Jää nähtäväksi mitä poliittisen perintönsä kimpaleita Soini ehtii vielä murentamaan ennen irtautumista päivän politiikasta. Näin se vallankumous syö lapsensa, surullista katsottavaa.

Vuosien väännön jälkeen eduskunta siis runnoi läpi ns. hallintarekisterilain. Eli sen, että suomalaisen rahan saa jatkossa piilottaa verottajalta ihan luvan kanssa. Tästä epäilemättä piisaa keskustelua jatkossakin. Prosessi on ollut pitkä ja toistuvia torjuntavoittoja on aina seurannut uusi vyörytys. Kuten ydinvoimapäätösten kanssa, lobbaaminen ja äänestäminen loppuu vasta siinä vaiheessa, kun on äänestetty oikein ja sen jälkeen kaikki keskustelu onkin myöhäistä.

Me Voimassa aloitimme aiheen aktiivisen seuraamisen vuonna 2011. Tuolloin nostimme sen huomion kohteeksi tilanteessa, jossa uudistusta oltiin ajamassa läpi sammutetuin lyhdyin. Meidän jälkeen aiheeseen tarttuivat muutkin mediat ja hankkeen puuhamiehet ja -naiset joutuivat vaihtamaan strategiaa – hiipiminen muuttui rynnistämiseksi, viekkaus raa’aksi voimaksi.

Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan työryhmineen Ryhmäteatteriin tekemän Eduskunta-esityksen taustutkimus nosti esiin hallintarekisteröimiseen liittyvät ongelmat ja sen eteen tehdyn myyräntyön.

”Suomalaisessa sijoitustoiminnassa ja sitä koskevassa lainsäädännössä on juuri nyt vauhti päällä. Lakeja muutellaan salamyhkäisesti ja media on yllättävän vaisu.

Suurimmat kuprut liittyvät hallintarekisteriin. Hallintarekisteröinnillä omistuksista tehdään anonyymejä ja esimerkiksi syyttäjänlaitos ja talousrikostutkijat pitävät sitä keskeisenä veronkierron välineenä.

’Meidän toimittajien mahdollisuuksia tutkia näitä talousrikosasioita rajoitetaan’”, Hanska kirjoitti kuusi vuotta sitten.

Hieman myöhemmin Voima julkaisi Jyrki Kataisen johtamista hallitusneuvotteluista vuodetun muistion, josta kävi ilmi, että Kokoomus  ja RKP jarruttivat parhaansa mukaan harmaan talouden torjuntaa.

”Sosialidemokraattien laatimaan pohjapaperiin on kirjattu lukuisia ehdotuksia harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjumiseksi sekä sijoitustoiminnan avoimuuden edistämiseksi. Muistion perusteella vasemmistoliitto, vihreät ja kristilliset tukivat demareiden esitystä. Sen sijaan kokoomus ja RKP vaativat useiden kohtien poistamista kokonaan tai niiden muuttamista.

Kokoomus ja RKP asennoituvat nihkeästi muun muassa viranomaisten tietojen saannin helpottamiseen, ulkomaisten yritysten ja työntekijöiden verovalvontaan ja sijoitusten läpinäkyvyyteen”, Hanska ja Kuparinen kirjoittivat.

Kukaan tuskin yllättyy siitä, että liikemiestaustaisen Juha Sipilän keskusta ajaa pääoman etuja ja ymmärtää vero-optimoinnin päälle. Kaksistaan kokoomuksen ja kepun lihakset eivät olisi riittäneet tämän läpiajamiseksi edes RKP:n jeesillä. Tarvittiin Perussuomalaiset ja Timo Soini, joka hyväksyi tämänkin ministeri-Audin takapenkiltä, nakkimuki kourassa.

Jää ainoastaan nähtäväksi, mitä kaikkea poliittisen perintönsä kimpaleita Soini ehtii vielä murentamaan ennen lopullista irtautumista päivän politiikasta.  Vennamolainen populismi väistyy Soinin jälkeen ja korvautuu ”maahanmuuttokriittisellä” populismilla ja herravihakin näyttää vaihtuneen rötösherrauteen.

Näin se vallankumous syö lapsensa, surullista katsottavaa.

Tämä Arhinmäen photobombaus jää elämään suomalaiseen poliittiseen historiaan ja symboloi hyvin sitä prosessia, jossa poliittinen valta korruptoi. Sen vallan kanssa kannattaisi aina olla varovainen.

Vaalilupausten ja linjausten pitäminen on tietenkin vaikeaa. Tämän on huomannut myös Annamari Huovinen, joka tutki väitöstutkimuksessaan kansalaisuutta ja identiteettiä vaalimainoksissa.

”Vastausten säilyminen netissä vuosikausia asettaa ehdokkaat tukalaan tilanteeseen, koska vaalikoneisiin on vastattava, jos ääniä mielii saada. Niiden hyvä puoli on toki, että ne pakottavat ehdokkaat ottamaan selvää asioista, jotta he pystyvät antamaan perustellut ja mielekkäät vastaukset koneiden kysymyksiin.

Vaalilupausten pitäminen on tietenkin tärkeää. Vaalikoneiden pakottamina annetut vastaukset ovat kuitenkin eri asia kuin ehdokkaan itse muotoilemat ja perustelemat mielipiteet ja vaalilupaukset.”

Siinä, missä aikaisemmin torilla annetut ja sittemmin petetyt vaalilupaukset jäivät lähinnä läsnä olleiden mieliin, jäävät lupaukset nykyään internetiin, ja internet ei tunnetusti unohda. Nykyään on helppo osoittaa, että äänestäjä ei saanut sitä, mitä tilasi.