Kun Ilta-Sanomat halusi seurata sikojen matkaa syntymästä ruokapöytään, esitteli Atria ilomielin tiluksiaan. Tosin teurastamoon ei toimittajaa tai kuvaajaa päästetty. Nurmon lihatehtaan tuotantopäällikkö totesi, että ”ihmiset järkyttyisivät. Monet ovat nykyään niin vieraantuneita, mistä ruoka tulee”.

Vuosittain miljoonia euroja mainontaan käyttävällä Atrialla olisi tietenkin mahdollisuus vaikuttaa asiaan ja kertoa eläintuotannosta rehellisesti. Jotkut tulkitsivat tilanteen niin, että ”kaupunkilaiset eivät ymmärrä luontoa”, mutta tämä ei oikein kelpaa selitykseksi.

Atrian teurastamolla nähty – tai oikeastaan näkemättä jäänyt – on vain sivujuonne isommassa ongelmassa: ihmiskeskeisen maailmankuvan myötä kykymme nähdä muiden eläin- ja kasvilajien, siis elämän itsensä, itseisarvo on heikko. Ekososiaalisesta kasvatuksesta vastikään väitellyt tutkija Sami Keto on perehtynyt ihmiskeskeiseen ajatteluun, ja hänen mukaansa ympäristökriisi ja eläinteollisuus ovat seurausta siitä, että keskitymme liikaa itseemme.

Omaa napaa kaivellessa olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa elinympäristömme kyky ylläpitää meidän – ja monien muiden – elämää romahtaa. ”Ihmiskeskeisestä ajattelusta luopuminen voisi tuoda paljon hyvää yksilöille ja yhteisöille. Se voisi esimerkiksi avata merkityksellisyyden kentän, jonka olemme vähän kadottaneet.”

Kedon mukaan monet sosiaalisetkin ongelmat ovat seurausta siitä, että ihmiset kokevat heikkoa yhteyttä toisiinsa ja maailmaan yleensä. ”Yksinäisyys ja merkityksettömyyden kokemukset on yleisiä ja meitä kannustetaan tavoittelemaan tämmöistä pikaruoka-onnellisuutta. Että saa hetkellisesti hyvän tunteen, mutta silti elämä tuntuu tyhjältä.”

Vaillinainen ymmärrys

Kestävä ja elinkelpoinen tulevaisuus edellyttäisi Kedon mukaan sitä,  ettemme pyri kontrolloimaan luonnon prosesseja, vaan että eläisimme niiden mukana. Hän myös toteaa, että kykymme ymmärtää kokonaisuuksia on lopulta melko rajoittunut. ”Meillä on hirveän hienostuneita tapoja tehdä tieteellistä tutkimusta. Tutkimus kuitenkin kertoo meille vain pienen osan maailmasta ja toisten lajien elämästä tai ekosysteemien toiminnasta.”

Keto kuvailee tilannetta vertauskuvan avulla. ”Olemme pimeässä huoneessa ja meillä on otsalamppu, jonka voimme kohdentaa yhteen kohtaan kerrallaan. Pystymme havainnoimaan tarkastikin valaistua kohtaa, mutta emme oikeastaan tiedä, kuinka iso se huone on tai mitä kaikkea siellä on. Koko huone ei tule koskaan valaistuksi.”

Kedon tutkimalla ekososiaalisella ajattelulla viitataan ajatteluun ja toimintaan, jossa luonnon hyvinvointi nähdään erottamattomana osana ihmisen hyvinvointia. Tuota maailman kuvaa ei ole Kedon mukaan mahdollista saavuttaa ilman, että hylkää ihmiskeskeisyyden. Helppoa se kuitenkaan ei ole. 

Kedon mukaan ihmiskeskeinen maailmankuva on rakennettu Suomen kaltaiseen moderniin länsimaiseen yhteiskuntaan pitkän ajan kuluessa, ja niinpä ajatus on syvällä kulttuurisissa hegemonioissa ja narratiiveissa.”Sen varaan on rakennettu antiikin filosofia, kristillinen teologia ja myöhemmin uuden ajan tieteellinen maailmankuva. Nämä ovat rakentaneet kerroksellisuutta, joka näyttää täysin läpipääsemättömältä. Uskomuksia kuitenkin ylläpidetään kertomusten kautta ja vähitellen kertomuksetkin muuttuvat.”

Luonto välineenä 

Yksi asia, jossa ihmiskeskeisyytemme näkyy on se, kuinka ympäristö nähdään usein ensisijaisesti tai pelkästään resurssina. Luonnon arvo on siis välineellinen. On normaalia puhua vaikka ”ekosysteemipalveluista”, joilla tarkoitetaan luonnon ihmiselle tuottamia aineellisia ja aineettomia hyötyjä kuten ruokaa, puhdasta vettä ja ilmaa sekä inspiroivia maisemia.

Tämä ajattelu tuntuu osaltaan johtavan siihen, että myös asiantuntemuksen koetaan syntyvän näiden ”resurssien” omistuksesta ja oikeanlaisesta hyödyntämisestä. Eläintuotannon epäkohtia kritisoivia vähätellään sillä perusteella, että he eivät ole itse tuottajia eivätkä siten voi ymmärtää aihetta. Samoin metsäaktivistien ja -tutkijoiden viestejä vähätellään vetoa malla siihen, etteivät he ole metsänomistajia. 

Keto huomauttaa, että tutkimuksissa on kyllä osoitettu, että muunlajisten eläinten kanssa tekemisissä oleminen ja luonnossa vietetty aika usein todellakin lisää niiden arvostusta. Vuorovaikutus tukee ymmärryksen kasvamista. Ei kaikki läheisyys kuitenkaan automaattisesti auta. ”Jos vuorovaikutus tapahtuu vaikka broileritilalla, on asetelma melko välineellistävä. Mikäli haluamme tähän jonkun analogian, niin onko vaikka orjien kanssa päivittäin tekemisissä ollut orjanomistaja oikeasti oppinut tuntemaan orjia?”

Luonnon tarkastelu välineellisen arvon kautta on näkynyt myös keskustelussa sudenmetsästyksestä. Metsästystä on perusteltu toistuvasti sillä, että vaikkapa suden tappama hirvi menee, no, hukkaan, koska se ei päädy ihmisen pakastimeen. Ongelma ei siis niinkään ole se, että hirvi on kuollut, vaan se, että ihminen ei hyödy tuosta kuolemasta. Suomessa on sitten tähän vedoten tapettu susia joko luvalla tai luvatta, ja esitetty se tasapainon palauttamisena.

”Tutkimuksista kuitenkin tiedetään, että ihminen metsästäjänä ei pysty korvaamaan susien paikkaa ekosysteemissä. Hieman lähemmäksi pääsisi, jos ihmiset eläisivät kiinteästi osana sitä metsäekosysteemiä, mutta sellainen, että metsästäjä menee metsään ja tulee pois, ei korvaa sutta, joka on läsnä metsäekosysteemissä koko ajan.”

”Metsänhoidoksi” ja ”kannanhoidoksi” kutsuttu onkin pääosin hyvin pistemäistä ja kaukana oikean tasapainon tavoittelusta.

Pitkä tie

Ympäristökriisin käsittely ymmärrettävästi ja väistämättä herättää myös ristiriitaisia tunteita. Tieto akuutista uhasta horjuttaa turvallisuuden tunnetta ja ymmärrys siitä, että olemme mokanneet oikein kunnolla, tuntuu pahalta. Olisi omituista, mikäli avoimesti kohdattuna ympäristökriisi ei herättäisi surua.

Jotkut ovat sitä mieltä, että erityisesti lapsia ja nuoria pitäisi suojella ikäviltä aiheilta. Keto pitää ”todella outona” ajatusta, että ilmastoahdistukselta varjelemisen nimissä lapset pitäisi houkutella jopa harhaisen todellisuuskäsityksen piiriin. ”Jos olemme talossa, joka syttyy palamaan ja lapset huomaavat tulipalon, tilanne aiheuttaa ahdistusta ja hätääntymistä. Onko vanhempien tehtävä kertoa lapsille vain, että ’ei hätää, kaikki on hyvin’?”

Pikemminkin vanhempien sukupolvien edustajat pitäisi saada havahtumaan tutkittuun käsitykseen todellisuudesta. ”Lapset ja nuoret eivät tietenkään ole monoliitti, mutta tutkimusten mukaan nuoret suhtautuvat ekologiseen kriisiin keskimäärin paljon vakavammin ja suuremmalla huolella kuin vanhemmat sukupolvet.”

Siksi aiheen käsittely myös osana opetusta on tärkeää. Keto toteaa, että kasvatus ja opetus ovat osa ongelmaa silloin, kun ne uusintavat ongelmallisia todellisuuskäsityksiä. ”Tietenkin lapsetkin poimivat niitä viestejä siitä, että ’ihmiset eivät ole eläimiä’ ja että ’eläimet eivät ole niin arvokkaita’. Ne vähitellen vahvistuvat ja muuttuvat kaiken läpäiseväksi ihmiskeskeisyydeksi.”

Ajattelutavat ja käytännöt voivat kuitenkin muuttua, eivätkä vaikeat tunteet ole pelkästään pahasta. ”Vaikeat tunteet kertovat meille todellisuudesta ja ristiriidoista. Jos niiltä yritetään suojata lapset täysin, niin siinä tehdään hallaa lapsille itselleen. Ne ovat myös sellaisia tunteita, jotka motivoivat meitä toimimaan epäkohtien korjaamiseksi.”

Chicken Surprise -vastamainos ja muita eläinsuhdettamme käsitteleviä vastamainoksia löytyy myös Häiriköt-päämajan yhdessä eläinoikeusjärjestö Animalian ja Nuorten akatemian kanssa tuottamasta Katse eläimeen -opetusmateriaalista. Lisätietoja hankkeeseen liittyvistä näyttelyistä, opetusvierailuista ja opettajien vapaasti käytettäväksi tarkoitetusta aineistosta löytyy täältä.