Pohjois-Suomen maankäytöstä käytävissä tulehtuneissa keskusteluissa poronhoito leimataan usein marginaaliseksi elinkeinoksi, jäkälikköjen uhaksi, suurpetojen hukaksi ja parin hassun saamelaisen näpertelyksi.

Tällaiset vinoutuneet leimat haastavat poronhoidon positiivisen merkityksellisyyden ja antavat muille maankäyttömuodoille etulyöntiaseman päätöksenteossa. Tämä taas johtaa kasautuviin vaikutuksiin, jotka yhdessä sirpaloivat laitumia ja kurjistavat kulttuurisesti tärkeän saamelaisen ja suomalaisen poronhoidon toimintamahdollisuuksia. Laidunten sirpaloituminen heikentää kaiken lisäksi poronhoidon sopeutumiskykyä ilmastonmuutokseen mutkistaen poronhoidon ylisukupolvista jatkuvuutta.

Poronhoidon merkityksiä ja arvoja kartoitettaessa tarvitaan poikkitieteellistä tarkastelua. Poronhoidon merkitys on suurempi kuin pelkästään taloudellinen ja ekologinen tarkastelu antavat ymmärtää.

Inarissa 2000-luvulla käydyssä metsäkiistassa hakkuita perusteltiin taloudellisilla hyödyillä ja työpaikoilla. Metsien suojelua puolestaan perusteltiin ekologisilla argumenteilla. Monet poronhoitajat muodostivat yhteenliittymän Greenpeacen kanssa vaikuttaakseen metsien hallintaan. Koalition kiivaan kampanjoinnin sekä valtion liikelaitos Metsähallituksen ratkaisujen seurauksena vuosina 2009–2010 tehtiin sopimuksia hakkuista pidättäytymiseksi poronhoitajien kartoittamilla laidunmailla. Tämän piti rauhoittaa Inarin tilanne seuraaviksi 20 vuodeksi, mutta toisin kävi.

Syksyllä 2017 tilanne on taas päällä. Metsähallitus kaavailee hakkuita, poronhoitajat ovat varpaillaan ja Greenpeace käynnistänyt uuden pohjoisen kampanjan, jonka myötä se on aktivoitunut myös Inarissa. Kuten metsäsotien aikaan, myös tämän syksyn mediakeskusteluissa on sekä korostettu metsätalouden tuomien työpaikkojen ja tulojen merkitystä että kyseenalaistettu pohjoisten hakkuiden taloudellinen kannattavuus ja toisaalta tähdennetty suunniteltujen hakkuiden ekologisuutta sekä metsien suojelun tärkeyttä. Inarin saamelaispaliskunnat ovat toivoneet kokonaisvaltaista arvioin­tia hakkuiden vaikutuksista poronhoitoon ja saamelaiskulttuuriin.

Kulttuurin voi määritellä usealla tavalla, esimerkiksi merkitysjärjestelmäksi, vakiintuneiksi käytännöiksi, materiaaliseksi kulttuuriksi, arvojen liitoksi, luontosuhteeksi ja niin edespäin. Alkuperäiskansojen ja luontaiselinkeinojen kohdalla täytyy valita määrittely, joka välttää yksinkertaistettuja kategorisointeja. Inarin debatissa saamelais- ja poronhoitokulttuurin määrittely sanelee, mitä kaivattu arviointi tulisi tarkastelemaan.

Kulttuurisen luontosuhteen voi tiivistää kolmeen käsitteeseen: tekemiseen, kuulumiseen ja kunnioitukseen. Ne ovat perustavanlaatuisia oikeuksia, vaikkakin ihmiset tekevät, kuuluvat ja ovat kunnioitettuja suhteessa eri ­asioihin taustansa mukaan. Tämä tiivistys avaa keskustelua siitä, miten hakkuiden vaikutuksia kulttuuriin voisi ­arvioida, ja raottaa lukkiutuneita asemia Inarin kiistaan liittyen.

Kulttuurinen jatkuvuus muodostuu sen jokapäiväisestä elämisestä käytännön tekemisen kautta. Saamelaiset ja poronhoitajat eivät mene metsään ensisijaisesti hakkaamaan siitä hyötyjä eivätkä myöskään museoimaan sitä. Metsään ja tunturiin mennään tekemään kulttuurisesti ­tärkeää ja arvostettua elämäntapaa. Poron­hoitajien kohdalla se tarkoittaa esimerkiksi laidunkierron ohjailua, korvamerkkauksia, erotuksia ja vasotusta.

Poronhoitoa harjoittamalla uusinnetaan kuulumista arktiseen luontoon sekä saamelaiseen kulttuuriin. Kulttuurit ovat koko ajan muutoksen pyörteissä, mutta jatkuvuus on tärkeää. Onko poronhoitajilla mahdollisuus tuntea olevansa osa kulttuuriaan, luontoa, yhteisöjään, sukuaan ja suku­polvien jatkumoa, mikäli poronhoidon toimintaympäristö muuttuu muun maankäytön seurauksena?

Kunnioituksella on historiallinen ulottuvuus. Menneisyyden teot vaikuttavat vahvasti saamelaisten ja poronhoitajien kunnioitetuksi tulemisen kokemuksiin. Saamenmaan kolonialistinen historia, Suomen yhä ratifioimatta jättämä, alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevä ILO 169 -artikla ja etelävetoinen päätöksenteko saattavat selittää poronhoitajien nuivaa suhtautumista Metsähallituksen suunnitelmiin tai joidenkin paikallisten Greenpeace-pelkoa.

Menneisiin tarttunut argumentointi ei kuitenkaan voi purkaa nykyhetken jännitteitä. Aitojen vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen ja menneiden vääryyksien tunnustaminen voivat edistää kunnioitetuksi tulemisen kokemusta.

Tuoreella mutta perinteitä kun­nioit­tavalla poikkitieteellisellä otteella on mahdollisuus ylittää ristiriidat ja tavoittaa eri toimijoiden jaettuja pyrkimyksiä. Metsähallitus korostaa metsien puuntuotantokapasiteetin puitteissa tapahtuvien hakkuiden taloudellista kestävyyttä ja sen tuottamaa hyvinvointia. Greenpeace puolestaan kantaa huolta luonnosta, jota ilman ihmiskunta ei tule toimeen. Saamelaiset ja poronhoitajat taas haluavat kulttuurista jatkuvuutta ja paikallis­vetoisten päätösikkunoiden avaamista. Ekologialla ja taloustieteellä on omat roolinsa, mutta niitä ei ole tehty ratkaisemaan osallistumisen ja kulttuurin kiperiä kysymyksiä, joita voi tarkastella antropologian kautta.

Monet toimijoista ovat sanoneet kannattavansa yhteistoiminnallisia neuvotteluja, joilla pystytään rakentamaan luottamusta. Poronhoitoon kohdistuvien kerrannaisvaikutusten puskuroimiseksi vaaditaan kaikkia tyydyttäviä ratkaisumalleja. Saamelaisilla alkuperäiskansana tulisi olla huomattavat mahdollisuudet vaikuttaa maankäyttöpäätöksiin Saamenmaassa, jonka niskaan maanomistajaksi julistautunut Suomen valtio henkäilee.

Kirjoittaja on ympäristöhallinnan antropologian dosentti Oulun yliopistolla ja osallistui Greenpeacen Kainuun metsäaktivismiin vuonna 2002.