Hieman outsider

Kuvataiteilija Viva Granlund viihtyy epätiloissa.

”Miten päin tässä nyt pitäisi olla?” Viva Granlund ähkii tuskastuneena kuvaajalle. Seisomme Hakaniemen sillan alla Helsingissä. Paikka on pölyinen, ja ohi ajavien autojen melu hirveä.

Vaikka kuvaaminen aiheuttaa Granlundille eksistentiaalista tuskaa, kuvauspaikasta hän pitää.

”Tämä tässä olen juuri minä”, hän toteaa seisoskellessaan harmaan betonin ympäröimänä.

Tai ei ympäristö pelkästään raa’asta betonipinnasta koostu. Sillan alla on myös jättimäinen teos Change, jonka Granlund maalasi syyskuussa 2009. Toisin kuin nyt alkukesän aurinkoisena päivänä, teosta maalatessa oli kylmä, ja työtä piti tehdä sormet kohmeessa.

Kun Granlundille ehdottaa poseeraamista jotain kesäisen vihreää vasten, hän pillastuu. Nyt ei feikata. Lopulta hän suostuu sentään istahtamaan betonin ja asfaltin liitoskohdasta puskevien rikkaruohojen viereen.

”Juuri tässä minä istuskelin tauoilla monen viikon ajan maalatessani”, Granlund muistelee. Kun hän puhuu, hymy karehtii suupielissä.

Viva Granlund on välitön, ja tulee liki. Haastatteluakaan ei saada päätökseen ilman kahta halauskierrosta.

Jos hakee Viva Granlundista tietoja netistä, monet osumista tyrkyttävät Mikael Granlund – Viva la ilmaveivi! -paitoja. Google on vahingossa hieman oikeilla jäljillä. Viva on sukua kiekkotähdelle, ja toukokuussa monet Mikaelin fanit altistuivat Vivan töille. Viva on maalannut 21 suurta teosta Pasilan juna-asemalle, Hartwall-areenan puoleiseen alikulkutunneliin. Kaikki junalla MM-lätkää katsomaan tulleet kulkivat Vivan töiden ohi.

Viva Granlund maalaa teoksensa sinne, missä ihmiset liikkuvat, mutta missä he eivät välttämättä oleta törmäävänsä taiteeseen. Granlund on profiloitunut maalaamaan muraaleja eli suuria seinämaalauksia tyhjiin tiloihin. Itse hän kutsuu töitään taiteilijalähtöiseksi taiteeksi.

”Haluan kertoa, että mä olen täällä ja olemassa.”

Hän on purkanut näkemyksiään energiapolitiikasta, sodasta, vapaasta liikkuvuudesta ja EU:sta sekä ihmisoikeuksista jo vuosia.

”Mun maalaamiseni on vähän kuin performanssi. Maalaaminen on fantastinen tapa esiintyä ja ehkä omalla esimerkillä kannustaa muitakin tekemään omaa juttuaan. Lopullinen maalaus on melkein sivuseikka.”

Pasilan teosten yhteyteen Granlund jätti puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa. Töistä kiinnostuneet ohikulkijat soittelevat hänelle edelleenkin kommentteja ja kysymyksiä. Osa prosessia sekin.

Leijonanosa Granlundin tuotannosta on esillä julkisessa tilassa. Toisin kuin julkinen taide yleensä, se ei ole kuitenkaan virallisten tahojen tilaamaa, vaan taiteilijan itse sinne viemää.

Yksi syy tähän on, että galleria- ja museomaailma ei kiinnosta taiteilijaa. Toinen syy on, että Granlund haluaa maalata isosti.

”Jo opiskeluaikoina tein niin isoja töitä kuin vaan mahdollista. Kankaat olivat sellaisia pari metriä suuntaansa. Isompiakin.”

Senkokoisia töitä on vaikea saada esille missään. Ja vieläkin isompaan piti päästä.

”Lopulta rupesin tekemään työt pitkille, jopa kymmenmetrisille papereille. Niitä pystyi kuljettamaan ympäriinsä helposti.”

Teokset kulkivat kätevästi rullalla, mutta mihin?

”Niin, eiväthän ne myyneet, eivät sitten yhtään”, Viva sanoo ja hekottaa.

Keskeistä Granlundin nykyisissä töissä on se, että ne ovat osa elävää ympäristöä.

”En ole koskaan ollut kiinnostunut museoista tai isoista taidehalleista. Eivät ne tule mun luo. Mutta jos näen pienenkin jutun kadulla, olen että vau!”

Kaikki alkoi Kaisaniemen metroaseman ja Kluuvin kauppakeskuksen yhdistävästä Opintoputki-tunnelista.

”Yhtenä päivänä kävelin Opintoputkessa ja tajusin, että tänne mä haluan maalata. Siitä se lähti.”

Vuonna 2006 valmistunut luolamaalaus Opintoputkessa lienee yksi Suomen nähdyimmistä taideteoksista. Ihmisvirta metroasemalta on lähes keskeytymätön aamusta iltaan.

”Kokosin taiteilijaporukan ja määrittelin sen luolamaalausteeman. Yhdessä sitten ideoimme yksityiskohdat ja maalasimme. Ei siihen mitään apurahaa ollut, mutta sellaista haettiin. Lupasin myös, että kyllä mä ainakin sponsorit hankin. Saimme maalit ja tarvikkeet sponsorilta, ja lopulta Helsingin kulttuurikeskukselta tuli 5 000 euroa jaettavaksi kuudelle taiteilijalle. Se oli kiva juttu.”

Vaikka eihän se Granlundin osuus, reilu 800 euroa usean viikon työstä, mikään varsinainen jackpot ollut.

Granlund tuli aloittaneeksi kaupungin byrokratiassa uusiutumisprosessin tajuttuaan, että isot, julkisessa tilassa maalattavat teokset ovat hänen juttunsa.

”Kun otin yhteyttä rakennusvirastoon ideani kanssa, he ihmettelivät aluksi, että mistä tää oikein höpisee. Tein sitten ideastani tarkan luonnoksen, täytin hakemukset valmiiksi ja menin tapaamiseen. Siellä virastossa miettivät ehdotusta oman aikansa ja lopulta sain luvan työlle. Tosin ainoastaan yhdeksäksi kuukaudeksi.”

”Määräaikainen” ei ollut se, mitä Viva oli työstään ajatellut. Muunlaisia käytäntöjä luville ei kuitenkaan ollut olemassa.

”Lupia on tavallisesti haettu ainoastaan yksittäisten tapahtumien ilmoituksille ja sellaisille. Ei kukaan muu tee juuri tällaista.”

Jos byrokratia ei mukaudu taiteeseen, taide voi aina mukautua byrokratiaan.

”Anon tarvittavat luvat aina uudestaan ja uudestaan. Vuorollaan jokaiselle työlle, aina määräaikaan mennessä. Prosessi on itse asiassa vuosien mittaan muuttunut varsin jouhevaksi. Sähköposti rakennusvirastoon riittää. Siinä kerron, että teokset ovat hyvässä kunnossa ja että niissä ei ole töhryjä.”

Granlund on tullut todistaneeksi, että virastotkin kykenevät kehittymään. Uusinta työtä ei edes tarvinnut maalata levylle ja pultata seinään.

”Viime vuonna sain ensimmäistä kertaa luvan maalata suoraan betoniin. Virkailijaparka joutui tekemään vuoden töitä, että lupa järjestyi. Se oli iso muutos. Saa nähdä, mitä siitä seuraa.”

”Kaikki aikaisemmat työt olen maalannut halvimmalle vanerille, mitä kaupasta löytyy. Rakennusvirastosta sain silloin ekalla kerralla vihjeen, että Starasta (Helsingin kaupungin rakennuspalvelu, toim.huom.) voisi pyytää apua ripustuksen kanssa. Siellä on nyt yksi duunari, joka tulee aina auttamaan, kun tarvitsen jeesiä. Se kurvaa autolla paikalle, sitten poraamme tarvittavat reiät ja nostamme levyt paikalle.”

On silkkaa hulluutta, että teokset on pultattu seinään eikä maalattu suoraan betonille.

”Käytän vesiliukoisia maaleja. Nehän saisi vaikka pestyä betonista pois halutessaan. Nyt maalauksista jää isot reiät, jos ne poistetaan”, Granlund sanoo.

Kaupungin byrokratia on kuitenkin lähtenyt siitä olettamuksesta, että suoraan seinään maalatut teokset rohkaisevat töhryihin, luvattomaan katutaiteeseen.

Hakaniemien sillan alla Granlundilla on ollut aikaa pohtia kaupunkitilan luonnetta. Omien töittensä luonnollisimmaksi ympäristöksi hän kokee epätilat: tilat, jotka ovat olemassa ainoastaan läpikulkua, eivät elämistä varten.

”Läpikulkutunnelit ja siltojen aluset oikein imevät jotain täytettä. Samat tyhjiöt täyttyvät myös graffiteista.”

Se, että Granlund jakaa tilan graffitien ja tägien kanssa, ei ole juurikaan aiheuttanut reviirikiistoja.

”Kerran Linnanmäen viereisen alikulkutunnelin töihin oli käyty kirjoittamassa tusseilla. Mä kävin sitten maalipurkkien kanssa maalaamassa niiden päälle. Tosin jätin sinne muutaman iwasheren ja muita tilankaipuusta kertovia pätkiä.”

Lähinnä Granlund on saanut luvattoman katutaiteen tekijöiltä kunnioitusta.

”Ovat antaneet peukkuja, ja muutamaan olen tutustunutkin. Vaikka onhan se niiden skene kyllä vähän erilainen kuin minun touhuni.”

Tosin ei tuo skene Granlundille täysin vieras ole. Esimerkiksi Hakaniemen sillan alusrakenteet tulivat hänelle tutuiksi jo ennen kuin hän löysi luvallisen julkisen taiteen: täällä hän on itsekin saanut sakot töhrimisestä. Mutta siitä on jo aikaa.

Teksti on edelleen haaleana luettavissa niillä paikoillaan. Edes Stop Töhryille! -kampanja ei ole sitä kokonaan pois pyyhkinyt. 

Nykyisin Granlundilla on aina rakennusviraston lupalappunen taskussa. Siltikin poliisit saapuvat vielä nykyäänkin poikkeuksetta paikalle Granlundin työskennellessä ja tarkastavat tekemisen luvallisuuden.

Granlund opettaa Pohjois-Helsingin kuvataidekoulussa. Sen lisäksi hän tekee tilaustöitä. Hiljattain valmistui yksityiskotiin ison pylvään peittävä teos. Sitä hän maalasi 20 päivän ajan seitsemän tuntia päivässä.

”Tilaustöistä tulee palkkaa, ja niillähän mä tällä hetkellä elän.”

Opetustyö puolestaan sai alkunsa vähintäänkin sattumalta.

”Mun oli ihan pakko mennä hakemaan vuokrarahat jostain. Mutta enhän mä opettajaksi taidekouluun mennyt. Mä menin sinne järjestelemään paikkoja.”

Koulun rehtori kuitenkin bongasi Granlundin mopin varresta avustamaan opetuksessa.

”Se totesi, että sähän olet ihan synnynnäinen opettaja. En minä pedagogiikasta tai taidehistoriasta tiedä mitään, mutta niitä varten on sitten omat opettajat. Mä teen siellä omaa juttuani.”

Ihan pystymetsästä Granlund ei sentään muodollisen taidekoulutuksen maailmaan hypännyt. Takana on vuosien opiskelu Vapaassa Taidekoulussa ja The Art Students’ League of NYC:ssä.

Viime vuonna Granlund vietti oppilasryhmänsä kanssa koko lukukauden maalaten vanhainkodin käytävää.

Grandlund on tehnyt yhteisöllisiä taideprojekteja esimerkiksi Kalliolan nuorisokotiin yhteistyössä siellä asuvien nuorten kanssa sekä muraaleja Malmille paikallisen nuorison kanssa. Tarvittaessa Granlund on mennyt notkumaan nuorisotalolle saadakseen värvättyä paikallisia nuoria mukaan maalaamaan.

Miksi tyhjät tilat ja kaupunkitila sitten tarvitsevat täytettä? Granlundia puistattaa, kun hän ajattelee virheettömän siistiä ympäristöä.

”Onko se joidenkin ihmisten perusmentaliteetti, että kaiken pitää olla juuri määrätyllä tavalla oikeanlaista? Onhan se hyvä, että täällä Suomessa hoidetaan asiat hyvin, mutta kun joukkoon ei mahdu mitään muuta. Monokulttuurissa erilaisuuden sieto on alhaista. Huippuunsa viritetyissä yhteiskunnissa tehokkain ja halvin määräävät suunnan, ja silloin ei tuoteta laatua vaan tylsyyttä.”

Ehkä kaupunkikuvaa puunataan, jotta yhteiskunta pysyisi paremmin kontrollissa.

”Väitetään, että järjestys tuo turvallisuutta. Kun Stop Töhryille! -kampanja käynnistettiin kymmenisen vuotta sitten, selitettiin, että tilanne on riistäytynyt täysin käsistä. Rakennusviraston tyypit väittivät, että Helsingissä on enemmän tägejä kuin missään muussa Euroopan kaupungissa. Se oli paskapuhetta. Valetta.”

”Uhkakuvien luominen on kuin mainontaa, ihmiset alkavat uskoa niihin. Kampanja väitti, että tägit tarkoittavat anarkismia. Ja anarkistithan ovat pahoja. Ne raiskaavat ja käyttävät huumeita ja ovat hirveitä rikollisia.”

Voiman toimistolla kollega pohti ennen haastattelua: ”Onkohan Viva syntynyt saappaat jalassa, vai onko se rakentanut sen identiteettinsä ihan itse?”

Käy ilmi, että täysin vaivaton tuo itsensä löytämisen prosessi ei ole ollut.

”Mä sanon, että kun queer-teoria tuli, mun elämä muuttui. Asiat ovat viimein loksahtaneet paikoilleen. Aikaisemmin ei ollut sitten ollenkaan miellyttävä olla. Se, että voi olla muitakin vaihtoehtoja kuin mies tai nainen, on antanut minullekin tilaa hengittää.”

Granlundin nuoruus oli moniongelmainen, ja omaa identiteettiä etsiessä viinalla läträäminenkin tuli tutuksi. Sittemmin alkoholi on jäänyt kokonaan.

”Olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi, ja se on ollut todella raskasta. Aina on pitänyt selittää – tai olla selittämättä. Eikä kukaan ole tajunnut, kuka mä olen. En vaan istu niihin normikategorioihin. Sitä aina hätkähtää, jos joku vaikka huikkaa, että hei nainen. Kenelle ne silloin puhuu?”

Art Is So Gay 26.6.–22.7. Helsingin Forum Boxissa, yhteisnäyttelyssä mukana Viva Granlundin teoksia.

_______________

Corporate Money

”Corporate-maailma on ihana”, Viva Granlund paukauttaa. ”Siellä asiat pelaavat. Sanotaan suoraan, että toi on mielenkiintoista, paljon maksaa? Siellä tajutaan, että työstä pitää maksaa.”

Granlundin ystävä, vuosien ajan taiteilijoita ja yritysmaailmaa yhteen tuonut valokuvataiteilija-kuraattori Mark Maher kertoo erään yritysyhteistyöprojektin tarinan.

”Otin Vivan mukaan erittäin muodolliseen tapaamiseen erittäin suuren kansainvälisen yhtiön Suomen-pääkonttoriin. Esitin mahdollisuutta järjestää taiteilijatapaamisten sarja heidän ylityöllistetylle ja -stressaantuneelle henkilöstölleen.”

Maherin ajatus oli, että Granlundin läsnäolo voisi tasapainottaa neuvotteluasetelmaa ja rikkoa jäätä formaalissa ympäristössä.

Aluksi katsottavaksi levitettiin Granlundin kymmenmetrinen maalaus, joka käsitteli nykyajan sosiaalisia ongelmia.

”Monet niistä ongelmista olivat sellaisia, että suuryhtiöitä voi pitää vähintäänkin osittain syyllisinä niihin”, Maher selittää.

”Kun istuuduimme pöydän ääreen, heittäydyin ammattijargoniin ja selitin, että nämä ammattilaiset kohtaavat taiteilijoita -tapaamiset ovat vuosien mittaan olleet erittäin antoisia tapahtumia. Sitten Viva yhtäkkiä ilmoitti kovaan ääneen lempeän suorasanaisena: Minun mielestäni teidän pitäisi kutsua taiteilijoita tänne toimistollenne. Miksikö? Koskea teillä on paljon rahaa ja taiteilijat tarvitsevat rahaa.”

Lausuma oli kaikin puolin totta, mutta suoruudessaan jotain sellaista, mitä ei yleensä sanota ääneen.

”En tiedä, että auttoiko vai haittasiko Viva neuvotteluja, enkä välitä. Hänen asenteensa oli niin rehellinen, ja hän oli niin oikeassa. Pari viikkoa myöhemmin samasta yhtiöstä otettiin yhteyttä minuun ja sovimme suuren tapahtuman järjestämisestä. He kiittivät minua ja Vivaa kiinnostavasta esittelystä.”

Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu