”Tässä näyttelyssä voi kävellä kuvitteellisesti Mäkelänkatua pitkin ja nenään leijailee palaneen puun tuoksun”, Egs kertoo Taidehallissa Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teoksista, joiden nimi viittaa Vanhan testamentin Danielin kirjaan.

”En itse ole uskonnollinen henkilö, mutta pidän Raamatun satuja kiinnostavina. Tässä tarinassa on kolme Babylonissa elänyttä miestä, joiden käskettiin kumartamaan väärää jumalaa, kultaista kuningas Nebukadressar -patsasta. Koska he eivät siihen suostuneet, heidät määrättiin poltettavaksi roviolla. He eivät siitä kuitenkaan kuolleet, vaan kävelivät roviosta vahingoittumattomina pois.”

”Jos Taidehalliin näyttelyn kasaa, niin pitäähän ainakin yhdellä teoksella olla raamatullinen nimi. Sitä paitsi Beastie Boys on tehnyt tarinasta ansiokkaan biisin, Soul Captain Band myös.”

Mutta miten Mäkelänkatu liittyy taiteilijanimestään tiukasti kiinni pitävä Egsin jo kolmisenkymmentä vuotta jatkuneeseen taiteilijan uraan graffitimaalarina?

”Tämä lähti siitä, että minulla on ystävinä puuseppiä ja he ostavat aika paljon pääkaupunkiseudulla kaadettavia vanhoja puita. Jossain vaiheessa tuli puheeksi, että Mäkelänkadulta ollaan kaatamassa poppeleita ja hetken mielijohteesta sanoin, että minä ostan ne kolme poppelia.”

Mäkelänkatu on yksi Helsingin pääväylistä ja samalla se on merkityksekäs paikka Helsingin graffitikulttuurin synnyn kannalta. 1990-luvulla se oli myös mahdollisesti kaupungin töhrityin katu.

”Siellä oli piissejä ja tägejä talojen sivuseinät täynnä ja varmaan joka viikonloppu niiden päälle tuli uusi kerrostuma. Sitten vuorostaan taloyhtiöt lanasivat maalit niiden päälle ja sama alkoi uudestaan alusta. Ymmärrettävästi asukkaat ottivat herneen nenään ja se on mielestäni ihan ookoo – se on pelin henki.”

Tämä kissa-ja-hiiri-leikki johti asukasyhdistysten ärhäköitymiseen ja katupartiointiakin nähtiin. Pian lehdistön huomiokynnys ylittyi ja vähitellen kaupunki aktivoitui. Lopulta Helsingin kaupungin rakennusviraston Stop töhryille -hanke käynnistyi ja seurasi nollatoleranssin kausi.

”Siitä seurasi kymmenen vuoden Babylon. Ne olivat aika demonisoivia aikoja, mutta Helsingin graffiti selvisi siitä. Tämä teoskokonaisuus on kunnianosoitus Helsingin graffitille, joka selvisi Babylonin liekeistä ja nousee tuhkasta museoon”, Egs kertoo.

”Nämä voisi nähdä myös toteemeina, jotka ehkä suojelevat graffitia jatkossa”, taiteilija kertoo moottorisahalla ja rälläkällä veistetyistä ja pinnasta hiileksi poltetuista teoksista.

Puuveistosten teosta yli jäänyttä tuhkaa on puolestaan käytetty Ash Clouds -teoksiin. Lasista puhalletut synkät pilvet riippuvat Taidehallin katosta lähellä puisia veistoksia.

Jos Shadrach, Meshach, Abednego –teokset kommentoivat nollatoleranssia ja siitä selviämistä, niin parhaillaan ääni kellossa on tosiaan toinen. Heiluri on heilahtanut nollatoleranssista peräti katutaidebuumiin. Tämä tietenkin vaikuttaa osaltaan siihen, että näyttelymahdollisuuksia yleensäkään avautuu. Vuonna 1864 perustettu Suomen Taideyhdistys valitsi Egsin taiteilijaksi vuoden avaavaan Taidehallin näyttelyyn. Tämä henkii muutoksesta myös taidekentällä.

”Tässä ollaan trendin harjalla. Museot haluavat olla ajassa ja etsiä kävijöitä kiinnostavaa sisältöä ja samalla kävijät ja taiteen ostajat muuttuvat ajan mukana. Olen tietenkin tehnyt tämän eteen kolmekymmentä vuotta duunia, mutta ehdottomasti aika on minun puolellani – olen osunut oikeaan hissiin oikeaan aikaan”, Egs pohtii.

Ympäröivän tilanteen muutos tarkoittaa myös sitä, että tekijöiden itse pitää pohtia tekemistään uusiksi. Luvaton graffiti on nähtävissä ainakin tilanhallinnallisena keskusteluna, tai huutona. Kun luvattomuus ja konflikti poistuu teoksesta, pitäisi tekijöiden miettiä, että mitä jää jäljelle. Riittääkö pelkkä muoto täyttämään teoksen merkityksellä?

Egsin tapauksessa siirtymä gallerioihin ja museoihin on tarkoittanut myös muutosta teosten estetiikassa. Siinä, missä betoniseinät ja metalliovet saavat yhä pinnoitteen sumutetusta kromista ja kirkkaista väreistä, on kehyksiin päätynyt abstrakteja tutkielmia kirjainyhdistelmästä e, g ja s, sekä maailman kartoista. Aluksi kartat syntyivät musteella paperille, mutta sittemmin niiden materiaalit ovat monipuolistuneet. Retrospektiivisessä näyttelyssä musteen ja paperin lisäksi materiaalina on puuveistokset sekä lasista puhalletut teokset. Uusimpina lisäyksinä repertuaariin ovat lasiset maapallot.

”Kun mistä tahansa vasta- tai alakulttuurista tulee se tykätyin asia, niin mitä jää jäljelle”, Egs kysyy. ”Mikä on sen voima sitten? Jääkö mitään alkuperäisestä ja mitä tulee tilalle?”

”Tästä voi jopa seurata taiteellinen regressio. Graffiti on monella tapaa lähellä ITE-taidetta ja harvoin ITE-taiteelle järjestetään museonäyttelyitä. Myös graffitiin liittyvien näyttelyiden kohdalla pitää miettiä, että esitelläänkö antropologisesti kulttuurillista ilmiötä vai esitelläänkö taidetta. Molemmat ovat ihan hyviä valintoja. Olen esimerkiksi nähnyt hienoja näyttelyitä vankien tekemästä taiteesta, mutta siinä on selkeä konteksti. Katutaide alkaa olemaan ilmiönä jo niin laaja, että se konteksti hajoaa.”

Taidehallissa nähdään puhdasta graffitia ainoastaan dokumentaaristen valokuvien muodossa ja taiteilijan vanhoissa luonnoksissa. Silti kaikessa, mitä Egs tekee on löydettävissä ainakin kaikuja graffitista.

”Graffitimaalarin täytyy aina miettiä, että miten sovittaa teoksen kulloiseenkin paikkaan. Graffiti on taidetta, joka tapahtuu tilassa ja ajassa, ja tekijän pitää ymmärtää että mitkä jutut toimivat kulloisessakin paikassa. Radan varressa toimii yksi asia ja vaikka virolaisessa ränsistyneessä, hylätyssä teollisuusrakennuksessa toimii toinen asia. Pitäisi olla herkkä aistimaan se, mitä sinne tekee. Tilan ja ajan lukemista ja teoksen sovittamista. Välillä sen pitää huutaa ja välillä pitää kuiskata.”

”Työhuoneellakin tekemissä teoksissani pyrin säilyttämään sen saman henkisen energian. Samasta viivasta ja vimmasta se lähtee.”

Egs: Writing My Diary. Helsingin Taidehalli 13.1.–25.2.2018
Egs: EGS. 240 sivua (Suomen Taideyhdistys 2018)

Egsin tuotantoon voi tutustua tämän videon välityksellä, jossa taiteilija on tositoimissa.