Kettu naiseksi

Aikansa kettutyttö Salme Vuorinen pyrki vapauttamaan suomalaiset kapitalismin ikeestä.

Helsinkiläisen hienostorouvien kantapaikan, Café Ekbergin takaosassa punapaitainen rouva heilauttaa kättään. Salme Vuorinen, 92, halaa heti ensimmäisellä tapaamisella. Kun istumme pöytään, nuori tarjoilija tuo rouvalle tottuneesti kahvin ja ”sitä paksua kermaa”. Salme Vuorinen on yhteiskunnallisen muutoksen kiteytymä: punaorpo, joka on eliitin kahvilan kanta-asiakas.

Salme Vuorisen läpi on kulkenut vuosisata Suomen historiaa. Salme Kokkosena hän menetti isänsä kansalaissodassa, toimi salaisessa kommunistisolussa, näki nälkää ja seurasi kuinka ruumiskärryt ja Espanjan tauti pyyhkäisivät ohi. Kokkosena hän pakeni entisten tovereidensa tappouhkaa. Hän avioitui ja eli nimettömän kotirouvan varakasta elämää, synnytti neljä lasta, joista yhden hautasi. Erosi.

Hänestä tuli Salme Vuorinen, kun hän meni naimisiin Harrynsa kanssa. Vuorisena Salme kääri hihansa ja opiskeli mekaanikoksi. Hän pyöritti taksiyritystä, puunasi autoja ja Harryn pyörätuolia. Katsoi kuinka oma koti paloi ja pian sen jälkeen meni myös Harry. Leski löysi miehensä päiväkirjat, joista paljastui tuntematon, vaiettu osa Suomen historiaa. Harry Verner Vuorinen vietti karmeat vuodet 1941–1944 Koveron keskitysleirillä, jonne suomalaiset vangitsivat toisen maailmansodan aikana suomalaisia kommunisteja. Salme Vuorinen toimitti Harryn päiväkirjan kustantajalle, kirja julkaistaan tänä syksynä.

Salme Kokkosen varhaisvuosia Kouvolassa leimasi kansalaissota. Hänen isänsä oli sosiaalidemokraattien aktiivinen jäsen. Hän kaatui kansalaissodan viimeisissä taisteluissa. Miehensä punaisten puolella menettäneet naiset, ”punalesket”, järjestivät iltamia, joissa Salme Kokkonenkin esiintyi.

Neljävuotiaana Salme Kokkonen oli vähällä menettää äitinsäkin. Sosiaalidemokraattisen puolueen punaiset naiset olivat perustaneet soppakomppanian. Naiset, myös Salme Kokkosen äiti, ruokkivat Kouvolan rautatieasemalla rintamalle siirrettäviä ja sieltä palaavia miehiä. Kansalaissodan loppuvaiheessa, huhtikuussa 1918, saksalaiset sotilaat tulivat auttamaan valkoisten joukkoja. Saksalaiset ilmestyivät myös Kokkosten perheen ovelle, he tulivat hakemaan Salmen äitiä. Sopan keittäminen merkitsi kuolemantuomiota.

”Mutta äitini ja isäni puhuivat neljää kieltä: saksaa, suomea, ruotsia ja venäjää. Äitini alkoi puhua hakijoille saksaa. He hämmästyivät täysin. Että he tulevat hakemaan ammuttavaksi naista, joka puhuu heidän omaa äidinkieltään. Aikansa räyhättyään he ottivat ja lähtivät.”

Muutaman päivän kuluttua Kouvolaan marssivat valkoiset. Taas ovelle kolkutettiin. ”Meitä oli neljä alle kymmenvuotiasta lasta, ja me tietysti takerruimme äidin hameeseen. Teloituskomppaniassa oli mukana perhetuttava. Ilmeisesti siitä johtuen he aikansa riehuttuaan lähtivät ja äitini sai jäädä kotiin.”

Äiti oli hengenvaarassa pian uudestaan. Vuosina 1918–1919 Euroopassa riehui kymmeniä miljoonia hautaan vienyt espanjantauti. Suomessa tauti tappoi 25 000 ihmistä. Kun Salme Kokkosen äiti sairastui tautiin, lapset passitettiin lastenkotiin. Äiti selvisi taudista ja lapset pääsivät takaisin kotiin. Mutta yksinäisen lesken oli vaikea ruokkia neljää lasta, joten Salme sisaruksineen joutui lastenkotiin takaisin. Koska Salme pärjäsi koulussa mallikkaasti, kansakoulun opettaja, suojeluskuntalaisen johtajan vaimo, kokosi tukirenkaan kustantamaan Salmen opinnot.

”Joka vuosi sain stipendin”, Salme Vuorinen korostaa. Kansakoulun kolmannen luokan jälkeen tukirengas hajosi ja koulunkäynti jäi. Lastenkoti ei kustantanut koulutusta.

Kansalaissodan jäljiltä vainajia oli haudattuina metsiin. Vuonna 1924 eduskunta päätti, että myös punaisten ruumiit oli siirrettävä hautausmaille, kristittyyn maahan. Lastenkodin ikkunan editse kulki synkkä kuljetus, jota lapset seurasivat.

”Kukaan muu ei suostunut näitä siirtämään kuin sellainen Karppis-Mikko, joka tyhjensi kunnan puolesta ulkokäymälöiden alaisia. Mutta kunta antoi hänelle viinapulloja, koska Karppis-Mikkokaan ei suostunut kuljettamaan vainajia selvin päin. Vainajat kaivettiin maasta ja siirrettiin avonaisiin lantakärryihin, joilla Karppis-Mikko kuljetti ne hautausmaalle isoon kuoppaan. Hän istui pukilla ja vainajien jalat roikkuivat kärryiltä. Katuun jäi vana, olivat olleet maassa jo niin kauan.”

Kahtia jakautuneessa maassa kasvanut punaorpo kasvoi kommunistiksi, jonka maailmankatsomusta aika ei ole juuri muuttanut. ”Olen imenyt poliittisen kantani äidinmaidossa. Jo vuonna 1918 me lapset jouduimme näkemään sen kaiken. Minulla oli hyvä koti. Isäni oli mallipuuseppä, hän oli lyseon käynyt ihminen, kotini ei ollut kurjaliston koti. Mutta molemmat vanhempani olivat aktiivisia sosiaalidemokraatteja, osasin jo ennen kouluun menoa kaikki työväenlaulut. Mihin minä kuulun ja kenen puolesta minun pitää toimia, on ollut aina täysin luonnollinen asia. Se on minulla verissä.”

”Kansaa on kahta kolmea luokkaa ja ne, joilla on rahaa tekevät mitä haluavat. Se on ihan hirveää. Minä olen kirjoittanut Kansanuutisiin näistä optiomiljonääreistäkin. Joutuuko Mikael Lilius helvetin tuleen? Meille opetetaan jo koulussa, että Raamatun mukaan rikas ei pääse taivaan valtakuntaan. Ahneella on huono loppu.”

Viereisessä pöydässä Ekbergin kahvilassa puhutaan laihduttamisesta. Juomalasit kilahtelevat pöytien marmoripintaa vasten.

Vuorinen puhuu politiikkaa. Hänen puheissaan vilisevät toisaalta vääryydet siirtomaita kohtaan ja torpparien kohtelu, toisaalta tämän päivän epäoikeudenmukaisuus. Tehdaspaikkakunnilla, joilla hän levitti henkensä uhalla vasemmistolaisia lentolehtisiä 70 vuotta sitten, irtisanotaan nyt paperityöläisiä.

”Nämä rikkaudet, ne kerätään toisten työllä. Myös peritty raha, sillä se on peritty patruunoilta. Nyt se näkyy, esimerkiksi Kuusankosken tilanteessa. Ihmiset ovat tehneet koko ikänsä töitä sen yhtiön eteen, rakentaneet kotinsa ja yrittävät kouluttaa lapsensa. Ykskaks vaan pannaan 3 000 ihmistä kävelemään. Tämä on jotain niin epäoikeudenmukaista.”

Salme Vuorisen mukaan tänään ihmisiä johdetaan harhaan, kun puhutaan ”yhteen hiileen puhaltamisesta” ja siitä, että vastakkainasettelun aika olisi ohi. ”Propaganda käy kuumana, aivan niin kuin sodan aikana.”

1920-luvun lopulla aloitti toimintansa Lapuan liike, joka pyrki kommunismin hävittämiseen Suomesta. Lapuan liike määritteli kommunistiksi kenet tahansa vasemmalle kallistuvan. Pahoinpidellyksi saattoi joutua yhtä lailla kovan linjan kommunisti kuin maltillinen sosiaalidemokraatti. Lapuan liikkeen perintöä jatkoi 1930-luvulla Isänmaallinen kansanliike IKL.

Vuonna 1918 perustettu kommunistinen puolue toimi maan alla, sillä se oli kielletty. Myös julkaisutoiminta ja julkaisujen hallussapito kiellettiin. Siitä huolimatta vasta 14-vuotias Salme Kokkonen liittyi mukaan aktiiviseen toimintaan.

”Lotat ja suojeluskunnat saivat toimia vapaasti, mutta kommunistisen puolueen aktiivit pidätettiin ja toiminta kiellettiin kokonaan. Agitaattorit kulkivat paikkakunnilla tapaamassa kommunisteja, neuvomassa ja jakamassa tietoa. Me pidimme esimerkiksi työväentaloilla ohjelmallisia tilaisuuksia. Ohjelmaan piti sisältyä tunti tanssia ennen kuin lupa tilaisuuden pitämiseen heltisi. Mutta varsinainen kommunistisen puolueen toiminta oli salaista.”

Nuoret kommunistit levittivät tietoa ja järjestivät opintopiirejä, joissa luettiin Marxia, Engelsiä ja Leniniä. Vaikka kirjallisuus oli kielletty, jostain kirjat opintopiireihin kuitenkin löytyivät. Vaikka Suomi oli 1930-luvulla kehitysmaa, nuoret maailmanparantajat tarttuivat myös kansainvälisiin asioihin. Kun maailmassa tapahtui jotain poliittisesti merkittävää, he tiputtivat asiaa ruotivia lentolehtisiä työläisten postiluukuista ja liimasivat niitä pylväisiin. Lentolehtiset olivat aikansa internet.

Vuorisen mukaan ”urotyö” oli tehtävä aamuyöllä, sillä kiinnijäämisestä seurasi vankeutta. ”Ensin keräännyttiin yhteen ja sitten jokainen toimi tahollaan.”

”Me toimimme kuin kettutytöt nykyään. Emme kuuluneet kommunistiseen puolueeseen, olimme liian nuoria. Kun maailmassa tapahtui jotain poliittisesti tärkeätä kokoonnuimme aina jonkun kotona eri paikkakunnilla ja levitimme lentolehtisiä, etenkin tehdaspaikkakunnilla kuten Kouvolassa, Kuusankoskella, Kymin tehtaalla ja Voikkaalla.”

Valkoinen poliisi soluttautui 1930-luvulla maanalaiseen organisaatioon, mistä seurasi punaisten pidätyksiä ympäri Suomea. Poliisit tutkivat vuonna 1931 myös Salme Kokkosen kodin. Sieltä löydettiin rakkauskirjeitä, jotka olivat pidätetyn pojan, erään Salmen ihailijan, kirjoittamia. ”Kaikkihan ne pojat olivat minuun ihastuneita”, Salme Vuorinen selvittää hymyssä suin. Nuoren Salme Kokkosen karisma olisi riittänyt vaikka filmitähdeksi, ja hän selvästi tietää sen.

Ihailijan rakkauskirjeiden vuoksi kuusitoistavuotias Salme Kokkonen pidätettiin. ”Minut vietiin Viipuriin eristysselliin kuukaudeksi. Sitten alkoivat kuulustelut. Ja ne alkoivat ensin niin hienosti. Kuulustelijat taivastelivat, että kuinka te, niin kaunis sivistynyt nuori tyttö, olette joutuneet näin huonoon seuraan. Mutta älkää pelätkö, me autamme teitä.”

Vuorinen nauraa makeasti.

”Mutta meidät oli jo koulittu opintokerhossa. Tiesimme mitä tapahtuu. Että voidaan panna pää vesiämpäriin ja hukuttaa siihen. Ja sitten lähetetään omaisille vaan tieto, että on saanut sydänkohtauksen. Me olimme päättäneet, että ketään ei polteta. Pinta täytyy pitää, vaikka tekisivät mitä.”

Kun kaunis puhe ei auttanut, alettiin Salme Kokkosta kuulustella öisin. Kuulustelijat näyttivät valokuva-albumeita, ja yrittivät saada hänet kavaltamaan toverinsa.

”Loppujen lopuksi minusta ei saatu mitään irti, minä olin kirjani oppinut.”

Aika kävi pitkäksi, eikä yhteyttä toisiin pidätettyihin ollut. Laajan pidätysaallon vuoksi sellit olivat täynnä. Kokkonen alkoi pohtia, olivatko toiset pidätetyt huolissaan siitä, että hän nuorimpana puhuisi.

”Ja niin päätin käyttää kaunista naamaani, olin melko nätti tyttö silloin. Katsoin vahtia kauniisti silmiin. Että kun minä olen ihan syyttä suotta täällä, rakkauskirjeiden takia. Kun minulla käy aika niin pitkäksi, enkö minä saisi ruveta siivoamaan, niin teidän ei tarvitsisi. Se laiska mies sortui siihen. Silloin alkoi posti käydä sellien välillä. Vakuutin muille, että en ketään kavalla. Sitten minulle laitettiin sellitoveri. Se oli viimeinen yritys saada minusta jotain irti. Mutta minähän tiesin, mitä varten se toveri sinne selliin oli määrätty.”

Salme Kokkonen vietiin hovioikeuteen, jossa hänet nuoruuden ja syytteen toteennäyttämättömyyden vuoksi vapautettiin. Muut pidätetyt saivat noin 3–5 vuoden mittaisia vankeustuomioita.

Salme Kokkonen tunsi jo lapsena Harry Verner Vuorisen, jonka isä oli myös kaatunut kansalaissodassa. Harry oli tiedonjanoinen nuori mies, kova opiskelemaan. Harry oli pidätetty ensimmäisen kerran jo armeijassa, kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta. Silloin hän sai puolentoista vuoden tuomion. Kun Salme pidätettiin, Harry oli Moskovassa puoluekoulussa, jonne hän oli lähtenyt heti vankilasta vapauduttuaan.

Salme pääsi vapaaksi ja Harry palasi Moskovasta. Kaikki jatkui kuten ennenkin.

”Me jatkoimme -maailmanparantamista. Olimme taas yhtenä aamuna levittämässä lentolehtisiä, ja oli sovittu, että keräännymme kahville Harryn kotiin, kun työ on tehty.”

Pihassa odotti auto, jossa oli kaksi Viipurin etsivän keskuspoliisin miestä.

”Poliisit kysyivät Harryn nimeä, ja kun hän kertoi sen, poliisit hakkasivat hänet maahan ja heittivät autoon. Minä menin sisälle, ja sieltä, verhon takaa, tuli pistoolin kanssa mies minua kohti.”

Onneksi Salme osasi näytellä hyvin.

”Minä kysyin, mitä täällä tapahtuu, minä olen tullut tänne kylään. He kysyivät onko matkalaukkua, minä sanoin että on. Sitä ei katsottu.”

”Me emme pelänneet mitään. Minä sanoin Harryn äidille, että nämä etsivän poliisin herrat menevät hotelliin eivätkä yövy putkassa. Minä menen katsomaan, kuinka pahaksi ne ovat hakanneet Harryn. Äitinsä sanoi, että älä mene, pidättävät vielä sinutkin. Minä sanoin että ei, niillä on pidätysmääräys vain yhdelle Ja minä lähdin.

Käytin taas kaunista naamaani hyväkseni. Katsoin rukoilevasti poliisia, joka oli paikkakuntalainen, että auttakaa minua, kun minä tulin kylään tänne pidätetyn kotiin, ja kun minä aioin lähteä pois hän piilotti minun käsilaukkuni, ja siellä on minun matkalippuni ja rahani ja kaikki, ja sitä ei löydy mistään. Antakaa minun tavata hänet, että saan kysyä missä laukku on. Tämähän lankesi kuusitoistavuotiaan kauniisiin silmiin ja toi Harry Vernerin siihen. Se oli tarkoituskin, että minä näen, onko hän jaloillaan enää. Silloin pahoinpideltiin usein niin pahoin, että oli henki lähdössä, se oli lapualaisaikaa.”

Kun Salme kysyi Harrylta käsilaukusta, Harry oli heti tilanteen tasalla. Harry ehti vastata käsilaukun olevan kaapin päällä, kun hänet jo vietiin pois.

”Minä menin iloissani hänen kotiinsa kertomaan, että naama on mustana, mutta kyllä se jaloillaan on ja pystyy puhumaan.”

Poliiseilla oli Harry Verner Vuorisesta pidätysmääräys. Viipurissa Harrya auttanut ihminen oli pidätetty, ja hän oli ilmiantanut Harryn. Tuolloin Harryn läheiset eivät tätä tienneet. Salme Kokkosen toverit alkoivat epäillä Salmen polttaneen Harryn.

”He ihmettelivät, kuinka olin ainoa, joka sai Viipurissa vapauttavan tuomion. Kuinka minun matkalaukkuani ei tarkastettu? Kuinka pääsin tapaamaan pidätettyä, kun ei edes hänen äitinsä päässyt? Toisin sanoen, olen tehnyt kaupat Viipurissa, minä olen provokaattori. Minut pitää nyt likvidoida, muuten poltan heidät kaikki.”

Salmen toverit pitivät salaisen kokouksen eräiden poikien kotona. Poikien äiti aavisti jotain outoa olevan suunnitteilla ja jätti oven raolleen.

”Hän kuuli, mitä he päättivät, että kuka sen tekee ja millä polulla. Hän meni sinne sanomaan, että se tyttö on viaton, ja jos hiuskarvakaan katkeaa sen tytön päästä, niin poltan teidät kaikki, minä tiedän teidän hommista enemmän kuin se tyttö tietääkään!”

Huolestunut rouva ei luottanut nuorten tottelevan häntä, joten hän meni Salmen äidin luokse kertomaan tilanteesta. Yhdessä äidit päättivät lähettää Salmen Tampereelle tuttuun punaorpoperheeseen. Harry Verner sai neljän ja puolen vuoden tuomion pakkotyölaitoksessa. Salme ei tuona aikana kuullut Harrysta mitään.

”Sen jälkeen katkesi minun poliittinen urani. Mutta en milloinkaan luopunut vakaumuksestani.”

”Menin naimisiin kaksi vuotta myöhemmin Tampellan kemian insinöörin kanssa, ja hän tiesi minun tekemiseni. Hän tiesi, että kun mennään äänestämään, niin hän vetää viivansa äärioikealle, minä äärivasemmalle. Mutta politiikasta ei koskaan riidelty.”

Vaikka politiikasta ei riidelty, avioliitto oli miehen sairaalloisen mustasukkaisuuden vuoksi onneton. Kun Salmella oli vuonna 1937 jo yksi lapsi, ilmestyi Harry Verner Tampereelle.

Harry ihmetteli, miksi Salme ei ollut vastannut kirjeisiin, joita hän oli viiden vuoden ajan äitinsä kautta Salmelle lähettänyt. Salme ei ollut saanut niistä ainuttakaan, sillä Harryn äiti uskoi nuorten toverien lailla, että Salme oli kavaltanut Harryn. Salmelle oli helpotus, että Harry sai vihdoin tietää, miksi he olivat joutuneet erilleen, ja että Salme oli syytön Harryn tuomioon.

”Harry pyysi, että ottaisin avioeron, mutta minä kieltäydyin. Minulla oli lapsi. Ajattelin vakaasti, että lapsen kotia ei saa rikkoa. Hän kysyi, eikö hän saa käydä tapaamassa, mihin vastasin ei. Sitten Harry sanoi, että yhden asian sinä voit ainakin luvata. Mikä se on, minä kysyin. Nuoret ovat romanttisia. Harry sanoi, että tehdään lupaus. Jos toinen on kuolemaisillaan, niin toinen tulee. Sanoin, että sen minä voin ainakin luvata.”

Tämän kohdan tarinastaan Vuorinen kertoo tottuneesti, aivan kuin jännittävistä käänteistä olisi tullut hänelle seikkailu, jonka vetovoiman hän tietää jo ennalta.

Yhdeksääntoista vuoteen Salme ei kuullut Harrysta. Sinä aikana käytiin toinen maailmansota, jolloin Harry joutui neljäksi vuodeksi Koveron keskitysleirille. Sinne suomalaiset keräsivät suomalaisia kommunisteja.

”Koveron vuodet kuuluivat aikaan, jolloin meillä ei ollut minkäänlaista yhteyttä toistemme kanssa.”

”Vuonna 1956 jouduin lunastamaan Harrylle antamani lupauksen. Mieheni oli töissä Wärtsilän pääkonttorissa, olimme muuttaneet Helsinkiin, lapsia oli jo neljä. Puhelin soi toukokuussa Töölön asunnossamme. Minulta kysyttiin, tunnenko Harry Verner Vuorisen, tämänniminen henkilö on tuotu Kulttuuritalolta Marian sairaalaan.”

Harry oli toistanut sairaalassa jatkuvasti Salmen nimeä. Hoitajat ajattelivat, että hän haluaa tavata. ”Voisitteko tulla, ja tulkaa heti”, Salmea kehotettiin puhelimessa.

Salme ja Harry kohtasivat uudelleen Marian sairaalassa, teho-osaston sängyn ääressä. Harry Verner oli kuolemaisillaan. Hän oli ollut mukana Kulttuuritalon rakennustalkoissa, ja loukkaantunut pahoin. ”Kun olin siinä hänen sänkynsä vieressä, hän avasi silmänsä ja sanoi että sinä tulit.”

Harry vaipui koomaan moneksi kuukaudeksi. ”Hänellä oli vaimo. Minä en tuntenut vaimoa, enkä ollut koskaan tavannut. Mutta tunsin Marian sairaalaan johtajan, joka sai järjestettyä minulle oman tapaamisajan sairaalassa. Sain puuttua hoitoon. Mieheni ei tiennyt siitä mitään. Hän hoiti virkaansa, minä olin päivät kotona. Kävin sairaalassa joka päivä.”

Kun Harry siirrettiin Marian sairaalasta Koskelan sairaalaan, häntä hoitanut ylilääkäri antoi neuvon Koskelan henkilökunnalle. ”Ottakaa vastaan kaikki apu mitä saatte tältä rouvalta. Se on ainoa tie tähän potilaaseen.”

Harry Vernerillä oli tukos keuhkoissa, sydämessä ja aivoissa. Vasta kuukausien jälkeen Harry alkoi ymmärtää ympäristöään. ”Näin tulin sitten Harryn elämään. Aloin hoitaa täysin liikuntakyvytöntä ja puhekyvytöntä aivopotilasta.”

Neljä vuotta Harry ja Salme selvittelivät kummankin elämän sotkeutuneita vyyhtejä. Harry oli tahollaan nainut naisen, joka oli kirjoittanut hänelle vankilaan. Harry erosi vuonna 1956, Salme neljä vuotta myöhemmin. Silloin hän muutti pysyvästi pyörätuolipotilaaksi jääneen Harry Vernerin luokse. Harrylla oli oma taksi, jonka oli vaarassa mennä työkyvyttömyyden vuoksi. Salme päätti pelastaa tilanteen. Helsingin Lauttasaaressa toimi Konela-niminen yritys, joka toi maahan, huolsi ja korjasi neuvostoliittolaisia autoja.

”Menin Konelan johtajan puheille ja kysyin, voinko minä päästä sinne ilmaiseksi moottorioppiin. Johtaja katsoi minua ja sanoi, että kuulkaas rouva, olettekste ajatellut, että siellä likaantuu kädet. Sanoin, että antaa likaantua vaan.”

Salme opiskeli Konelassa mekaanikoksi oppisopimuskoulutuksella kolme kuukautta ja työskenteli siellä seitsemän vuotta. Hän suoritti ajokortin ja taksiluvan. Salme oli Helsingin neljäs naispuolinen taksiyrittäjä. ”Minä hoidin kaiken, mutta en ajanut. Hoidin autonhuollon, pesut ja verot.”

”Kun menin Konelaan, palasin poliittisen elämään. Liityin Suomen Rauhanpuolustajiin ja Suomen Kommunistiseen puolueeseen. Siitä asti olen sitten hyörinyt niiden asioiden parissa.”

Salme toimi SKP:n Helsingin Ruoholahden osaston rahastonhoitajana ja rauhanvastaavana sekä Konelan ammattiosaston sihteerinä.

Vammautuneen ja kookkaan miehen hoitaminen oli raskasta, mutta pariskunta sopi hyvin yhteen. ”Milloinkaan emme olleet mistään asioista eri mieltä, ei poliittisista eikä muistakaan.”

Salme Vuorinen tiesi miehensä olleen keskitysleirillä, mutta tämä ei heidän avioliittonsa aikana siitä juuri puhunut. Harryn puhe oli vammautumisesta johtuen huonoa.

Harryn ja Salmen yhteinen elämä kesti 39 vuotta. Vuonna 1995 kerrostalo, jossa pariskunta asui, sytytettiin palamaan. Palo oli tahallaan sytytetty, mutta syyllistä ei koskaan saatu kiinni. Harry selvisi palosta, mutta kuoli myöhemmin sairaalassa.

Vuonna 2002, Harryn jo kuoltua, Vuoristen kellariin murtauduttiin. Varkaat hylkäsivät käytävälle pienen laukun, josta Salme löysi järkyttävää luettavaa: miehensä muistiinpanot Koveron keskitysleiriltä.

Vaikka kansalaissodan aikaisista raakuuksista on vähitellen alettu puhua, toisen maailmansodan aikaiset julmuudet ovat yhä tabu. Miehitetyssä Itä-Karjalassa oli useita erilaisia keskitysleirejä, sotavankileirejä venäläisille sekä ”siirtoleirejä” epäluotettavina pidetyille karjalalaisille. Harva on kuullut Koveron keskitysleiristä, jossa säilytettiin suomalaisia poliittisia vankeja ja muita epäilyttävinä pidettyjä suomalaisia.

”Kovero oli ainoa leiri, jolle sijoitettiin Suomen omia kansalaisia”, kertoo apulaisoikeusasiamies, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt.

”Virallisesti kyseessä ei ollut keskitysleiri. Sitä sanaa ovat käyttäneet lähinnä nämä Koverossa olleet. Sodan aikana poliittisista syistä epäluotettavia, turvasäilössä olevia henkilöitä koottiin työkomppaniaan. Heitä oli suljettu vankilaan jo aiemmin ennaltaehkäisevistä syistä. Se oli kokeilu, näitä miehiä yritettiin saada mukaan rintamalle. He eivät halunneet Neuvostoliittoa vastaan taistella, koska sympatiat olivat sillä puolella”, Lindstedt jatkaa.

Harry Verner Vuorinen kirjoittaa päiväkirjassaan, että monet rintamalle lähetetyt miehet loikkasivat Neuvostoliiton puolelle.

”Kun kokeilu ei onnistunut, miehet jäivät leirimuotoiseen tilaan”, Lindstedt kertoo.

Harry Verner Vuorinen kertoo päiväkirjassaan, miten 280 miestä koottiin Riihimäelle. Harry kuului niiden 25 poliittisen vangin joukkoon, joka joutui useiden välietappien jälkeen Koveroon. Näitä miehiä valvottiin koko ajan. Loput miehistä lähetettiin rintamalle epäluotettavasta aineksesta kootuun Pärmin pataljoonana. Osa loikkasi Neuvostoliiton puolelle, osa kaatui. Jäljelle jääneet siirrettiin Koveroon työvelvollisiksi, joita ei valvottu yhtä tarkasti kuin 25 poliittisen vangin ryhmää. Kirjan loppupuolella Harry Verner puhuu 180 miehestä, välillä enää 150 miehestä. Monet kuolivat sairauksiin.

Miehet söivät nälkäänsä sammakoita, käärmeitä ja horsmaa. Upseerit kohtelivat leiriläisiä käsittämättömän julmasti. Harry Vernerin päiväkirja antaa sen kuvan, ettei kyse ollut vain kurituksesta, vaan systemaattisesta yrityksestä tappaa ihmisiä nälkään.

Leirien kohtalosta oli tarkoitus päättää yhdessä Saksan kanssa sodan päätyttyä. Salme Vuorinen uskoo, että Suomi oli valmistautunut vankien hävittämiseen vielä nälkääkin rankemmin keinoin.

”Kun minun ensimmäinen mieheni oli komennuksella Saksassa, hän näki siellä kaasusäiliöitä, joissa luki sivussa Finnland.”

”Istuin kaksi päivää Kansallisarkistossa, enkä löytänyt minkäänlaista merkintää Koverosta. Sitten pyysin Sota-arkistosta kaikki mahdolliset kuvat ja tiedot Koveron keskitysleiristä. He etsivät kaksi päivää ja ilmoittivat minulle, että mitään ei löytynyt. Kun suomalaiset joutuivat lähtemään Karjalasta, leiri hävitettiin täysin, jopa leirin tukipuutkin poltettiin. Samoin arkistot hävitettiin.”

”Eräs toimittaja meni Aunuksen museoon, jossa oli paperiroskien joukossa muutama kuva Koveron leiriltä. Leirillä olleet tunnistivat leirin heti. Sota-arkiston virkailijat eivät tunnistaneet, he luulivat, että se on joku saksalainen leiri. Kuka kuvat on ottanut, sitä ei tiedetä.”

Sodan jälkeen Koverossa kärsineitä miehiä tarvittiin maan jälleenrakentamiseen. ”Leirin olemassaolo salattiin virallisesti täysin. Silloin pidettiin tärkeänä uuden rakentamista. Ei menneitä käsitelty. Oli tärkeää solmia hyvät suhteet Neuvostoliittoon.”

Koveron paikalle pystytettiin vuonna 1993 talkoovoimin kerätyin varoin muistopatsas. Patsaan paljastustilaisuudessa oli Karjalan tasavallan presidentti ja seitsemän leirillä ollutta miestä. Salmen mukaan patsasta ei enää ole. Se on kadonnut, eikä hän tiedä miksi.

Turun yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola kertoo, että kommunistit puhuivat keskenään ja kirjoittivat keskitysleiristä omiin lehtiinsä. ”Se on ollut hyvin tunnettu asia skdl:n piirissä. Mutta kun suomalaisessa yhteiskunnassa tuli vahva vastakohtaisuus kommunistien ja muun Suomen välillä, leiri rajattiin normaalin suomalaisen todellisuuden ulkopuolelle. Että se on noita kommunistien juttuja.”

Yksi leirin poliittisista vangeista, Matti Janhunen, toimi sosiaaliministerinä vuodesta 1946 vuoteen 1948. Myöhemmin miehistä 11 toimi kansanedustajina. Moni heistä istui myös suurten yritysten johdossa.

Nyt 92-vuotiaana Salme Vuorisen tärkein poliittinen taistelu on varmistaa, ettei keskitysleiristä enää vaieta ja varmistaa, ettei sellaista enää toiste tapahdu. Vuorinen on nähnyt kaksi sukupolvea, jotka eivät olleet tapahtumista kiinnostuneita. Nuori sukupolvi haluaa tietää, Vuorinen uskoo. ”Taistelu paremman yhteiskunnan puolesta jatkuu.” Harryn päiväkirjojen julkaisu on teräsladyn viimeisin tehtävä, mutta ei varmasti viimeinen. Café Ekbergillä kahvit on juotu ja venäläisistä kakkupaloista on jäljellä enää murusia.

Ennen lähtöään ylväs nainen halaa lämpimästi. ”Kiitos sinulle, kulta.”

Harry Verner Vuorinen. Myrskyn silmässä: poliittisen vangin päiväkirjat vuosilta 1941–1944. Like 2006. Ilmestyy Helsingin kirjamessuille 26.–29.10.

Anna-Reetta Korhonen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu