Ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa uusiksi piirretyt rajat määrittävät todellisuutta Lähi-idässä edelleen. Tästä muistuttaa Tim Marshallin teos Maantieteen vangit, joka kertoo, kuinka britit ja ranskalaiset käytännössä jakoivat alueen keskenään.

Vuonna 1916 brittiläinen diplomaatti Sir Mark Sykes piirsi vahakynällä poikkiviivan alueen kartan poikki ja teki salaisen sopimuksen ranskalaisen kollegansa François Georges-Picot’n kanssa. Britannia sai muun muassa Irakin ja Palestiinan, Ranska puolestaan Libanonin ja Syyrian.

Salaisen Sykes-Picot-etupiirisopimuksen seurauksena alueen kartta valtioineen vastaa poikkeuksellisen huonosti perinteisiä kansojen ja uskontojen mukaan määräytyneitä jakoja. Siirtomaaisäntien piirtämien rajojen vakiintumista on odotettu jo yli sata vuotta, mutta merkit eivät viittaa siihen, että Sykesin ja Georges-Picot’n tapa määrittää Lähi-itä johtaisi mihinkään hyvään.

Tämän eurooppalaisten saneleman jaon kärsijöitä ovat myös omaa maatansa odottavat palestiinalaiset. Vuonna 1917 britit julkaisivat Balfourin julistuksen, joka tuki ”kansallisen kodin” perustamista juutalaisille Palestiinan alueelle.

Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.

Joronen esittää tutkimuksessaan, että Israelin tapa hallita palestiinalaisia on tarkasteltavissa teatraalisena performanssina, jonka keskeisenä tavoitteena on ylläpitää palestiinalaisten epävarmaa asemaa. Tämä teatteri tunnustaa seremoniallisesti palestiinalaisten hallinnolliset, juridiset ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet, mutta ei tosiasiallisesti tarjoa niitä palestiinalaisille, jotka ovat juuttuneet loputtomaan oikeuksiensa odotuksen kehään.

Palestiinalaisten elämästä on muodostunut odottamisen jatkumo, joka toteutuu sekä kansakunnan että yksilön tasolla. Samalla kun kansa odottaa omaa valtiota, näyttäytyy odottamisen kulttuuri arjessa esimerkiksi toistuvana jonottamisena Länsirannan tarkastuspisteillä. Tarkastuspisteillä ”palestiinalaisia työntekijöitä ajetaan karsinoihin kuin karjaa”, Joronen kuvailee.

Viivästyttämiset ja odottamassa pitäminen muodostavat Jorosen mukaan yhtenäisen kolonialistisen rakenteen, jota voisi kutsua ”odottamisen tilaksi”. Sen avulla kontrolloidaan miehitettyä väestöä ja maa-alueita. Näin toimiva hallinto esittää näytelmää demokraattisesta valtiosta.

Odottaminen näkyy palestiinalaisten elämässä myös siten, että monet maanviljelijät eivät saa kehittää omia viljelysmaitaan. Saattaa mennä vuosia ja vuosikymmeniä saada lupa, joka mahdollistaa omien maiden läpi viljelmille johtavan tien kunnostamisen.

Odottamisen kulttuuri ei kuitenkaan koske kaikkia. On tapauksia, jossa palestiinalaisviljelijän vuosikymmeniä odottaman luvan myöntämisen jälkeen aloitetut kunnostustyöt lopetetaan pikaisesti läheisten siirtokuntien asukkaiden tekemien valitusten perusteella.

Jorosen mukaan tämä prosessi toistuu uudestaan ja uudestaan:

”Palestiinalaiset omistavat maan, ja heillä on dokumentaatio omistusoikeuden tukena. He anovat rakennuslupia, odottavat merkittävän pitkiä aikoja. Kun he lopulta saavat rakennusluvat ja rakentavat tai korjaavat kaivon, määrätään kaivo tuhottavaksi.”

Esimerkiksi EU:n tukemat rakennushankkeet eivät koskaan ole täysin EU:n rahoittamia, vaan maanviljelijän osuus investoinnista on 25 prosenttia. Tuhoamismääräyksissä ei siis ole kyse pelkästään kaivojen tuhoamisesta vaan myös maanviljelijöiden taloudellisen ahdingon lisäämisestä.

Tuhoamismääräyksistä tehtyjen valitusten käsittelyajat ovat – odotetusti ja poikkeuksetta – hyvin pitkiä toisin kuin rakennustöistä tehtyjen valitusten käsittelyajat. Palestiinalaisten oikeuksia ei kielletä, mutta niiden ei myöskään anneta toteutua.

Mikko Joronen: Spaces of waiting –  Politics of precarious recognition in the occupied West Bank. SAGE Journals 2017.
Tim Marshall: Maantieteen vangit, 335 s. Atena 2018.

EUROVIISUT, PINKKIPESU JA BOIKOTTI

Israelilainen Netta Barzilai voitti vuoden 2018 Eurovision laulukilpailut, eli Euroviisut, toukokuun 12. päivänä. Kahta päivää myöhemmin Israelin armeija tappoi 62 aseetonta palestiinalaista mielenosoittajaa Gazassa. Uhrien joukossa oli kuusi lasta ja sadat haavoittuivat sotilaiden luodeista. Palestiinalaiset osoittivat mieltään Gazan 11 vuotta kestänyttä saartoa vastaan. Muun muassa Human Rights Watch kuvaili armeijan toimia ”laittomaksi ja harkituksi”.

Samalla, kun Gazan saarto jatkuu ja palestiinalaiset odottavat asemansa paranemista, valmistellaan Israelissa vuoden 2019 Euroviisujen järjestelemistä. Maan hallitus on jo ilmoittanut että kyseessä on sille ”kansallinen projekti”. Lukuisille katsojille Euroviisut ovat suvaitsevaisuuden ja ihmisoikeuksien juhla – tämä suvaitsevaisuus ja nämä oikeudet eivät kuitenkaan ulotu Israelin miehittämillä ja hallitsemilla alueilla asuville palestiinalaisille.

Monien mielestä on kaksinaismoralistista juhlia esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia samalla, kun valtio ei suo ihmisoikeuksia kaikille alamaisilleen. Tähän viitataan termillä pinkwashing, eli pinkkipesu. Kyseessä on ihmisoikeusloukkausten valkopesusta.

Lukuisat taiteilijat ovat jo aikaisemmin kieltäytyneet esiintymästä Israelissa valtion tekemien ihmisoikeusloukkausten takia ja miehityspolitiikka on poikinut myös kansainvälisen akateemisen ja kulttuurisen boikotin. Nyt yli 200 taiteilijaa on kertonut boikotoivansa vuoden 2019 Euroviisuja. Suomesta päätöksestä boikotoida kilpailua ovat kertoneet muun muassa Manuela Bosco, Nora Dadu, Pirjo Honkasalo, Ria Kataja, Aki Kaurismäki, Tommi Korpela, Krista Kosonen, Kaija Kärkinen, Kyösti Laihi, Paleface, Kimmo Pohjonen, Elsa Saisio, Pekka Strang, Martti Suosalo ja Virpi Suutari.