Olympialaisissa urheilijat urheilevat ja yleisö hurraa, yritykset keräävät voitot ja veronmaksajat kantavat taloudellisen vastuun. Mutta kuka kantaa moraalisen vastuun?

Kävin viime viikolla äärimmäisen kiinnostavassa keskustelutilaisuudessa Helsingin Tiedekulmassa. Aiheena oli Brasilia ja vähän olympialaisetkin. Keskustelemassa olivat Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja Hesarin ulkomaantoimittajana tunnetuksi tullut Maria Manner. Kaksikolta ilmestyi juuri Brasiliaa laajalti käsittelevä tietoteos. Kommentaattorina oli myös Urheilulehden toimituspäällikkö Jari Kupila, jonka historiantutkimuksen gradu käsitteli sitä, miten Suomi sai olympialaiset.

Yksi keskustelussa esitetty huomio oli se, että media on – ihan oikein – alkanut viime vuosina kiinnittämään huomiota kisoihin liittyviin epäkohtiin ja ongelmiin. Järjestäjämaiden yhteiskunnallisia ongelmia nostetaan esiin ahkerasti. Tässä auttaa se, että järjestäjämaina toimii nykyään useimmiten maat, joissa yhteiskuntarakenne ei ole eniten vakaa ja moitittavaa löytyy varsin helposti. Eikä kaikkea ole mitenkään mahdollista lakaista maton alle.

Myös Kansainvälistä olympiakomiteaa kuumotetaan ihan perustellusti korruptiosta ja osansa saavat myös kansalliset komiteat sekä toimijat. Luonnollisesti urheilijoita moititaan huijaamisista ja yleisöltä kysellään mielipiteitä asioista.

Me Häiriköt-päämajassa pidämme kuitenkin hieman omituisena sitä, että tätä kriittistä tarkastelua ei juurikaan kohdisteta kisojen sponsoreihin. Ilman sponsoreita (tai siis yhteistyökumppaneita) nykyisen kokoisia skaboja ei järjestettäisi. Miksi yrityksiä ei kuumoteta, vaikka Kupilaa vapaasti lainaten: ”Pääsy olympialaisten viralliseksi yhteistyökumppaniksi on käytännössä lupa painaa rahaa.”

Huomion arvoista on myös se, että sponsorit tai KOK eivät kanna mitään taloudellista vastuuta kisojen taloudesta. Ne keräävät voitot ja käytännössä tappiot kaatuvat aina veronmaksajien niskaan.

Samalla, kun urheilijat kantavat henkilökohtaisesti vastuun douppaamisesta (joka usein on täysin organisoitua) ja yleisöltä kysellään kommentteja huonosta moraalista, sponsorit jätetään rauhaan. Itse soitin edellisten talvikisojen, Sotšin olympialaisten alla Suomen olympiajoukkueen yhteistyökumppaneille ja kyselin kommentteja Venäjän ihmisoikeustilanteesta ja Putinin hallinnosta. Harva oli miettinyt aihetta.

”Totta kai olemme pienellä murusellamme mukana siinä veneessä. Onhan se eettisesti hieman kyseenalaista”, myönsi Gainomax-urheilujuomia maahantuovan Valkoinen Risti oy:n Timo Friman.

Seitsemästä yhteistyökumppanien edustajasta Friman oli ainoa, joka myönsi edustamansa yrityksen osallistuvan Putinin maineenkiillotukseen. Useimpien yhteistyökumppanien edustajat kielsivät koskaan edes miettineensä moista.

Tehdäänköhän näissä yrityksissä muutkin operatiiviset päätökset yhtä vähällä harkinnalla? Jos, niin niitä firmoja kantsii varoa, huonoa analyysiä. Toisaalta, ehkä yrityksissä tiedetään, että eivät toimittajat moisia kuitenkaan kysele – menisi hyvä kisafiilis pilalle ja ilmaiset viinat vaarantuisivat.

Yleisö voisi kuitenkin kysyä medialta,  että miksi näiltä yhteistyökumppaneilta ei vaadita kommentteja alati kasvaviin ja budjeteiltaan naurettaviksi turvonneisiin spektaakkeleihin liittyvistä ongelmista? Onhan se hienoa, että joltain aiturilta tai seipäänheittäjältä kysytään maaliviivalla kommenttia ihmisoikeuksista, mutta voisi sitä sponsoreiltakin tivata. ”Että tämmöistä päätitte kustantaa, eh”.

Eikö yrityksiltä edes odoteta vastuullista toimintaa tai moraalia?