Helsingin kulttuuripalkinto myönnettiin muraalitaiteilija Viva Granlundille. Häiriköt-päämaja onnittelee voittajaa.

Viva Granlund on maalannut vuosien ajan suuria seinämaalauksia, muraaleja, julkiseen tilaan erityisesti Helsingissä. Omapäinen puurtaja on kamppaillut muutosvastarintaa ja valtavirtaa vastaan tekemällä omaa taidettaan jääräpäisesti ja raivaamalla kaupungin byrokratiaan taiteilijalähtöisen taiteen menevän aukon.

Taiteilijalähtöisellä taiteella Granlund tarkoittaa julkisessa tilassa olevaa ja kaikille näkyvää taidetta, joka ei kuitenkaan täytä julkisen taiteen määritelmää sikäli, että se ei ole kaupungin tilaamaa vaan, no, taiteilijalähtöistä.

Vähitellen hieman outsiderista on tullut myös hieman insider.

”Viva Granlund on murtanut kaupunkitaiteen ja -byrokratian betonoiduksi luullun vastakkainasettelun. Hän on töillään ja aloitteellisuudellaan osoittanut, että kaupunkia voi ja pitää muuttaa. Taiteilija voi vaikuttaa arjen ympäristöön ja jopa kaupungin virkamieheen. Helsinki on Viva Granlundin ansiosta pykälän lähempänä modernia eurooppalaista suurkaupunkia”, kulttuuri- ja kirjastolautakunnan puheenjohtaja Jukka Relander perusteli 10 000 euron suuruisen Helsingin kulttuuripalkinnon myöntämistä Granlundille.

Olen seurannut Granlundin touhuja jo vuosia ja matkan varrella tutustunutkin Vivaan. Hänen selostuksensa vuosikymmenen takaisesta ensimmäisistä kosketuksista byrokratian kanssa näiden asioiden tiimoilta ovat hersyviä ja sivusimme aihetta myös taannoisen Hieman outsider –haastattelun yhteydessä:

”Kun otin yhteyttä rakennusvirastoon ideani kanssa, he ihmettelivät aluksi, että mistä tää oikein höpisee. Tein sitten ideastani tarkan luonnoksen, täytin hakemukset valmiiksi ja menin tapaamiseen. Siellä virastossa miettivät ehdotusta oman aikansa ja lopulta sain luvan työlle. Tosin ainoastaan yhdeksäksi kuukaudeksi.”

Vastaanotto oli hämmentynyt, kaupungin byrokratia ei taipunut moisiin teoksiin ja lupia oli aikaisemmin haettu ainoastaan väliaikaisille tapahtumainfoille ja vastaaville. Tämä ei kuitenkaan lannistanut taiteilijaa, joka päätti, että jos byrokratia ei mukaudu taiteeseen, taide voi aina mukautua byrokratiaan. Granlund on maalannut kymmenessä vuodessa lukuisia  suuria töitä Helsinkiin ja anonut monille niistä toistuvasti jatkoaikaa määräajan umpeutuessa.

”Prosessi on itse asiassa vuosien mittaan muuttunut varsin jouhevaksi. Sähköposti rakennusvirastoon riittää. Siinä kerron, että teokset ovat hyvässä kunnossa ja että niissä ei ole töhryjä”, hän kertoi neljä vuotta sitten.

Harmillisesti kehitys ei ole jatkunut lineaarisesti.

Granlundin saavutukset taiteen saralla ovat kiistattomat. Helsinki on muuttunut hänen alettua maalaamaan kaupunkimme seiniin ja tällä hetkellä elämme peräti keskellä katutaidebuumia. Haluan uskoa, ja uskonkin, että Granlundin väsymätön uurastus ja rakentava yhteistyö kaupungin byrokratian (sekä rakennuspuolen että taideinstituutioiden) kanssa on osaltaan madaltanut kynnystä toivottaa katutaiteilijat ennennäkemättömällä tavalla osaksi kaupungin visuaalista ilmettä ja osaksi kaupungin kulttuuristrategiaa (hyvässä ja pahassa).

Tämä tilan raivaaminen katutaiteelle on avannut Granlundille vuosien varrella uusia mahdollisuuksia, mutta on samalla myös nostanut eteen uusia ja hieman odottamattomiakin esteitä. Kaupungin päätettyä syleillä katutaidetta ja ottaa mukaan myös taideinstituutiot virallisessa roolissa hajosi Granlundin ja Rakennusviraston toimiva ja sujuva prosessi. Helsingin kaupunki asetti toimikunnan, joka suunnittelee lupakäytäntöjen uudistamista. Tämä tarkoitti paradoksaalisesti sitä, että katutaiteen edistämisen nimissä katutaiteelle syntyi myös tahattomasti esteitä.

Toimikunnan raporttia ja esitystä odotellessa Granlund putosi limboon ja luvat menivät jäihin. Onneksi avuksi löytyi Vantaa ja Vantaan taidemuseo Artsi sekä Artsin katutaidepainotteiseen linjaan suuresti vaikuttanut Myyrmäki-liike. Viva on ollut viimeisen vuoden, parin aikana tuttu näky Vantaalla ja vantaalaiset ovat saaneet väriä elämäänsä.

On tietenkin ymmärrettävää, että mikäli kaupunki aikoo laskea entistä useamman taiteilijan luvalla seinien kimppuun, pitää prosessia hallita jotenkin ja suunnittelu ottaa aikansa. Samoin on selvää, että useammat taiteilijat tarkoittavat myös enemmän kilpailua tilasta (ja tarjontaa) ja kaupungin on kohdeltava kaikkia tasapuolisesti. Voimme vain toivoa (ja vaatia), että vallankumous ei syö lapsiaan.

Rakennusvalvontaviraston, kulttuurikeskuksen, rakennusviraston, HAM-taidemuseon, kaupunkisuunnitteluviraston ja nuorisoasiainkeskuksen edustajista muodostuneen toimikunnan tuli ainakin alustavasti julkistaa raporttinsa loka-marraskuussa 2016. Kulttuurijohtaja Stuba Nikula on päässyt jo lukemaan luonnoksen raportista, joten eiköhän se kohta laajempaankin jakeluun päädy.

Vaikka Granlundin työskentely-ympäristö Helsingissä on heikentynyt, Häiriköt-päämaja toivoo koko henkilökuntansa voimin, että tämä on vain väliaikainen ja vähäpätöinen kuoppa tiessä ennen uutta uljasta baanaa. Parempi huominen tuo muassaan uusia ja odottamattomia mahdollisuuksia kaikille, sekä veteraaneille että uusille tekijöille.

Samalla, kun voimme iloita Granlundin palkitsemisesta ja palkintorahan tuomasta mahdollisuudesta työskennellä paremman yhteisen elinympäristön puolesta muistakaamme myös peruasiat. Mikä ajaa taiteilija Viva Granlundin vuodesta toiseen koleisiin alikulkuihin ja nostimen päälle maalaamaan?

”Haluan kertoa, että mä olen täällä ja olemassa.”