Viimeisen parin vuoden aikana Helsingissä mielenosoituksiin osallistuneet ja niitä seuraamaan saapuneet ovat saattaneet kiinnittää huomiota yhteen kuvaajaan, joka on ollut paikalla lähes poikkeuksetta silloin, kun poliisi on paikalla niin sanotusti hulinavarustuksessa. Taiteilija Annika Rauhala on taltioinut mielenosoituksissa nimenomaan poliisin toimintaa ja rajannut mielenosoittajat tarkoituksella kuvien ulkopuolelle.

Taltio Jouha-videoinstallaatiosta, joka oli esillä Helsingin Kaapelitehtaalla toukokuussa järjestetyssä Art Fair -tapahtumassa.

Vaikka Suomessa puretaan ja yksityistetään hyvinvointivaltiota, on kansa pysynyt melko säyseänä. Mielenosoitukset eivät houkuttele suuria joukkoja ja yleensäkin poliittinen protestointi on vaimeaa. Ei meillä ole mellakkaa koskaan nähtykään, silti mellakkavarusteisiin sonnustautunut poliisi on alati arkisempi näky kaduilla.

Moni suomalainen on tottunut ajattelemaan, että yhteiskunnan väkivaltakoneiston ja kansalaisten vastakkaisasettelu tapahtuu jossain muualla – ei täällä lintukodossa. Suomi on muuttunut sitten vuonna 2006 järjestetyn, mellakkapoliisin piiritykseksi/harjoitukseksi muuttuneen Smash ASEM -mielenosoituksen ja enää poliisin joukkojen hallinta joukot (”jouha”) eivät ole odottamaton lisä mielenosoituksessa.

Ristiriita näiden ”ei-tappavilla” aseilla varustautuneiden kyborgijoukkojen ja niiden eteen polvistuneen, kameransa kanssa rauhallisesti puuhastelevan ”hennon naiskuvaajan” (taiteilijan oma määritelmä, toim.huom.) välillä on jyrkkä.

Sukupuolitetut stereotypiat ovat osa yhteiskuntaamme: feminiinisyyteen yhdistetään avuttomuus ja pelokkuus ja maskuliinisuuteen yhdistetään voima ja uho. Vaikka stereotypiat ovat ongelmallisia, näyttäytyy mellakkapoliisien ja naisvalokuvaajan kohtaaminen kiinnostavalta niiden valossa.

Joukkojenhallintapoliisi on äärimaskuliinisuuden stereotypia. Visiirien, lasien ja huppujen taakse katseilta piiloutuen hivellään avoimesti pamppuja, pyssyjä ja käyttäydytään uhkaavasti. Yksilö katoaa, etäämmältä näkyy vain koneisto. Konttaavan ja maan rajasta tapahtumia tarkastelevan kuvaajan perspektiivistä militarisoitunutta poliisia voi tarkastella yhteiskunnallisen näkökulman lisäksi psykologis-seksuaalisesta näkökulmasta.

Tämä turvallisuusjoukkojen arkipäiväistyminen on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Kari Telaranta kirjoitti Politiikasta-lehteen kasvaneen turvattomuuden tunteen seurauksista yhteiskunnassamme:

”Turvallisuus liittyy vahvasti tunteisiin, ja meille on tärkeää tuntea olevamme turvassa. Turvallisuuden tunteen vastakohta on pelko. Terrori-iskujen ja sodan uhka aiheuttaa meissä pelkoa, joten meille on helppo ’myydä’ tarve luopua yksityisyydestämme näiden uhkakuvien torjumiseksi, vaikka uusien keinojen tehokkuus voidaan perustellusti kyseenalaistaa.

Onko viestin luottamuksellisuuden rikkominen välttämätöntä ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden?
—
Kun tilastoja tarkastelee Euroopan tasolla, pelkästään vuonna 2013 Euroopan unionin alueella kuoli erilaisten tapaturmien johdosta noin 150 000 henkilöä. Länsi-Euroopassa kuoli samana vuonna terrori-iskuissa muutama henkilö.”

Smash ASEMin alla terrorismin vastaisen sodan kiimaan ajama sisäministeri Kari Rajamäki ohjeisti ja poliisi toimi. Tuolloin poliisi loi omalla toiminnallaan moninkertaisen haitan ja vaaran yleiselle järjestykselle verrattuna siihen, mitä mielenosoittajat olisivat kuunaan saaneet aikaan. Samalla poliisi loi täysin uusia käytänteitä ja mellakkapoliisit olivat kytiksellä jopa paria päivää myöhemmin järjestetyn Hamppumarssin laitamilla, vaikka kyseinen mielenosoitus on tunnettu varsin letkeästä menosta.

Poliisin toiminnassa tapahtuneen selvän muutoksen laajemmista merkityksistä olisi varmaan ihan hyvä käydä laajempaakin julkista keskustelua. Eikä pidä heittäytyä hysteeriseksi Hampurin G20-mielenosoitusuutisoinnin takia.