splash_image.jpg

Kun politiikka ei riitä

Alfredo Jaar tekee näyttelyssään sen, mistä hän muita kritisoi: typistää viimeisenkin tunteen kauppatavaraksi, väittää kulttuurintutkija Hanna Kuusela esseessään.

Runous vastustaa maailman automatisoitumista. Se – toisin kuin työpanos, asunto tai CV – ei ole vaihdettavissa miksikään toiseksi: ei rahaksi, ei lainaksi, ei ajaksi, ei hyödyksi. Siksi runous on paras toivomme finanssikapitalismia ja maailman automatisoitumista vastaan.

Suunnilleen näin väittää italialainen aktivistiteoreetikko Franco ”Bifo” Berardi kirjassaan Uprising. On Poetry and Finance (2012). Kutakuinkin vastakkaista julistaa chileläistaiteilija Alfredo Jaar Kiasman näyttelyssään Kun runous ei riitä.

Bifo ja Jaar haluavat molemmat maailman parasta, sen irtautumista brutaalin vallan ja talouden kahleista, liikkumisen vapautta ja kuoloniskua yksinkertaistetuille ja monotonisille viesteille. Toinen sanoo, että saavutamme tämän runoudella, toinen väittää runoutta riittämättömäksi.

Mikä Jaarille sitten riittää? Kiasman näyttelyesitteen mukaan Jaarin näyttelyn pääteemoja ovat yhteiskunnalliset ja eettiset kysymykset. Hän kommentoi maailmaa ”kriittisen ja humanistisen maailmannäkemyksen läpi”. Niinhän hän tekee.

Astun Kiasman näyttelytilaan, ja näen ensimmäisen Jaarin teoksen. Se koostuu mustista tynnyreistä, jotka on täytetty vedellä. Veden pintaan heijastuu nigerialaisen Kokon kaupungin asukkaita, jotka ovat kärsineet italialaisten tankkerien kuljettamista myrkkykemikaaleista.

Ihan vaikuttava teos, ja tärkeä aihe, mutta kuten näyttelyn nimi jo kertoo: se ei riitä. Runous ei riitä. Siksi näyttelyesitteessä kerrotaan teoksen muistuttavan siitä, ”miten länsimaat käyttävät Afrikan köyhiä maita ongelmajätteensä kaatopaikkoina rahaa vastaan”.

Minusta tuntuu, että ajatuksen keksiminen itse ei olisi ollut vaikeaa, sillä teoksella on suorasukainen nimi: Maantiede=sota (1991).

Teoksen viesti alkaa käydä selväksi: maantiede määrittää kohtaloita ja altistaa konflikteille, joissa länsimaat – siis me – olemme usein voittajia tai riistäjiä, köyhät maat ja niiden ihmiset kärsijöitä. Voiteluaineena toimivat kauppatavarat, ja kääntöpuolena syntyy katseiltamme piilotettua ongelmajätettä.

Viesti ei ole monimutkainen ymmärrettäväksi, mutta kuin varmuuden vuoksi näyttelyhuoneen seinällä olevassa tekstissä vielä huomautetaan: ”Kun katsot heijastuksia, näet myös oman kuvasi.”

Tämän suorempaa ei asiaa voi nuijia näyttelyvieraan kalloon. Vähempää ajattelua ei taideteos oikeastaan voi vaatia.

Berardin mukaan meiltä on automatisaation, teknologian ja finanssikapitalismin myötä katoamassa sensibiliteetti, eli herkkyys ymmärtää sitä, mitä ei sanoin tai digitaalisin merkein voi kuvata.

Jaar taas uskoo sanoihin. Jaar ja Kiasma selittävät ja selittävät, kirjoittavat sanoja isoin palkkikirjaimin, valokirjaimin, näyttelyesitteeseen, seinille, julisteille, valkokankaalle, paperille. Sanoja toisten perään. Jaar ja kuraattorit tekevät sen, mitä ala-asteen opettajat varovat: he kaatavat näyttelyvieraiden päihin ämpäreillä ajatuksia – eivät niinkään yritä saada heitä ajattelemaan itse.

Ehkä näyttelyn nimessä Jaar viittaakin itseensä? Jos runous tai taide on tätä, se ei tosiaan riitä.

Bifo on aktivistiteoreetikko, joka panee toivonsa taiteeseen. Jaar on taiteilija, joka panee toivonsa aktivismiin ja teoriaan. Miksi taiteilija ei usko taiteeseen eikä teoreetikko teoriaan?

Jaarin vahvuutena on, että hän onnistuu yhdellä kollaasilla, aforismilla tai installaatiolla sanomaan enemmän kuin moni representaatioiden tutkija kymmenellä artikkelilla. Tällaista käsitetaide usein on: kirkkaita, yksinkertaisia ajatuksia, ei niinkään monimutkaista ja monikerroksellista pohdintaa.

Kun tällaisia teoksia kootaan retrospektiiviin, alkaa kuitenkin katkeamaton puhe taiteen monitulkintaisuudesta. Parhaiten sen näkee Kiasman tuottamasta näyttelyjulkaisusta, joka sisältää ”kahdeksan uutta merkittävää esseetä”. Suuri osa esseistä toistaa yksinkertaisesti saman, mitä jokainen kävijä voi omin silmin nähdä tai mitä teosten esittelyteksteissä jo lukee.

Jaarin teoksista ei oikein ole sen enempää sanottavaa. Silti kirjoittajat yrittävät pelastaa teokset niiden yksinkertaiselta ja sellaisena aivan onnistuneelta sanomalta.

Miksi näin on? Miksi kaikkein julistavimpiakin taideteoksia kiiruhdetaan usein kiittämään siitä, että ne eivät osoittele ketään vaan antavat ajattelemisen aihetta? Eivät ne pahemmin anna. Kyllä ne osoittelevat.

Taiteilijat, kriitikot ja kuraattorit yrittävät selittää pois ne sormet, joilla he selvästi osoittavat kohti itsekkyyttä, riistoa ja rikoksia. Moraalista kannanottoa yritetään olla kutsumatta sellaiseksi, vaikka kukkataulua saa mainiosti kutsua kukkatauluksi.

Ehkä taustalla on yritys pelastaa unelma taiteen kyvystä saada meidät valpastumaan, vaikka tästä unelmasta Jaar ja hänen ihailijansa ovat pitkälti luopuneet.

Haluamme säilyttää uskomme taiteen moninaisuuteen ja kykyyn herkistää meitä, mutta emme näytä arvostavan taidetta, joka näin tekee. Meille tuntuu riittävän, että taide sanoo kaiken todella, todella suoraan. Niin kuin Jaar, joka on painanut tuhansille julisteille tekstin: ”Valokuvaa ei oteta. Se tehdään.”

Jaarin näyttely on osa voimistuvaa aaltoa, jossa runouden ei pidä olla niinkään runoutta, vaan politiikkaa. Samoin kuin uskon ei pidä olla uskoa, vaan politiikkaa, kuten Kai Sadinmaa vaatii tuoreessa pamfletissaan 10 käskyä kirkolle.

Samalla se, mitä aiemmin on pidetty politiikkana, jää yhä harvempien käsiin ja yhä vähemmälle huolenpidolle.

Vaeltelen ympäri näyttelyä etsimässä ajattelemisen aihetta. Vihdoin löydän jotain.

From Time to Time -teoksessa (2006) Jaar on pannut esille yhdeksän Time-lehden kantta. Ne kuvaavat villieläimiä ja nälänhätää. Näyttelytekstin mukaan tarkoituksena on osoittaa, miten rajoittuneista näkökulmista Afrikkaa esitellään mediassa. Aina vain nälkää ja eläimiä, niin harvoin ”kaupunkeja, kulttuuria ja koulutusta”.

Alan ajatella. Jaarin näyttelyssä on

tyttö Hongkongin pakolaisleiriltä, poika Ruandan pakolaisleiriltä, 

kansanmurhassa perheensä menettänyt tyttö, 

nälkään nääntyvä sudanilaislapsi, 

vietnamilaisia venepakolaisia.

Lopulta löydän myös kaupungin, kulttuurin ja koulutuksen: näyttelyn perällä on kuva Valkoisen talon tilannehuoneesta Osama bin Ladenin murhan hetkellä. Siellä istuu koulutettuja ihmisiä, kuten Barack Obama ja Hillary Clinton.

Ironista kyllä, Jaarin näyttelyn esillepano sanoo selvimmin sen, mitä hän teoksillaan yrittää sanoa. Taas kerran mietin: jos taide on tätä, se ei todellakaan riitä.

Moni hyvää tarkoittava ihminen on innostunut Jaarin näyttelystä, koska Jaarkin tarkoittaa hyvää. Jaar päätyy kuitenkin itse tekemään sen, mistä hän muita kritisoi: ajattelemaan meidän puolestamme, näyttämään kehitysmaat ongelmapesäkkeinä, viemään meiltä sensibiliteetin ja laittamaan meidät reagoimaan kuin koneet. Hui! Uuh! Viimeinenkin tunne supistuu informaatioksi, ja siitä tulee vaihtotavaraa.

Tuloksen voi katsoa Twitteristä, johon Kiasma oli kutsunut avajaisvieraansa twiittaamaan näyttelystä. Moni twiittaaja ja ystäväni on todennut Jaarin näyttelyn itkettäneen. Ehkä he sitten todella itkivät, vaikka en käsitä, miksi. Jaar esittelee samoja kuvastoja, joita Helsingin Sanomat, Guardian, Time ja palkitut valokuvaajat esittelevät päivittäin.

Ehkä näyttelyvieraat itkevät elämänsä keveyttä, sillä illan lopuksi yksi vieraista twiittaa: ”Miksi #taide? Koska #kulttuuri’lla on arjesta nostattava vaikutus. Olin #Kansallisooppera’ssa ja #Kiasma’ssa. Kotiin kävellessä olo on kevyt.”

Siitäkö tässä olikin kyse: ruandalaisten pakolaisten arjesta nostattavasta vaikutuksesta? Taideteosten jälkeisistä leivos- ja kuohuviinitwiiteistä en viitsi edes provosoitua. Saisinhan vain tosikon maineen.

Ehkä tähänkin näyttelyyn olisi sopinut, että Kiasma olisi kutsunut avajaisiin pääosin niitä, joita Jaarin taide käsittelee: vietnamilaisia, nigerialaisia, chileläisiä, pakolaisia ja leireiltä selvinneitä. Ei välttämättä niitä, joiden arkea näyttely kohottaa.

Bifon mukaan voimme tulla yhteen kahdella eri tavalla: voimme jäädä ennalta määrättyihin rooleihimme, tai voimme altistaa itsemme kohtaamiselle odottamattomalla tavalla, niin kuin rakastuessa, jolloin kohtaamisesta voi syntyä jotain uutta. Tällöin toisen lähettämiä merkkejä joutuu ”tulkitsemaan jäljittäen sanojan intentioita, kontekstia, varjoja ja sanomatonta”.

Jaarilta ja Kiasmalta on lupa toivoa jälkimmäistä, mutta he tarjoavat enimmäkseen ensimmäistä. Bifon mukaan aikamme hyperkompleksisessa ympäristössä ihmiset seuraavat yksinkertaistettuja polkuja. Valta on niillä, jotka tekevät asiat helpoiksi: Applella, Facebookilla, ja Kiasmaan tuodulla Jaarilla.

Suurin nykytaiteen kohtaama vaara onkin, että ihmisille riittää se, että jotain vain kutsutaan taiteeksi. Silloin taiteesta tulee yhtä tyhjää ja helppoa kuin mainonnasta ja propagandasta, ja se edistää yhtä laiskaa ajattelua kuin muukin viestintä.

Kahdesta tai kolmesta Jaarin näyttelyn teoksesta pidän. Vaikka nämäkin työt tuputtavat argumentteja, ne eivät typisty mainonnan kieleksi. Ne eivät myöskään vaihdu helposti twiiteiksi: yhtä lukuun ottamatta twiittaajat eivät kommentoi näyttelyn mielestäni parasta teosta Hiljaisuuden ääntä, joka on hyvää katseltavaa esimerkiksi Meeri Koutaniemen silpomiskuvia pohtineille.

Herkkyyden ja runouden on tarkoitus hidastaa tulkintaa tekemällä merkitysten antamisesta epävarmempaa. Tämä voi tietenkin johtaa siihen, että kaikki tuntuu niin monimutkaiselta, ettei mihinkään uskalla sanoa mitään.

Tai sitten taide voi päätyä tekemään sen, mihin kapitalismi ei vielä täysin ole kyennyt, eli kytkemään meidät irti todellisuudesta. Bifo toteaa, että 1900-luvun alun runous ennakoi dystooppisesti tulevaa: merkkien muuttumista kauppatavaraksi, mielikuvamarkkinoiden syntyä sekä kapitalismin ja finanssimarkkinoiden irtautumista todellisuudesta.

Taiteelle ei pidä antaa yhtä ainoaa tehtävää. Siltä ei myöskään pidä toivoa sitä, ettei se sanoisi mitään tai tarjoaisi vain estetisoituja hetkiä. Sen sijaan taiteelta voi toivoa, että se näyttäisi suuntaa taluttamatta perille.

Kuten Bifo sanoo, runouden tehtävänä on hidastaa automatisoitua ajatteluamme. Bifon heikko kohta kuitenkin on, ettei hän taida lainkaan seurata nykyrunoutta tai -taidetta, vaan vaalii fantasiaa. Hän yrittää säilyttää teoreettisen uskonsa runouden pelastavaan voimaan, vaikka tosiasiassa suuri osa nykyrunouttakin on täyttä Jaaria. Silti pelkkä teoreettinen uskokin on tärkeää.

Etsiessäni kadonneita ajatuksiani tulin keksineeksi paljon kriittistä sanottavaa Jaarista, Kiasmasta ja nykytaiteen poliittisuudesta. Ehkä siinä olikin näyttelyn tärkein anti. Oikealla hetkellä ja oikein annosteltuna käsitetaide voi auttaa kirkastamaan hahmottomia ajatuksia. Retrospektiiviksi koottuna, twiiteiksi vaihdettuna ja kymmeneen kertaan selitettynä se on vaarassa muuttua yhtä helpoksi kuin kaikki informaatio.

Lopulta saan aidon oivalluksen. Sen antaa pieni museoväelle tapahtunut lipsahdus teoksen Sata kertaa Nguyen (1994) edessä.

Jaar kuvasi vuonna 1991 hongkongilaisella pakolaisleirillä Nguyen Thi Thuyn nimistä tyttöä. Nyt tytön kuvia on esillä Kiasmassa. Museon seinille kirjoitettujen sanojensa mukaan Jaar ei koskaan oppinut tuntemaan tytön tarinaa. Hän epäilee, että tyttö on syntynyt leirillä, mutta ei voi olla siitä varma. Neljän metrin päässä Jaarin sanoista on teoksen esittelyteksti. Sen mukaan Nguyen Thi Thuy ”oli syntynyt leirillä”.

Neljä metriä, ja joku on jo unohtanut, ettei Jaar omien sanojensa mukaan voinut tietää, missä tyttö oli syntynyt. Neljä lyhyttä metriä, ja tytön tarina tai tarinattomuus on jo muuttunut yhdentekeväksi. Se on muuttunut meille vain merkiksi viattomuudesta ja kärsimyksestä.

Tuo lipsahdus kertoo paremmin sen, mitä Jaar yrittää kaikilla sloganeillaan ja teoksillaan sanoa. Se kertoo enemmän kuin Jaarin tuhat sanaa ja kuvaa. Se kertoo, M.O.T, että Jaarin tarjoama runous ei riitä.

Alfredo Jaarin näyttely Kun runous ei riitä Kiasmassa 7.9.2014 saakka.

Franco Berardi: Uprising. On Poetry and Finance. semiotext(e) 2012. 176 s.

Hanna Kuusela

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *