Bhopal

Tervetuloa Bhopaliin, maailman tuhoisimman teollisuusonnettomuuden tapahtumapaikalle.

Lohduton ihmisjoukko ottaa bussista nousijan vastaan. Puuttuvia ruumiinosiaan osoittelevat kerjäläiset hätkähdyttävät jopa Intian köyhyyteen tottunutta. Kaduilla kulkevissa ihmisissä on muutenkin jotain outoa, sisäänpäin kääntynyttä ja ahdistunutta.

Suomalaiset ovat tottuneet lukemaan maailman katastrofeista. Viime aikoina ne ovat olleet lähinnä luonnononnettomuuksia, mutta Tšernobyl tai Harrisburg ovat useimmille tuttuja nimiä. Tämä kaupunki sijoittuu meidän maailmankartallemme vaikeammin: Tervetuloa Bhopaliin, maailman kaikkien aikojen tuhoisimman teollisuusonnettomuuden tapahtumapaikalle.

Bhopal on Keski-Intian kaupunki Madhya Pradeshin osavaltiossa. Asukkaita on suurin piirtein Helsingin verran.

Bhopal on historiallinen ja rakennuskannaltaan kaunis, järvien ja kukkuloiden ympäröimä kaupunki. Madhya Pradeshin naishallitsijat rakensivat suurenmoisen valtakunnan ennen itsenäistä -Intiaa.

Vallan vaihduttua Intian keskushallinto alkoi kaivata maahan investointeja ja työpaikkoja. Yksi uuden ajan lippulaiva oli yhdysvaltalainen Union Carbide, joka valmisti erilaisia kemikaaleja. Yhtiö oli päättänyt vallata Intian, jonka se näki valtavana markkina-alueena tärkeimmälle keksinnölleen, torjunta-aine Sevinille.

Sevinin piti vapauttaa Intian maanviljelijät sadoistatuhansista hyönteisistä, jotka tuhosivat sadon toisensa perään. Union Carbide oli Intian vihreän vallankumouksen lippulaiva. Julisteet, joissa kerrottiin jokaisen Seviniin sijoitetun rupian tuottavan viisi rupiaa, levisivät ympäri Intian maaseutua. Yhtiö julisti pyrkimyksekseen nälänhädän poistamisen maailmasta.

Carbide etsi pitkään Intiasta paikkaa Sevin-tehtaalle, kunnes päätyi Bhopaliin. Kaupunki sijaitsi “Intian sydämessä”, pystyi tarjoamaan hyvän maa-alueen ja tarvittavan veden ja sähkön.

Paikallishallitus otti Carbiden iloisena vastaan: yhtiö toisi töitä tuhansille bhopalilaisille.

Vuonna 1984 joulukuun toisen ja kolmannen päivän välisenä yönä unelmat muuttuivat painajaiseksi. Carbiden tehtaalta, tankista 610, pääsi ilmaan 20 tonnia Sevinin valmistuksessa käytettävää MIC-kaasua (metyyli-isosyanaatti). Myrkkykaasu tappoi arvioista riippuen 8000–30000 ihmistä kahden päivän aikana. Sadattuhannet kärsivät kaasun vaikutuksesta edelleen.

Mediaa syytetään lyhytjännitteisyydestä, katastrofit unohtuvat helposti. Sen tietää ainakin Sathyu Sarangi, joka on työskennellyt uhrien auttamiseksi onnettomuudesta asti. Sarangi näki Bhopalin nousevan hetkeksi maailman valokiilaan. Sen jälkeen onnettomuus unohdettiin nopeasti.

Oikeastaan Sarangi on hieman kyllästynyt Bhopaliin saapuvien vieraiden ihmetykseen, että 21 vuotta vanhan onnettomuuden aiheuttama kärsimys jatkuu edelleen. Tuon hämmästyksen Sarangi on kuullut satojen, ellei tuhansien ihmisten suusta.

Kun kaasu vuosi ilmaan Bhopalissa, Sarangi asui pienessä kylässä 150 kilometrin päässä kaupungista. Kuultuaan radiosta onnettomuudesta silloinen insinööri päätti lähteä paikalle. Sarangi ajatteli auttavansa uhreja ehkä viikon ajan, mutta työ on vieläkin kesken. Tänäkin päivänä 120000–150000 kaasulle altistunutta ihmistä tarvitsee jatkuvaa hoitoa. Myrkyt ovat päässeet aikoinaan ihmisten verenkiertoon, mikä aiheuttaa uhreille monenlaisia vaivoja.

“Jos bhopalilaiselta kysyy, kuinka paljon hän on tarvinnut lääkkeitä onnettomuuden jälkeen, hän yleensä ilmoittaa määrän kiloissa”, Sarangi selittää.

Vuonna 1996 Sarangi ystävineen avasi Bhopaliin klinikan, joka sai nimekseen Sambhavna, ’toivo’. Klinikalla työskentelee 40 ihmistä, lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä, terapeutteja ja toimistohenkilökuntaa. Satunnainen joukko ulkomaisia vapaaehtoisia, tällä hetkellä seitsemän, pyörii erimittaisia aikoja klinikalla apuna.

Klinikkaa tarvitaan, koska julkinen terveydenhuolto kärsii rahoituspulasta – hoito ja lääkkeet ovat usein köyhimpien ulottumattomissa. Lisäksi klinikalle on kehittynyt asiantuntemus kaasuonnettomuuden uhreista, ja sitä useimmissa sairaaloissa ei ole.

“Kenelläkään näistä ihmisistä ei ole vain yhtä oiretta. Ihminen voi kärsiä nivelkivuista, silmäkivuista, heikotuksesta, masennuksesta tai hengitysvaikeuksista. Sairaalat antavat ihmisille aina samaa lääkettä joka vaivaan”, Sarangi sanoo.

Bhopalin terveydenhuollolla onkin yksi yhteinen ongelma: MIC-kaasun koostumusta ja kaikkia vaikutuksia ei tiedetä. Union Carbide -yhtiöllä tieto on, mutta se on pitänyt liikesalaisuuden omana tietonaan. Sambhavna on kerännyt tietonsa uhrien ongelmista vuosien mittaan omin voimin.

Bhopalin onnettomuuden tarina on pitkä. Se alkaa oikeastaan jo vuodesta 1967, jolloin Union Carbiden argentiinalainen myyntiedustaja Eduardo Munoz oli saanut neuvoteltua tehtaan paikaksi Bhopalin.

Munoz, kauppamies henkeen ja vereen, esitteli lukujaan yhtiön päämajassa Yhdysvalloissa. Munoz oli ymmärtänyt, että Intia on vaikea kauppa-alue ja ehdotti 2000 tonnin vuosikapasiteetin tehdasta Bhopaliin. Kollegat olivat kunnianhimoisempia: tehtaan kapasiteetin tuli olla 5000 tonnia.

5000 tonnin tehdas nousikin pian Bhopalin Kali Groundsiin. Se tuotti aluksi Seviniä Yhdysvalloista tuodusta MIC:stä, kunnes tehdas oli täysin valmis ja MIC:tä pystyttiin tuottamaan paikan päällä. Kolmen valtavan MIC-säiliön tilavuus oli yhteensä 120 tonnia. Munoz oli hävinnyt tämänkin erän. Eurooppalaiskollegat olivat varoitelleet Munozia: litraakaan MIC:tä ei pitäisi säilyttää ihmisasutusten lähellä.

Tehdas pyöri näyttävästi useita vuosia. Yhdysvaltalaisinsinöörit viettivät mukavaa elämää Bhopalissa. Paikallisille tehdas edusti korkeaa statusta – Carbiden palvelukseen pääsy oli lottovoitto. Yhtiön käyntikortti tuntui avaavan kaikki ovet. Tehdas työllisti tuhansia bhopalilaisia. Union Carbide oli kaupungin helmi, kaikenlaisen arvostelun yläpuolella.

Vaikeudet alkoivat vuonna 1982, kun Sevinin myyntiluvut alkoivat Intian talouden taantuman myötä laskea. 5000 tonnin tavoite oli ollut kaukana alusta alkaen, mutta tuntui karkaavan yhä kauemmaksi. Huonojen satovuosien köyhdyttämillä maanviljelijöillä oli entistä harvemmin varaa ostaa torjunta-ainetta.

Carbiden johto Yhdysvalloissa reagoi tilanteeseen liike-elämän logiikalla. Kuluja oli leikattava, välittömästi ja paljon. Tehtaanjohtoa uusittiin, ja uuden johdon ensisijaiseksi tehtäväksi tuli leikata kuluja. Tehtaan oli pyörittävä kahdeksan miljoonaa dollaria halvemmalla vuosittain.

Uusi johto teki työtä käskettyä lähinnä vähentäen väkeä eri tuotantoyksiköistä tarkkaamoa myöten. Turvallisuuden kannalta välttämättömiä parannustöitä viivytettiin. Kaikki kuusi turvajärjestelmää suljettiin rahan säästämiseksi.

Säästöt eivät silti riittäneet. Syksyllä 1984 yhtiön johto päätti luopua Bhopalin tehtaasta. Tuotanto päätettiin siirtää Carbiden muiden nousevien markkina-alueiden lähelle, Brasiliaan ja Indonesiaan. Sevinin tuotanto loppui, mutta MIC-varastot jäivät tankkeihinsa lepäämään. Tehtaan henkilökunta tylsistyi ja turhautui eikä vaivautunut useinkaan edes rutiinitehtäviin kortinpeluultaan. Yleinen käsitys oli, että suljetussa tehtaassa ei voi tapahtua onnettomuutta.

Käsitys osoittautui vääräksi, kun vettä pääsi vuotamaan tankki 610:een aiheuttaen ylikuumenemisen. Silloin oli jo liian myöhäistä estää onnettomuus.

Sambhavna-klinikan aulassa on ahdasta. Ihmiset odottavat pääsyä vastaanotolle ja rekisteröitymään. Klinikka pystyy hoitamaan vain noin kymmentä prosenttia hoitoa tarvitsevista, joten jo rekisteröityminen on vaikeaa. Kaikki klinikan rahat lääkäreiden palkoista lähtien ovat yksityisten ihmisten lahjoituksia – tällä hetkellä rahaa kertyy noin 9000 euroa kuukaudessa. Varojen vähyys näkyy aulassa jatkuvana ruuhkana.

45-vuotias Narabdi Bai on tullut klinikalle ensimmäistä kertaa. Bai on aikaisemmin käynyt kaupungin sairaaloissa, mutta toivoo nyt saavansa apua ongelmiinsa Sambhavnasta.

“Kärsin jatkuvista niska- ja vatsakivuista, kutinasta ja masennuksesta”, Bai selittää. “Tahtoisin saada parempaa hoitoa. Nyt kun sain henkilökortin, voisin päästä lääkärille täällä.”

Bai menetti myös osan näkökyvystään onnettomuuden sattuessa. Seurauksena on ollut loppuelämän mittainen työkyvyttömyys. Muutenkin fyysiset ponnistukset ovat mahdottomia. Bain onni on, että hänen miehensä pystyy elättämään perhettä satunnaisilla hanttihommilla. Rahasta on silti pula.

Bai kuuluu myös niihin huono-onnisiin, jotka eivät henkilöpapereiden puutteen vuoksi ole saaneet penniäkään korvauksia terveytensä menetyksestä. Ja korvaukset jaksavat puhuttaa ihmisiä Bhopalin kaduilla. Kaupunkilaisten mielestä jonkin tahon, mieluiten Union Carbiden, tulisi maksaa heille kärsimyksistä.

Onnettomuuden jälkeen yhtiö maksoi könttäsummana korvauksen uhreille. Summa, 47 miljoonaa dollaria, luovutettiin Intian hallitukselle. Osa rahoista vuosi hallinnon portaille, ja niille löydettiin muuta käyttöä.

Summa oli joka tapauksessa pieni. Ilman välikäsiäkin rahaa olisi riittänyt jokaiselle terveytensä tai omaisensa menettäneelle noin 100 dollaria. Kun summa jaetaan kuluneelle 21 vuodelle, jokaiselle uhrille riittäisi 6 senttiä päivässä. Sillä saa Bhopalissa esimerkiksi kupillisen teetä.

Yhdysvaltojen pörssi oli korvausten pienuudesta bhopalilaisten kanssa samaa mieltä. Summan varmistuttua Union Carbiden osakekurssi lähti roimaan nousuun.

Toisaalla samassa rakennuksessa Sarangilla on kiire. Hänen vieraakseen on saapunut joukko kampanjoitsijoita Britanniasta ja Yhdysvalloista. He pitävät bhopalilaisten vaatimuksia esillä omissa maissaan ja keräävät rahaa klinikalle.

Bhopalilaisten asiaa ajava kansainvälinen liike on ihmismäärältään pieni, mutta ihmiset ovat hyvin sitoutuneita. Monille suuryhtiöiden toiminnasta ärsyyntyneille ja maailman köyhien asiasta huolestuneille Bhopalin tapaus symboloi kaikkea sitä, mikä saa heidät liikkeelle.

Yksi heistä, englantilainen kirjailija Indra Sinha, on toiminut bhopalilaisten asialla vuodesta 1991. Sinha keräsi silloin rahaa Amnestylle ja sattui törmäämään Sarangiin. Sarangi kyseli, voisiko Sinha auttaa rahan keräämisessä kaasuturman uhreille. Sinha innostui asiasta, ja Englannin Bhopal Medical Appeal -järjestö oli syntynyt.

Nyt Sinha on Bhopalissa tuttu vieras, joka juttelee hindiksi klinikan väen kanssa. Hänellä on myös kuulumisia kerrottavanaan. Rahan keräämisen lisäksi Sinha ystävineen käy jatkuvaa kamppailua yhtiön saamiseksi vastuuseen ja maksamaan kunnon korvauksia.

Tehtävä ei ole helppo. Union Carbide -yhtiötä ei ole enää olemassa, vaan Dow Chemicals on ostanut sen. Down mukaan heillä ei ole mitään tekemistä Carbiden toiminnan kanssa, vaikka lain mukaan entisen yhtiön velvoitteet siirtyvät yrityskaupoissa ostajalle.

“Miten yhtiö voi ostaa toisen yhtiön kaikki tulot ottamatta samalla sen velvollisuuksia?” Sinha ihmettelee. “Sitä paitsi Dow on vasta maksanut Yhdysvalloissa korvauksia Carbiden aiheuttamista asbestitapauksista. Intialaiset tuntuvat olevan yhtiölle toisen luokan ihmisiä.”

Kampanja tarvitsisi myös rahaa, mutta kaikki kerätyt varat halutaan ohjata suoraan klinikalle. Lisäksi Sinha pelkää, että Down palkkaama likaisten temppujen pr-yhtiö reagoisi heti, jos kampanja käyttäisi keräysrahoja. Likaisista tempuista on kokemusta: Sinhan ystävä Diane Wilson istuu Texasissa kahden vuoden vankilatuomiota, jonka hän sai bannerin ripustamisesta yhtiön aitaan.

Bhopalin Kali Grounds on yksi maailman köyhimmistä alueista. Sortumaisillaan olevat, mistä tahansa saatavilla olevista materiaaleista kasatut hökkelit kertovat jatkuvasta rahapulasta. Ihmiset elävät ja nukkuvat jalkakäytävillä. Heidän seassaan vuohet, koirat ja lehmät käyvät omaa eloonjäämiskamppailuaan yrittäen penkoa roskapusseista ruoantähteitä ennen kuin ihmiset ehtivät apajille.

Luultavasti moni näiden kulmien ihminen ei ole syönyt viime päivien aikana. Ihmiset ovat luonnollisesti kehittäneet tapoja pärjätä jatkuvaa nälkää vastaan. Jos yöllä juo mahdollisimman paljon vettä, nälkää kestää paremmin. Päivällä voi kiristää hametta tai housuja niin että vatsa painuu sisäänpäin.

Alueen keskellä on Carbiden vanha tehdasalue, täynnä ruostuvia teollisia luurankoja. Sille ei ole tehty juuri mitään onnettomuuden jälkeen, mitä nyt MIC-tankit on tyhjennetty. Rakennukset rapistuvat, Sevinin tuotantotorni on paikallaan. Slummiasutus on niin kiinni tehdasalueessa, että aidan rikkoutuneista kohdista näkee ihmisten koteihin.

Tehtaan alueella onkin ollut käynnissä toinen, hitaampi katastrofi. Alueelle jääneet kemikaalit saastuttavat pohjavettä ja aiheuttavat siten jatkuvia sairauksia. Yksi bhopalilaisten vaatimus onkin, että tehtaan alue puhdistettaisiin. Epäselvää on, keneltä tätä pitäisi vaatia: Madhya Pradeshin hallitukselta, Intian keskushallitukselta vai Dow Chemicalsilta.

Kukaan ei tunnu tietävän, mitä alueelle pitäisi tehdä. 1990-luvulla hallituksen suunnitelmana oli muuttaa alue huvipuistoksi. Idea oli liian makaaberi toteutettavaksi jopa Kali Groundsissa. Niinpä alue on jäänyt entiselleen. Väsyneen näköiset poliisit vartioivat tehdasaluetta ja päästävät sisälle vain kulkijat, joiden kärsivällisyys on riittänyt kulkuluvan hankkimiseen. Intialainen byrokratia ei tee asiaa helpoksi. Välillä poliisit käyvät hätistelemässä lapsia pois.

Lupakaan ei takaa kaikkea. Valokuvaaja ohjataan nopeasti pois paikalta hänen yrittäessään päästä alueen pohjoislaidalle, jossa on puoliksi maahan haudattua kemikaalijätettä.

On mahdotonta kuvitella, miltä Bhopalissa on näyttänyt joulukuun toisen ja kolmannen päivän välisenä yönä 1984. Ihmisten kertomuksista voi saada jonkinlaisen kuvan tapahtumista.

Kaupunkilaiset nukkuvat tajuten pikkuhiljaa, että jokin on vialla. Silmissä alkaa tuntua ärsytystä, hengittäminen käy vaikeaksi. Helvetti on irti kaduilla. Ihmiset juoksevat päätä pahkaa karkuun. Kaikki haukkovat henkeään ja yskivät taukoamatta juostessaan. Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut, mutta kaikki ymmärtävät, että on paettava henkensä edestä.

Ruumiita ja kuolevia lojuu kaikkialla eikä kukaan ehdi erotella eläviä joukosta. Kadut ovat täynnä ihmisten jaloista tippuneita sandaaleja. Ihmiset etsivät turvaa mistä tahansa tiiviistä rakennuksesta. Kaaoksen seassa on vanhempansa hukanneita itkeviä lapsia. Lehmien ruhot tukkivat katuja.

Kaupungin sairaala täyttyy tuhansista potilaista ja ihmisiä virtaa koko ajan sisään. Kaikki alueen lääketieteen opiskelijat hälytetään paikalle. Lääkärit saavat oireita ihmisten vaatteisiin tarttuneesta MIC:stä. Tekohengitystä antavat opiskelijat kuolevat potilaiden sekaan hengittäessään myrkkykaasua uhrien keuhkoista.

Tarvitaan ruokaa, lääkkeitä, ihmisiä järjestämään potilaita hoidon kiireellisyyden mukaan ja etsimään heidän omaisiaan. Harva lääkäri nukkuu seuraavina öinä. Patologit yrittävät päätellä, mikä ihmisissä on vialla. Kaikkien vainajien keuhkot ovat paisuneet kolme kertaa normaalia suuremmiksi. Patologi Heeresh Chandra löytää kirsikanpunaiseksi värjäytyneitä keuhkoja, maksoja ja aivoja, yhden toisensa jälkeen.

Carbideen yritetään saada yhteyttä, jotta potilaita osattaisiin hoitaa. Tuloksetta. Yhtiön palkkaama intialainen lääkäri kertoo puhelimessa sairaalan lääkäri Deepak Gandhelle, että MIC voi aiheuttaa lieviä ärsytysoireita ja kehottaa pesemään uhrien silmiä vedellä. Gandhe lyö raivoissaan kollegalleen luurin korvaan.

Viimein patologit onnistuvat päättelemään uhrien yleisimmän kuolinsyyn. Se on MIC:n sisältämistä monista kemikaaleista vaarallisin, hydrosyanidi. Tuolloin uhrien määrä on jo neli- tai viisinumeroinen. Islamilainen hautausmaa saa fatwan, jonka mukaan ruumiita voi haudata joukkohautaan. Hindut polttavat vainajiaan satojen joukkorovioissa. Roviot saavat kaupungin haisemaan palavalta ihmislihalta.

Yö tuottaa tietysti sankarinsakin. Aseman varapäällikkö V. K. Sherma onnistuu vastoin kaikkia valtuuksia ohjaamaan Bhopaliin saapuvan junan pois asemalta pelastaen satoja ihmishenkiä. Slummeissa urheimmat riskeeraavat henkensä saadakseen ihmisiä suojaan.

Bhopalin onnettomuus koskettaa suurinta osaa kaupunkilaisista. On vaikeaa löytää ihmistä, jonka läheisistä kukaan ei olisi menehtynyt onnettomuudessa.

Sanjay Verma, 21-vuotias nuorimies, on eurooppalaisittain pukeutunut, tyylikäs ja kohtelias, kuten Intian uuden keskiluokan edustajat useimmiten ovat.

Verma on saamassa alemman korkeakoulututkintonsa valmiiksi, loistavin arvosanoin. Keväällä tuleva bisnesmies pyrkii lukemaan MBA-tutkintoa. Hänellä on epäilemättä edessään loistava ura jonkin yhtiön palveluksessa.

Onnettomuusyötä Verma ei muista, olihan hän vasta kuuden kuukauden ikäinen. Mutta hänen elämänsä tuo yö on leimannut. Verman yhdeksänhenkisestä perheestä jäljelle jäivät hänen lisäkseen vain vanhempi veli ja sisko. Verma vietti viisi vuotta orpokodissa, kunnes vanhempi veli oli tarpeeksi vanha huolehtimaan sisaruksistaan.

Verma on elänyt terveen elämän, mutta viime vuonna hän sai yllättäen 20 minuutin halvauskohtauksen. Uuden kohtauksen estämiseksi hän tarvitsee jatkuvaa lääkitystä.

“Luultavasti kohtaus johtui onnettomuudesta, mutta enhän minä voi sitä varmaksi tietää”, Verma sanoo.

Onnettomuus tuntuu myös yhdistävän bhopalilaisia. Siinä missä monet keskiluokkaiset intialaiset kiertävät slummit kaukaa, Verma lähtee mielellään esittelemään onnettomuudessa pahasti kärsinyttä Sundernagarin aluetta. Hän poikkeaa Lila Didin kotiin. 56-vuotias Didi on Verman vanha tuttu.

Didi on yksi niistä bhopalilaisista, jotka ovat yrittäneet saada keskushallinnolta korvausta kärsimyksistään. Korvaus vanhasta onnettomuudesta tuntuu tänä päivänä etäiseltä, mutta puhdasta vettä kemikaalien saastuttamalle alueelle olisi saatava.

Puhtaan veden lisäksi Didi haluaisi jonkinlaisen toimeentulon. Hänen poliisina työskennellyt aviomiehensä altistui kaasulle onnettomuusyönä ja kärsi hengitysvaivoista yhdeksän vuotta, kunnes menehtyi. Didi itse ei pysty työntekoon. Erityisesti se, ettei parhain arvosanoin koulunsa päättäneen tyttären jatkokoulutukseen ole varaa, tuntuu surettavan häntä.

Vaikeinta bhopalilaisille tuntuu olevan se, että he tietävät olevansa toisen luokan ihmisten asemassa. Paikallinen lehti uutisoi äskettäin kymmeniätuhansia dollareita maksaneesta hylkeen pelastamisesta Yhdysvalloissa. Ajatus tuntuu Bhopalissa varsin makaaberilta.

Sameer Patel myy vihanneksia yhdellä Bhopalin vilkkaimmista kaduista. Hän tahtoo kertoa ohikulkeville vieraille mielipiteensä. Patel ei varsinaisesti ole vihanneskauppias vaan auttelee isänsä kaupalla iltaisin. Päivätyökseen Patel toimii juristina Bhopalin siviilioikeudessa. Asianajajalle USA:lainen korvausjärjestelmä on tuttu.

“Jos olisimme yhdysvaltalaisia, kenenkään tässä kaupungissa ei tarvitsisi tehdä loppuelämässään töitä”, Patel tuhahtaa. “Korvaukset olisivat jokaiselle miljoonaluokkaa, dollareina.”

Patel tekee mielellään töitä niin kauan kun vain pystyy, mutta 12-vuotiaana kaasulle altistuneen miehen tulevaisuus on epävarma.

“Olen nyt 33-vuotias ja hyvässä kunnossa, koska harrastan liikuntaa säännöllisesti. Mutta en tiedä, olenko työkykyinen kymmenen tai 20 vuoden päästä. Meidän kaasuonnettomuuden uhrien on elettävä tämän epävarmuuden kanssa.”

Sathyu Sarangi jatkaa kokousta vieraidensa kanssa. Bhopalin tulevaisuus huolestuttaa heitäkin. Sarangi selittää klinikkansa uusista tutkimuksista. Niissä on havaittu, että kaasuonnettomuuden jälkeen syntyneet lapset ovat pienempiä ja heikompia kuin ikäisensä lapset Intiassa keskimäärin. Onnettomuus elää seuraavaan sukupolveen.

Bostonista saapunut Gary Cohen piirtelee kampanjoitsijoiden strategioita taululle. Dow Chemicalsin piittaamattomuus halutaan eläkerahastoille tiedoksi. Jos varakkaita rahastoja alkaa epäilyttää Dow-yhtiöön sijoittaminen, poliittinen painostus on toiminut.

Tukholmalainen lääkäri Ingrid Eckerman pyörähtää sisään vilkaisemaan kokouksen kulkua. Eckerman työskenteli kansainvälisessä lääkäreiden Bhopal-komissiossa 1980-luvulla. Nyt hän kuitenkin kääntyy takaisin. Lääkäriä ei kampanjointi jaksa kiinnostaa. Sisällä väittely jatkuu: keneltä tehdasalueen puhdistamista pitäisi vaatia?

Kiistat ja kamppailut Bhopalissa jatkuvat, mutta on pakko kysyä vielä asian keskeiseltä osapuolelta kantaa. Mitä Union Carbide -yhtiön hankkinut Dow Chemicals sanoo Bhopalin tilanteesta?

Sähköposteja saapuu pari eikä sisältö yllätä. Yhtiön mukaan korvaukset on maksettu ja alueen puhdistus on sikäli tehty, että loput MIC:stä poistettiin tankeista heti onnettomuuden jälkeen. Muista kemikaaleista yhtiö ei mainitse. Sen sijaan virheellistä tietoa tapahtuneesta ei kuulemma parane kirjoittaa.

Artikkelin lähteenä on käytetty haastattelujen lisäksi Dominique Lapierren ja Javier Moron kirjaa Five Past Midnight in Bhopal: The Epic Story of the World’s Deadliest Industrial Disaster sekä Ingrid Eckermanin kirjaa The Bhopal Saga.

Sambhavna-säätiön internet-sivut ovat osoitteessa www.bhopal.org.

Teppo Eskelinen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu