Käsin tehty tanssi

Flamencon voima on vuoria liikuttavan intensiivinen.

TANSSISALISSA RAIKUU. Taputukset rytmittävät kitaran sointia. Flamencon voima on vuoria liikuttavan intensiivinen. Naiset tanssivat ja karheankantava naisääni ja kitaran soinnut saavat kyyneleet kihoamaan silmiin. Tässä tanssitaan flamencoa ilman jalkoja.

Osteogenesis Imperfecta -nimistä luustonhaurastumistautia sairastava Riitta Skytt on yksi ryhmän tanssijoista. Hän oli jo kertaalleen lopettanut tanssin, koska ”mulla ei kerta kaikkiaan ole rytmitajua eikä jalat ja kädet suostuneet enää yhteistyöhön ollenkaan!”

Nähtyään neljä vuotta sitten tanssikoulun seinällä ilmoituksen liikuntavammaisille suunnatusta flamencokurssista hän päätti yrittää uudelleen.

HANNELE TUOMIPUU harjoittaa ryhmäänsä kerran viikossa, kolme tuntia kerrallaan. Miten ihmeessä ”jalattomille” voi opettaa tanssia? Sula mahdottomuus? ”Ehei… simppeli juttu, kun sitä vähän miettii”, sanoo Tuomipuu. ”Kun jalat eivät toimi, otetaan apuun kädet, kasvot ja vartalo. Tarvittavat elementit ovat läsnä: musiikki, rytmit, melodiat ja tunnelma.”

Ryhmän seitsemästä jäsenestä viisi tanssii pyörätuolissa, kuten flamencoon hurahtanut Varpu Kamppinen. ”Helvetin raskasta! Eikä auta muu kuin harjoitella, harjoitella, harjoitella.”

Tuomipuun mukaan tanssissa, jossa ei ole askeleita, korostuu musiikin merkitys, flamencolaulujen sanoma, entisestään. Rytmit on luotava ylävartalon, käsien ja pään liikkeillä ja taputuksilla. ”Liikkeiden ja eleiden – aina kasvojen ilmeitä myöten – tulee olla tällöin mietittyjä ja painokkaita. Pienin keinoin on kerrottava paljon, luotettava läsnäolon ja tunteen voimaan.”

”MEIDÄT ON OPETETTU NÖYRIKSI. Olemme tottuneet siihen, että olemme näkymättömiä. Nainen, jonka kroppa ei ole tavallinen, sysätään marginaaliin. Ja tuntuu siltä, että marginaalijengi vain kasvaa – siihen kun kuuluu nykytrendin vallitessa meidän vammaisten lisäksi jo aikamoinen liuta naisia”, toteaa Riitta Skytt. Kun ainoa tapa selvitä on väistellä ja olla huomaamaton, se näkyy kehossa. Vartalo painuu pienemmäksi, jäykistyy, valmistautuu puolustuskannalle. Ja tähän tepsii flamenco. Tänään naiset liikkuvat ja tanssivat rinta kaarella, kädet koholla, jokainen omien mahdollisuuksiensa mukaisesti. Ja he ovat totta vie näkösällä ja näkyviä.

Hecho A Manoksi (”käsin tehty”) nimetty tanssiryhmä on esiintynyt ympäri maata. Monelle on raju juttu, kun liikuntarajoitteinen yli kolmikymppinen nainen on sensuelli ja ilmaisuvoimainen. ”Keski-ikäiset miehet menevät aivan hämilleen eivätkä tiedä, mihin katsoa. Onhan se järkytys, kun aikuiset naiset, vammaiset vielä, kehtaavat kivuta lavalle ja jopa tanssia!” naurahtaa Skytt. Pyörätuolissa urheilevat miehet ovat jo eräänlainen instituutio, kun taas liikkuva vammainen nainen hämmentää. Etenkin katseen kohteena.

Myös Synnove Lehtonen tanssii pyörätuolissa. Häneltä puuttuu puolitoista jalkaa, ja hän laittaa proteesin sivuun harjoituksen ajaksi. ”Synnove ja Varpu ovat meidän ryhmän tähdet”, sanoo Skytt, ”he varastavat show’n kun show’n.” Kun ohjaaja Ilkka Hannula kuvasi dokumenttielokuvaa Hecho A Manosta, hän oli ajoittain hyvinkin hiljaista poikaa.

”Esimerkiksi silloin, kun Synnoven toista jalkaa etsittiin koko jengin voimalla, ei Ile tiennyt, itkeäkö vaiko nauraa”, kertoo Skytt.

KUNTOUTUSKEINOSTA ON TULLUT ITSETARKOITUS: ”En osannut aavistaa, kuinka syvällisesti kokisin flamencon, ja kuinka eheyttävästi se vaikuttaisi minuun, naisena ja ihmisenä. Opettajamme sitoutuminen ja ammattitaito ovat meille kuin parantavaa lääkettä. En tuntisi olevani enää kokonainen ilman tanssia ja tätä ryhmää”, sanoo Riitta Skytt.

Tanssiryhmän esitystä Noin kahdeksan Carmenia voi ihailla Helsinki-päivänä 12.6. kello 15.15 rautatieaseman näyttämöllä.

Irene Telaranta

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *