Lihavuudesta alettiin 2000-luvun alussa puhua globaalina, epidemian kaltaisesti leviävänä ongelmana. Tämä niin sanottu lihavuusepidemiadiskurssi yleistyi nopeasti tutkimuksessa ja mediassa.

Lihavuudesta syntyi voimakas moraalinen paniikki, jonka vaikutuksesta lihavuus – toisin sanoen lihavat ihmiset – alettiin nähdä paitsi terveydellisenä myös yhteiskunnallisena uhkana. Moraalisille paniikeille tyypillisen syntipukki-ajattelun mukaisesti lihavuus oli syyllinen lähes mihin tahansa ongelmaan. Viime vuosikymmenen aikana lihavuutta on syytetty muun muassa kansantalouden ja terveydenhoitojärjestelmän tuhoamisesta, ilmastonmuutoksesta, globaalista nälkäongelmasta ja maanpuolustusvalmiuden vaarantamisesta.

Susan Sontagin ajattelua sairauksien metaforisista ulottuvuuksista mukaillen voisi sanoa, että lihavuudesta on muodostunut aikamme ”symbolinen sairaus”, johon nyky-yhteiskunnan ongelmat kytketään joko suoraan tai mielikuvien tasolla. Lihava ruumis edustaa kaikkea mikä on liiallista, tuhlailevaa ja kohtuutonta. Se pitää saada hallintaan ja kontrolliin. Siitä on tullut ruumiillinen merkki sekä yksilön että yhteisön sosiaalisesta, taloudellisesta ja moraalisesta degeneraatiosta sekä tehottomuudesta ja tuottamattomuudesta. Huoli tervey­destä on keskustelussa usein toissijainen.

Lihavuutta ei vielä 1990-luvulla käsitelty kaikkein ensisijaisimpana terveyskysymyksenä. Miksi lihavuudesta on tullut juuri nyt globaalia kauhua herättävä kysymys?

Yksi tulkinta liittyy viime vuosikymmenien uusliberaalin ajattelun nousuun. Monet uusliberaalin politiikan ja talousajattelun kulttuurisista seurauksista ja ruumiillisista vaikutuksista piirtyvät esiin terveyden saralla, olipa kyse terveyskäsityksistä, terveen ruumiin tavoittelusta, terveyskäytännöistä tai terveyspalvelujen organisoinnista.

University of ­Californian tutkijat Julie Guthman ja ­Melanie DuPuis esittävät, että uusliberalismi sekä tuottaa lihavuuden ilmiönä että ongelmana. Lihavuuden yleistyminen on heidän mukaansa osa uusliberalismin sisäistä logiikkaa, johon sisältyvät esimerkiksi kasvavat tulo- ja elintasoerot, ravitsemuksellisesti huonolaatuisen ja halvan ­ruuan ylituotanto, kasvava terveysbisnes ja yksilön lisääntyvä moraalinen ja taloudellinen vastuuttaminen omasta tervey­destään.

”Lihavuusepidemiadiskurssia” voikin tarkastella uusliberaalin hallinnan ilmiönä. Tässä kontekstissa lihavuus käsitteellistyy aina yksilön sairautena, henkilökohtaisena valintana ja moraalisena vajavuutena ja yhteiskunnalle liian kalliina, mutta yksityiselle terveyskuluttamiselle suotuisana tilana: yksilöitä kannustetaan hakemaan ratkaisuja kuluttajan ominaisuudessa terveysmarkkinoilta.

Terveydenhoito on markkinoistunut ja keskustelu terveydestä taloudellistunut. Puhutaan terveydenhoidon ja tiettyjen sairauksien aiheuttamista kustannuksista tai työnantajien menetyksistä. Tervey­denhoidon kaksoistehtävä on tässä kehyksessä sekä olla taloudellisesti tuottavaa liiketoimintaa että varmistaa kansalaisten tuottavuus.

Suomessakin terveyden taloudellistuminen on ollut näkyvissä jo vähintään vuosikymmenen ajan. Tampereen yliopiston dosentti Pauliina Aarva ja toimittaja Pirjo Lääperi havaitsivat, että talous oli mediassa terveyden edistämisestä puhuttaessa yleisemmin käytetty argumentti kuin ihmisten hyvinvointi. He tulkitsivat syyksi hallitsevan yhteiskunnallisen ”ilmapiirin”, joka korostaa kasvua, kuluttamista, tuloksia ja panostuksia.

Samanaikaisesti terveydenhoidon markkinoistumisen kanssa terveyden ”tekemisen” ehdot on asemoitu uudelleen uusliberaalin ajattelun mukaisesti. Terveyden oletetaan olevan tulosta yksilön henkilökohtaisesta toiminnasta, hyveellisistä ja oikeista elämäntapavalinnoista. Yksilön tulee ilmentää vallitsevaa eetosta olemalla kontrolloitu, tehokas, itseohjautuva ja tekemällä hyviä valintoja, mutta myös kuluttamalla jatkuvasti.

Tässä kehyksessä ihanne­yksilö on yhteiskunnalle ”halpa”, mutta samalla panostaa itse mahdollisesti suuriakin summia terveyteensä. Ne, jotka eivät kykene tai näytä kykenevän tähän, ovat tehokkuustalouden ohjaamassa yhteiskunnassa ”kalliita”, ”tehottomia” ja ”tuottamattomia”.

Uusliberaalisti viritetty terveydenhoito on linjassa medikalisaation ja terveysaatteen kanssa. Ne kaikki korostavat yksilön merkitystä. Medikalisaation myötä kaikkea voi hoitaa (vaikkei välttämättä parantaa) ja aina löytyy uutta korjattavaa.

Lihavuusepidemiadiskurssi on mainittu viime vuosien keskeisenä lihavuuden medikalisaation edistäjänä. On myös esitetty, että se tuotti lihavan tai ”vaarassa olevan” ruumiillisen subjektin, joka on laiska, yhteiskunnalle kallis ja joka tulee saada erilaisten kurinpitoteknologioiden kuten valvonnan, asiantuntijuuden ja säätelyn piiriin. Markkinoistuneen terveydenhoidon kontekstissa lihavuuden stigman vahvistaminen ja uhkakuvien maalailu ovat myös monien toimijoiden kuten lääke-, laihdutus- ja wellness-teollisuuden etujen mukaista.

Terveysaatteen mukaisesti terveys on keskeinen elämänsisältö ja terveyttä tulee jatkuvasti edistää ja tehdä esimerkiksi ravitsemuksen, liikunnan ja muiden elämäntapavalintojen ja lääketieteen keinoin. Merkittävä osa tervey­destä perustuu kuitenkin tekijöihin, joita yksilö ei voi vapaasti valita saati hallita. Näitä ovat muun muassa tulotaso, koulutus, perimä, sukupuoli, vammattomuus, ikä, tietotaito, pääsy terveydenhuoltoon ja niin edelleen.

Terveysaate olettaa tasavertaisia mahdollisuuksia tehdä ”oikeita” ja ”rationaalisia” valintoja esimerkiksi ravitsemuksen suhteen. Tosiasiassa keskiluokka määrittelee oikeanlaisen terveyskuluttamisen ja terveyskansalaisuuden rajat. Lihavuus on yleisempää alemmissa sosioekonomisissa ryhmissä ja terveydestä ylipäätään on tullut Suomessa luokkakysymys. Alempiin sosioekonomisiin ryhmiin kuuluvat ovat sairaampia, huonokuntoisempia ja myös lihavampia. Lihavuus myös edistää stigmatisoivuutensa vuoksi heikkoa sosioekonomista asemaa.

Kun yksilö ymmärretään yksin vastuulliseksi terveydestään, oletettu tai näkyvä epäonnistuminen vastuun otossa merkitsee hänet sosiaalisesti ja moraalisesti epäilyttäväksi tai vajavaiseksi. Lihavuutta tuottaviin ja ylläpitäviin rakenteisiin ja taloudellisiin ja poliittisiin tekijöihin eli niihin tekijöihin, jotka johtavat tiettyjen valintojen tekemiseen – esimerkiksi köyhyyteen – ei puututa.

Medikalisaatiokriitikko Rai­mo Tuomainen on todennut, että medikalisaatio on hyvä kilpailuyhteiskunnan tuki, koska se liittää terveyden elämänkaaren mittaiseen tulosajatteluun. Tuomaisen mukaan ”individualistisessa kilpailuyhteiskunnassa yksilön tehtäväksi ei niinkään koidu maksimoida hyvää oloaan vaan tulostaan elämän kilpa-areenoilla”.

Nykyajan ihanneyksilön ominaisuudet ovat niitä, joita uusliberaalissa kulttuurissa ympäristössä arvostetaan: hän on (kustannus)tehokas, kurinalainen ja tuottava. Terveyttä jatkuvasti tekemällä osallistumme myös tehokkuuskilvoitteluun. Lihavuus fyysisenä ominaisuutena ja symbolina näyttäytyy tämän vastakohtana ja lihavat ihmiset siksi yhteiskunnallisesti erityisen uhkaavana.

 Hannele Harjunen, YTT, on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Harjunen tutkii suomalaisten ruumiin kokoon liittyviä syrjintäkokemuksia. Teksti pohjautuu Harjusen ”Terveys, talous ja tehokkaat ruumiit” -artikkeliin, joka ilmestyy Tehostamistalous-kirjassa (Eskelinen, Harjunen, Hirvonen, Jokinen toim. SoPhi 2016) sekä Harjusen kirjaan Neoliberal Bodies and the Gendered Fat Body (Routledge 2017).