”Perinteisesti Suomessa metsälobbaus on ollut vahvaa. Valtio suurentelee aina puiden hakkaamisesta tulevaa taloudellista hyötyä ja vähättelee muuta puolta. Tuijotetaan yksisilmäisesti metsän taloudellista tuottoa ja nähdään ainoastaan puiden kaatamisesta ja sahaamisesta saatava raha”, Panu Halme toteaa.

Halme on Jyväskylän yliopiston luonnonsuojelubiologian ja luonnonvarojen käytön kestävyyden yliopistonlehtori. Halme myös arvelee, että hänellä on Suomen pisin titteli. Ei sillä, Halme arvioi tittelin kuvaavan toimenkuvaansa hyvin. Tiivistäen hän on kuvaillut itseään myös metsäekologiksi.

”Olen väitellyt ekologian alalta ja tutkinut koko urani metsiä ja metsäluontoon liittyviä kysymyksiä. Olen myös tutkinut metsien suojelu- ja ennallistamisratkaisujen merkitystä ja sitä, miten niitä voisi tehdä tehokkaammin ja järkevämmin.”

Halme on perehtynyt myös siihen, miten lainsäädäntö onnistuu turvaamaan luonnon monimuotoisuutta.

Suomen metsistä, niiden käytöstä ja suojelusta puhuttaessa yksi toimija nousee muiden yläpuolelle: valtio. Valtio omistaa yli neljäsosan Suomen metsistä ja se on myös merkittävin puuraaka-aineen myyjä. Omien omistusten käytön ohella valtio määrittää pelikenttää, jolla muut metsänomistajat toimivat.

Mikä on olennaista

Koska metsästä on moneksi, voi metsien ja metsäluonnon arvon jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan. Ensimmäisenä ovat luonto- ja ympäristöarvot itsessään. Toisena ihmisten kokemukset ja kulttuuri. Kolmantena on metsästä saatava suora taloudellinen hyöty.

Halme hyväksyy tämän jaottelun, mutta huomauttaa, etteivät kategoriat ole yhteismitallisia. 

”Metsäsektori aina toistelee, että pitää huolehtia tasapainoisesti näistä kaikista, mutta mitä se tasapaino tarkoittaa?”

Halmeen mukaan metsäteollisuuden – ja sen myötä valtion – tapa painottaa näitä arvoja ei ole missään tapauksessa tasapainossa. Hän myös huomauttaa, että nämä ihmisen asettamat arvot ovat vain yksi tapa hahmottaa metsän merkitystä. 

”Entä jos ajatellaan niin, että on ihmisen keksimät arvot, mutta ihminen on vain yksi laji. Entäpä jos jokaisen metsälajin tarpeet ja toiveet painotettaisiin samalla tavalla kuin ihmisen? Jos kalkkikäävällä, hömötiaisella ja kuukkelilla on kaikilla se sama painoarvo kuin ihmisellä?”

Eri lajien yhtäläinen arvostus muuttaisi merkittävästi tällä hetkellä Suomen metsien kohtalon määräävän talouden painoarvoa. Talouden merkitys katoaisi käytännössä olemattomiin.

”Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että niitä ihmisen keksimiä arvoja ei kannattaisi tarkastella. Ja meidän pitäisi paljon nykyistä paremmin pyrkiä etsimään sellaisia aitoja, rehellisiä kohtia, missä ne eivät olisi niin voimakkaasti ristiriidassa keskenään.”

Valtio on me

Valtio olemme me valtion kansalaiset, ja näin valtion maat ja tiluksetkin ovat meidän yhteisiämme. Jos valtio tekee taloudellisesti epärationaalisia valintoja, siitä tulee tappiota meille kaikille. Epärationaalisuus näkyy muun muassa päätöksissä, joita tehdään toisaalta metsien hakkaamiseen ja toisaalta niiden suojelemiseen liittyen. Halme kuvailee valtion toimintaa ”hulluksi”.

”Viime vuosien aikana valtio on hakannut omilta mailtaan sellaisia metsiä, jotka olisivat olleet parempia suojelukohteita kuin jotkut sellaiset, joiden suojelusta valtio on maksanut yksityisille maanomistajille.”

Eli samalla, kun valtio tekee päätöksiä omien metsämaidensa hakkaamisesta ja suojelemisesta, se maksaa korvauksia yksityisille maanomistajille, jotka haluavat vapaaehtoisesti suojella omia metsiään. Toisinaan käy niin, että samalla, kun valtio hakkaa omia vanhoja metsiään ja saa siitä puunmyyntituloja, se voi maksaa selvästi noita tuloja enemmän yksityiselle metsänomistajalle, joka suojelee suojeluarvoltaan vähemmän arvokasta metsää saman verran.

”Tämä ei ole kansantaloudellisesti järkevää.”

Suojelun keskittäminen yksityisomisteisiin metsiin saattaa kuitenkin olla joidenkin tavoite itsessään. Monet valtion tuella suojellut yksityiset metsät ovat Halmeen mukaan tosiasiassa sellaisia, ettei niitä kuitenkaan olisi hakattu.

”Kun ne sitten valtion rahalla suojellaan, niin teollisuus ei menetä puuta. Yksityismetsänomistaja saa rahaa, mutta usein suojellaan sellaista, minkä omistaja olisi muutenkin säästänyt – vaikka itselleen tärkeän lapsuuden järvenrantametsän tai vastaavan. Yksityismetsien suojelussa olennaista on usein lopulta teollisuuden puunsaannin maksimointi.”

Vaikka tämä ei ole kansalaisen vinkkelistä tarkasteltuna rationaalista, löytää Halme sille mahdollisen selityksen.

”Metsäteollisuus haluaa pitää valtion metsiä suojelematta, koska valtion kanssa ei tarvitse pelätä, että metsänomistaja ei haluakaan hakata. Metsähallitus on varma hakkaaja, joka aina tarvittaessa pelastaa puupulalta. Kun valtion metsiä pidetään suojelemattomina, on metsäteollisuudella puuvarasto.”

Vahva koneisto

Suomessa on juurtunut syvälle ajatus siitä, että ”Suomi elää metsistä” ja että ”Suomi on vihreän kullan maa”. Valtion ja metsäteollisuuden etujen välille on totuttu vetämään yhtäläisyysmerkki.

Todellisuudessa metsäalan yritysten osuus bruttokansantuotteesta on pienempi ja työllisyysvaikutus vähäisempi kuin vaikkapa kulttuurialalla, mutta silti metsien asema eturyhmä- ja sisäpolitiikassa on omaa luokkaansa. 2020-luvulla tämä on tullut näkyväksi esimerkiksi siinä, kuinka Venäjän hyökkäyssodan myötä loppuneen rajan ylittävän puukaupan tuottamaa aukkoa on paikattu. Venäjä-riskin huomiotta jättänyt metsäteollisuus on pelastettu lisäämällä hakkuumääriä valtion metsissä ja kannustamalla yksityisiä samoihin talkoisiin, vaikka Suomen hakkuut olivat kestämättömällä tasolla jo ennenkin.

Mitä sitten kannattaisi tehdä, jos metsien suojeluun suhtauduttaisiin vakavasti? Halme ottaa puheeksi kaksi valtion maiden kartoitusta: Luonnonmetsä-työryhmä kartoitti Saamenmaan eteläpuolisen valtion luonnontilaiset ja vanhat metsät. Saamenmaalla vastaavan kartoituksen teki Luonnonmetsät Sápmi.

”Ne ryhmät ovat tehneet valtavan työn metsiä vuosikausia kiertäen. Valtion kannattaisi suojella heidän ehdottamansa metsät heti. Suomi on joka tapauksessa luvannut kasvattaa metsien suojelupinta-alaa ja tämä kattaisi isolta osin sen lisäsuojelutarpeen.” 

Halmeen mukaan metsätyöryhmien ehdottamien suojelupäätösten jälkeen nykyisiä suojeluhankkeita voitaisiin hyvin vähentää. Nykyistä vääntöä jokaisesta pienestäkin suojelupäätöksestä Halme kuvaa rasittavaksi vänkäämiseksi. Hän myös jakaa useimpien tutkijoiden tavoin näkemyksen, ettei valtion ole tarpeen lopettaa metsien talouskäyttöä kokonaan. 

”Siinä ei olisi kansantaloudellisesti mitään järkeä, eikä hyvin voimakkaasti käsiteltyjä talousmetsiä kannata suojella kuin erityistapauksissa.”

Suurin näyttää tietä

Valtio siis omistaa noin 26 prosenttia Suomen metsämaista ja sen metsäfilosofia määrää meidän metsiemme kohtalon. 

Valtion metsäomistuksia hallinnoi Metsähallitus, joka puolestaan on jaettu kahteen osaan. Siellä on metsien hakkuista päättävä Metsähallituksen Metsätalous oy, jota ohjaa maa- ja metsätalousministeriö. Luonnonsuojelualueista ja kulttuuriperintökohteista huolehtii Metsähallituksen Luontopalvelut, joka puolestaan toimii ympäristöministeriön ohjauksessa.

”Tämä kahden ministeriön ohjaus Metsähallituksessa on aika kummallista. Kummallista on myös se, että meillä on erikseen valtioneuvoston alla valtion omistajaohjaus, joka ei kuitenkaan Metsätalous oy:n toimintaan puutu.”

Metsähallituksen toimintaa ohjaa osaltaan se, että valtioneuvosto asettaa sille vuosittain tuloutustavoitteet. Siis määrittää sen, kuinka paljon Metsähallituksen pitäisi maksaa osinkoja valtiolle. Pieni osa tuloista muodostuu tuulivoimapuistojen kaltaisten hankkeiden maksamista maavuokrista ja vastaavista, mutta käytännössä tulostavoitteet määrittävät sen, kuinka paljon valtion metsiä kulloinkin hakataan. 

Vielä muutama vuosi sitten tuo asetettu tulostavoite oli 110 miljoonaa euroa, mutta Petteri Orpon hallituksen tavoitteena on hilata vuosittainen tuloutus 140 miljoonaan euroon vuoteen 2028 mennessä. 

”Viime aikoina Metsähallitus on myös ylittänyt asetetut tavoitteet joka vuosi reippaasti. Voi tietysti sanoa, ettei ole mahdollistakaan päästä eurolleen siihen tavoitteeseen, mutta kyseenalaistaisin sitä, että se ylittyy joka vuosi selvästi.”

Tulostavotteiden ylittymiseen on voinut kannustaa sisäistetty ymmärrys metsäteollisuuden tarpeista ja halu vastata niihin. Selitys hakkuuintoon voi löytyä myös johdon kannustinohjelmista. 

”Metsähallituksen johdon tulospalkkiot ovat sellaisia, että johto saa lisäpalkkion, jos tulostavoite ylitetään reilusti. Totta kai johto sitten pyrkii siihen.”

Erityisen erikoiseksi Metsähallituksen johdon tulospalkkiot tekee se, että myös Luontopalvelu-puolen johdon kannustimet määräytyvät pitkälti hakkuiden määrän kautta. Luontoarvoihin ja suojeluun sidotut kannustimet tuntuisivat tässä luontevammilta.

”Luontopalvelun johto hyötyy rahallisesti siitä, että Metsätalous oy kaataa niin paljon puuta kuin ikinä mahdollista. Minulle on sanottu ihan suoraan, että on törkeää vihjailla, että henkilökohtainen etu voisi olla vaikutin. Mutta miksi se tulospalkka olisi olemassa, jos sen ei oletettaisi ohjaavan johdon toimintaa?” Halme ihmettelee.

Ristivetoa hallinnossa

Valtio omistajana poikkeaa kaupallisista toimijoista muutenkin kuin omistajapohjansa kautta. Valtion metsien käytön määrittämiseen osallistuvat neljän vuoden välein valittavan eduskunnan ohella ministeriöiden virkamiehet sekä Metsähallituksen johto ja työntekijät. Päätöksiä tehdään siis joskus poliittisella ja toisinaan virkavastuulla, välillä johtajasopimuksen alla ja usein ihan vaan kuukausipalkalla. Aina ei ole täysin yksiselitteistä, kuinka valta jakautuu, tai käytetäänkö sitä juuri niin kuin marssijärjestys ohjeistaa.

”Edellisen hallituskauden loppumetreillä vihreät neuvottelivat 30 000 hehtaaria valtion metsiä suojelluksi. Se suojelupaketti oli kyllä hehtaareihin nähden heikko. Esimerkiksi Rovaniemellä suojeltiin yhtä tunturia ympäröivä suoalue, jota ei olisi muutenkaan hakattu, mutta jätettiin suojelematta sen tunturin alarinteiden rehevä vanha metsä.”

Merkittävän poliittisen väännön kautta aikaansaatu ja voittona markkinoitu suojelupaketti oli siis pettymys. Tietenkin kaikki poliittiset saavutukset tuppaavat olemaan kompromisseja, mutta Halme näkee tässä esimerkissä myös virkamiesten kädenjäljen.

”Minulle on välittynyt kuva, että Metsähallitus on suorastaan vedättänyt poliitikkoja. Ensin sen paketin kanssa vetkuteltiin ja sitten viime tingassa annettiin vain hirvittävän pitkä lista paikannimiä ilman tarkempia kuvauksia.”

Suojelupaketti meni tutkijan näkemykseen mukaan läpi jonkinlaisena sikana säkissä. Eikä tämä ole ensimmäinen vastaava tapaus, jonka Halme on nähnyt. Tuskin jää myöskään viimeiseksi. 

”Metsähallituksen ja poliitikkojen roolit ovat vähän niin kuin päälaellaan: päätökset tekevät Metsähallituksen ja maa- ja metsätalousministeriön virkamiehet, ja ministerille jää kumileimasimen rooli.” 

Ei pelkästään suoraa vaikuttamista

Sen lisäksi, että valtion toimet sen itse omistamissa metsissä vaikuttavat Suomen metsäluonnon tilaan, on valtiolla myös epäsuorasti vaikutus yksityisiin metsiin. Valtio ohjailee yksityisten metsänomistajien toimia lakien, säädösten ja kannustimien kautta. Metsäbiologin arvio siitä, kuinka valtio on suoriutunut tästä, kuuluu: ”No tosi huonosti.”

”Vastoin monien luuloja metsiä koskeva lainsäädäntö on heikentynyt 2000-luvulla. Esimerkiksi vuonna 2014 uudistetussa metsälaissa erityisen arvokkaiden elinympäristöjen rajaaminen vaikeutui huomattavasti ja niiden hakkaaminen poikkeusluvalla helpottui.”

Mikään metsien suojeluun liittyvä merkittävä lakipykälä ei Halmeen mukaan ole parantunut viimeisen 15 vuoden aikana. 

Tänä vuonna Orpon hallitus puolestaan määritteli suojelun tarpeessa olevat vanhat metsät tarkoituksella niin tiukasti, ettei suojelukriteerin täyttäviä metsiä esimerkiksi Etelä-Suomessa löydy. Parhaillaan valmistelussa on myös uudistus verolakiin, joka kasvattaisi puun myynnistä saaduista tuloista tehtävien verovähennysten määrää. Uudistus kannustaisi kaatamaan herkemmin ja enemmän metsää, vaikka metsähakkuiden määrät pitäisi pikemmin saada kääntymään laskuun.

Kuka valvoo kokonaisetua?

Metsähakkuut tuottavat valtiolle siis vuosittain merkittäviä tuloja. Suoria myyntituloja tulee Metsähallituksen kautta ja epäsuorasti tuloja tulee vaikkapa yksityisten metsänomistajien myyntitulojen verottamisesta. Samoin taloudellinen toimeliaisuus kasvaa, kun sellupadat porisevat posket punaisina ja sahat laulavat. Jos metsäjätit eivät kauheasti veroja omista tuloistaan maksakaan, niin ainakin työtekijät verot palkastaan maksavat. Näin talouden rattaat pysyvät liikkeessä.

Toisaalta samalla kun valtio saa metsistä tuloja, maksaa valtio yritystukina metsäteollisuudelle vuosittain lähes sen saman, mitä valtiolle Metsähallituksen kautta tuloutetaan. Suomessa teollisuuden käyttämää sähköä myös verotetaan kevyemmin kuin kansalaisten käyttämää sähköä ja leijonanosa tuosta halpuutetusta sähköstä menee metsäteollisuuden käyttöön. Alennetut verokannat ovat epäsuoria tukiaisia. Myös metsäteollisuuden aiheuttamat vesistöhaitat ja muut ympäristöongelmat jäävät yhteiskunnan maksettaviksi.

Ympäristöhätätilan kourissa olevassa maailmassa päästöjen hinta on myös nousussa ja lopulta laskut aina tulevat maksettavaksi. Metsähakkuiden hinnat nousevat valtiolle tuottoja korkeammiksi viimeistään siinä vaiheessa, kun se joutuu metsien hiilinielujen romahdettua maksamaan kompensaatioita meidän kaikkien suomalaisten ja suomalaisen teollisuuden tuottamista päästöistä. 

Onko valtiolla metsäekologin mukaan siis kykyä arvioida metsien rahallista arvoa ja niiden hyödyntämisen hintaa?

”No jotenkin näyttää, että ei ole kykyä, koska valtio tekee niin hulluja päätöksiä. Minun nähdäkseni toiminnan ei ole oikeasti tarkoituskaan olla taloudellisesti optimaalista, vaan tarkoitus on tuottaa piilotukia metsäteollisuudelle.”

Dawn of the Circular Economy ja muita vasta-mainoksia nähtävänä Hyvin hoidettu metsä -näyttelyssä Helsingin kulttuurikeskus Stoassa 12.9.–12.10.