi tietenkin Porkkala, joka kuljetti keväällä 1918 Loviisassa isänsä ruumista vesikelkalla kotiin. “Minä en anna anteeksi”, Porkkala tokaisi kiihdyksissään. Ympärillä toimittajat kirjoittivat sanat innoissaan muistiin. Joku vielä kantaa kaunaa!

Marraskuussa Porkkala täyttää sata vuotta. Kenellepä sitä antaisi anteeksi, kun kukaan ei vielä ole pyytänytkään, hän pohtii.

Suomenlinnassa Porkkalan kiukun herätti Erkki Tuomioja, joka puheessaan harmitteli, että punaiset tarttuivat aseisiin.

“Ei minun isäni ottanut asetta käteen. Hänet ammuttiin siitä huolimatta. Hän oli aseeton ihminen ja Punaisen ristin riveissä.”

Porkkala aprikoi hetken. Ei olisi ehkä pitänyt sanoa Suomenlinnassa niin rajusti, mutta sappi kiehahti ja toimittajat sattuivat olemaan kuuloetäisyydellä. Ei silti kaduta.

“En minä voi hyväksyä sitä, että Tuomioja esittää anteeksipyyntöjä punaisten puolesta. Toisella puolella kyllä on väkeä, joiden pitäisi pyytää anteeksi.”

Porkkalan kodin seinät Helsingin Kalliossa ovat täynnä omia maalauksia. Luvassa on näyttelykin, satavuotispäivän kunniaksi.

Taulut dokumentoivat Porkkalan, punaorvon, sotavangin ja ammattiyhdistysjohtajan, retkiä. Ne kuvaavat Volgan aroa, Länsisataman laivoja, Turun lääninvankilan selliä, kolumbialaisia orpopoikia, lapsuuden Loviisan suola-aittoja. Porkkalan omien taulujen joukossa on matkamuistoja: grafiikanlehti Espanjan sisällissodan ajalta, indonesialaisia marionetteja, Ho Chi Minhiä esittävä maalaus.

Yksi tauluista, kirkasvärinen naishahmo, näyttää lähes impressionistiselta. Se on kesken. Vaimon muotokuva oli jätettävä viimeistelemättä, kun sokeus sai vallan.

Pienessä kehyksessä on kummallinen ruskea kappale, kenties alumiinia. Se on kappale Vietnamissa alasammutusta amerikkalaisesta pommikoneesta.

Palataan huhtikuun 1918 tapahtumiin. Porkkala haluaa todistaa, että hänen isänsä, oikeudetta ammuttu, oli rauhan mies. Hän kaivaa esiin Loviisan kaupungin historian.

Isä-Porkkala oli ollut innokas agitaattori, muttei ilmeisestikään mikään väkivallantekijä. Kirjassa selostetussa 3. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa hän oli puhunut punaisten ja valkoisten paremman yhteisymmärryksen puolesta.

Juho Emil Porkkala oli torpparin poika Kauhajoelta. Hän oli kääntänyt selkänsä uskonnolle ja löytänyt Matti Kurikan utopistisen sosialismin. Ankara mutta oikeudenmukainen ja tarmokas leipuri tunnettiin Loviisassa hyvin – etenkin siitä, että hän kieltäytyi menemästä papin eteen päästäkseen vihille tai kastaakseen kaksi poikaansa.

Sosialisti-Porkkala ei tietenkään jäänyt ulkopuolelle, kun punakaarteja perustettiin. Vakaumukseen kuului kuitenkin myös aseettomuus. Porkkala lähti rintamalle välskärinä.

Huhtikuun alussa 1918 Juho Emil Porkkala oli ollut Lusissa hoitamassa Tampereella haavoittuneita punakaartilaisia. Vierailu kotona Loviisassa oli lyhyt: illallisen jälkeen oli palattava junalla Lahteen. Saksalainen laivasto-osasto oli nousemassa maihin Loviisan satamassa.

“Muistan aina hänen viimeisen ateriansa. Oli niin reipasta se touhu, niin kuin isäni touhut aina. Syötiin paistettuja perunoita ja läskiä, ja hän otti molemmat pojat polvilleen ja sanoi ’olkaa kilttejä äidille, jos isä ei koskaan enää palaa’. Tämä on minulle kaikkein vaikein sanoa.”

Kolme tuntia isän lähdön jälkeen yhdeksänvuotias Veikko avasi oven kuolinviestin tuojalle. Lahden-juna ei ollut ehtinyt lähteä, kun valkoiset ja saksalaiset saapuivat. Juho Emil Porkkala ja muut junassa istuneet miehet ammuttiin läheisessä metsikössä isoa kiveä vasten, tutkimatta.

“Oli katkera pala kertoa se äidille.”

Metsänlaidassa oli vielä lunta, kun Veikko Porkkala nosti veljensä ja äitinsä kanssa isän ruumiin vesikelkkaan. Hautajaisissa suojeluskunta vartioi joukkohaudan ympärille kokoontuneita surijoita.

Isä oli ankara mies. Porkkalan pojat saivat spartalaisen kasvatuksen: kun kolmivuotias Veikko astui viikatteeseen, isä antoi risua ennen kuin ompeli haavan. Vettä säikkyneen herkän pikkupojan pelko parannettiin upottamalla jorpakkoon.

“En ole tähän mennessä vielä käyttänyt käsineitä, koska ei saanut palella.”

Henni-äiti opetti nuorille runonlausuntaa työväentalolla. Jos isän kuolema herättikin Porkkalan veljeksissä luokkatietoisuuden, äidin kulttuuririennoissa sitä ravittiin. Hiljalleen Veikko alkoi kokea velvollisuudekseen täyttää isänsä paikka työväenliikkeessä.

Toki aatteelliseen toimintaan veti myös 1920-luvun Suomen ankara todellisuus. Neljällä kuulalla valkoiset olivat tehneet kaksi uutta jäsentä kymmenientuhansien punaorpojen laumaan, jolle ei riittänyt pulpetteja eikä leipää. Oli aikuistuttava. Veikko Porkkala meni 12-vuotiaana töihin, 17-vuotiaana naimisiin ja 24-vuotiaana vankilaan.

Me oltiin jätkiä kumpikin

käsin känsäisin, housuin pihkaisin,

kesän pitkään läskiä, leipää purtu

eikä mitään surtu.

Äidin runonlausuntaoppi on tallella. Rytmi on miellyttävä ja innostunut, eikä lausuja takeltele. Alun perin Viljo Kojon runo Muistoja menneiltä ajoilta lausuttiin Veikko Porkkalalle aivan eri muodossa:

— .

— .-.. – .. .. -.

.— .- – -.- .. .-

-.- ..- — .–. .. -.- .. -.

Tammisaaren pakkotyölaitoksessa sellinaapurina oli Harju, lentojätkä: toveri, joka oli uittanut puita pohjoisesta Uusikaarlepyyn satamaan. Porkkalan ja Harjun välissä oli puoli metriä paksu kiviseinä.

Lentojätkä opetti Kojon runon Porkkalalle morseaakkosin seinän läpi. Porkkala oli oppinut sähköttämisen taidon aliupseerikoulussa, Harju jossain muualla reissujensa varrella.

“Viljo Kojosta en pidä, koska hän oli fasisti, mutta hän teki oikeudenmukaisen runon. Silloin jätkä oli kauhea sana. Se on kuitenkin paljon parempi kuin puutavarakapitalisti, joista sanottiin, että he ovat luoneet Suomen vihreän kullan puusta. Todellisuudessa sen on tehnyt jätkä, joka on sahannut ja hakannut ja uittanut ja pinkannut puun valmiiksi, jotta kapitalisti myisi ne ulkomaille ja ottaisi itselleen siitä rahan ja maineen.”

Sodan loputtua Porkkala vapautui vankilasta ja kierteli maata kommunistisen puolueen leivissä. Vaasassa käydessään hän kerran etsi lentojätkän käsiinsä.

“Muisteltiin menneitä. Sen jälkeen ei enää tavattu.”

Porkkalalla on kaksi tytärtä, nyt jo kahdeksankymppisiä. Ero ensimmäisestä vaimosta tuli aikaisin ja Porkkala huolehti lapsista jonkin aikaa yksin. Vankila-aikoina toinen vaimo huolehti tytöistä.

“Ei täällä itketä, täällä kirotaan”, Porkkala tokaisi Seija-tyttärelleen, kun tämä pääsi 15 vuotta täytettyään tapaamaan isäänsä vankilaan ja purskahti siellä itkuun. Liikuttunut Porkkalakin oli, mutta ei uskaltanut sitä tyttärelleen näyttää.

Porkkala yritti aikansa soveltaa isänsä kasvatusoppeja tyttäriinsä. Se kaduttaa paljon, ja tähän Porkkala palaa monta kertaa haastattelun aikana.

“Ei sitä tullut niin silloin ajateltua. Olin niin nuori isä. Lopulta huomasin, että väärin menee.”

Mutta nyt on hypätty tarinassa liian pitkälle. Palataan aikaan ennen sotia.

Erilaisilla verstailla Porkkala oppi ensin puusepäksi, sitten kommunistiksi. Siinä välissä hän kehysti maalauksia taiteilijoille ja alkoi pikkuhiljaa ymmärtää maalaustaidetta.

Hädintuskin täysi-ikäisenä Porkkala valittiin työpaikkansa pääluottamusmieheksi. Samalla aukeni tie kommunistisen puolueen maanalaiseen työhön.

“Tehtiin lentolehtisiä ja maalattiin tunnuksia. Siinä, missä nyt on Aleksis Kiven koulu, oli suuri sileä kivinen seinä, josta oli lohkaistu pala pois. Yhtenä yönä käytiin siinä ja maalattiin tunnus ’sosialismin voitolle’.”

Porkkalan vaimon sisar seurusteli naimisissa olevan miehen kanssa. Mustasukkainen vaimo ilmiantoi puolisonsa viinanmyynnistä. Viinapoliisi tutki Porkkalan kälyn asunnon ja löysi kattokruunusta paperikäärön, jonka Porkkala oli sinne piilottanut.

Porkkala tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta. Vankilassa vierähti lähes kaksi vuotta.

Jos niinä päivinä oli ammattiyhdistysliikkeen johtoportaassa, se riitti valtiolliselle poliisille syyksi vangita, Porkkala selittää. Niinpä poliisi vieraili Porkkaloilla taas syksyllä 1940. “Mennääs Porkkala taas”, hakijat tokaisivat, ja tällä kertaa vankeutta jatkui yhtä kauan kuin sotaakin.

Porkkalalla on maine kovana kommunistina, jääräpäisenä ja aatteessaan vahvana. Ehkä jopa vähän anteeksiantamattomana – siltähän Suomenlinnassa tiuskaistut sanat kuulostivat. Siihen nähden hän on hämmästyttävän sovitteleva ja lämmin. Kohtelias Porkkala pyytää anteeksi heti alkuun, varmuuden vuoksi, sanottuaan pahasti demareista ja Vasemmistoliitosta.

Jotain Porkkalan sovittelevuudesta kertoo hänen lähtönsä Turun lääninvankilasta sodan loputtua. Rauhansopimus oli taannut poliittisille vangeille vapauden, ja ilmassa oli suuren muutoksen odotusta.

Porkkalaa vapauttamassa oli vartija, joka oli poiminut tämän silmätikuksi heti ensikohtaamisella. Lähtiessään Porkkala huomasi – ja tästä hän tuntuu itsekin vähän yllättyneen – että katkeruus simputtajaa kohtaan on tipotiessään. Siinä hyvästeltiin kaikessa kaveruudessa.

“Vartija pelkäsi kamalasti ja kyseli, miten hänen nyt käy – että pitäisikö lähteä äkkiä pois vankilahommista. Minä rauhoitin, että ei sinun kuinkaan käy, jos et ole mitään pahaa tehnyt.”

“Oletinhan minäkin, että meidän valta se nyt tulee. Mutta eihän se tullut.”

Miksei tullut?

“Oltiin liian heikkoja.”

Sodan jälkeen valta näytti tosiaan siirtyneen Porkkalan ja aatetoverien käsiin. skdl oli eduskunnan suurin puolue, ja Porkkala rakensi sen järjestöverkkoa.

Yksi Porkkalan tehtävistä oli vakuuttaa ammattiyhdistysten jäsenet, tavalliset duunarit, siitä, että töitä oli painettava kovemmin kuin koskaan. Sotakorvaukset oli maksettava nopeasti. Ei siksi, että olisimme syyllisiä, Porkkala tarkentaa, vaan siksi, että Neuvostoliiton fasisminvastaisia sotaponnistuksia oli tuettava.

“Kerran tuli poikia Hietalahden telakalta piiritoimistoon ja kysyi, että mitä helvettiä te oikein meinaatte, kapitalistihan tässä rikastuu. Minä yritin selittää pojille, että – niin kuin itse silloin uskoin – kapitalisti hyötyy nyt, mutta kaiken tämän, minkä rakennamme, rakennamme itsellemme.”

Vallankumous näytti olevan käsillä. Pian olisi työläisten vuoro nauttia ponnistustensa hedelmistä.

“Ei niin tapahtunut. Ei Suomea rakennettu työläisiä varten. Työläiset rakensivat kapitalisteille, kuten ennenkin, yhteiskunnan, jossa kapitalisti elää hyvin.”

Mikä olisi sitten voinut mennä toisin? Vasemmiston yhteistyö, Porkkala arvelee.

Se nimittäin katkesi jossain vaiheessa kylmään sotaan. Entiset aatetoverit valitsivat yhteistyön kapitalistien kanssa ja kampesivat kommunistit pois julkisista elimistä ja ammattijärjestöjen johtopaikoilta.

Helsingin huoltolautakunnassa 30 vuotta istunut Porkkala oli oppinut tekemään politiikkaa sosiaalidemokraattien kautta. Yhteistyö toimi hyvin: koska kommunistin ehdotukset torjuttiin, sdp:n Kaarina Suonio tapasi esittää Porkkalan ideat ominaan.

Sosiaalidemokraatit ikään kuin lainasivat kommunistin vakaumusta, ja kommunistit taas hyötyivät demareiden vaikutusvallasta. Vähän kerrallaan yhteistyö teki sosiaalivirastosta humaanimman paikan, jossa annettua apua ei enää merkitty velaksi eikä poliisimentaliteetti jyrännyt.

Vaikuttaa siltä, että kääntäessään selkänsä poliittisen kentän vasemmalle laidalle Porkkalan entiset toverit menettivät ankkurinsa aatemaailmaan ja päätyivät ideologiselle tuuliajolle. Pitäisi pitää keskusteluyhteys molempiin suuntiin auki, Porkkala pohtii, ja puheessa kuuluu ehkä vähän isä-Porkkalan ääni – se sillanrakennushalu, johon viitataan Loviisan kaupungin historiassa.

Palataan vähän taaksepäin. Muistelmissaan Puuseppä työväenluokan palvelijana Porkkala kuvaa hetkiä vuonna 1954, jolloin hän Moskovassa opiskellessaan ensi kertaa aavisti, että Stalinia ei tulla aina muistamaan sankarina. Kirjan esipuheessa hän toivoo, että lukija tarkastelee hänen valintojaan senhetkistä historiallista taustaa vasten: niitä ei voida siirtää “kuin laatikossa tähän hetkeen tarkasteltaviksi”.

Mikä Neuvostoliitossa meni pieleen?

“Neuvostoliitto ei sortunut omaan voimaansa, vaan siihen, että vallassa olleet ihmiset eivät käyttäneet valtaansa oikein. Asemaa, jossa on mahdollisuus määrätä toisesta ihmisestä, käytettiin väärin.”

Kun Stalinin ajasta vihdoin ryhdyttiin tekemään tiliä, Porkkala oli huolissaan siitä, että puolue rapautti omaa uskottavuuttaan kertomalla puolitotuuksia. Samalla Stalinin kontolle laitettiin sellaisiakin virheitä, jotka olisivat vaatineet laajempaa itsetutkiskelua.

“Ei Stalin ollut pahin, vaan ne pikkustalinit, jotka kantelivat muista.”

Porkkala ei ole vaihtanut puolta. Hän on yhä puolueen jäsen. Jakaisi lentolehtisiäkin, elleivät toiset pitäisi häntä jo liian vanhana hommaan. Hän luottaa siihen, että kommunismi vielä joskus toteutuu sellaisena kuin pitää, ilman pikkustalineja ja ihmisten ahneutta.

“Ei aate ollut huono, mutta ihmisen täytyy oppia tekemään jotain toisin.”

Tätä voisi sanoa naiiviksi. Ehkä se olisi kuitenkin liian paksua: Porkkala täyttää parin viikon päästä sata vuotta. Kenties hän näkee jotain, mitä me muut emme.

Porkkalalla on historiallista perspektiiviä. Kysytään siis neuvoa. Mikä on taistelun tilanne nyky-Suomessa?

“Suurin vihollinen tulee olemaan fasismi. Kaikkialla on nähty, miten pulan tullessa fasistit voimistuvat. Eivätkä perussuomalaiset ole – vaikkeivät vielä tätä tunnustakaan – mitään muuta kuin fasisteja.”

Kokoomus tulee käyttämään perussuomalaisia hyväkseen paisuttaakseen omaa kannatustaan ja pitääkseen työläiset kurissa, Porkkala ennustaa: niin on oikeisto aina toiminut. Ja kun entisenlainen riisto on säännöksillä lopetettu, kokoomuskin on ryhtynyt esittämään olevansa työläisten puolella.

“Kaikkein pahinta on se, kun työläiset, tavalliset ihmiset, uskovat, että kapitalismi sittenkin vielä elää. Ei elä.”

Olisi niitä tarinoita epäilemättä kerrottavana lisääkin. Porkkala on tehnyt pitkän uran kansainvälisessä ammattiyhdistysliikkeessä. Kansainvälisen rakennus-, rakennusaine- ja puutyöväen liiton uitbb:n pääsihteerinä hän toimi lähes neljännesvuosisadan. Hän on seissyt kunnialavalla Juri Gagarinin ja Fidel Castron kanssa, tavannut Che Guevaran, illastanut Ho Chi Minhin ja Salvador Allenden seurassa. Porkkalan kaapissa on kahdeksanmillinen filmi Allenden puheesta – yhdestä tämän viimeisistä.

Porkkala on ollut putkassa monessa maassa, puristanut montaa kättä ja seurannut, kun kylmä sota teki lopun työväen yhtenäisyydestä. Välillä pääsihteerin oli palattava maanalaisiin hommiin.

“Kerran olin menossa Barcelonaan Francon aikana tapaamaan kontakteja ja jäin kiinni Ranskan ja Espanjan rajalla. Olin kaksi päivää putkassa. Kolme kertaa minut riisuttiin alasti ja haettiin papereita joka paikasta, mutta minulla oli yhteyshenkilöiden osoitteet suussa. Lopulta ne oli nieltävä.”

Tarinoita riittäisi, mutta Porkkalaa väsyttää jo. Marxista on silti vielä puhuttava.

Porkkalan mielestä nykytilanne alkaa nimittäin näyttää siltä, että Karl-sedän ennustukset ovat käymässä toteen.

“Marx kirjoitti, että lopulta sekä kapitalistit että työläiset tulevat voimaan huonosti kapitalismissa. Nyt kapitalistit riitelevät ahneuksissaan voitonjaosta keskenään.”

Porkkala ei tiedä, onko vallankumouksen hetki vielä tullut. Ehkä on, ehkä ei – riippuu siitä, onko työläisten asema jo niin kurja, että kumous ja sitä seuraava hyppy tuntemattomaan alkaa vaikuttaa houkuttelevammalta kuin nykymenon jatkuminen.

“Jos vanha järjestys on kyllin viisas antaakseen uudelle tilaa, se on ainoa, joka voi sen pelastaa.”

Olemme juuri puhuneet nykyvasemmiston tilasta ja hetken aikaa luulen, että Porkkalan “vanha järjestys” viittaa vasemmistopuolueiden johtoon. Se taitaa olla omaa tulkintaani. Porkkala puhuu kapitalismista.

“Ilmeisesti on kuitenkin niin, että työläiset joutuvat loppujen lopuksi uudelleen käyttämään voimakeinoja päästäkseen kapitalismista eroon. Se on historiallinen tosiasia.”

Erkki Tuomiojankin olisi Porkkalan mielestä aika puhua taas siitä, mikä on työläisen asema tässä yhteiskunnassa. Ja siitä, onko luokkataistelu todella ohi, kuten väitetään. Jäisi vähemmän aikaa pyydellä anteeksi 90 vuotta sitten ammutun välskärin ja muiden punaisten puolesta.

Pitäisi puhua siitä, että kapitalisti haluaa yhä ostaa työvoimaa mahdollisimman halvalla, ja että sille pitää panna vastaan. Pitäisi sanoa, että työväenluokka on yhä sorrettu.

“Kyllä minä satavuotias yritän kaiken vielä tehdä, mutta ei enää riitä ulottuvuutta niin kuin ennen”, Porkkala pahoittelee. “En minä silti sano, ettenkö kerkiäisi vielä kerran vankilaan.”

________________

1908 Porkkala syntyy

1918 Isä, Juho Emil Porkkala ammutaan

1921 Töihin

1926 Naimisiin

1933 Vankilaan

1935 Vapaaksi

1940 Vankilaan

1944 Vapaaksi

1946 Helsingin huoltolautakunnan puheenjohtajaksi

1954 Moskovaan opiskelemaan

1956 Paluu Moskovasta

1960 Kansainvälisen rakennus-, rakennusaine- ja puutyöväen liiton pääsihteeriksi

1973 Chilen presidentti Salvador Allende murhataan

1983 Eläkkeelle

Veikko Porkkalan 100-vuotisjuhlanäyttely Kallion kirjastossa 18.–29.11. Porkkala täyttää sata vuotta 22.11.2008.

Hanna Nikkanen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Sellosalin syksy 2018