Laura Gustafssonin ja pseudonyymi Hilja Kerimäen käsikirjoittama ja Gustafssonin ohjaama Maitotyttö-audiodraama on käynnistänyt melkoisen keskustelun. Yleisradion radioteatterin toteuttama kuunnelmasarja perustuu 15 vuotta maatalouslomittajana työskennelleen, nimimerkillä esiintyvän Hiljan kokemuksiin. Kuunnelman nostama raivo perustelee hyvin nimimerkin käyttöä. Nimimerkin käyttäminen suojaa myös niitä tuottajia, joiden tekemisiä kuunnelmassa kuvaillaan ja joiden henkilöllisyydet todennäköisesti selviäisivät Hiljan oikean nimen avulla. Hiljan henkilöllisyys on Ylen tiedossa. 

Yksittäisten tuottajien nostaminen tikun nokkaan ei ole kuunnelman tekijöiden tavoitteena tai muutenkaan tarkoituksenmukaista. Kuunnelma antaa kuvan rakenteellisista ongelmista, ja siksikään yksittäisten tuottajien nimeäminen ei ole kuunnelman sisällön kannalta olennaista.

Perusteltua kritiikkiä?

Kuunnelma julkaistiin Yle Areenassa tammikuun alussa, mutta eloisa keskustelu siitä alkoi helmikuun taitteessa. 

Keskustan paikallisjärjestön puheenjohtaja, kuntavaaleissa ehdokkaana oleva maataloustuottaja haukkui kuulemaansa runsassanaisesti Facebookissa, ja Maaseudun Tulevaisuus tarttui tähän. Samoihin aikoihin Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti pitkän tekstin siitä, kuinka kauhea kuunnelma on. Perussuomalaisten kansanedustaja Antti Kangas puolestaan teki Facebook-päivityksensä mukaan poliisille tutkintapyynnön ”Yleisradion toiminnasta eläintuottajia kohtaan”. Keskustan europarlamentaarikko Katri Kulmuni moitti kuunnelmaa Instagramissa.

Kuunnelmaa ja sen tekijöitä moittivien argumentaatio on näissä tapauksissa seuraillut jokseenkin samoja linjoja. Kaikki muistuttavat, kuinka tiukalla ja ahtaalla tuottajat ovat. Tuottajien tiukat paikat ovat tietenkin yleisesti tiedossa, mutta ne tuskin ovat kuunnelman tekijöiden syy tai peruste olla keskustelematta alaan liittyvistä perustavanlaatuisista ongelmista. 

Kritiikissä on myös nostettu esiin muun muassa se, että kuunnelmassa lomittaja Hiljan opintoihin liittyneen, ilman kivunlievitystä tehdyn sian kastroimisen aikaan kuuluu (ihmiskuoron) kova huuto. Jokainen on tervetullut kokeilemaan kastraatiota (itsellään) ilman kivunlievitystä ja havainnoimaan pitämäänsä ääntä. 

Kuunnelmaa paheksutaan myös siitä, että siinä kerrotaan, kuinka lehmä-äidit erotetaan lapsistaan nopeasti synnytyksen jälkeen. Tämä äidin ja lapsen erottaminen on keskeinen osa maitotaloutta ja oikeastaan sen kovaa ydintä. Vaikka monet kriitikot toistelevat, että esitetyt tapaukset ovat joko täyttä valetta tai korkeintaan “yksittäistapauksia”, monet kuvatuista asioista ovat tosiaan eläintuotannon arkea. Ilman niitä eläintuotantoa ei olisi. 

Kuvaukset tuotantoprosessista ovat toki karuja. Esimerkiksi Ulla Appelsin kauhistelee, että lehmän siementäminen vaikuttaa raiskaukselta, miksi se toki määriteltäisiinkin, mikäli toimenpiteen kohde olisi ihmislajin edustaja. Jos kuuntelija kuulemastaan häiriintyy, onko ongelma kuvauksessa vai sittenkin kuvatussa prosessissa? 

Keskustalainen kunnallisvaaliehdokas kertoi Maaseudun Tulevaisuudelle, että ”Tätähän markkinoidaan tositapahtumiin perustuvana juttuna. Mutta sitten on käytetty draamateatterin keinoja.” Tämä lausahdus esitetään kritiikkinä, vaikka siinä vain todetaan tosiasia, että kyse tosiaan on radioteatterista, joka perustuu tositapahtumiin. Itse kuunnelman totuudellisuuteen kommentti ei liity millään tavoin.

Kuunnelman kriitikoita on myös häirinnyt se, että tuotantoeläinten kerrotaan elävän vankeudessa. Tämä vapauden menettäminen on oikeastaan se eläintalouden ns. pihvi. 

Samoin on kauhisteltu sitä, että tuotantoeläinten kerrotaan kärsivän jalostusprosessin takia. Äärimmilleen viedystä jalostuksesta seuraava kärsimys on kuitenkin kiistaton tosiasia. Luonnossa ei esiinny esimerkiksi nautoja, jotka tarvitsevat valjaat kannattelemaan massiivisia utareitaan, tai broilereita, jotka eivät turboahdettujen rintalihastensa koon takia pääse ylös kaaduttuaan selälleen ja jotka tämän seurauksena nääntyvät kuoliaiksi broilerihallin lattialle. Suhteettoman suuriksi kasvavat lihasiat kärsivät nivelrikoista villejä serkkujaan enemmän ja kuolevat lyhyeksi jäävistä elinkaaristaan huolimatta sukulaisiaan useammin sydänkohtauksiin. 

Tuotantoeläinten jalostuksen vaikutusta lajeihin ja yksilöiden elämään tarkastellaan tarkemmin kolmiosaisessa Kaikki irti eläimistä -dokumenttisarjassa, joka on katsottavissa Yle Areenassa.

Kriitikot ovat myös moittineet sitä, että kuunnelmassa monet tuottajat kuvataan epätoivoisiksi, uupuneiksi ja nurkkaan maalatuiksi. Samalla kuunnelmaa paheksutaan siitä, että se rasittaa jo valmiiksi epätoivoisia, uupuneita ja nurkkaan maalattuja tuottajia. Kotimaisen ruuantuotannon tärkeyttä on moitteissa alleviivattu tavalla, jonka perusteella voisi (virheellisesti) kuvitella, että Suomessa ei tuoteta tai ylipäätään ei voisi tuottaa muita kuin eläinperäisiä elintarvikkeita.

Mitään asiavirheitä tai virheelliseksi osoittautuneita kuvauksia kriitikot eivät ole Maitotytöstä osoittaneet. Esitetyn kritiikin valossa vaikuttaakin siltä, että kuunnelman ongelma ei ole valheellinen sisältö vaan se, että se on väärällä tavalla rehellinen.

Kuunnelmasta käydyssä keskustelussa monet alalla työskentelevät ja työskennelleet ovat tuoneet julki omia kokemuksiaan tiloilta. Ne ovat olleet kuunnelmassa kuvattua vastaavia.

Molemmat puolet

Yleisen kauhistelun ohella muun muassa keskustan Kulmuni vaatii kuunnelmalta ”monipuolisempaa” keskustelua eläintuotannosta. Toisin kuin Kulmunin kritiikistä voisi päätellä, kuunnelmassa kyllä kuvataan hyvin kauniisti esimerkiksi siitä, kuinka lehmä synnytti esikoisensa laitumella ja ”monipuolisuutta” kunnioittaen kerrottaan myös, kuinka lapsi pian erotettiin äidistään.

On kuitenkin totta, että yksittäisessä teoksessa ei tietenkään voida käsitellä mitään asiaa kaikilta mahdollisilta kanteilta. Rajausta tehdään oikeastaan kaikessa viestinnässä, aina.

Tämä kuunnelman kriitikoiden esittämä keskustelun ”monipuolisuus” vaikuttaa äkkiseltään kohtuulliselta vaatimukselta. Vaatimus kuitenkin näyttää hieman epärehelliseltä, kun huomaa, että samat henkilöt eivät ole vaatineet ”monipuolisuutta” vaikkapa lihatalojen ja meijerien mainoksilta tai tuottajien pr-materiaalilta. He eivät ole moittineet sitä, että maito- ja lihatuotteiden menekkiä on edistetty söpöjen piirroshahmojen avulla mainoksissa, joissa possut syövät pekonia ja lehmät juovat maitoa. Melua ei nosteta siitä, että mainosten “vapaan lehmän maito” lypsetään lehmistä, jotka syntyvät vankeuteen, elävät elämänsä vankeudessa ja jotka tapetaan, kun heidän tuottavuutensa laskee. Missä on näiden ilmeisen yksipuolisten kuvausten nostattama pöyristyminen?

Nyt mielensä pahoittaneet tahot eivät myöskään vaatineet ”monipuolisuutta”, kun Yleisradio julkaisi syksyllä 2024 Lomittajat-dokumenttisarjan. Tuottajien kanssa yhteistyössä tehdyssä sarjassa seurataan lomittajia eläintiloilla, ja välittyvä kuva on varsin siloteltu. 

Tämä vaatimusten epäjohdonmukaisuus asettaa vaatijoiden motiivit epäilyttävään valoon. Omia ja edustamiensa tahojen etuja saa tietenkin edistää, mutta tämmöistä ”monipuolisuutta” vaatiessa voisi olla johdonmukainen.

Odotettua paheksuntaa

Kuunnelman nostattama paheksunta ei yllätä. Ruoka on herkkä aihe: Se määrittää identiteettejämme ja on kulttuurin ytimessä. Ruuantuotanto on myös keskeinen osa yhteiskuntaamme, ja eläinteollisuus muodostaa merkittävän osan siitä. Tuottajien tekemät investoinnit ovat mittavia ja kuluttajien tottumukset tiukassa. Tuottajat ja heidän etujaan ajavat ymmärrettävästi haluaisivat, että ongelmat  – muut kuin tuottajien resursseihin liittyvät – lakaistaisiin maton alle ja keskityttäisiin niiden sijaan kivoihin asioihin.

Nyt nähdyn kaltaisia reaktioita nähtiin myös vuonna 2021, kun Gustafssonin ja Terike Haapojan Siat-näyttely avattiin Seinäjoen taidehallissa. Suomalaisen sikatuotannon nollapisteessä sijaitseva Seinäjoki oli jännitteinen paikka sikatuotantoa käsittelevälle näyttelylle: Taidehallin ikkunasta näkee yli puolet Suomessa teurastettavien sikojen kalmoista prosessoivan Atrian pääkonttorin. 

Tuottajat edustajineen paheksuivat näyttelyä (usein sitä näkemättä), ja monet alueen koululaisten sovitut vierailut näyttelyyn peruttiin poliitikkojen käskystä. Samoin kun Maitotytön kohdalla, Siat-näyttelystä ei osattu osoittaa virheellisiä väittämiä tai valheellisia kuvauksia kovaäänisestä porusta huolimatta. Paheksunta oli siis reaktio näkyväksi tekemiseen.

Tuottajien ohella myös monet kuluttajat ovat kauhistelleet Maitotyttö-kuunnelmaa. Osalla kuluttajista on varmasti jonkinlainen kosketus eläintuotantoon, joillakin jopa nykyaikaiseen sellaiseen. Mutta monet kauhistuneet eivät ole tuotantoeläimiä niiden normaaleissa elinympäristöissä kohdanneet tai nähneet edes kuvia noista ympäristöistä. Vaikka Suomessa kasvatetaan ja teurastetaan vuosittain yli 80 miljoonaa tuotantoeläintä (luku ei sisällä kaloja, joiden määrä mitataan kiloissa ja tonneissa), tuotantoeläimet ovat pääosin näkymättömiä yhteiskunnassamme. Se kuva, joka kuluttajille tuotantoeläimistä välittyy, perustuukin hyvin kuratoituun ja kaunisteltuun materiaaliin. Tätä vasten Maitotytön välittämä siloittelematon kuvaus voi ymmärrettävästi järkyttää.

Kuluttajien kauhistuminen on ymmärrettävää myös sitä vasten, mitä koulussa eläintuotannosta opetetaan. Otetaan vaikka ympäristöopin kirja Pisara 4 (julkaisija Sanoma Pro), jossa kuvataan tuotantoeläinten elämää lähinnä satukirjoista ja Piippolan vaari -laulusta tutulla estetiikalla. Vaikka koulussa oppilaille pitäisi puhua totta ja välittää rehellinen kuva maailmasta, ainakin eläintuotannon kohdalla tähän sallitaan poikkeus, joka ei voi olla vaikuttamatta käsityksiin aiheesta. Mikäli oikeat kuvat tuotantotiloilta ovat liian järkyttäviä koululaisille näytettäväksi, olisiko rehellistä kertoa se heille tai vähintään olla näyttämättä fantasiaa totena?

Kun kuluttajille välittyvä kuva eläintuotannosta on pääosin peräisin mainoksista, tuottajien viestintäaineistosta ja koulukirjojen satukirjakuvituksista, pitäisikö ”monipuolisuutta” Maitotyttöön vaativien ihmisten laajentaa vaatimuksensa koskemaan myös tätä materiaalia? Mikäli ”monipuolisuutta” vaaditaan ainoastaan toisilta, ei oikeastaan vaadita monipuolisuutta alkuunkaan.

Lopuksi

Jos Maitotytön herättämä keskustelu kertoo meille jotain, niin ainakin sen, että emme ole yhteiskuntana kovinkaan tottuneita keskustelemaan rehellisesti eläinsuhteestamme. Ristiriidat ja ongelmat eivät kuitenkaan katoa sillä, että keskustelu tyrehdytetään hyökkäämällä viestintuojan kimppuun, vaatimalla Ylen lakkauttamista tai tekemällä tutkintapyyntöjä poliisille. 

Vaikka kuunnelman nostattama kohu ei juurikaan sitoudu itse teoksen muotoon tai sen taiteellisiin ansioihin, osoittaa se, että taiteella voi sittenkin vaikuttaa siihen, mistä yhteiskunnassa keskustellaan. 

Kirjoittaja on Laura Gustafssonin puoliso.