Savusumu lamautti Singaporen, Malesian ja Indonesian talousaluetta vuonna 2015. Syynä savusumuun olivat Kaakkois-Aasiassa riehuneet maastopalot. Tapaus ei ollut poikkeuksellinen: vuoden 1997 savusumujen on arvioitu aiheuttaneen talousalueelle yli yhdeksän miljardin dollarin taloudelliset vahingot.

Maastopalojen syttymiseen vaikuttavia tekijöitä ovat turpeen syttymäherkkyys ja palopesäkkeiden määrä ja laajuus. Ne kasvavat El Niño -äärivuosina, jolloin sadekausi tulee myöhään ja vesi turpeessa painuu syvälle. Näin tapahtui esimerkiksi vuosina 1997, 2002, 2006, 2009 ja 2015.

Palojen yleisyyteen on vaikuttanut myös suosademetsäalan hakkaaminen ja muuttaminen viljelysmaaksi. Kaakkois-Aasian väestönkasvun tuoma tarve viljelymaalle ja käytettävissä olevan viljelymaan kato esimerkiksi eroosion ja alueiden kaupungistumisen vuoksi ovat 1980-luvulta alkaen asettaneet kasvavaa painetta siirtyä viljelemään suomaita.

Vuodesta 1990 lähtien Malesian niemimaalla sekä Borneon ja Sumatran saarilla noin puolet 15,7 miljoonan hehtaarin (Mha) suosademetsäalasta on kadonnut. Loppuosa on nykyään lähinnä rankasti poimintahakattua metsää tai pusikkoa.

Vuonna 2015 kaksi suurinta maankäyttömuutoksen aiheuttajaa näillä alueilla olivat kaupalliset plantaasit (4,3 Mha) ja pienviljelys (3,5 Mha). Tätä maankäytönmuutosta on seurannut pensaikkomaiden leviäminen yhä laajemmille alueille (1,7 Mha).

Otettaessa maaperän kariketta ja turvetta viljelyskäyttöön, ne hajoavat hapekkaissa olosuhteissa myös syvemmältä. Tämä johtaa turpeen vähenemiseen ja siihen, että turpeeseen sidottu hiili siirtyy kasvihuonekaasuina ilmakehään.

Kuivatettuja trooppisia soita on paljon, ja ne ovat syviä. Niiden sisältämä turve onkin merkittävä kasvihuonekaasujen päästölähde. Kaakkois-­Aasian kuivatetut turvemaat pölläyttävät taivaalle arvioiden mukaan vuosittain noin 450 miljoonaa tonnia hiiltä, josta 190 miljoonaa tonnia tulee paloista ja 260 miljoonaa tonnia hajoavasta turpeesta. Tämä vastaa yli 22-kertaisesti Suomen vuotuista hiilipäästömäärää ilmakehään.

Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä. Samana vuonna mitattiin suurin yksittäinen hiilidioksidipitoisuuden nousu ilmakehässä. Vuoden 2015 tulipalojen päästöjä on arvioitu jopa tuota suuremmiksi.

Palojen ja turpeen nopeasti etenevän hajoamisen seurauksena viljelyskäyttöön otetun turvemaan pinta vajoaa vuosittain jopa kymmeniä senttejä. Lähellä merenrannikkoa olevilla alueil­la turve toimii usein puskurina suolaiselle merivedelle, ja turvemaan pinnan vajotessa alueita muuttuu osaksi vuorovesivyöhykettä. Lisäksi rannikoiden turpeen alla on laajoilla alueilla happamaa sulfaattipitoista maata, jotka paljastuessaan reagoi ilman kanssa, muodostaa rikkihappoa ja vapauttaa raskasmetalleja ympäröivään vesistöön. Tällaisissa vesissä kalat ja katkaravut eivät enää lisäänny.

Kun trooppisia soita halutaan ennallistaa eli palauttaa mahdollisimman lähelle luonnontilaa, keskeistä on pohjavesipinnan nostaminen sekä kasvillisuuden muuttaminen märkää sietäväksi ja runsaasti kariketta tuottavaksi puustoksi, joka muodostaa uutta turvetta. Useat yritykset ovat epäonnistuneet huolimatta niihin laitetuista suurista määristä rahaa, aikaa ja energiaa.

Metsäpeitteen palauttaminen ja kaivettujen kuivatuskanavien patoaminen perustuvat usein joko paikallisten osallistamiseen tai suojelualueiden perustamiseen. Epäonnistumiset ovat johtuneet teknisistä syistä ja siitä, että hankkeissa ei ole huomioitu riittävästi historiallisesti ja paikallisesti muotoutuneita toimintamalleja, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia kuin hankkeita johtavien tahojen tuottamat tekniset ennallistamismallit. Ylläpito ja jatkuvuus ovat myös puuttuneet. Projektien loputtua padoista ei huolehdita, ne hajoavat, ja palot pyyhkäisevät jälleen maiseman yli.

Kasvillisuuden ilmakehästä sitoma hiili ja kasvillisuudesta maaperään siirtyvä karike korvaavat hajotuksessa häviävää turvetta, ja siksi kasvillisuus on toinen avaintekijä turpeen säilymisessä. Osa paikallisista puulajeista selviytyy avohakatuilla ja kuivatetuilla soilla ja sietää vuosittain yli metrin vedenpinnanvaihteluja. Toistuvat palot kuitenkin tuhoavat nuoret puut kerta toisensa jälkeen ja muodostavat näin esteen soiden metsittymiselle.

Luonnontilainen vanha metsä ei syty eikä pala helposti, koska varjoisan metsän pohjalla ei ole pusikoita ja turve on kosteaa.

Voitaisiinko metsäkatoa muuttaa metsäalan kasvuksi lopettamalla kestämättömät hakkuut ja kasvattamalla metsiä hakatuilta reunoilta ulospäin? Paikallisten puiden siemenistä ei olisi pulaa, ja vesikin valuu metsien uumenista ulospäin. Jos metsien reunamat saataisiin uuteen kasvuun pitkäjänteisellä toiminnalla ja tulipaloja estämällä, myös metsien keskeiset sydänalueet vahvistuisivat.

Paikallisten ihmisten toimeentulon takaavia perinteisiä viljelypuutarhoja voisi kasvaa metsien reunoilla. Ja parhaassa tapauksessa turvemaiden palautuessa suosademetsiksi, ihmiset voisivat jälleen pienimuotoisesti kalastaa ja metsästää osana toimeen­tuloaan.

Jyrki Jauhiainen on tutkija Luonnonvarakeskuksessa ja Helsingin yliopiston kosteikko­ekologian dosentti.
Harri Vasander on suometsätieteen professori Helsingin yliopiston metsätieteiden osastolla.

Artikkeli julkaistiin osana Häiriköt-päämajan Neste Spoil – Biouutisia -parodialehteä. Koko lehti luettavissa Voiman 10/2018 välissä ja Issuussa.