Hoiva-alan tärkeys yhteiskunnalle tuli poikkeuksellisen selväksi koronakriisin myötä. Alan kriittinen merkitys ei näy hoitajien palkoissa tai resurssoinnissa, mutta näkyy hoiva-alan yritysten pörssiarvoissa ja talouden mittareilla tarkasteltuna erittäin hyvissä tuloksissa.

”Positiivinen arvopuhe hoiva-alasta ei valu hoitotyötä tekevien palkkoihin ja työoloihin. Alan yritysten menestys ja arvo taas perustuu osin matalapalkkaiseen työvoimaan, tuotot ja tuotto-odotukset revitään työntekijöiden selkänahoista”, Anna Elomäki aloittaa. Elomäki on talouden, tasa-arvon ja feministisen politiikan kytköksiin keskittynyt tutkija Tampereen yliopistolta.

Taloustieteilijä Adam Smith esitti vuonna 1776 teoksessaan Kansojen varallisuus ajatuksen ”markkinoiden näkymättömästä kädestä”, joka kuvainnollisesti ohjaa rationaalisten yksilöiden ja yhteisöjen toimintaa ja kanavoi varoja sinne, missä niitä tarvitaan ja arvostetaan. Smithin ajatuksesta on sittemmin muodostunut kivijalka, jonka varaan markkinoiden toimintaa on rakennettu ja johon uskotaan. Tulkinnat näkymättömän käden tekemisistä ovat vaihdelleet vuosien myötä, mutta yksi asia on pitänyt pintansa: Smith oli sokea yleensä naisten tekemän hoivatyön arvolle ja talouden vinkkelistä se työ on yhä näkymätöntä. Välillä näkymättömän työn tulokset kuitenkin tulevat näkyväksi.

”Keväällä 2020, kun yhteiskunnan monia toimintoja suljettiin, jäljelle jäivät  toiminnot, joita ei voinut sulkea. Kun – usein naisvaltaista – hoivatyötä tehdään palkkatyönä, sille annetaan melko pieni rahallinen arvo. Kun sitä tehdään palkattomana työnä, sille ei anneta mitään rahallista arvoa”, jatkaa Hanna Ylöstalo, yliopistonlehtori Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitokselta. 

Elomäki ja Ylöstalo ovat myös tieteellisen Poliittinen talous -lehden päätoimittajia.

Markkinat arvostavat omistamista, eivät työtä

Hoiva-alan arvostukseen liittyvät ristiriidat näkyvät erityisen selkeinä, kun vertaillaan työntekijöiden palkkoja ja yritysten markkina-arvoja. Koulutustasoon, vastuuseen, työn rasittavuuteen ja työaikoihin suhteutettuna hoitajat ovat palkkakuopassa. Samalla Terveystalon ja Mehiläisen kaltaiset yritykset menestyvät pörssissä, kasvavat huimaa vauhtia ja jakavat kelpo osinkoja omistajilleen. Markkinat siis palkitsevat yritykset, mutta silti näissä yrityksissä ja julkisella puolella työtä tekevät hoitajat näyttäytyvät monissa puheissa lähinnä kulueränä.

Hanna Ylöstalo huomauttaakin, että hoivatyölle ei ole totuttu osoittamaan arvostusta rahallisesti.

”Sanotaan vaan, että ’me niin arvostamme tätä työtä’ tai valaistaan Finlandia-talo kiitokseksi venymisestä. Olen monesti hoitajien lakonkin aikana kuullut sanottavan, että ’tätä ei rahalla ratkaista, tämä on rahaa suurempi ongelma’. Mutta onko joku joskus yrittänyt ratkaista tätä rahalla? Voisi sitä ainakin kokeilla.”

Aivan kuin kysynnän ja tarjonnan lain kaltainen markkinoiden perusominaisuus ei olisi voimassa hoiva-alan töissä. Tämä on erikoista, sillä tavallisesti markkinoiden toimintaan uskotaan. Samalla, kun hoivatyön kohdalla markkinamekanismiin ei luoteta, kauhistellaan, kuinka valtavan kalliiksi ongelman ratkaiseminen rahalla tulisi. Tähän Elomäki huomauttaa, että ainahan hinta on maksettava. Kyse on siitä, kuka maksaa ja miten.

”Kustannuksia on monenlaisia. On rahallisia kustannuksia, ja jos valtio ei niitä maksa, niin hoitajat maksavat pienten palkkojen muodossa. Kustannuksia maksavat myös ne, jotka joutuvat ostamaan palveluita yksityiseltä puolelta, jos valtio ei niitä tarjoa. Ja ne, jotka joutuvat vähentämään omaa palkallista työaikaansa huolehtiakseen omaisista, jotka eivät saa riittävää hoitoa. Ja totta kai kustannukset voivat olla myös muuta kuin rahaa: stressiä, huolta, riittämättömyyden tunnetta”, Elomäki luettelee.

Mikä lasketaan tuloksi ja mikä menoksi

Hanna Ylöstalon mukaan suurempi ristiriita liittyy siihen, miten talous ylipäätään ymmärretään ja mitä sen piiriin lasketaan. 

”Kun puhutaan taloudesta, helposti ajatukset vievät markkinoiden toimintaan ja rahallistettuun talouteen. Julkinen talous ajatellaan tuottavan talouden ulkopuoliseksi, vaikka eihän mikään työ ole valtion kannalta ainoastaan kulu.”

Elomäki puolestaan huomauttaa, että hoivatyö kyllä laskettaan osaksi taloutta – miinuspuolelle. Taloutta hahmotetaan eri tavoin riippuen siitä, mitä mittareita on päätetty käyttää ja kuinka niitä luetaan. 

”Investoinnit nähdään hyvänä asiana, mutta ne ymmärretään on aika kapeasti. Rakennuksen rakentaminen on investointi, mutta työ, jota rakennuksen sisällä tehdään – joka sitten loppujen lopuksi on se olennainen asia – on vain kulua. Se, mikä lasketaan tuloksi ja mikä menoksi, ei kuitenkaan ole mikään fiksattu ajatus vaan muuttunut vuosikymmenien aikana. Esimerkiksi puolustusmenot asejärjestelmiin ovat nykyään investointeja”, Elomäki jatkaa.

Mikäli puolustusmenot, jotka kenties lisäävät yhteiskunnan turvallisuutta, nähdään julkisina investointina, eikö samoin voitaisi halutessa nähdä investointina myös hoivatyö, joka muun muassa ylläpitää työntekijöiden työkykyä ja pitää talouden rattaat liikkeessä? 

Talous ei toimisi ilman hoivaa

Sen lisäksi, että ammatillisen hoivatyön arvostus ei näy palkassa, jää merkittävä osa hoivatyöstä tyystin talouden mittarien ja siten näennäisesti talouden ulkopuolelle. Valitut mittarit mittaavat juuri sitä, mitä niiden halutaan mittaavan. Tässäkin on kyse valinnoista. Ajatus siitä, että kaikki pitäisi arvottaa talouden kautta on itsessäänkin ongelmallinen, mutta nyt yhteiskuntaa pyöritetään näiden talouden mittarien ja lainalaisuuksien mukaan. 

Tilastokeskuksen arvion mukaan nykyään ”talouden ulkopuolelle” jäävä työ kasvattaisi lähes 40 prosentilla bruttokansantuotetta, joka mittaa valtion sisällä tapahtuvan tuotannon yhteenlaskettua arvoa. Kasvua siis tulisi, mikäli arvotettaisiin kaikenlainen perheissä, yhteisöissä ja järjestöissä tehtävä palkaton työ sekä naapuriavun, lastenhoidon, siivoamisen, ruuanlaiton ja sairaiden sukulaisten auttamisen kaltainen näkymätön työ. Elomäen mukaan ”valitut mittarit määrittävät tapaa, jolla katsomme maailmaa ja minkä näemme arvokkaana, ja mittarien muuttaminen tärkeä osa sitä ajattelutapojen ja käytännön politiikan muutosta”.

”Eikä talous edes pyörisi ilman hoivatyötä. Hoivatyön voi mieltää markkinatalouden tukiaiseksi samaan tapaan kuin maataloustukiaiset ylläpitävän elintarviketuotantoa ja yritystuet yritystoimintaa. Palkattoman työn tuominen mukaan bruttokansantuotteeseen toisi näkyviin sen, että sillä työllä on arvo myös taloudelle.”

Talouspuheessa tiukasti määritellystä taloudesta tuntuu tulleen työkalun sijaan tavoite. Hanna Ylöstalon mukaan meidän pitäisikin miettiä uusiksi, mikä talouspolitiikassa on olennaista. 

”Siinä, että pidämme kiinni nykyisestä systeemistä on kyse siitä, että jotkut hyötyvät siitä. Hyötyjillä on valtaa, ja siksi muutos on vaikeaa.”