”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”, listataan yliopistolaissa. Laissa todetaan edelleen, että yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten ja tieteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”.
Viime vuosina monet ovat kantaneet huolta siitä, tuottavatko yliopistot riittävästi liike-elämää hyödyttäviä resursseja. Ajatus on luettavissa myös yliopistolaista. Tampereen yliopiston tutkijatohtori Mikko Poutanen on seurannut keskustelua aiheesta yliopistolaitoksen sisältä.
”Monet kokevat, että yliopisto ei enää voi olla talouden ulkopuolella, että se on tietotalouteen nivoutunut julkisrahoitteinen toimija, eräänlainen tiedontuotannon tehdas. Ajatus muuttaa yliopiston asemaa suhteessa kapitalistiseen arvontuotantoon ja liittää sen osaksi muuta kapitalistista tuotantokoneistoa.”
Jos yliopiston näkee hieman romanttisesti osana historiallista jatkumoa, jossa ihmiskunta pyrkii kohti parempaa ymmärrystä itsestään ja ympäristöstään, tuntuu taloudellisten mittarien käyttäminen sen arvioimiseen melko kovakouraiselta. Poutasen mukaan monet kuitenkin haluavat nähdä yliopistot osana globaalia tietotalouksien kilpailua. Unelma vapaasta tiedon kartuttamisesta on korvautunut ajatuksella akateemisesta kapitalismista.
”Akateeminen kapitalismi on yhdysvaltalaisessa kontekstissa 1990-luvulla kehitetty termi, joka kuvaa sikäläisten yliopistojen ja TKI-yritysklusterien avioliittoa. Sittemmin sitä on muovattu myös eurooppalaiseen kontekstiin sopivaksi.”
Termillä TKI viitataan tutkimus-, tuotekehitys- ja innovaatiotoimintaan.
Häntä heiluttaa koiraa
Kuten kaikissa keskusteluissa, myös yliopistojen asemaan ja tehtäviin liittyvät näkemykset ovat moninaisia, suorastaan ristiriitaisia. Jako näkyy kuitenkin voimakkaimmin humanististen ja teknisten oppiaineiden välillä. Tampereen yliopistolla tämä näkyi selvästi vuonna 2019 vanhan Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston yhdistyessä.
”Yliopiston uudistuksessa Tampereen teknillisessä yliopistossa pelättiin, että se menettää uskottavuutensa yritysyhteistyökumppanina. Epäkaupalliseksi ymmärretty vanha Tampereen yliopisto nähtiin uhkana teknisten alojen uskottavuudelle. Sikäli tämä on ehkä ymmärrettävää, jos ajateltiin, että kriittiset yhteiskuntatieteilijät problematisoivat tätä arvokkaaksi koettua suhdetta”, Poutanen toteaa.
Poutasen mukaan joillain aloilla yritysyhteistyö nähdään taloudellisen arvon luomisen ohella myös identiteettikysymyksenä. Sen kautta voidaan osoittaa oma välineellinen arvo muulle yhteiskunnalle.
Fantastinen yliopistouudistus
Vuonna 2009 astui voimaan uusi yliopistolaki, jota kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen kuvaili fantastiseksi. Uusi laki irrotti yliopistot valtion hallinnosta, vastuutti ne omasta taloudestaan, ja näin lisäsi yliopistojen painetta hankkia rahoitusta muualta kuin valtion kassasta. Osa uudistusta oli myös säätiöyliopiston malli, joka mahdollistaa elinkeinoelämän edustajien keskeisemmän osallistumisen yliopiston toiminnan ohjaamiseen.
”Ensin Aallosta tuli Suomen ’lippulaivayliopisto’ säätiömallisena. Tampereen teknillinen yliopisto omaksui oma-aloitteisesti säätiömallin vuonna 2010. Siellä katsottiin, että säätiömalli oli uskottavampi kokonaisuus elinkeinoelämää, taloutta ja teollisuutta edustaville yhteistyökumppaneille, koska se pelasi yliopistoyhteisön tosiasiallisesti ulos oman instituutionsa johtamisesta.”
Myös uusi Tampereen yliopisto rakennettiin säätiömallin varaan. Poutanen pitää muutosta kriittisenä ja pohtii, kenen ääni kuuluu, kun tulevaisuuden suuntaviivoja piirretään.
”Yliopistolain uudistuksen myötä opetus- ja kulttuuriministeriö ei määrää koulutussuuntauksien perustamisesta tai lakkauttamisesta, vaan näitä päätöksiä tekevät yliopistot itsenäisesti. Ministeriön lupa uusille koulutusohjelmille tosin yhä vaaditaan ja sen taloudellinen tulosohjaus ohjaa epäsuorasti yliopistoja, sillä yliopistot tietävät, että niiden suorituskykyä ja ’tuloksellisuutta’ arvioidaan talouden mittareilla.”
Ongelmaa pahentaa se, että talouden mittarit yksipuolistavat toimintaa. Jos kaikissa yliopistoissa pyritään vastaamaan samoihin mittareiden osoittamiin tarpeisiin, yksipuolistuu yliopistojen tutkimus ja opetus.
”Ministeriö ei yliopistoautonomian vuoksi voi enää sekaantua yliopistojen operatiiviseen käytäntöön, eikä leveän pohjan sivistys ole enää kenenkään vastuulla – sen on korvannut talousvastuu.”
Onko yritysten etu yhteiskunnan etu?
Yrityksiltä saatu ”ulkopuolinen” rahoitus kannustaa kuuntelemaan niiden toiveita herkällä korvalla. Tämä on ongelma yliopiston autonomian kannalta ja voi myös kysyä, pääseekö häntä heiluttamaan koiraa.
”Yliopistot joutuvat omaksumaan uusia tehtäviä olemassa olevien rinnalle ja toisinaan niiden ohi. Tähän nimenomaan liittyvät akateemisen kapitalismin prioriteetit, jotka mittaavat yliopistotyötä jonkinlaisena tuotantona, jolla on selkeää välineellistä arvoa. Tässä ajattelussa yliopistot esimerkiksi tuottavat ensisijaisesti oikealla tavalla korkeakoulutettua työvoimaa, toissijaisesti sivistyneitä kansalaisia.”
Yliopistojen yritysyhteistyöstä saamat rahat ja muut resurssit ovat ehdottomasti merkittäviä, mutta ne myös kannattaa asettaa mittakaavaan. Ensimmäisen suomenkielisen yliopiston perustamisesta Turkuun on vierähtänyt reilu sata vuotta. Tuossa ajassa yliopistoihin on sijoitettu miljardien ja miljardien eurojen edestä yhteistä rahaa, ja lukemattomat ihmiset ovat panoksellaan rakentaneet niiden nykyistä tietopääomaa. Kuinka pienillä panoksilla tuota koottua kansallisomaisuutta pääsee ohjailemaan, jos hallituksiin haalitaan yritysmaailman edustajia ajamaan edustamiensa yritysten etuja? Hallituksissa ei huvikseen istuta, eivätkä yritykset jaa rahaa hyväntekeväisyyden vuoksi.
”Liike-elämässä on aika normaalia ajatella, että sijoitukselle täytyy saada vastinetta”, Poutanen muotoilee.
Yliopistojen tuottamien innovaatioiden merkitys liike-elämälle ja sen myötä yhteiskunnalle on tietenkin merkittävä. Esimerkiksi ilman Teknillisen korkeakoulun (osa nykyistä Aalto-yliopistoa) panosta Nokialla ei olisi ollut NMT-teknologiaa, jonka avulla valloittaa maailma. Mutta ongelmia syntyy, jos tutkimuksen taloudellinen hyödynnettävyys määritellään sen ylimmäksi arvoksi. Huomionarvoista on myös se, että monet arvokkaiksi osoittautuneet innovaatiot ovat sellaisia, ettei niitä ole kehitetty yritysten visionäärisyyden ansiosta, vaan ilman tietoa tuotteistamismahdollisuuksista. Yritysmaailman todelliset tarpeet saattavat olla muualla kuin sen toiveet.
Valo tunnelin päässä on juna
”Allekirjoitan ainakin osin brittiläisen professori Richard Hallin kirjan The Hopeless University keskeisen teesin: vasta kun hahmotamme, kuinka toivotonta läpeensä markkinaistuneen, akateemisen kapitalismin muokkaaman yliopiston muuttaminen on, voimme ’vapautua’ kuvittelemaan jotain radikaalimpaa ja vapaampaa vaihtoehtoa sille. Hall kirjoittaa brittiläisestä kontekstista, mutta näen merkkejä vastaavasta myös meidän tulevaisuudessa.”
Vaikka Poutanen selvästi kokee yliopiston puolustamisen arvoiseksi, voi hänen mielestään sen tilalle myös nousta jotain uutta ja parempaa.
”Yliopistot instituutioina ovat olleet aina elitistisiä ja ulossulkevia. Eivät ne nykyäänkään ole aina mukavia paikkoja vähemmistöille tai heille, jotka eivät kykene heittäytymään akateemisen kapitalismin vaatimusten armoille. Tästä syystä olisi ehkä järkevämpää kuvitella jotain uutta, inklusiivista ja inhimillistä älyllistä toimintaa.”
Toivottomuuden keskelläkin Poutanen kuitenkin jatkaa omaa tutkimustyötään ja kamppailua yliopistodemokratian puolesta. Aika näyttää, mitä tuhkasta nousee.