On totta, että viihdebisnes ei rinnastu täysin saumattomasti muuhun yhteiskuntaan, mutta kyllä se osviittaa antaa. Ja näyttää suuntaa meille tavallisille kuolevaisille.
”Behind a steamy shower door is the indistinguishable but sexy silhouette of JANE showering.”
Elokuvatuottaja Ross Putman taisi hieman kyllästyä Hollywoodin naiskuvaan ja hän alkoi twiittaamaan sitaatteja elokuvakäsikirjoituksista. Tarkemmin sanottuna niistä kohdista, joissa naisvartalot uhkuvat seksuaalista markkina-arvoa ja pursuvat vaatteistaan. Sananmukaisesti.
Kaikissa Putmanin twiittaamissa sitaateissa on kyse elokuvan naispääosan ensiesittelystä. Ei mistään taustalla hääräävistä statisteista ja siis siitä, kun tämä hahmo halutaan ensikertaa tuoda käsikirjoitusta lukevan henkilön korvien väliin. Ainoa muutos, joka teksteihin on tehty on se, että jokaisen roolihahmon nimi on muutettu Janeksi (vrt. Jane Doe – Maija Meikäläinen).
”JANE pours her gorgeous figure into a tight dress, slips into her stiletto-heeled fuck-me shoes, and checks herself in the dresser mirror.”
”A gorgeous woman, JANE, 23, is a little tipsy, dancing naked on her big bed, as adorable as she is sexy.”
Tämä Twitter-kampanja palautti mieleeni Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -teoksen vuodelta 2001. Teos on parodia elokuvajulisteesta, jossa aikansa kovapalkkaisimmat ja nimekkäimmän naisnäyttelijät/show-henkilöt poseeraavat. Keskustelin tästäkin teoksesta haastatellessani Guerrilla Girlsin Frida Kahloa:
”Seksismi rehottaa ja naistaiteilijoiden menestyksen tärkein tae on ulkonäkö.
Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -feikkielokuvajuliste iskee tähän. Vähäisiin hepeniin verhoutuneet Pamela Anderson, Halle Berry sekä Demi Moore kannattelevat lanteillaan kylttiä, joka kiljuu ’Tasa-arvo nyt!’. Kuvitteellisen elokuvan ohjaajaksi ilmoitetaan miehisten sankaritarinoiden ja suurmiespatsastelujen tekijänä kunnostautunut Oliver Stone ja sen musiikista vastaa äitiään huoraksi haukkunut Eminem.
’Naismuusikoilta ja -näyttelijöiltä vaaditaan koko paketti, ulkonäkö ja seksikkyys muiden taitojen ohessa. Aikaisemmin naistaiteilijoilla oli enemmän mahdollisuuksia olla erikoislaatuisia tai erilaisia. Nyt naiset pystyvät vihdoin opiskelemaan mitä haluavat ja voisivat tulla miksi vain, ja yhtäkkiä he kokevat vähättelyä ulkonäkönsä suhteen. Kulttuurimme kehokuva on alistava.’”
Ennen kuin ehditte huutaa ”mutta kun miehet”, todettakoon, että kyllä nykypäivänä miestenkin esineellistämisen kanssa on petrattu. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole juuri se kehityskulku, jota on toivottu tasa-arvon nimissä. Sen sijaan että laajennetaan esineellistäminen koskemaan miehiä, voisi vaikka petrata naisten asemaa hjyy knöy.
Lohdutukseksi kaikille (meille) valkoisille heteromiehille todettakoon, että yleinen konsensus aiheeseen liittyen alan tuntevien keskuudessa kuitenkin on se, että mieshahmoja harvemmin esitellään seksikkyys edellä ja hahmoa määrittävät ominaisuudet ovat kuvailuissa useammin toiminnallisia kuin esteettisiä.
Naishahmojen kohdalla toistuvasti seksikkyys ja ulkonäkö on määrittävä tekijä ja pääsijainen tehtävä.
Mutta eivät ole Ross Putman tai Guerrilla Girls ainoita, jotka ovat kiinnittäneet huomiota tähän naisten semisti kilariin tilanteeseen huomionsa kiinnittäneet. Eivätkä ongelmat rajoitu pelkästään hyvin yksipuolisiin vaatimuksiin tissien esittelystä – raha-asiatkin ovat usein hieman niin ja näin (ks. kuva). Lady Parts -blogi on tehnyt mainioita tauluja, joihin on kopioitu esitettyjä roolivaatimuksia ja -korvauksia. Näiden infotaulujen seuraksi on myös sovitettu erittäin viihdyttäviä giffejä, joten suosittelen vahvasti vierailua blogiin.
Myös Lady Partsin videot ovat katsomisen arvoisia.
Hieman yllättäen ja odottamatta hienon ja ajankohtaisen lisän tähän keskusteluun tuo myös Pamela Anderson (jonka näimmekin jo ylempänä Guerrilla Girlsin julisteessa). Andersonin tähdittämä lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-lyhäri Connected kuvaa ikääntymisen ja merkityksettömyyden tunteen kanssa kamppailevan naisen kohtaloa entistä hullummaksi menneessä maailmassa.
Connected on mahdotonta katsoa ilman jatkuvasti mielessä häilyvää ajatusta siitä, että 48-vuotias entinen Baywatch– ja Playboy-tähti esittää tulkintaa omasta tilanteestaan ja peloistaan. Ulkonäöllään miljoonaomaisuuden ja kuuluisuuden tavoittanut Andersson ei enää vaivattomasti putoa siihen muottiin, jonka hän niin hyvin täytti uransa huipulla ja jota hän itsekin oli olemassa olollaan määrittämässä. Tämä asetelma tekee Andersonin roolisuorituksesta entistäkin koskettavamman. Kukapa olisi hänen aikaisemman tuotannon perusteella odottanut, että Anderson tulee vielä vakuuttamaan näyttelijänkyvyillään. Näin kuitenkin pääsi käymään.
Ehkä Anderson onkin aikaisemmin näytellyt juuri sitä käsikirjoitettua bimboa, jonka tuottajat ovat halunneet nähdä itse ja myös meidän katsojien näkevän. Jos näin, niin Anderson näyttää päässeen pakoon sitä roolia, ja tästä voi lienee olla varauksettoman iloinen.
Kun lyhärin 29-vuotias ohjaaja, Luke Gilford on vielä luonut erittäin toimivan – ja kliinisen – kuvauksen tulevaisuudesta, voi tätä kymmenminuuttista suositella varauksetta.