Mikäli kuluttamisen tahti hidastuu, talousuutiset neuvovat meitä huolestumaan. Mikäli nuoriso ei kuluta riittävästi, on syytä huoleen. Talousuutisten mukaan meidän pitää myös huolestua, mikäli keski-ikäiset tai keski-iän ohittaneet säästävät kuluttamisen sijaan – heille pitäisi pikaisesti keksiä uusia tapoja kuluttaa.

Yhteiskuntamme on rakennettu sen varaan, että kulutuksen määrä kasvaa jatkuvasti ja poikkeamat kasvussa ovat häiriöitä, korjaamista vaativia tilanteita.

Tämä jatkuvan kasvun eetos on löytänyt tiensä myös kuluttaja-kansalaisten mieliin ja sydämiin. Kuluttamisesta on tullut itseilmaisun muoto, eikä ostaminen ole välttämättä ainoastaan toimenpide, jossa vaihdannan kautta saadaan tarvittu esine. Itse ostotapahtuma saattaa olla se tavoiteltu asia ja ostettava hyödyke on vain väline sen saavuttamiseksi. Shoppailu on muuttunut muista tarpeista irralliseksi harrastukseksi.

Kohtuus kaikesta

Jotta myynti ei ikinä sakkaisi, kaikkia tuotteita ei ole tarkoitettu pitkäikäisiksi ja ne on jopa hinnoiteltu sen mukaan. Näin monella kuluttajakansalaisella on mahdollisuus osallistua ostamisen onneen usein ja toistuvasti.

Koska valtaosalla maailman ihmisistä ei esimerkiksi ole varaa maksaa yli 200 euroa Alvar Aallon suunnittelemasta jakkarasta, on Ikea keksinyt myydä melkein samanlaisia reilun kymmenen euron kappalehintaan. Vaikka Ikean jakkara saattaa olla hieman kiikkerä ja hajota siinä vaiheessa, kun kallis verrokki on vasta kerännyt kivan patinan pintaansa, voi hajonneen Ikea-jakkaran tilalle ostaa huoletta uuden.

Ei Ikea tietenkään ole ainoa yhtiö, joka on rakentanut toimintansa tuotteiden lyhytikäisyyden ja edullisuuden varaan. Ingvar Kamprad kuitenkin onnistui rakentamaan poikkeuksellisen menestyvän imperiumin tällä reseptillä.

Toki myös halvalla on hintansa ja joku sen aina maksaa – jos ei asiakas kassalla, niin sitten kenties ympäristö. Toisinaan hinnan saattaa maksaa myös kuluttaja itse, jos mieltä painaa tieto kulutuksen ongelmista.

Vika on järjestelmässä, älä säädä päätäsi

Tutkimusjohtaja Matilda Hellman Helsingin yliopistolta on huomannut yhteyden kulutuskulttuurin ja riippuvuusongelmien välillä. Riippuvuusongelmia tutkinut Hellman näkee samaa päihderiippuvuudessa ja patologisessa tarpeessa shoppailla, ja kirjoitti aiheesta Kulutusideologia ruokkii riippuvuusongelmaa -artikkelissa. Hellmanin tekemän huomion ei pitäisi tulla yllätyksenä tai järkyttää.

Psyyken kannalta kulutuskulttuuri muuttuu ongelmaksi usein silloin, kun käytettävät varat ja ostoshalut eivät kohtaa. Ja entistä syvemmäksi henkilökohtainen kriisi ja ahdistus yltyy helposti sen myötä, kun ostamiseen kannustamisen rinnalla meille kerrotaan, että kuluttaminen myös tuhoaa maapallon.

Hellmanin mukaan ”riippuvuus itsessään on kapitalistisen yhteiskunnan oire, ja riippuvuuden ylläpitäminen vaatii kulutus- ja elämyskulttuuria”. Voisi todeta, että kyseessä ei ole niin sanotusti bugi, vaan feature.

Henkilökohtaisten hiilijalanjälkien kyttääminen lisää ahdistusta entisestään ja lamaannuttaa. Samoin defenssit voivat nousta pintaan, mikäli yksilön sinänsä lain ja sääntöjen puitteissa tapahtuneen toiminnan ongelmallisuuteen kiinnitetään huomiota. Laillinen ei kuitenkaan aina tarkoita ongelmatonta ja kukin meistä on vähintäänkin moraalisessa vastuussa omista teoistaan. Samoin jokainen meistä voi myös vaatia vastuuta niiltä, joilla sitä valtaa on.

Tiedemaailma käytännössä yksimielinen

Ristiriitaisten viestien ja luotujen halujen ristiaallokossa on ymmärrettävää, että monet valitsevat olla välittämättä ympäristötuhoista. Osa selittelee ilmastokriisin mannerlaattojen liikkeellä tai maan magneettikentän muutoksella tai muulla mielikuvituksellisella. Tämä on kuitenkin lähinnä – kenties tiedostamaton – tapa kohdata se ahdistava ristiriita, jonka kanssa joudumme vastakkain päivittäin.

Samalla, kun jotkut yrittävät helpottaa omaa oloaan vierittämällä syyn ilmastokriisistä jonnekin muualle, tiedeyhteisö on päätynyt varsin yksimieliseen kantaan asiassa. Arvostetun yhdysvaltalaisen Cornell-yliopiston julkaisema tutkimus alleviivaa sitä, että tiedemaailma on jopa poikkeuksellisen yksimielinen ihmisen roolista ilmastokriisin taustalla. Tutkimusryhmä kävi läpi 88 125 ilmastotutkimukseen liittyvää vertaisarvioitua tieteellistä julkaisua, joista yli 99,9 prosenttia toteaa ihmisen toiminnan ilmastonmuutosta eniten ajavaksi voimaksi. 

Eikä ylikierroksilla käyvän tuotantokoneiston haittavaikutukset tietenkään rajoitu vain ilmastoon. Samoin luonnon monimuotoisuus kärsii ja esimerkiksi mikromuovia löytyy maasta, merestä ja ilmasta.

Aika aikuistua

Kulutusyhteiskunta ja siihen tiiviisti liittyvä konsumerismin ideologia syntyivät samoihin aikoihin teollisen massatuotannon kanssa. Tämä ei ole sattumaa. Teollisen tuotannon räjähdysmäinen kasvu ja halvan öljyn tuoman käytännössä rajattoman energian varaan rakentuva talouden kasvu mahdollistivat ennennäkemättömän kuluttamisen. Ja kukapa ei tykkäisi elää runsauden ja vaurauden keskellä.

Mainosten avulla synnytettyjä tarpeita – oikeammin haluja – ei kuitenkaan aina ole mahdollista tyydyttää esimerkiksi rahan puuttuessa. Kleptomanian, eli varastamishimon voisi nähdä rationaalisena tapana vastata mahdottomiin odotuksiin. Onko ongelma silloin näpistelijässä vai yhteiskunnassa, joka on luonut järjettömiä tarpeita? Kenties kleptomania sekä muut kuluttamisen ja yksilön välisistä ristiriidoista kumpuavat henkiset ongelmat ovat se hinta, joka jatkuvan kasvun varaan rakentuneesta kapitalismista pitää maksaa.

Toki myös jatkuvan kasvun haikailusta on mahdollista luopua. Meidän tulisi oppia hillitsemään vaistojemme perässä juoksemista tilanteessa, jossa meille on aina tarjolla loputtomasti tavaraa, krääsää ja tilpehööriä. 

Ihmislapsen pitää oppia tunnistamaan omat rajat viimeistään siinä vaiheessa kun vanhemmat eivät niitä enää aseta. Samoin tarvitsemme taitoa tunnistaa kohtuuden rajat kaikessa kuluttamisessamme. Nykyiset markkinoiden lainalaisuudet eivät tämmöisiä rajoja tietenkään tunnista tai kaipaa. Päinvastoin. Ihmiskunnan olisi kuitenkin aika aikuistua ja alkaa kantamaan vastuuta tekemisistään.

Elokuvaohjaaja George A. Romero toi tavalliset ihmiset osaksi kauhukerrontaa ja zombit edustivat hänelle allegoriaa meistä itsestämme. Hänen vuonna 1978 ilmestyneessä, pääosin kauppakeskuksessa kuvatussa Dawn of the Dead -elokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan. Zombit ovat siis kuluttajia – ja me elokuvaa katsovat kuluttajat olemme zombeja.
Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Lisää zombeista, pikamuodista ja kuluttajista täällä ja täällä.