Muoviroska on aikamme vitsaus ja viheliäinen sellainen. Mikäli kaukaisessa tulevaisuudessa planeettaamme tutkitaan arkeologisin kaivauksin, aikamme tunnistetaan muoviroskasta.

Muovi keksittiin ja esiteltiin yleisölle hieman 1800-luvun puolivälin jälkeen, mutta vasta 1900-luvulla sen teollinen tuotanto käynnistyi toden teolla. Vuosisadan loppua kohden tuotetun muovin määrät kasvoivat dramaattisesti ja historian saatossa sitä on valmistettu miljardeja tonneja. Tuotannon tahti myös kiihtyy: YK:n ympäristöohjelma UNEPin arvion mukaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana tuotettiin enemmän muovia kuin edeltäneiden 40 vuoden aikana yhteensä. 

Nykyään muovia tuotetaan vuosittain lähes 400 miljoonaa tonnia. Koko ihmiskunta painaa vähemmän. 

Merkittävä osa tuotetusta muovista on päätynyt luontoon, hautautunut maahan ja vesistöjen pohjasedimentteihin. Sitä mihin muovi päätyy, on tutkittu yllättävän vähän. 

Vuonna 2004 Plymouthin yliopiston tutkija Richard Thompson julkaisi tutkimuksen, jossa käytettiin ensimmäistä kertaa termiä ”mikromuovi”. Meren rantaan ajautunutta muoviroskaa tutkinut Thompson kiinnitti huomiota lähes näkymättömiin hippusiin, jotka paljastuivat lähemmin tarkasteltuna pienen pieniksi muovin palasiksi.

Sittemmin mikromuovien muodostamaan ongelmaan on havahduttu. Tutkimuksissa näitä pieniä muovihiukkasia on löydetty kaikista kuviteltavissa olevista paikoista – myös sieltä, mistä niitä ei edes kuviteltu löytyvän.

Mikromuoviksi määritellään muovihiput, joiden raekoko on korkeintaan viisi millimetriä. Usein niistä puhuttaessa esiin nostetaan kosmetiikkatuotteet, joihin on lisätty tarkoituksella pieniä muovihiukkasia, sekä polyamidin, akryylin ja elastaanin kaltaisista keinokuiduista valmistetuista tekstiileistä pesussa irtoavat kuidut. 

Yksi valtava mikromuovin lähde jää keskustelujen ulkopuolelle: autonrenkaat. Renkaiden kulutuspinnat kuluvat, eikä kukaan kerää niistä irronneita hiukkasia talteen. Suomen ympäristökeskus SYKE arvioi, että autoliikenne on merkittävin yksittäinen mikromuovin lähde Suomessa. SYKEn ja lukuisten kansainvälisten tutkimusten mukaan noin kymmenkiloinen rengas menettää elinkaarensa aikana massastaan keskimäärin 15 prosenttia. 

Suomessa autonrenkaiden vuosittainen kuluma on jopa yli 10 000 tonnia, eli noin kaksi kiloa jokaista suomalaista kohden.

Kenenkään vaatteista ei irtoa vuosittain kilokaupalla mikromuovia.

SYKEn johtava tutkija ja toinen Suomen merialueen roskaantumisen lähteet -raportin kirjoittajista Outi Setälä kertoo, että mikromuoviongelman suuruutta on vaikea arvioida.

”Vaikka tietäisimme tarkasti, missä ja miten paljon erilaista muovia eri käyttötarkoituksiin tuotetaan, on vaikea selvittää, minne kaikkialle sitä ajan myötä kulkeutuu. Myöskään luonnosta löytyvät mikromuovin alkuperää ei ole helppo arvioida.”

Setälä kuitenkin toteaa, että ongelmaa selvitetään lisää nyt, kun siihen on herätty.

”Määrällisesti muovit ovat kasvava ainesryhmä”, toteaa puolestaan WWF Suomen meriasiantuntija Anna Soirinsuo yhteiskuntamme tuottamista jätteistä.

Mikromuovit jaotellaan karkeasti kahteen ryhmään, primäärisiin ja sekundäärisiin. Ensimmäiset ovat alkujaan valmistettu pieniksi ja toiset syntyvät kulumisen ja hajoamisen kautta. Lopulta kaikki luontoon jätetty isompikin muovi jauhautuu mikromuoviksi.

”Mikromuoveja löytyy lähes kaikkialta. Tutkimuksissa on osoitettu, että ympäristön korkeilla mikromuovipitoisuuksilla on vaikutuksia selkärangattomien eliöiden kasvuun ja lisääntymiseen. Kokonaisuus on vielä selvittämättä, mutta varovaisuusperiaatteen mukaan paras tapa selviytyä ongelmasta olisi tietenkin vähentää kaiken muovin päätymistä luontoon.”

Esimerkiksi vesistöihin levinnyttä mikromuovia on löytynyt kaikista tutkituista eliöryhmistä. Mitä pienempiä hiukkasia etsitään, sitä korkeampia pitoisuuksia löydetään. 

“Mitä pienempi kappale on, sitä suurempi sen suhteellinen pinta-ala on, ja muovin pinnalle kiinnittyy herkästi esimerkiksi myrkyllisiä yhdisteitä. Mikromuovin mukana nuo yhdisteet voivat kulkeutua elimistöön”, Soirinsuo kertoo.

Autonrengaskumille altistetuissa simpukoissa on havaittu muun muassa kumista peräisin olevia PAH-yhdisteitä. PAH-yhdisteet aiheuttavat lisääntymiskyvyn alenemista, ja tutkimuksissa eläinten hedelmällisyyden onkin havaittu alentuneen. Muista eläimistä mikromuovi päätyy myös niitä syövien ihmisten elimistöihin, vaikka on muovilla muitakin kanavia elimistöihimme. WWF:n mukaan mikromuovia päätyy elimistöihimme jopa viisi grammaa viikossa, ja sitä on löydetty esimerkiksi synnyttäneiden äitien istukoista.

Ja ennen kuin yksikään nihilisti huomauttaa, että ihmisten lisääntymiskyvyn aleneminen on hyvä asia ylikansoittuneella planeetalla, kannattaa huomata, ettei ongelma koske ainoastaan ihmisiä.

”Monet muut lajit kärsivät ja kuolevat ennen ihmistä. Meitä suojelee osaltaan valvotusti tuotettu ruoka ja juomme puhdistettua vettä, mutta hyönteinen, kala tai hylje voi elää koko elämänsä muovisaasteen keskellä”, Soirinsuo toteaa.

Helsingissä on puhuttu paljon kaduilta auratun lumen kaatamisesta mereen. Lumen mukana mereen päätyy monenlaista epäpuhtautta ja roskaa, myös autojen renkaista irronnutta muovia.

Vaikka äkkiseltään saattaa vaikuttaa siltä, että lumen kippaaminen mereen on varmin keino saattaa muoviroskaa vesistöön, asia ei ole niin yksinkertainen.

”Alustavien tutkimusten mukaan mereen lasketuilla tiheillä verkoilla saadaan suodatettua roskat melko hyvin talteen”, WWF:n Soirinsuo toteaa.

Lumen mereen kaatamisen ympäristövaikutuksia pitääkin verrata myös vaihtoehtoisiin keinoihin hankkiutua eroon liiasta lumesta. 

”Espoossa on koekäytetty polttoöljyllä käyvää lumensulatuslaitetta, mutta laitteen päästöt ovat merkittäviä. Samoin päästöt ovat suuria, jos lunta joudutaan kuljettamaan pitkien matkojen päähän raskailla kuorma-autoilla.”

Rekkaralli myös jauhaa lisää mikromuovia luontoon leviämään. Soirinsuon mukaan Helsingissä on lisäksi tutkittu mahdollisuutta sulattaa lunta kaukolämmön avulla, mutta tämä vaihtoehto ei ole järkevä ainakaan niin kauan, kun Helsingissä kaukolämpö tuotetaan kivihiiltä polttamalla. 

Eikä kyseessä ole pelkästään lumen mereen kippaamiseen liittyvä ongelma, sillä renkaista irtoava aines päätyy vesistöihin myös viemäreistä hulevesien mukana. 

Veden lisäksi pienen pieniä muovihiukkasia kulkeutuu pitkien matkojen päähän myös tuulten mukana. The Nature -tiedejulkaisussa ilmestyneen artikkelin mukaan renkaista peräisin olevat hiukkaset ovat kulkeutuneet ilmateitse jopa arktisille alueille. Lumen päälle laskeutuvat hippuset keräävät itseensä auringon lämpöä ja mustan hiilen tavoin vauhdittavat jäätiköiden sulamista.

Vaikka mikromuovit aiheuttavat vielä pitkän aikaa viheliäisiä ja kumuloituvia ongelmia, Soirinsuo näkee valonpilkahduksia. 

”EU:n kemikaalivirasto on selvittänyt primääristen mikromuovien käyttörajoituksia, riskejä ja sosiaaliekonomisia vaikutuksia. Esimerkiksi kosmetiikasta sekä puhdistusaineista niitä ollaan kieltämässä”, Soirinsuo luettelee. ”Lisäksi kertakäyttömuovin kieltävä EU-direktiivi astuu voimaan heinäkuussa, ja Suomessa kansallinen muovitiekartta puuttuu esimerkiksi maatalouden sekä rakennusteollisuuden muoviroskaan. Ongelmaan on siis herätty laajalla rintamalla.”

Lupaavien avausten keskellä yksi asia on muuttumaton: autonrenkaiden tuottamaan mikromuoviin ei olla puuttumassa. 

Ajoturvallisuudelle ja renkaiden kestävyydelle asetettujen vaatimusten takia jauhautumista vähentäviä kovempia seoksia ja biohajoavia muoveja ei voida renkaissa käyttää. Samoin päästöttömiksi mainostetut sähköautot jatkavat renkaiden jauhamista vanhaan malliin.

Monet nopeatkin muutokset ovat yhteiskunnassamme mahdollisia, mutta pyhä peltilehmä pysyy.