Maalausten lisäksi Kiba Lumberg on tehnyt performanssia, musiikkia sekä sarjakuva- ja televisiokäsikirjoituksia.
Pienen galleria-työhuoneen ikkunassa Helsingin Kalliossa lukee Kiban aurinkogalleria. Keskeneräinen sinisävyinen maalaus odottaa työpöydällä. Kuvassa romaninainen istuu yksin koreasti katetun joulupöydän ääressä. Maalauksen taustalla on ikkunoita, ikkunoissa sataa lunta. ”Ajattelin, että tämä on minun äiti. Äiti teki aina ihanat joulut”, taiteilija Kiba Lumberg sanoo maalauksestaan. Äiti kuoli neljä vuotta sitten.
Maalausten lisäksi Kiba Lumberg on tehnyt performanssia, musiikkia sekä sarjakuva- ja televisiokäsikirjoituksia. Tänä syksynä häneltä ilmestyy romaani Musta perhonen. Se on railakas kasvukertomus uhmakkaasta nuoresta romanitytöstä ja värikäs kuvaelma mustalaisyhteisöstä 1960–70-luvun Suomessa.
”Jokainen nuori haluaa itsenäistyä ja löytää omat voimavaransa, samanlaista se on kaikilla rodusta riippumatta”, Lumberg toteaa. ”Toisaalta kirja valottaa tumman heimon elämää, sitä että Suomessa voi olla myös sellaista, ihan erilainen kulttuuri valtakulttuurin rinnalla.”
Kirja perustuu osittain Lumbergin omiin lapsuudenmuistoihin, osittain tarina on fiktiivinen.
Minua inisevämöykky ärsyttää ja alan tutkia kantokahvalaatikkoa. Sormeilen pientä täkkiä, lakanoita ja vaatteita, kunnes äiti tyhjentää pahvilaatikon sisällön hetekan päälle ja alkaa riisua vauvalta vaatteita. ”Eiks oo nätti?” äiti kysyy pallaten vauvaa. ”Ei oo ku ruma”, vastaan loukkaantuneena. Äiti nostaa vauvan syliinsä ja menee kamariin imettämään.
Nostan laamapaidan helmat ylös, kipuan pahvilaatikkoon ja kyykistyn. Alan äheltäen vääntää laatikon pohjalle läjää tuijottaen tiukasti kamariin päin. Äiti ja Signe eivät huomaa mitään. Pomppaan pystyyn ja juoksen nauraa rätkättäen eteiseen. Ulko-oven kohdalla kuulen äidin huudon: ”Sie paskaperse minkä teit!”
Kiba Lumberg lähti romaniyhteisöstä lopullisesti jo 13-vuotiaana. ”Romanit tulevat uniini ja kuviini, mutta en elä romaniyhteisössä”, Lumberg selventää taustaansa, ”mustalaisuus on yksi osa minua, mutta sitten on toki kaikkea muutakin. Kyllä minä ulkomailla sanon olevani suomalainen, suomalainenhan minä olen!” hän nauraa. ”Joskus tuntuu, että rajataan liikaa, me jokainen kannamme kotimaatamme ja kansalaisuuttamme mukanamme, mutta olemme myös jotain muuta – yksilöitä.”
Pesäerostaan huolimatta Lumberg piti yhteyttä vanhempiinsa. ”En minä taustaani haluaisi vaihtaa”, hän sanoo. ”Vanhemmat antoivat minulle sen minkä pystyivät. Välillä on ikävä joitain hetkiä, joita perheen kanssa oli. Kerrankin mentiin koko perhe metsään hakemaan varpuja ja tehtiin niistä luutia, kaikki yhdessä! Kai kaipuu joihinkin hetkiin säilyy koko elämän.”
Kuva suurestasukupuusta taotaan lapsen päähän ja puun oksistosta kasvaa tajuntaan hengen talo, mustalaisten ainoa omaisuus, jota kukaan ei voi heiltä viedä. Verensä perinnöstä mustalaiset ammentavat voimansa ja ylpeytensä, ja jokainen tuntee olevansa tumman heimonsa perillinen.
Lumberg ei halua kirjallaan ottaa kantaa romaniyhteisöjen elämään tämän päivän Suomessa, mutta naisten oikeuksiin kyllä. Romanien parissa vallitsee tiukka joukkokuri lukuisine sääntöineen ja tapakoodeineen. Osa heimon arvoista ja ihmiskuvasta ovat kuin jäänteitä menneiltä ajoilta, jolloin mies päätti ja nainen totteli, olipa asia mikä hyvänsä.
”Meille syötetään koko ajan malleja siitä, millainen ihmisen pitäisi olla”, Lumberg sanoo. ”Usein hirveimmät julmuudet johtuvat siitä, että joku määrää miten sun pitää elämäsi luoda, olipa se sitten perhe tai muu yhteisö, heimosta riippumatta. Mutta sielun vapaus kuuluu kaikille, myös lapsille.”
”Joskus lapset voivat olla henkisesti moniulotteisempia kuin vanhempansa.” Lasten oikeus omaan minuuteensa ja tummien naisten asema ovat Lumbergille keskeisiä, kulttuurin taakse ei voi mennä piiloon silloin kun poljetaan ihmisoikeuksia.
Äiti tuliisän sakkiin 19-vuotiaana, ja hänen ollessaan vielä muukalainen, kaksi suvun pelätyintä naista kävi hänen kimppuunsa aseinaan veitsi ja viuhuva ruoska. Äiti piti puoliaan. Hän sai ruoskasta kiinni ja nykäisi niin, että sen heiluttaja tömähti maahan. Puukkonainen arkaili, ja äiti sai hänetkin motattua kumoon. Äidin kerrotaan löylyttäneen paljain käsin molemmat hongankolistajat niin että hameet pöllysivät. ”Mitä isompi naine, sitä kovempi kolaus!” äiti oli huutanut vielä perään.
Lumberg kuvaa romaanissaan erityisesti mustalaisnaisia väkevästi ja lämmöllä. ”Mustalaisnaisten ronskius on yksi tapa yrittää keventää omaa olemassaoloa”, Lumberg pohtii. ”Yksi asia on, että pitääkö naisen niin kauheasti uhrautua, siitäkö se kruunu tulee? Väistämättä nainen on aina esimerkkinä tyttölapsilleen, ja pojille myös. Lapsi näkee, miten nainen joustaa yli rajojensa, ja silloin on vaikea nähdä, mistä naisen itsekunnioitus alkaa ja mihin se loppuu.”
VinttikamarissaRanssi opettaa minulle housujen prässäämist ä. Pöydän pääll ä on viltti ja lakana ja vadissa ui sideharsorätti. Pitelen raskasta silitysrautaa Ranssin esitellessä tummanvihreitä suoria housujaan.
”Laitat nää housut pöyvälle, puristat sideharson melkee kuivaks ja prässäät noita vanhoja jälkiä pitkin. Teet nii teräväks, et halkasee kärpäsenkii.”
Kiba Lumberg kokee olleensa yksinäinen kulkija lapsesta saakka. ”Tärkeintä on olla itsensä kanssa balanssissa. Miksi pitäisi kuulua johonkin?” hän kysyy. ”Yhtenäisyys ei välttämättä ole joku tietty porukka. Kodikkuus lähtee siitä, miten sinut otetaan vastaan, miten ihmiset kohdataan. Ja tuo kodikkuus ja ystävällisyys on yhteisyyttä.”
Lumberg odottaa jännittyneenä kirjansa julkaisua. Ensi vuonna hänellä on näyttely Porin taidemuseossa. Näyttelyyn tulee sekä maalauksia että installaatioita. Yksi installaatioista on suuri levitetty mustalaishame, johon on isketty puukkoja. Teoksen nimi on sama kuin kirjalla, Musta perhonen. Suunnitteilla on myös näyttelykokonaisuus Suomen kansallismuseoon. ”Minulle mustalaisuus, tumma heimo, on iänikuinen arvoitus. Sen mystiikalla ja tarinoilla on töissäni oma arvonsa.”
Isä riisuuhevosen valjaista, käärii housunlahkeet ja kahlaa kauemmas uittamaan hevosta. Aurinko hehkuu järven pinnassa kuin messinki. Minä uin sukellellen kauempana olevalle kivelle. Löhöilen kuin kissa auringossa, nukahdan ja herään siihen, kun äiti huutaa minua. Uin takaisin rantaan, jossa äiti on keittänyt nuotiolla kahvia. Isä ja pikkusisarukset mutustelevat metvurstivoileipiä ja ryystävät mukeista maitoa. Hupikin järsii tyytyväisenä luuta. Äiti ojentaa minulle voileivän ja kahvimukin. Aurinko paistaa, ja minulla on hyvä olla.
Kursivoidut tekstit ovat katkelmia Kiba Lumbergin romaanista Musta perhonen, joka ilmestyy lokakuussa Sammakon kustantamana. Turun kirjamessut 1.–3.10. Messu- & kongressikeskuksessa, Messukentänkatu 9–13. Avoinna pe–la 10–18, su 10–17. Helsingin kirjamessut 28.–31.10. Messukeskuksessa, Messuaukio 1. Avoinna to 10–18, pe 10–19, la–su 10–18.
Pilvi Porkola
