Näin puhui Björn Wahlroos

Finanssikriisi ei ole muuttanut mitään. Suomen palvotuin kartanonherra Björn Wahlroos on yhä taloudellisen ajattelun johtotähti, vaikka juuri hänen hyveensä johtivat finanssikriisiin. Hänellä on vain käynyt hyvä flaksi. Nyt hän opettaa, mitä on yhteiskuntavastuu.

Istun Ylen viestintäseminaarissa ja kuuntelen, kun toimittaja kertoo aktivismista ja näyttää kuvia aktivistivuosilta. Seminaari järjestetään Helsingin Katajanokalla Marina Congress Centerissä.

Odotan, että nyt saa sitten valittaa ja marista. Ei saa, tilaisuus on tarkoitettu poliitikoille ja talous- ja mediaeliitille. Aiheena on vitsikkäästi ”vastuu, etiikka ja moraali – sinun, minun, meidän”.

Kuuntelen, kun entinen aktivisti-toimittaja opettaa, että aktivismi on elämäntapana kivaa, mutta siihen sisältyy liian mustavalkoista ajattelua. Oikea toimittaja taas etsii tasapainoista totuutta näkökulmien moneudesta.

Sitä minäkin teen. Yritän ottaa selvää, mitä höpötys moraalista ja vastuusta yritysmaailmassa tarkoittaa. Pääesiintyjänä kun on Björn Wahlroos, joka aloittaa puheensa kehumalla, että muistaa häntä edeltäneen esityksen aikana kuullun työväenmarssin sanat: ”Nyt sortui pakkovalta”.

Wahlroos ei tietenkään viittaa tässä kapitalismin pakkovaltaan vaan talouden vapauttamiseen 1980-luvun lopussa. Seurauksena tuli lama, jonka maksajiksi joutuivat suurissa mitoin pienyrittäjät.

Nyt suuren finanssikriisin maksajina toimivat valtiot, jotka ovat taanneet pankeille ja markkinoille rahaa tuhansia miljardeja euroja. Pelkästään Suomi elvyttää finanssikriisiä 13 miljardilla eurolla.

Kukapa voisikaan opettaa vastuuta paremmin finanssikriisin aikoina kuin itse talouskettu Wahlroos, joka kertoo, että osakeyhtiö on määritelmällisesti ”hetkellisesti yhteen kuuluvaa pääomaa”. Osakeyhtiö on ”yhden asian liike”. Se on olemassa ”ainoastaan siksi, että että sen omistajat haluavat toimia yhdessä saadakseen suuremman skaalan etuja eli tuottaa voittoa ja taloudellista vaurautta”.

Ei Wahlroos mitään äärioikeistolaista sano, hän vain kiteyttää muutoksen, joka on itsestään selvä ja tapahtunut. Yrityksen ainoa tehtävä on maksimoida tuotto omistajalle. Tämä maksimointi näkyi siinä, että ennen kriisiä alle 20 prosentin tuottoja pidettiin naurettavina. Vielä esimerkiksi 1970-luvulla viiden prosentin tuotto oli hyvä.

Wahlroos naureskelee vanhalle yritysmallille, johon kuului kaiken näköinen Mitbestimmung, yhteistoiminta ja muut ”yritysdemokratiajärjestelyt”. Ironian hän vie niin pitkälle, että vanhassa mallissa omistajan edut oli riistetty kokonaan: ”eihän tämä yritys ole enää kenenkään”, tai ”se on meidän kaikkien, jotka siellä työskentelemme”.

Näin Björn Wahlroos puhuu keväällä 2009 Ylen viestintäseminaarissa.

Wahlroosin mukaan vanhassa mallissa unohtui, ”mitä ne alkuperäiset riskinottajat ja omistajat tässä tekevätkään, juu, he saavat jonkin pienen korvauksen vaivoistaan, mutta se yritys on jo aikoja sitten erkaantunut heistä ja alkanut elää jonkinlaista valtiollista elämää instituutiona.”

Wahlroosin mukaan nykyajan yritysmallissa yritys ajaa ”yksiselitteisesti taloudellisia arvoja. Se on omistajiensa alter ego ja heidän toiminnallinen muotonsa. He voivat purkaa sen koska tahansa.”

Finanssikriisi kuitenkin osoitti, että riskejä eivät kuitenkaan kanna ”riskinottajat” tai pankit vaan velalliset ja valtio. Finanssikriisistä kirjoittanut filosofi Slavoj Žižek on sanonut, että ”onkin totta, että elämme riskialttiiden valintojen yhteiskunnassa, mutta se on yhteiskunta, jossa toiset (Wall Streetin johtajat) tekevät valinnat, kun taas toiset (tavalliset asuntolainan maksajat) ottavat riskit.”

Marraskuussa 2009 uutisoidaan, että finanssikonserni Sampo pyrkii nostamaan omistuksensa pohjoismaiden suurimmasta pankista Nordeasta 25 prosenttiin. Entinen pankkikonserni, joka on myynyt pankkitoimintansa, kasvattaa nyt omistustaan toisesta pankista.

Vuonna 2006 Sampo möi pankkitoimintansa Danske Bankille neljällä miljardilla eurolla, kuittasi kaupasta kolmen miljardin myyntivoiton ja kasvatti Sampo-konsernin pääoman 7,5 miljardiin euroon.

Nykyistä Nordea-omistusta Sammon konsernijohtaja Kari Stadighin kehuu ”erittäin hyväksi omistukseksi”. Sammon omistajana häärii median ja eliitin rakastama hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos.

Finanssimaailmassa omistamispeli on muuttunut yhä hetkellisemmäksi ja virtuaalisemmaksi. Samalla ollaan hyvin yksimielisiä siitä, että finanssikriisin syy oli juuri maailmanlaajuinen pankkijärjestelmä ja sen valvomattomuus.

Finanssikriisiin johtaneen ajattelun ytimen paljastavat finanssitoiminnan eturivissä toimineet vipurahastot. Niissä sijoitetaan esimerkiksi miljoona ja otetaan helppoa lainaa yhdeksän miljoonaa, jolloin sijoituksen kokonaissumma moninkertaistuu 10 miljoonaksi vipuna toimivan lainan kautta. Sitten tämä 10 miljoonaa sijoitetaan rahastoihin tai yhtiöihin, joiden normaalituotto-odotukset olivat viime vuosina minimissään 20 prosentin luokkaa. Suuret voitto-odotukset siis.

Kuitenkaan pankkijärjestelmää ei kiinnostanut, mitä yhdeksän lainamiljoonan takuuna on. Kaikki kävi takuusta, fiktiiviset arvopaperitkin. Ja nyt tiedämme mitä tapahtui, kun riskit realisoituivat. Näin oli siis ennen finanssi-, tai pikemmin luottokriisiä.

Voisi luulla, että jotakin on opittu. Ei ole. Finanssikeinottelun ammattilaiset otetaan edelleen tosissaan ja heitä pidetään niin älykkäinä ja mukavina, että heistä ei voi edes kirjoittaa kriittisesti. Björn Wahlroosista ei saa tehtyä kriittistä juttua, hän on korkeintaan ”hurmaava lurjus”.

”Wahlroos on pukeutunut täydellisesti istuvaan, räätälillä teetettyyn pukuun, riettaaseen pinkkiin solmioon, hiukset ovat tiptop, viikset ovat juuri niin kuin pitääkin. Hän on pitkä, suoraryhtinen ja vetää esittelyt täydellisellä Oxfordin englannilla” haastateltava kertoo toimittajien ammattilehti Journalistissa.

”Tie tuhoon on kivetty mitä parhaimmilla tarkoitusperillä”, jatkaa Wahlroos etevänä reettorina. Hän ei puhu nyt kuitenkaan finanssikriisistä vaan liiallisen yhteiskuntavastuun vaaroista.

Yritysten pitää varoa, etteivät ne mene liikaa mukaan yhteiskuntavastuuhöpötykseen. Wahlroos väittää, että ”mikään ei ole elämässä helpompaa kuin asettaa jokin hieno tavoite ja sitten sanoa, että kaikki keinot ovat tämän tavoitteen saavuttamiseksi pyhitettyjä”.

Helppoa on Wahlroosin mukaan myös väittää, että moraalisuuspuhe olisi vastaus kaikennäköisiin ongelmiin.

Wahlroos puhuu yritysten yhteiskuntavastuusta. Wahlroosin kritiikin kärkenä oli kuitenkin se, että yritykset kilpailevat tekopyhillä moraali- ja etiikkaohjeistoillaan.

On epärealistista odottaa, että yritykset kantaisivat moraalista vastuuta. Eiväthän veronmaksajatkaan kerää veroja itse tai rikolliset ilmoittaudu rikoksen tehtyään itse poliisille.

Wahlroosin mukaan yrityksistä on vallalla siis kaksi käsitystä, uusi ja vanha. Vanhanaikaisen mallin mukaan ”yritys on itsenäinen yhteisö, lähes kuin kunta tai valtio, verosubjekti, instituutio, ajallisesti lähes ikuinen”. Tämä käsitys muodostui 1960-luvulla.

Sen sijaan nykyaikainen malli on omistaja- ja pääomakeskeinen. Voidaan unohtaa kaikki muu. Yritys on pelkästään omistajiensa yhteenliittymä, omistajiensa yhteistoiminnallinen muoto, ”ohut sopimuksen verkko, joka sitoo toisiinsa omistajiensa pääoman”.

Wahlroos jatkaa saarnalla siitä, että yritystoiminta on ajallisesti rajallista: ”Yritys ei ole pysyvä. Tämä ei ole missään yhtä ilmeistä kuin private equity -rahastoissa, jotka itse asiassa tekevät ajallisesti rajoitettuja liikerakenteita ja sitten pyrkivät realisoimaan ne.”

Juuri tätä ”ajallisesti rajoitettua” sijoittamispeliä Wahlroos on menestyksekkäästi harrastanut. Perustetaan pieni riskirahoituspankki, joka myydään isolle pankille ja jonka johtajaksi sitten päädytään. Sitten myydään pankki ulkomaille ja ostetaan ulkomailta oikealla hetkellä toinen. Onnistujan finanssipeliä. Epäonnistujista ei vain puhuta.

Mitä ovat nämä private equity -rahastot, joista Wahlroos puhuu? Ne ovat sijoitusinstituutioille tarkoitettuja pääomasijoitusrahastoja, rahastojen rahastoja, jotka sijoittavat osake- ja lainapääomasijoituksia yrityksiin tekeviin pääomasijoitusrahastoihin. Ne tavoittelevat pääomasijoitusrahastojen keskimääräisen tuoton ylittäviä tuottoja.

Miten sitten tehdään parempaa tulosta? Ei ihan puhtailla papereilla, kuten selviää alan sanonnasta Never pay in cash, never play by the rules, never tell the truth. Private equity -rahastot (PE) tahkoavat rahaa joko sillä, että sijoitetaan esimerkiksi kymmeneen pieneen kasvavaan yritykseen, joista yksi osoittautuu rahasammoksi. Toinen vaihtoehto on alussa kuvailtu vipurahastotoiminta.

Kaksi vuotta sitten PE-rahastoja hehkutettiin, vaikka riskeistä oltiin täysin tietoisia. Helsingin kauppakorkeankoulun KY Financen senior adviser Antti Pirskanen kirjoitti plaza.fi:ssä, että ”PE on tällä hetkellä kuuminta hottia; jos lukee talousalan lehtiä niin Economistista aina Kauppalehteen saakka kaikki kirjoittavat Private Equity:stä. Sammostakin huhutaan, että Nalle alkaisi pian tekemään PE-sijoituksia.”

”Nalle” tarkoitti tietenkin Wahlroosia.

Pirskanen jatkaa selvitystä PE-rahastoista, että velkarahaa ”otetaan niin paljon kuin pystytään. Sen jälkeen yrityksen toimintaa tehostetaan, tehdään strategisia muutoksia ja maksetaan velat pois yhtiön tuottamilla kassavirroilla. Tämän jälkeen rahasto omistaa firman, johon laittoi omaa rahaa alussa hyvin vähän – nerokasta eikö totta? Totta kai käytännössä asia ei ihan noin helppoa ole. Velkavivun maksimaalinen käyttö tekee transaktiosta hyvin riskialttiin, mutta toisaalta myös tuotot ovat yleensä mahtavia.”

Tämä oli siis finanssikapitalismin ydintä pari vuotta sitten. Ja Björn Wahlroosin ajattelua keväällä 2009.

Voimme kysyä unisonossa Wahlroosin kanssa, että ”kumpi näistä yrityskuvista vastaa paremmin todellisuutta?” Ja tiedämme toki vastauksen, mutta haluamme kuulla perustelut.

Wahlroos sanoo ymmärtävänsä ”varsin hyvin niitä, jotka 1960–70-luvun muuttumattomassa, brežneviläisessä maailmassa mielsivät yrityksen instituutiona, vallankäyttäjänä, yhteiskunnan osana, johon tulee soveltaa samoja sääntöjä, joita sovelletaan yhteiskunnan muihin instituutioihin.”

Wahlroosin mukaan silloin ajattelu tuntui jopa luontevalta. ”Olettamus oli, että maailmanhistoria tulee jatkamaan tähän suuntaan, että tosiasiallisesti sosialismi on voittamassa tai vähintäänkin konvergenssi yhteiskuntajärjestelmien välillä kulkee siihen suuntaan, että tulevaisuus on massiivisten, ikuisten, institutionaalisten yritysten, jotka näyttelevät roolia ja mallia yhteiskuntavastuun kantajina.”

”Tämä oli sitä, mitä me stallarit kutsuimme vamo-kapitalismiksi, valtiomonopolikapitalismiksi – vaikka itse asiassa mä en ollut ihan hirveästi stallari. Tämä oli yksi kiinnostava vaihe Suomen historiassa.”

Vamokapitalismin ongelmat Wahlroos on kertonut tajunneensa jo 1970-luvulla. Finanssimarkkinoilla ei työllä ole arvoa, ainoastaan myytävillä tuotteilla eli osakkeilla ja arvopapereilla: ”this doesn’t make sense mä tajusin kesällä 1973. Marxin teoriassa oli aukkoja. Eihän voinut pitää paikkaansa, että hyödykkeen arvo syntyy työstä, joka sen tuottamiseen uhrataan. Arvo määräytyy markkinoilla.”

Sittemmin kun maailma muuttui ”markkinataloudellisemmaksi, me näimme että yritykset eivät ole enää pysyviä. Yrittäjyys nousi uudelleen kukoistukseen, toisaalta vanhat sopeutumattomat instituutiot kaatuivat. Yhtäkkiä Helsingin pörssissä on 5–10 prosentin vaihtuvuus, 10 vuodessa puolet yrityksistä pörssissä on vaihtunut jo nimeltään”, Wahlroos kertoo muutoksesta 1970–1980-luvulla.

Varsinaisen synninpäästön yhteiskuntavastuusta Wahlroosille antaa kuitenkin laki. ”Osakeyhtiölaki on eduskunnan säätämä, se on useita kertoja uudistettu eikä se ole mitenkään vanhentunut. Osakeyhtiölaki säätää yksiselitteisesti – tämä ei ole nyt minun äärifriedmanilaisilla silmälaseilla luetua – siellä lukee aivan selvästi, että yrityksen tarkoituksena on tavoitella voittoa. Yrityksellä ei ole oikeutta tehdä muuta kuin ajaa tätä osakkeiden yhteistä päämäärää, tuottaa heille taloudellista hyötyä.”

Demokratiavajeen Walhroos näkee osakkaiden välisissä suhteissa. ”Osakeyhtiölain aivan keskeisempiä periaatteita on sen osakkaiden yhdenvertaisuus.”

Näin puhui Björn Wahlroos.

Wahlroos sanoo kannattavansa yritysten yhteiskuntavastuun muotona on ”good corporate citizen”, yrityksen pitää ”noudattaa kaikkia sääntöjä, olla eettinen ja noudattaa ja kunnioittaa kaikkia niitä normeja, kirjoittamattomiakin, joita on olemassa.”

Tämän tekopyhemmäksi ei luulisi voivan mennä. Vaan voi. Wahlroos mukaan yrityksen tulee ”jättää arvoratkaisut ja hyväntekeväisyydet osakkaille, koska vain ne voivat tehdä arvoratkaisuja ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Muutoin, voin kertoa teille, mikään ei ole niin hauskaa kuin harrastaa hyväntekeväisyyttä muiden rahoilla, koska silloin sä saat kaiken plussan ja joku toinen maksaa sen laskun.”

Wahlroosin johdolla Sampo rahoitti puolueita vuosina 2006–2007 yhteensä 75?000 eurolla. Kokoomus sai leijonan osan.

Puheen ja keskustelun päätyttyä huomaan, että tuo hyvin pukeutunut mies kävelee minun pöytääni kohti. Ajattelen, että nyt hän tulee käännyttämään minutkin. Onhan presidentti Ahtisaarikin haukkunut Voimaa stalinistiseksi vai taistolaiseksiko se oli.

Ei. Vieressäni istuu Ylen entinen toimitusjohtaja ja Nokian entinen hallituksen jäsen Arne Wesberg, ilmeisesti osa Wahlroosin mediajengiä. Kuuntelen kuinka kartanoherra ja entinen yleisradion johtaja supisevat selkäni takana. Enkä saa mitään selvää.

Björn Wahlroos valitsee Tieto-Finlandia-palkinnon voittajan torstaina 26. marraskuuta.

_______________

Wahlroos: Näin päästöjä vähennetään

Tutkimusjohtaja Aleksi Neuvonen kysyy Wahlroosilta puheen jälkeen, mitä pitäisi tehdä, jotta 20 vuoden päästä voitaisiin sanoa, että onnistuimme vähentämään päästöjä.

Näin vastaa Björn Wahlroos: ”Ihmiskunta tajusi yhden asian, suunnitelmataloudella ei maailman ongelmia ratkaista. Ihmiskunta ymmärsi, että jokaisen ympäristöongelman lähtökohtana on sama asia: on asioita joita kukaan ei omista. Kukaan ei omista Itämerta, kukaan ei omista ilmaamme, kukaan ei omista valtameren kaloja, joita saa ryöstää ja raiskata.”

”Jos kukaan ei katso perään, se on kuin kaupungin puisto verrattuna mun omaan privaattiin puistoon. Mä voin luvata, että se on paremmassa kunnossa, kun sitä ei käytetä miten vaan.”

”Jos jollakin esineellä ei ole omistajaa, joka katsoo sen perään ja asettaa sen käytölle hinnan, niin sitä käytetään liikaa.”

”Jokainen ekonomisti, jopa täysin höyrypäinen keynesläinen, yhtyy siihen näkemykseen, että jos jonkin hyödykkeen arvo on nolla, sitä kulutetaan liikaa.”

”Jos ilma on ilmaista, sitä liataan. Jos ei joudu maksamaan siitä, että päästää ravinteita Itämereen, niin sinne menee helvetisti liikaa ravinteita. Ainoa tapa ratkaista nämä ongelmat on panna kulutukselle hinta. Ainoa tapa panna hinta on antaa jonkun omistaa ne. En tarkoita sitä, että minä tai joku muu yksityinen omistaisi maailman ilman tai valtameriä, mutta me voimme perustaa YK:n alaisen säätiön, joka omistaa Atlantin. Ja se säätiö myisi kalastusoikeuksia. Me voimme perustaa Itämeren valtioiden välisen yhteisön, joka omistaa Itämeren. Ja se voisi vaatia meitä kaikkia maanviljelijöitä maksamaan jokaisesta tonnista, joka me päästetään Itämereen. Tämä on ainoa ratkaisu. Ajatus päästökaupasta on oikea.”

Aleksi Neuvonen kysyy, että miten tähän tilanteeseen päästään. Kuka pakottaa valtiot sopimaan. Wahlroos sanoo, että se on ”helppo juttu, se pitää vain sopia, jonkun täytyy omistaa. Ennen nämä asiat on hoidettu väkivallalla”.

_______________

Björnin stallarivuodet

Thomas Micklin muistelee stallareita kirjassa Nyttiga idioter? Unga idealister, Lenin och sjuttiotalet: ”Minulla on oikein kiinnostava muistikuva. Minähän olin Björn ”Nalle” Wahlroosin kaveri ja eräänä päivänä hänellä oli kiintoisaa asiaa. Me seisoskelimme Kolmen sepän patsaalla ja hän sanoi käyneensä kokoustamassa. ”Olemme käyneet junttaamassa stalinistien kanssa – tule mukaan! Tule mukaan”, hän sanoi. Silloin minä olin vielä sosiaalidemokraatti. Oli mielenkiintoista, että hän käytti sanaa stalinisti. Vasta myöhemmin vähemmistökommunisteja alettiin kutsua taistolaisiksi. Vain porvarit kutsuivat meitä stalinisteiksi. En voi väittää, että juuri tuo hetki sai minut tekemään oman päätökseni [ryhtyä taistolaiseksi], mutta varmasti se edesauttoi sitä. Muistikuva on niin vahva.”

Camilla Berggren & Marianne Lydén: Nyttiga idioter? Unga idealister, Lenin och sjuttiotalet. Söderströms 2009.

_______________

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *